Do your kids a favor - don't have any

ootd
. . .

Gabrielle oli vakaasti sitä mieltä, että lasten kanssa oleminen ei voinut olla niin vaikeaa. Niillä oli yleensä aika hyvä käsitys siitä, mitä ne halusivat tehdä ja ne osasivat hyvin ohjata leikkiä, vaikka aikuinen olisi täysin hukassa. Siinä ei tarvinnut kun mennä mukana sillä logiikalla, että jos lapsi antoi leikkipuhelimen käteen, niin siihen vastattiin. Se ei ollut mitenkään mahdoton tehtävä, ihan sama miten epävarma lasten kanssa oli. Nainen oli nähnyt omien, äärettömän kovapäisten ja tosikkojen veljiensäkin heltyvän leikkimään, vaikka niillä oli jostain nukkeleikeistä todennäköisesti yhtä paljon kokemusta kun Julianillakin.

Se tilanne oli pääasiassa erittäin huvittava, ja Gaby ei missään nimessä olisi hukannut mahdollisuutta päästä ikuistamaan sitä tilannetta omin silmin. Hän ei ollut edes tehnyt kotona mitään järkevää, kunhan oli maannut sohvalla ja seurannut neljää eri ryhmächattia, jotka olivat saaneet puhelimen huutamaan melkein taukoamattomasti. Jopa taustalla - taas kerran - pyörinyt the bachelor sammutettiin aika nopeasti, kun kutsu kävi.

Se sali oli ollut helppo löytää ja nainen oli jo valmiiksi erinomaisella tuulella, kun oli päässyt naureskelemaan niille Julianin paniikkiviesteille. Kerran niinkin päin, että hän saattoi saapua pelastamaan sen tilanteen. Ei sillä, etteikö Juliankin olisi siihen varmasti pystynyt, jos olisi halunnut. Se tuli melkein etuovelle asti vastaan ja näytti vahvasti siltä, että ei halunnut. Ja Gabrielle ei edes yrittänyt peitellä sitä huvittuneisuutta. Ei, hän nauttisi siitä tilanteesta täysin sieluin. Ja okei, ehkä hänen sydämensä vähän suli, kun hän näki sen pikkutytön pitämässä kiinni miehen kädestä. Sille oli vaikea olla hymyilemättä. 

"You don't seem to be doing that bad. I was expecting worse. Like sirens in the background", brunette vastasi siihen hyvin epätoivoisen kuuloiseen thank god you're hereen virnistäen ja kiskoi samalla takin pois päältä. Katse siirtyi kuitenkin aika nopeasti siihen kuusivuotiaaseen. Hänkin oli varmempi niiden ihan pienten vauvojen ja tomeriaiden kolmevuotiaiden kanssa, mutta kaiken järjen mukaan tämän pitäisi olla helpompaa.

"Grumpy's no fun is he", Gabrielle hymähti sille lapselle ja loi mieheen merkitsevän katseen, "I'm Gaby. What's your name, honey?" Ehkä siitä oli ollut Joshuan kanssa siellä klinikalla puhetta, mutta se ei ollut kyllä jäänyt mieleen sitten yhtään. "I heard you were drawing something. Can I see?"

“Oh did he”, Gabrielle toisti dramaattisena, kun tyttö välittömästi kanteli Julianin kiroilusta, “did you say language in a real tough voice? That might help.” Ei sillä, etteikö hänen oma kiroilunsa olisi toisinaan ihan yhtä rumaa ja ei sillä, etteikö hänkin olisi päätynyt lipsauttamaan pahoja sanoja lasten edessä useammin kun kerran. Miehelle pudisteltiin huvittuneena päätä ja varastettiin siemaus siitä sen oluesta, vaikka hän ei nyt periaatteessa kannattanutkaan juomista kun oli lastenvahtihommissa.

