The fire's out but still it burns

ootd
. . .

Mikään mitä Joshua teki tai ei tehnyt, ei enää ollut Victorian asia. Hän ymmärsi sen erittäin hyvin, ja oli alleviivannut sitä itselleen tuhat ja yksi kertaa. Jos se halusi mennä ja murtaa kätensä, antoi mennä. Jos se halusi mennä johonkin mustuttamaan silmänsä ja halkaisemaan huulensa, antoi mennä. Naisella ei ollut asiaan mitään sanottavaa, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi hetkeksikään lakannut huolehtimasta. Se oli ollut niin alusta asti, oli muuttunut vuosien saatossa vain pahemmaksi kun oltiin omin silmin ikuistettu mitä järkyttävämpiä vammoja, ja siinä eivät jotkut avioeropaperit painaneet yhtään mitään. Hän tuntui ylipäätään unohtavan aivan täysin, että he olivat eronneet, joka kerta jos jotain sattui. 

Pahinta oli se, että Victoria oli saanut kuulla siitä miehen viimeisimmästä tempauksesta joltain muulta. He olivat istuneet tänään tyttöporukalla illallisella, kun joku oli sitten kysynyt, oliko hän kuullut jo jotain uutisia ja tuomiota. Luonnollisesti nainen oli ollut täysin puulla päähän lyöty. Häntä oltiin käsketty tsekkaamaan Instagram, ja oli rehellisesti sanottuna aika nöyryyttävää, että hän sai tietää asiasta sitä kautta. Se kuva olisi yksinään riittänyt järkyttämään - koska kuka ei järkyttynyt aina jos jonkun niskalle kävi jotain - ja asiaa oli pahentanut se, että Katie oli ikuistanut sitä tapahtumaa, kun oli ollut salilla seuraamassa oman aviomiehensä treenailua. Se oli kuvaillut tapahtumia hyvin graafisesti ja siihen tyyliin, että oli ihme että mies ei ollut päässyt hengestään. Victoria pelkäsi kaikkia pää ja niskavammoja kuollakseen. Ne olivat olleet se ultimaattinen kauhukuva viimeisen kymmenen vuoden ajan, joten siihen ei tarvittu kun vilaus jostain niskatuesta ja homma hajosi käsiin. 

Victoria tiesi, että Katiella oli tapana liioitella asioita, mutta se ei kauheasti hermoja rauhoittanut ja sen käytös heitti vain bensaa liekkeihin. Kun sitä asiaa oltiin tarpeeksi stressattu, miehelle oltiin soitettu, ja se ei ollut vastannut. Sille oltiin soitettu toiseenkin kertaan, eikä se ollut vastannut. Siinä vaiheessa hän oli ollut tarpeeksi epätoivoinen, että oli soittanut Watersille - ja sille ei todellakaan ollut tapana vain soitella huvin vuoksi. Se ei ollut sanonut oikein mitään muuta kun sen, että Joshua oltiin lähetetty kotiin. Se oli onnistunut olemaan puheissaan tarpeeksi epämääräinen, että lietsoi paniikkia ennestään. Ihan kun Katie ei olisi ollut tarpeeksi. Ehkä Watersin olisi pitänyt tietää paremmin, mutta lopputulos oli se että seuraavaksi oltiin sitten häivytty niiltä lounastreffeiltä, unohdettu että Grace odotti kotona Davidin ja sen pojan kanssa, ja otettu suunta suoraa kohti Joshuan asuntoa.

Ajomatkaa oli tarpeeksi, että siinä ehti taas kerran miettiä kaikki mahdolliset skenaariot uran päättymisestä halvaantumiseen - vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään siihen liittyvääkään. Hänen päästämisensä rattiin ei välttämättä ollut siinä mielentilassa turvallista, koska hän ei ollut ihan varma miten oli sinne ylipäätään päässyt tai mitä reittiä oli ajanut. Se huoli paistoi olemuksesta aika kauas, kun hän lopulta soitti sen ovikelloa. Kerran, kaksi, kolmesti. Ihan varmuuden vuoksi. Kädet nousivat jo valmiiksi suun eteen järkytystä peittämään ja silmiä räpyteltiin vähän turhan usein. Suusta purkautui enemmän tai vähemmän hysteerinen "what happened are you okay what's going on why didn't you call me oh my god what's wrong" välittömästi, kun ovi aukesi. Se oli aika kaukana siitä normaalista, hyvin kootusta ja rauhallisesta olemuksesta, ja yleensä nämä episodit säästeltiin niihin oikeisiin otteluihin, ja silloinkin yleisöön asti, että mies ei ollut itse asiaa ikuistamassa. 

