My life right now is like that Rihanna song

“I like that”, Brendan totesi Joshualle heti, kun se haki omaa versiota siitä puheestaan. Hän pysäytti hetkeksi sen syömisensäkin ja kääntyi kunnolla miehen puoleen, osoitti sitä dramaattisesti kun se olisi juuri sanonut jotain sellaista, minkä olisi voinut kirjoittaa historiankirjoihin. Kaikki tekeminen pysäytettiin, suljettiin silmät vielä hetkeksi ja oikein maisteltiin kielellä sitä uhoamista, kun puhuttaisiin jostain vakavammastakin sydämen asiasta.

“That’s good, man. Just tell the fatty that Indiana Fire’s gonna come and is about to burn down everything he’s ever loved. Gonna strip that coward down to nothing. He better crawl his way back home real fucking humble ‘cause after yer done with him his wife’s not gonna recognise him. I like it.” Joshuasta se kuulosti ehkä typerältä, mutta se oli juuri jotain sellaista, mitä irkku olisi voinut itsekin sanoa. Ja no, oli sanonutkin. Ja sitten hävinnyt oman matsinsa, niellyt ylpeytensä ja ollut oikein nöyrää poikaa, vetäytynyt omaan rauhaansa punomaan sotasuunnitelmia ja nuolemaan haavojaan. 
“Do the mic drop, too. Can never go wrong with that. Yer just full of good ideas today, aren’t ya”, Brendan jatkoi ja näytti siltä, että mies olisi vähintään voittanut sen tittelin juuri nyt. Vapaa oikea käsi nostettiin sydämen päälle, “I’m so proud of ya. I might just tear up.”

Kun Joshua vaikutti henkisesti valmiilta, niin Brendan kävi sitten eri kehotusta toimeen. Hän heitti suuhun vielä yhden viinirypäleen, ennen kun tyrkkäsi sen puolityhjän pahvilautasen jonkun ohikulkijan käteen. Se kohotteli kummastuneena kulmiaan, mutta ei sanonut mitään, kävi vain heittämässä sen lähimpään roskikseen. Ihmismassassa pyörittiin tarpeeksi kauan, että löydettiin tarpeeksi kalliin näköinen kamera. Kuvaajaa napattiin kädestä ja viitottiin se seuraamaan, palattiin Joshuan luokse. “Here’s the goddamn future heavyweight champion, mate. Have a field day. Pay close fucking attention to what he’s saying. Ya ain't ever gonna get a chance like this again."

Jos ihan rehellisiä oltiin, niin Joshuan metodi oli huomattavasti vaikuttavampi kuin Brendanin, kaunopuheisuuteineen kaikkineen. Toisaalta sitä oltiin myös siunattu huomattavasti isommalla koolla, ja se olisi voinut sanoa oikeastaan ihan mitä tahansa, ja olisi silti ollut vähintään vähän uhkaava. Irkku sen sijaan.. Hänessä ei vain ollut sitä samaa pelotusvaikutusta. Joten hän soitti suutaan. Se toimi myös siinä mielessä, että vastustajat tuskastuivat häneen ihan täysin. Kun niiden mielessä oli vain hakata hänet mössöksi siksi, että hän oli loukannut niiden äitiä, vaimoa ja serkkua, niin hän sai laskelmoida ja pelata kylmän rauhallisesti. Tunteet eivät kuuluneet octagoniin.

Tiimitoverin suoritusta seurattiin vierestä ihan liian ylpeänä ja nyökyteltiin hyväksyvästi. Brendan oli jollain tasolla onnellinen siitä, ettei ollut heavyweightmitoissa. Siinä oli hyvin aikaa miettiä, miltä tuntuisi saada sen nyrkistä keskelle kasvoja. Kun Joshua puhui omasta puolestaan, niin myös punapää kieltäytyi kaikista kysymyksistä ja kommenteista, ignoorasi kaikki jotka yrittivät kysyä mitään mieheen etäisestikään liittyvää. Omistakin asioista kyseltiin, mutta se oli kaikki epäoleellista - liittyi lähinnä siihen, että vieläkö hän kehtaisi näyttää naamaansa Vegasissa, miten hän aikoi maksaa sakot, sitä rataa. Ei kiinnostanut. Ei ainakaan nyt, kun hänellä ei ollut mitään järkevää comebackia siihen koko hommaan. 