Graciebear oli ehkä suloisimpia asioita joita nainen oli kuullut pitkään aikaan, ja jos se käsittämätön vauvakuume ei ollut loistanut kasvoilta heti sisälle kävellessä, niin nyt loisti.
“Well it’s nice to meet you, Gracie. You must be the prettiest thing I’ve seen all day”, brunette nyökytteli ja nauroi sitten ilahtuneena, kun tyttö päätyi kyselemään siitä suhdetilanteesta, ennen kun aloitti jaarittelun siitä poikien ällöttävyydestä.
“Yes I am, and he wanted me to meet his best girl, so here I am”, Gaby vahvisti ja otti osaa siihen poikien ällöttävyyteenkin lähinnä irvistelemällä dramaattisesti ja kyselemällä että is that so. Juliania läppäistiin olkapäähän ohimennen, kun Gabriellekin luokitteli devilin pahaksi sanaksi.

Tyttö kirmaili edeltä sinne piirrustuspöytänsä ääreen, kun taas aikuiset saivat seurata vähän hitaammin perässä.
“She’s really not that bad”, Gabrielle totesi, mutta näki kyllä sen vähän turhan aidon - mutta edelleen, sitäkin huvittavamman - paniikin miehen kasvoilla. Käsivarren annettiin hetkeksi kiertyä sen vyötärön ympärille iinä kävellessä. Joshuan paluulle nyökyteltiin.
“We’re fine here, anyway. Let him do what he needs to do”, nainen nyökytteli. Kyllä he sen yhden kuusivuotiaan pitäisivät viihdytettynä ja kunnossa, jotta Joshua saisi ne omat asiansa hoidettua. Ei heillä kummallakaan tainnut olla edes kiirettä mihinkään. Tai hän pitäisi, ja Julian varmaan hengailisi jossain lähellä. Tai kauempana, nähtäväksi jäi. 

Gabrielle istui sen pöydän viereen ja katseli niitä piirrustuksia joita tyttö esitteli, kehui luonnollisesti jokaista maasta taivaisiin, vaikka niissä ei nyt tietysti mitään kovin erikoista ollutkaan.
“Let me tell you a secret, honey. Grumpy here would really like you to draw something for him, but he’s just too shy to ask”, nainen sitten ehdotti ja kumartui sen tytön puoleen, kuin olisi oikeastikin jakanut jonkun vähän suuremman salaisuuden.
“Oh yes I do. I used to have a goldie called Nachos”, nainen hymyili siihen koira-asiaan, “he was nowhere as handsome as Bear here, though. You must be a very lucky little girl to have him." Sitä tyttöä katseltiin vaaleanpunaisten vauvakuumelasien läpi, joten se vaikutti kaikin puolin täydelliseltä ja hellyyttävältä, ja Gabrielle olisi voinut viedä sen kotiin vaikka saman tien.

Nainen nappasi yhden paperin ja sinisen kynän myös itselleen, mutta koirien sijaan päätyi piirtämään Juliania, koska se sattui siinä sopivasti istumaan mallina. 
"So, tell me, Gracie. Do you come to the gym with your dad a lot?" Gaby puheli ohimennen, "what do you like to do? You like dancing, or you all about lifting big heavy things like your dad?"

Kun Gaby oli ollut pieni, hän oli halunnut perheen. Muut olivat halunneet olla eläinlääkäreitä ja kampaajia ja sitä rataa, ja hän oli halunnut lapsia. Jos se oma perhe ei olisi ollut kaikkine lapsineen niin valtavan iso, hän olisi todennäköisesti siitä omien lapsien puutteesta vielä ahdistuneempi kun nyt oli, ja nytkään se ei ollut sellainen asia jolle voitaisiin vain viitata kintaalla.
“You just kinda do what you gotta do”, brunette kohautti harteitaan siihen, miten Joshua siihen kaikkeen pystyi, “there’s probably zero planned kids in our family and everyone’s stepped up when they had to.” Parempi tietysti olisi, jos niitä lapsia tulisi suunnitellusti niin, että kaikki asiat olisivat valmiina ja niitä odottamassa. Julianin kanssa siihen ei kyllä ollut mitään toivoa, ja kieltämättä se oli sellainen ajatus, jota ei vain saanut takaraivosta pois, ihan sama mitä teki. 