Mies oli jaloillaan ja selkeästi hengissä, mutta se ei kauheasti rauhoittanut sitä jo valmiiksi hysteeriseksi käynyttä tilannetta. Tältä oltaisiin ehkä vältytty, jos se olisi soittanut itse ja ilmoittanut että näin kävi, kaikki kunnossa. Vaan ei. Sen sijaan hänen piti kuulla siitä eri ihmisiltä, jotka olivat kaikki vuoroltaan pahentaneet sitä asiaa. Lopputulos oli se, että hän oli järkyttynyt, huolissaan ja aavistuksen vihainen, vaikka ei itsekään tiennyt miksi. Hän oli ehtinyt jo miettimään senkin, että miten selittäisi Gracelle esimerkiksi sen, että se voisi nyt käydä tapaamassa isäänsä hautausmaalla. Se ei ollut hyvä lähtötilanne yhtään millekään.

Siitä rauhoittelusta oli hädintuskin mitään apua, mutta ainakin blondi päätyi sisälle asuntoon ja pois satunnaisten ohikulkijoiden tieltä. Joshuaa tarkasteltiin hätääntyneellä ja hermostuneella katseella pään pudistelun ohessa. Siinä oli selkeästi jotain vikaa, mutta mitään suurempia johtopäätöksiä ei osattu tässä vaheessa tehdä. Ehkä se oli ihan hyväkin, koska hän olisi varmaan aika nopeasti julistanut sen kuolevaksi, vaikka siitä ei mitään todisteita ollutkaan. “What do you mean what am I doing here?!” vastattiin hyvin kipakkaan sävyyn siihen kyselyyn, kun mies olisi kysynyt jotain aivan idioottimaista. Ei hän nyt kuitenkaan ihan joka päivä ilmestynyt sen ovelle, ja toivon mukaan sille hätääntymiselle ei ollut nyt kun se yksi syy. 

Rauha ei laskeutunut maahan, eikä Victoria ollut lähimainkaan sellaisessa mielentilassa, että olisi korjannut sen asian vain hengittelemällä syvään. “How can you not call me?! Why are you not answering your phone? You scared the shit out of me! You can’t just - just - pull stunts like this and then disappear and leave me out - this is not even kinda what I wanted - This is no fun anymore and I'm done with it - This is not what I wanted -“ nainen ei todellakaan löytänyt siinä vaiheessa mitään sanoja edes selittämään sitä ajatuksenjuoksuaan, mikä kaikessa sekavuudessaan tuntui tässä vaiheessa vielä täysin loogiselta. Ne koiratkin jäivät siinä sotkussa täysin huomiotta, vaikka normaalisti niiden kanssa oltaisiin jo istuttu lattialla kiehnäämässä.

Joshuasta pidettiin reipasta etäisyyttä, ihan vaikka siltä varalta että se hajoaisi siihen paikkaan. Ehkä myös siksi, ettei heittäytynyt sen kaulaan siinä paikassa, pahentanut sen potentiaalisia vammoja ennestään ja mahdollisesti saanut täyttä hermoromahdusta siinä paikassa. Sen ei ollut tarvinnut nähdä sitä aiemmin, eikä sen tarvinnut nähdä sitä nytkään. Olisi ollut paljon parempi, jos nytkin oltaisiin oltu siellä yleisön seassa turvassa ja ystävä olisi tunkenut nenäliinaa käteen ja pakottanut keskittymään johonkin muuhun. Miestä oltiin suorastaan hämmentävän onnistuneesti suojeltu niiltä pahimmilta mielenliikkeiltä, kun jostain oli pitänyt huolestua. Spontaanit tunteenpurkauksen eivät varsinaisesti olleet hänen ominta alaansa, vaikka huutamaan aina toisinaan päädyttiinkin: Victoria oli eittämättä sitä tyyppiä, joka itki vessassa lukittujen ovien takana ja väänsi tekohymyä siinäkin vaiheessa, kun sai pahimpia mahdollisia uutisia. Keskittyi siihen loogisuuteen ja siihen, mikä oli järkevää, mitä piti tehdä että se asia selvitettiin. Jos hän olisi harrastanut vähän enemmän tunteiden näyttämistä ja vähän vähemmän sitä sisäänpäin kääntymistä ja hiljaista katkeroitumista, tässä ei ehkä oltaisi. 