Brendan taputteli sitä paikalle roudattua kuvaajaa olkapäälle, ennen kun suuntasi Joshuan perään. Se oli taas ihan kuin eri mies, kun kyseli, että oliko se ollut hyvä.
“Ya make me happy not to fight you”, Brendan vakuutti, eikä edes valehdellut. Siihen hän oli vähän pettynyt, että toinen halusi heti palata sinne salille. Tarkoitus oli kuitenkin ollut myös pitää hauskaa ja tuulettua vähän, ei vain pitää mediapuheenvuoroa. Mies vilkaisi vasemmassa ranteessa olevaa kelloa, ihan vain todetakseen että he olivat selviytyneet koko hommasta ennätysajassa.
“We could do something. Ya know, for fun”, irkku ehdotti, mutta ei kyllä onnistunut löytämään sieltä koko tilasta mitään, mikä olisi vaikuttanut edes potentiaalisesti hauskalta. “Or we could go back. Ya gonna spar tonight? Mind if I join ya?"

“I’m always up for muay thai”, Brendan lupasi saman tien, "besides, won't hurt ya to train with someone faster and smaller for a change, huh." Hän oli tarkka, nopea ja vaikeasti luettava - eli täydellinen treenikumppani, ja samalla se, jonka kanssa et oikeasti halunnut ottelemaan. Moni koki sen kaiken hyvin turhauttavaksi, ja hyvä niin. 

Painiminen sen sijaan sai aikaiseksi dramaattisen irvistyksen, vaikka mies tiesi paremmin kun hyvin, että se tulisi tarpeeseen. Aikaa oltiin tuhlattu toistaiseksi painimisen sijasta kaikkiin muihin mahdollisiin lajeihin, kung fusta, karatesta ja capoeirasta alkaen. Jos ei muuta, niin ainakin hänen tyylinsä oli tässä vaiheessa sellainen sekoitus, että kukaan ei enää osannut edes esittää hyviä arvauksia siitä mitä hän seuraavaksi tekisi.
“My strategy for the rematch is to just stay on my feet or die wrestling. Like I don’t even care if I’m the reason he goes down, I’ll just back the fuck off and wait for him to get back up.” Hän ei olisi tarpeeksi typerä, että enää koskaan kokeilisi hyvän painijan kanssa onneaan matossa. Kaikki häviöt, mitä hänellä koko uransa ajalta oli, olivat matosta. Eikä edes yhtään tyrmäystä, vain submissioita. Joshuan suunnitelma kuulosti ihan vakuuttavalta ja sille nyökättiin hyväksyminen merkiksi. “I’ve got no doubts ya got it. I’d put money on it.”

Salille päästiin, vaatteet vaihdettiin ja pukkarista napattiin mukaan foam roller, pyyhe ja vesipullo. Viimeinen niistä lensi kädestä nätissä kaaressa Joshuaa kohti saman tien, kun se päätyi vinoilemaan Vegasepisodista. Irkku nauroi joka tapauksessa, kun päätyi laskeutumaan itsekin sinne lattiatasoon. “We’ll see who’s laughing when someone makes ya join me elite warriors against bullying -campaign. It’s gonna be gold, I’m telling ya. Just wait till I get my public announcement done. I even bought a new suit for that 'cause that's just how serious I am. I'll get ya one too. Maybe a turquoise one, whatcha think."

Sparraamiskutsu otettiin luonnollisesti saman tien vastaan, valmistauduttiin siihen omalla tavalla. Foamroller oli ollut hengenpelastaja, kun tuntui että olkapää oli saanut kaiken prakaamaan ohimoilta alaselkään asti. Ihan liikaa aikaa oli kulunut myös siitä, että hän oli uskaltanut oikeasti sparrata. Vasta nyt oltiin sille olkapään suht normaalille käytölle annettu vihreää valoa lääkärin toimesta, ja se oli silti heikko, kankea ja kaikin puolin raivostuttava. 

Kiusaamiskampanja oli ihan yhtä miserable as hell kun miltä kuulosti. Toistaiseksi Brendan oli kyllä sitä mieltä, että ei maksaisi kellekään senttiäkään, ei tasan tuhlaisi aikaansa mihinkään niin idioottimaiseen kuin johonkin julkisiin anteeksipyyntöihin, ja mahdollisesti ei enää koskaan näyttäisi kasvojaan Nevadassa. Vaikka molempia kahakan osapuolia oltiin rangaistu samalla tavalla, se tuntui siltä epäreilulta.

Joshua ei ollut ainut, joka oli käyttänyt järjettömästi aikaa siihen tulevan vastustajansa analysoimiseen. Brendan oli tehnyt niin omalta osaltaan, ja muokannut koko sen treenaamisensa sitä mukaan. Piti olla vielä tavallistakin nopeampi, pitää toinen liikkeessä ja puolustusasemissa koko ajan. Match Joshuan ja sen tyylin kanssa oli erinomainen, koska he tuntuivat varsin tasapuolisesti syömään niitä toistensa vahvuuksia. Koska sen ottelu oli ensin, niin tässä mentiin pitkälti sen ehdoilla, ja hyvä niin. Ja jos sen pitäisi harjoitella nopeutta, niin sitä olisi tarjolla.