Se oli vähän kun olisi vahtinut kahta lasta samaa aikaa. Juliankin oli selkeästi uhmaiässä - tai ehkä pahimmassa teiniagstissa - sen mökötyksensä kanssa. Se aiheutti tosin lähinnä virnistelyä ja huvittuneita katseita. Vasta se piirrustuksesta kieltäytyminen aiheutti vähän tiukemman, merkitsevän katseen.
“Don't mind him. I’d love for you to draw us, Gracie. I promise to frame it and put it up on the wall. We don’t really have any family pictures yet, anyway”, brunette vakuutti joka tapauksessa ja ignoorasi sen miehen tiukkasanaisen kieltäytymisen. Sen ei olisi kun tarvinnut vähän kääntää niitä suupieliä hymyyn, tai vähintään olla hilaja, mutta ei.

Koira-asialle nyökyteltiin ja jäätiin piirtelemään siihen omaan paperiin. Siitä oli kulunut ihan liian pitkään, kun hän oli viimeksi edes yrittänyt piirtää yhtään mitään. Joskus kouluaikoina sitä oltiin harrastettu enemmänkin, kun hän oli käyttänyt hyödykseen kaikki mahdolliset tavat purkaa sitä luovuutta. Matikka ja luonnontieteet eivät ehkä sujuneet, mutta hän soitti kitaraa, tanssi, piirsi, lauloi - kaikkea mahdollista.
“Who do you think it looks like?” Gaby vastasi siihen lapsen kyselyihin ja nosti sen paperin sitten hetkeksi sen nähtäville. Se ei ehkä todellakaan ollut hänen parasta työtään, mutta oli siinä nyt sentään jonkun verran yhdennäköisyyttä. 

Siitä se aihe meni vähän vaikeammaksi, eli siihen avioeroasiaan. Gabrielle oli joskus historiassa selittänyt niitä ihan samoja asioita niille sukulaislapsille, mutta tuntemattoman lapsen kanssa asiasta pysyttiin mieluusti vähän kauempana. Se baletti ja saliasia oli paljon helpompi, ja luonnollisesti brunette oli erittäin hyvillään etenkin siitä baletista. Mielessä oli aina ollut kuva siitä, että hän jos hän joskus saisi oman tytön, se ilmoitettaisiin niille tunneille saman tien. Käytäisiin sitten katsomassa sen esityksiä joulun tienoilla ja aina ennen kesälomaa. 
“I used to dance ballet too. It was ages ago, I bet you’re doing better than I am”, hän puheli sen piirrustelun ohessa, “who’s your teacher? You know your arabesque poses yet?” Julian oli selkeästi oppinut siitä kielenkäytöstä jotain, koska päätti että tyhmä oli tarpeeksi voimakas sana kuvaamaan sitä Joshuaa. Siihen luotiin ohimennen sellainen vähän turhan heltynyt katse, koska ihan sama miten se käyttäytyi, niin siinä he kuitenkin istuivat kaikki sen saman, pienen pöydän ääressä, kun paraskin perhe. Elämän pienistä iloista piti osata nauttia.

"You need another drink?" Gaby ehdotti, koska oli aika varma, että Julian ei todellakaan saisi selvänä siitä tilanteesta yhtään hupia. 

“Oh, God knows I need that”, Gabrielle nauroi siihen extra prettyn lisäämisen. Hän oli tuntenut itsensä viimeaikoina lähinnä vanhaksi ja raihnaiseksi, vaikka mikään ei nyt oikeastaan ollutkaan muuttunut - siis jos ei laskettu sitä, että korot oltiin suosiolla vaihdettu tennareihin ihan noin jo sään ja jäisten katujenkin takia. Kun oli tottunut liikkumaan joka päivä, niin se sairasloma ja liikuntakielto ei tehnyt hyvää. Nainen oli satavarma jopa siitä, että olisi muka lihonnut, vaikka tosiasiassa hän oli tainnut laihtua jos jotain. Kun käsissä oli liikaa aikaa, niin siinä kerkesi sitten hyvin ihmettelemään olemattomia ryppyjä ja silmäpussejakin.