Tämä ei ollut missään mielessä järkevää eikä loogista, ja nainen säikähti omaa reaktiotaan sen verran, että lietsoi vain sitä omaa järkytystään. Kaikki oli tuhat kertaa vielä tavallistakin pahempaa, kun hän ei ollut enää oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tässä vaiheessa Victoria oli aika lähellä sitä pistettä, että oli valmis muuttamaan siihen asuntoon saman tien, ihan vain että näin ei enää kävisi. Hän oli täysin valmis perumaan koko avioeron ja erilleen muuttamisen ja oikeastaan kaiken muunkin, koska ihan selkeästi siitä ei seurannut mitään hyvää yhtään kellekään. 
“You can’t do this! You can’t just shut me out and not tell me. I was so scared - jesus - just - are you okay?" Sen jälkeen tajuttiin sitten vetää henkeäkin ja jäätiin tapittamaan miestä sen oloisena kun se olisi juuri herännyt kuolleista. Kädet nousivat uudestaan suun peitoksi, ja ainakin hän hiljeni, jos ei muuta. 

Lähipiirissä oli aina ollut tyttöystäviä ja vaimoja, jotka saivat hermoromahduksen jokaisesta mustelmasta ja vaativat sitä uran lopettamista kerta toisensa jälkeen. Victoria ei ollut koskaan laskenut itseään niiden joukkoon, vaikka tietysti olikin ymmärtänyt sen niiden pointin. Merkittävin ero oli kai aina ollut se, että hän piti huolet lähinnä itsellään.

Siitä oltiin kyllä sovittu, että homma olisi siinä jos aivoista löytyisi jotain muutoksia - ja niska oli ihan liian lähellä pääkoppaa - mutta (ennen viimeisiä vaatimuksia) se oli ainut asia mitä oltiin kehdattu edes pyytää. Tapaturmista ilmoittamisesta ei ollut koskaan tarvinnut sopia erikseen mitään, koska tieto oli kulkenut moitteettomasti. Nyt näytti siltä, että ilmeisesti sitä varten olisi sitten kuitenkin kannattanut lisätä eropapereihin jonku tiedoksiantovelvollisuuskohta. Hän oli kirjoittanut ne paperit pitkälti itse, joten muisti sen kattaneen vain Gracen ja kaiken siihen liittyvän.

“You left your phone at the gym”, Victoria toisti perässä, kun olisi odottanut siihen jotain jatkoa. Hän ei edes kuulostanut kovin hyökkäävältä, vaan lähinnä yllättyneeltä, kun olisi odottanut jotain paljon korkealentoisempaa tarinaa sen puhelimen kohtalosta. Joshuan rauhallisuus tarttui, kun se rupesi puhumaan niistä oikeista tapahtumista, ja nainen kuunteli ja painoi tarkasti mieleen joka sanan, ihan kun joku olisi muka voinut tentata yksityiskohtia koska tahansa. Luonnollisesti Katien kuvaus tapahtumasta ei ollut ollut samanlainen, mutta Victoria luotti sen kertomukseen suurin piirtein yhtä paljon kun Joshuankin - eli ei yhtään. Hän oletti, että todelliset tapahtumat olivat jostain sen Katien liioittelun ja Joshuan vähättelyn välimaastosta. 

Vedettyään pari kertaa henkeä ja tuijotettuaan Joshuaa vielä hetken varmistaakseen että se oli oikeasti hengissä edelleen, osattiin pikkuhiljaa siirtyä takaisin siihen hänelle tutumpaan loogisuuteen ja siihen, että mitä nyt. Sillä koitettiin peitellä myös sitä omaa purkausta, jota ei ihan vielä tajuttu suoranaisesti hävetä, ja joka edelleen kummitteli mielen perukoilla. Olemus oli vähän tyynempi, mutta todennäköisesti siihen ei vaadittaisi kun joku yksittäinen laukaiseva tekijä ja kaikki toistuisi. 
“What like a spinal sprain?” Victoria kysyi ja koitti pitää itsensä rauhallisena, vaikka pelkästään se että ongelmalle oli joku nimi, sai sen tuntumaan vakavammalta, kun mitä se todennäköisesti oli. CT scanit olivat myös loputon stressin lähde, koska vaikka ei edes olisi mitään oikeita ongelmia, niin niistä voisi kuitenkin löytyä jotain. “Aren’t you supposed to put cold on it? For 20 minutes every other hour, right? Where’s the brace? Maybe you should sit down.”