Molemmat verkkailivat omilla tahoillaan ja olivat valmiita samoihin aikoihin. “Are you?” irkku vastasi kysymykseen kysymyksellä, mutta kävi joka tapauksessa siemaisemassa kerran vesipullosta ja kiskomassa hanskat käteen, ennen kun löysi tiensä sinne octagoniin. Siihen haettiin tuntumaa, hypeltiin kevyesti jalalta toiselle ja seurattiin Joshuan tekemisiä sivusta, ennen kun tavattiin keskellä ja puhallettiin peli käyntiin. Olkapäitä pyöräytettiin pariin kertaan, ennen kun haettin kädet valmiusasemiin. 

Brendan aloitti itselleen äärettömän tyypillisesti - potkaisi välittömästi kun homma alkoi, tähtäsi toisen miehen etummaisen jalan sivuun. Sen jälkeen hän haki paikkaa kehän sisäpuolelta ja näytti siltä, että olisi vain odottanut paikkaa vasemmalle suoralle, heijasteli toisen liikkeitä ja pysyi suosiolla toisen reachin ulkorajoilla - mikä tällä kokoerolla ikävä kyllä hankaloitti sinä omaakin etenemistä. Lämmittelyhenkinen kombo pidettiin kuitenkin selkeänä ja yksinkertaisena. Potkaise, peräänny, liikuta, potkaise, peräänny, liikuta.

Brendanin tyyli ei ollut sellainen, että sitä jaksettaisiin ylläpitää viiden erän verran. Se toimi erinomaisesti kaksi erää ja hyvin kolmannen, mutta sen jälkeen hän rupesi hyytymään. Liikkumisesta katosi se joustavuus, jalat alkoivat painaa liikaa, kädet liikkuivat liian hitaasti. Asian kanssa oltiin tehty töitä, mutta siitä ei vain päästy mihinkään. Kaikki satsattiin siihen, että homma päätettäisiin toisen erän tienoilla, ja niin kauan kun niin tehtäisiin, niin oli ihan ok että hengitys kävi vähän turhan raskaaksi.

Yleensä irkulta ei löytynyt vastustajille kauheasti kunnioitusta, ennen kun ne olivat onnistuneet ihan oikeasti satuttamaan. Niille viitottiin ja huudeltiin, houkuteltiin tulemaan kasvoille, ivattiin ja kiusattiin. Joshua oli tarpeeksi iso, että sen kanssa oltiin alusta asti hyvin varovaisia, ei otettu turhia riskejä, ja mikä tärkeintä - välteltiin viimeiseen asti takedowneja, hinnalla millä hyvänsä. Jos ei muuta, niin hänen taitonsa pysyä jaloillaan olivat ehdottomasti kehittyneet viimekuukausina merkittävästi.

Se koko homma oli yhtä kissahiirileikkiä, ja kieltämättä Brendan oli hengähdystauon tarpeessa jo vähän ennen Joshuaa. Hän mumisi jotain “please” tapaista, kun toinen suuntasi hakemaan ilmeisesti vettä. Kun se oli poissa, hän roudasi itsensä istuskelemaan lattialle sen octagonin edustalle. Pää nojattiin häkkiä vasten, vesipullo napattiin käteen ja jäätiin tasoittelemaan sitä hengitystä. Joshua palasi, puhui tulevaisuuden suunnitelmista.

“I’ll wrestle when I cut weight and go back to lightweight. After the rematch”, Brendan pohti ääneen. Siinä luokassa hänellä oli parempi fiilis matossa pyörimisestä, vaikka sitä tietysti siinäkin vaiheessa mieluummin välteltäisiin. Niin kauan kun mentiin welterweight mitoissa, niin hän pysyisi jaloillaan. Painoluokasta toiseen oltiin vaihdettu ennenkin, oltiin hypitty featherweightista nykyiseen luokkaan asti. Molemmat ääripäät vaativat häneltä paljon tavallista enemmän, lightweight oli se, mihin luonnollisesti asetuttiin. 
“It’s getting there”, hän nyökkäili puolestaan hartian tilanteeseen ja hieraisi sitä ohimennen vapaalla kädellä. Se oli edelleen kankea ja liian heikko, ei toiminut kuten ennen ja aiheutti valtavasti turhautumista. “Fucking pain in me ass, though. I need someone to come up with a quick fix for shit like this like yesterday.”

Hänellä oli siihen paranteluun kuitenkin aikaa, rematch kun siinsi tässä vaiheessa jossain heinäkuun tienoilla. Joshualla oli vähän vähemmän aikaa ennen omaa koetusta. “Where we gonna put yer belt when ya bring it here? Maybe we could make room on that wall”, punapää päätyi pohtimaan ja viittoi johonkin satunnaiseen suuntaan, "I bet there's gonna be a shit ton of kids wanting to join in after that, too. Everyone wants to be on the same team with a champion."