Julian kyttäsi koko ajan sitä kelloa, kun taas Gabya se ei sen suuremmin liikuttanut. Hän olisi jaksanut puuhailla sen tytön kanssa vaikka koko päivän, eikä takuulla olisi valittanut sanallakaan. Miehelle nyökyteltiin kuitenkin ja katsahdettiin sitten taas sitä tyttöä, jossa oli ehkä havaittavissa jonkun verran sitä koti-ikävää. Tai isäikävää varmaan lähinnä tässä vaiheessa.

“I don’t know about you, honey, but I don't mind a bit. Maybe you can even teach me some moves, what do you think”, brunette ehdotti ja, yllätys yllätys, se tyttö olikin seuraavaksi esittelemässä niitä balettiasentojaan. Ja Gaby tiesi, että hänen olisi pitänyt istua kiltisti paikallaan, mutta hänellä oli ihan järjettömän kova tarve päästä tekemään jotain, ihan mitä tahansa. Balettitossutkin odottivat kiltisti auton takapenkillä, kun siellä tanssisalilla oltiin käyty sinä samana päivänä, kun lääkäri oli antanut leikkaustuomion, eikä niitä sittemmin oltu mihinkään siirretty. Niitä tuijoteltiin varmuuden vuoksi joka kerta, kun ajettiin johonkin, vaikka se ei aiheuttanut mitään muuta kun mielipahaa.

“We’re gonna go outside for just a second, alright”, Gabrielle sanoi sille tytölle ja sitä kautta myös kyllä Julianille, “we’ll be right ouside the door. You need anything, just come and get us, okay? We’ll see about dancing in a second. Promise.” Ja siitä sitten suunnattiinkin takaisin sinne ulos Julianin vierellä. Tytön hiuksia silitettiin ohimennen ja suukotettiin sen päälakea, ihan kun sekin olisi ollut yksi niistä oman perheen lapsista eikä lainkaan jonkun puolitutun lapsi.

Julian oli ehdottomasti alipukeutunut, kun taas Gabrielle veti sen takin takaisin päälleen, jäi myös nojailemaan siihen oven viereen ja sytyttelemään tupakkaa.
“It’s not so bad, is it”, brunette hymyili, päätyi ohimennen varpistamaan ja suukottamaan miestä huulille, jätti kätensä hetkeksi sen niskaan leikkimään sen hiuksilla. Ihan vain, koska se tilanne tuntui niin helvetin idylliseltä, ja ilmeisesti se herätti jonkun syvän tarpeen läheisyydelle.

Julian oli tehnyt hyvin selväksi, miten suhtautui jo olemassa oleviin perheisiin ja mitä mieltä oli sellaisen perustamisesta. Järki sanoi, että Gabriellen olisi todennäköisesti pitänyt vain siirtyä eteenpäin ja löytää joku jonka kanssa siihen perheidylliin ryhtyä, mutta hän oli liian onnellinen osatakseen enää ottaa tarpeeksi etäisyyttä siitä tilanteesta, että voisi tehdä niitä puhtaasti vain kylmän järkevin päätöksiä. Miehen puheet sen omista vanhemmista kuunneltiin, mutta siihen ei kommentoitu sen suuremmin mitään, lähinnä jaettiin myötätuntoinen katse. Hän tiesi paremmin kun hyvin, millaista oli kun oma perhe oli niin ongelmallinen.
“I’m happy too”, Gaby vakuutti. Ja olihan hän. Oli vaikka se vauvakuume tuntui mielessä sellaiselta tyhjiöltä, joka oli mahdoton vain ignoorata. Aina tuntui, että jotain puuttui. Kyse ei edes ollut siitä, etteikö hän olisi nauttinut siitä, mitä nyt teki. Siitä vapaasta elämästä ilman mitään sen suurempia velvollisuuksia.
“I could get a dog, though”, nainen ehdotti hymyillen. Sekin olisi parempi kun ei mitään. Olisipa joku pitämässä seuraa silloin, kun Julian meni missä meni ja kaikki muutkin olivat kiireisiä. Kädet kierrettiin miehen ympärille vielä toistamiseen, kun se tupakka rupesi vetelmään viimeisiään, ja sen rintakehää vasten mutistiin se onnellinen I love you, jota ei vielä siinä muodossa oltukaan viljelty. 