Jos lääkäri oli antanut niskatuen, sitä olisi todennäköisesti pitänyt käyttää. Eivät kai ne mitään neuvoneet tekemään turhaan, ja aina oli parempi olla liian varovainen ja tehdä ihan kaikki mitä ne edes ehdottivat. Vaikka se vamma ilmeisesti olikin aika mitätön - mitä ei kyllä vieläkään oltu valmiita ihan täysin uskomaan - niin sekin voisi aiheuttaa ihan suhteettoman paljon ongelmia. Jotenkin nainen oli melko varma, että siitä ei seuraisi mitään hyvää kellekään, jos Joshua joutuisi oikeasti taukoilemaan siitä treenaamisesta jonkun tälläisen takia. Omaa tyhmyyttähän se olisi tietysti ollut - ja sitä lack of common sensea mitä Gracellekin oltiin mainostettu - mutta ei se auttanut sitä asiaa millään tavalla.

“Okay. And you just decided you were done with it?” Victorian oli pakko kysyä, kun Joshua ilmoitti sen niskatuen löytäneen paremman paikan keittiöstä. Ilme oli kireä ja huolestunut, mutta asiasta ei sentään jääty kinaamaan, kuten oltaisiin voitu tehdä. Mieli olisi tehnyt, mutta selvästi hänkin muisti aina toisinaan, että jotkut asiat nyt eivät enää kuuluneet hänelle. Tästä tapaturmasta oltiin kyllä kokonaisuudessaan jo tehty oma asia, eikä se taitaisi muuttua vaikka mitä sanottaisiin.

It could have been worse oli se taikasana mikä sai Victorian hermostumaan. Hän murehti niitä asioita ihan liikaa ja odotti aina sitä yhtä, viimeiseksi jäävää kertaa joka sitten olikin se the worst. Nainen oli ollut siinä uskossa, että ei haluaisi sitä ikuistaa eikä haluaisi sitä stressiä elämäänsä, mutta ilmeisesti hän oli ollut armottoman väärässä. Ihan kun niiden otteluiden katsomisenkin kanssa. Mieluummin oltiin läsnä ja leikittiin, että heidän välillään ei ollut muuttunut yhtään mikään. Puhuttiin siitä mahdollisesta aivotärähdyksestäkin, ja sille nyökyteltiin, koitettiin edelleen hokea mielessä jotain rauhoittavaa mantraa siitä että kaikki oli kunnossa.
“That’s good”, Victoria sanoi, mutta hyvin epäilevään sävyyn. “You still should’ve called me. Just in case. I got really scared, and it's really not cool that I have to hear about it from someone else and that everyone seems to know more. You'd think you'd have time time to inform your w-.. You should've called me.”

Paikalle oltiin ilmestytty ilman mitään sen suurempia sotasuunnitelmia, joten nainen ei ollut miettinyt että mitä tekisi kun sinne asti pääsi. Hän huomasi kuitenkin jättävänsä takin naulaan ja seuraavansa Joshuaa sinne keittiön suuntaan. Jos jotain kotiinpaluusuunnitelmia olikin ollut, niin ne unohtuivat. Miehen asunnossa ei oltu vietetty kovin paljon aikaa, mutta hän yllättyi joka kerta siitä miten vähän se näytti ja tuntui kodilta. Kaikki tuntui jotenkin liian steriililtä, vähän siltä kun kukaan ei olisi siellä oikeasti asunut, vaan olisi ollut jossain mallitalossa. Se oli vähän sama homma kuin Joshuankin kanssa - se oli samaa aikaa tuttu ja tuntematon, samaa aikaa edelleen se aviomies ja jotain ihan muuta. 

Jääpussiepisodia seurattiin vierestä ja silmäiltiin ohi mennessä sitä niskatukea, kun se olisi ollut kaiken pahan alku ja juuri. “I could use some coffee”, blondi totesi, kun oli hetken vain ihmetellyt sitä tilannetta. Joshuan ei sitä kuitenkaan annettu lähteä keittämään, vaan ehkä vanhasta tottumuksesta otettiin ohjat käteen ja ruvettiin itse hiljaisuuden vallitessa selvittämään, mistä löytyivät suodatinpussit ja kahvipurut.