Sisälle palattiin ja tyttö ei ollut siirtynyt oikein mihinkään. Gabrielle ei turhaan edes pyytänyt Juliania jäämään siihen enää, vaan antoi sen karata sinne vähän kauemmas tekemään omia asioitaan. Nainen palasi hetkeksi ihastelemaan niitä piirrustuksia ja jälleen kerran kehumaan niitä vuolaasti, kun ne olisivat suurempiakin mestariteoksia. Puhe siirtyi sen äidin työpaikkaan, ja Gabynkin työ tuli esiin. Ja brunette ei tässä vaiheessa enää edes tiennyt, mitä siihen pitäisi vastata. Hän oli tehnyt ihan kaikkea mahdollista. Hän oli ollut lapsenvahtina, vetänyt tanssitunteja, laulanut rahasta lukemattomissa paikoissa, tarjoillut enemmän olutta kun kukaan ehtisi elinikänsä aikana juoda. Joskus oltiin kokeiltu kaupassakin olemista, pahimpana kautena joskus oltiin siivottukin. Se oli pätkätyötä pätkätyön perään, oli ollut teini-iästä asti. Siinä oli varmaan useampikin ihminen kuvitellut, että hänellä oli ihan oikeita ongelmia sitoutumisen kanssa. Potkuja ei saatu koskaan, hän vain tuppasi jättämään hommat ja siirtymään eteenpäin ihan omasta tahdostaan. 

“I do a little bit of everything, honey. Sometimes I teach kids like you to dance, and sometimes I just get paid to write music”, Gabrielle päätyi selittämään sen asian mahdollisimman leväperäisesti. Ne olivat ne lapsiystävällisimmit työnkuvat, ja samalla kyllä myös ne, mistä hän eniten nautti. Hän ei vain koskaan ollut määritellyt itseään jonkun baarimikkoilun tai tarjoilijaduunin kautta, ja hyvä niin. Ne määrittelevät tekijät juonsivat aina siitä ylitsepursuavasta luovuudesta. Musiikkia sen kaikissa muodoissa, laulamista ja soittamista, tanssimista. Niitä elämän parhaita asioita, jotka olivat viimeaikoina päässeet taas jäämään taka-alalle. Siitä Julianin fight club meiningistäkin oli helpompi puhua, vaikka se edelleen ärsyttikin.
“Your secret’s safe with me”, brunette lupasi, “but I do agree with your mom. It’s not really meant for little girls, is it. It’s not even meant for me. A lot of times when he does it I gotta close my eyes.” Hän oli altistunut sille lapsena lukemattomia kertoja, eikä ollut mitenkään pysyvästi traumatisoitunut, joten eiköhän se tyttökin selviäisi. Gaby pelkäsi kyllä jollain tasolla, että sitä siunattaisiin vielä elämässä samanlaisilla isäongelmilla kuin häntäkin.