“Please don’t snap your neck for real”, blondi huokasi ja päätyi ohimennen hieroskelemaan ohimoitaan, “it’s really hard to find wheelchair accessible housing in New York, you know.” Se oli toisinaan vähän turhan realistinen lopputulema, joten tietysti asiaa oltiin mietitty. Erityisesti silloin, kun jotain tälläistä tapahtui, joko Joshualle tai jollekin muulle ystäväpiiriin kuuluvalle.

Victoria oli ehkä ollut valmis avioeroon ja eri osoitteisiin muuttamiseen, mutta hän ei ollut valmis kaikkiin niihin muutoksiin, mitä se oli tuonut mukanaan. Ei ollut ollut vuosi sitten eikä ollut edelleenkään. Toisinaan tuntui siltä, että kumpikaan heistä ei ymmärtänyt avioeron konseptia. Joshua oli kyllä rehellisesti sanottuna sisäistänyt sen kaiken jotenkin paremmin, mikä oli yllättävää, koska se ei edes ollut se joka sitä eroa oli halunnut. Victoria oli tottunut siihen, että kuuli kaikesta suurinpiirtein jostain mustelmista alkaen, ja jotenkin oli vain olettanut, että niin kävisi jatkossakin.

Ongelmia oli myös siinä, että hänen olisi pitänyt vain osata olla vieraana. Se ajatus oli edelleen hyvin vieras, joten nainen näytti avoimen tyytymättömältä kun Joshua päätti sitten kuitenkin kiilata väliin ja keittää kahvin itse. Kai se oli ihan ok, kun Victoria oli jo ehtinyt nostelemaan kaikki tavarat siihen esille. Ainakaan sen ei tarvinnut kurotella - ihan kun se olisi muka sen mittaisena koskaan kurotellut yhtään mitään - ja rasittaa sitä niskaa ennestään. Ruoalle pudisteltiin sen sijaan päätä. “We just had dinner. Like 30 minutes ago”, nainen perusteli, vaikka hän ei kyllä ollut odottanut sitä ruokaansa saati että olisi sitä oikeasti syönyt. Nälkä ei ollut joka tapauksessa, ja kotonakin odottaisi todennäköisesti jotain, mikä voittaisi sen ravintolankin tarjonnan. Se oli mukava etu siitä, että iski hynttyyt yhteen ammattikokin kanssa. 

Asunnossa liikuttiin varovasti, koska se oli tosissaan tuntematonta maata. Victoria tutki ohimennen niitä valokuvia ja hymyili ohimennen jollekin perhepotretille. Niistä siirrettiin huomio pois vasta, kun Joshua puhui. Ja ei, hän ei ollut koskaan tainnut olla siellä viittä minuuttia pidempää. Ei miestäkään oltu oikeastaan kutsuttu heidän kotiinsa. 
“I don’t think I’ve ever had a reason to”, blondi myönsi ehkä vähän haikeaan sävyyn, jätti ne kuvat omaan arvoonsa ja löysi tiensä sinne samalla sohvalle. Väliin jätettiin etäisyyttä, mutta hän päätyi sitten kuitenkin kurkottamaan ja rapsuttamaan siitä kylmäpussista jäähilettä pois. Siitä ei ollut mitään apua kellekään, mutta loi se sellaisen hetkellisen valheellisen kuvan että hän teki jotain .

“It’s really fancy. Very different”, Victoria kommentoi sitä asuntoa ja loi siihen vielä uuden pitkän katseen. Sormet maltettiin irroittaa siitä kylmäpussista, jäätiin sen sijaan nyppimään paidan hihaa. Se näytti ihan oikealta aikuisen asunnolta, oli täysin erilainen kun oma koti, joka oli aivan käsittämättömän täynnä tavaraa ja jossa joutui jatkuvasti pelkäämään että astui jonkun lelun päälle. Oli vaikea sanoa, kumpi oli parempi. "For real, I thought you were going to go for something.. A bit more low key."

“You’re thinking about buying a house?” Victorian oli pakko varmistaa ja kohotella asialle kulmia, "where? In Brooklyn?" Se tuntui ihan älyttömän isolta askeleelta. Hänkin oli sitä miettinyt aina toisinaan, mutta tullut siihen lopputulokseen, että tekisi sen sitten kun olisi joku muu kun vain Grace jonka kanssa siellä asua. Se tuntui myös ihan älyttömän pysyvältä, eikä hän ollut vielä ihan varma että halusiko edes asua New Yorkissa koko loppuelämäänsä. Kun talo oltaisiin ostettu, niin sen kanssa oltaisiin sitten jumissa.