Koska Julian oli lähtenyt sille liikuntalinjalle, niin Gabriellekin päätti lähteä. Voitti se sen paikallaan kyhjöttämisen. Takki napattiin taas pois päältä ja potkittiin ne kengätkin jalasta, niillä kun tuskin olisi kovin soveliasta kävellä siellä ympäriinsä ja sotkea lattioita.
“Now come on. I’m tired of sitting down, let's do something else” hän tarjosi ja etsi katseellaan radiota, "let's see some more of that dancing, honey." Se oli ainakin sellainen varma viihdytyskeino kaikkien pienten lasten kanssa. Ja ehkä tarkoitettu hänelle yhtä paljon kun Gracellekin. Juliania tarkkailtiin sivusilmällä, mutta sen tekemistä oli hyvin vaikea repiä yhtään riemua. Naisen mieliala kyllä nousi välittömästi entisestään, kun sinne tilaan saatiin se radio soittamaan jotain satunnaista kanavaa. Tytön riehuntaan ei lähdetty ihan täysillä mukaan sen terveyden - tai sen puutteen - vuoksi, mutta ihan vain osallistumisen riemusta aloitettin sitten venyttelyllä - ja todettiin, että ne farkut olivat olleet ehkä huonoin valinta ikinä, vaikka niihin kuinka oltiinkin tungettu mukaan myös niitä vähän venyvämpiä kankaita. Niitä nypittiin kuitenkin reisien kohdalta vähän parempaan malliin, ennen kun päädyttiin sitten lopulta spagaattivariaatioon ja nojailemaan sen etummaisen jalan yli kyynerpäät maassa samalla, kun tarkkailtiin sen tytön menemistä ja muistettiin intoilla ja kehua sitä joka välissä. Ja hitto miten paljon hän kaipasikaan sitä liikkumista. Gabrielle oli aika varma, että oli nyt jo tarpeeksi terve, että voisi käydä siellä tanssisalilla vaikka tänään. 

Lasta kannustettiin purkamaan mahdollisimman paljon energiaa siinä toivossa, että ehkä se päästäisi isänsäkin illalla helpommalla. Se tuntui aina olevan lastenhoitajan homma viihdyttää niitä lapsia niin pitkään, että ne väsyisivät tarpeeksi sammuakseen illalla sillä hetkellä, kun pääsisivät sänkyyn ja pää osuisi tyynyyn. Sitä leikki-ikäisten viihdyttämiseen vaativaa energiaa oli helpompi löytää, kun oli niiden lasten kanssa vain sen tunnin tai pari. Kellossa olisi voinut olla vähän eri ääni, jos sitä olisi pitänyt jaksaa kellon ympäri. Gabrielle sai säännöllisesti kotiinsa niitä veljienkin lapsia silloin, kun ne olivat niin väsyneitä että nukkuivat pystyyn ja kaipasivat edes kolmekymmentä minuuttia hiljaisuutta.

Vaikka sen tytön kanssa ylläpidettiin jonkunlaista - suhteellisen aivotonta - keskustelua se koko aika, niin lähinnä brunette teki omia juttujaan, välillä innostui havainnollistamaan jotain niitä liikkeitä tai pyörimään mukana. Juliania ei enää edes yritetty saada mukaan. Se oli todennäköisesti saanut lapsikiintiönsä niin täyteen, että pärjäisi koko loppuelämänsä paremmin kun hyvin. Miestä seurailtiin katseella aina toisinaan, mutta sen treenaamisessa ei ollut mitään kovin mielenkiintoista. Näkymästä tietysti nautittiin, mutta koska lapsia oli paikalla, niin se jäi säädä siihen.

Joshuaa ei oltu vielä tajuttu odottaa, mutta sille väläytettiin kyllä leveä hymy kun se paikalle ilmestyi. Ihan sama miten kivaa se lapsen kanssa puuhailu oli, niin kyllähän se päivä oli tuntunut aika pitkältä. Elämään oltaisiin kaivattu kahvia ja ehkä päiväunet. Tyttö juoksi innoissaan isäänsä vastaan ja Gabriellekin keräsi itsensä siinä vaiheessa sieltä lattialta.
“I think he’s got a real phobia”, brunette virnisti Joshualle Julianiin viitaten, “she was real good, though. She’s a good girl."