“I have seen it. I’ve also seen the white mink fur and the cars”, blondi virnisti siihen yhteisen tutun aavistuksen ylilyötyyn elämäntapaan, “when are you going to start wearing Italian custom made suits all the time? Or where’s my Rolls Royce? I heard he promised to buy Sam one when he wins his next fight. But then again, I also heard he got a full mental breakdown and decided to retire so... Maybe don't do that part.” Oikeasti sellaista elämää ei oltu koskaan haluttu. Victoria oli ollut täydellisen tyytyväinen siihen heidän vaatimattomaan elämäänsä ja täydellisen tavalliseen arkeen. Hän oli aina ollut erittäin tyytyväinen myös siihen Joshuan maanläheisyyteen ja siihen, että se maine ja raha ei ollut noussut sen päähän. Kai silläkin olisi ollut burnout ja hermoromahdus vähän lähempänä, jos se olisi joutunut viettämään kaikki päivänsä median valoissa ja puolustelemaan kaikkia tekemisiään ihan koko ajan. 

Se vanha talo oli ollut kaikkea, mitä oltiin aina haluttu. Se oltaisiin mieluusti pidetty, mutta siinä asumiseen pidemmällä tähtäimellä ei olisi ollut yksin millään rahaa. Vuokratkin olivat tietysti korkeita, mutta sentään sen kanssa jäätiin vähän plussan puolelle.
“I know. I miss it too”, Victoria myönsi ja naureskeli sitten sille lehtijutulle. Hän ei ihmetellyt lainkaan, että Joshua ei ollut päästänyt ketään asuntoonsa. Se tuntui jo ajatustasolla kotirauhan häiritsemiseltä, vaikka siitä varmaan oltaisiinkin maksettu ihan mukavasti. "They should've done a number on that house. At least it looked like we had an actual real life and didn't live in a model house. No that there's anything wrong with that. This is a really nice place."

Joshualle näyteltiin surullista naamaa, kun se valitti siitä kutsun puutteesta. Miestä päädyttiin ensin taputtamaan poskelle sarkastisen lohduttavaan sävyyn, ja sitten vain jättämään käsi siihen paikkaan. “Do you really need a formal invitation? You can just kinda drop it for coffee if you want. Grace would love that” Victoria huomautti, vaikka ymmärsi kyllä, että heidän välinsä eivät olleet sellaiset että ovelle vain ilmestyttiin. Paitsi nyt. Mutta tämä oli poikkeustapaus. Katse jäi etsimään Joshuan omaa ja se muisti sen kahvin hyvässä välissä. Blondi protestoi hyvin vaimeasti, mutta antoi sen sitten kuitenkin suunnata sinne keittiöön ihan itsekseen. Hän jäi sohvalle itsekseen ja tutki taas sitä asuntoa katseellaan. Puhelimen viestiäänet kuultiin eteisestä, mutta ei tehty asialle mitään. Grace oli hyvissä käsissä, eikä siitä tarvinnut murehtia. 

“Just don’t go too far away” Victoria esitti sen ainoan toiveen siihen miehen talohaaveisiin liittyen. Lapsen pallottelu paikasta toiseen oli ihan tarpeeksi hankalaa nytkin, eikä siihen tarvittu enää yhtään enempää etäisyyttä väliin. Naisella oli nytkin suuria vaikeuksia päästää tyttö näköpiiristään, ja jos oltaisiin vielä tilanteessa missä hän ei pääsisi vartissa paikalle jos tilanne olisi päällä, niin se kuluttaisi kaikkien hermoja ihan liikaa. Hän halusi ihan tosissaan luottaa Joshuaan ja sen kykyyn pitää Grace tyytyväisenä ja turvassa, mutta huomasi silti olevansa joka kerta kotona lähtöasemissa ihan varmuuden vuoksi.

Kieltämättä Joshuaa ei voitu kuvitella italialaisiin mittatilauspukuihin, mutta mistä sitä koskaan tiesi. Ehkä sekin puolustaisi sitä titteliään pari kertaa ja päättäisi sitten ruveta räiskyväksi mediapersoonallisuudeksi turkiksineen kaikkineen. Ajatus oli lähinnä huvittava. Autotarjoukselle pudisteltiin saman tien päätä.
“I don’t need you to buy me a car”, Victoria vielä alleviivasi, “my Ford is perfectly fine.” Paitsi että ei ollut. Hän ei ymmärtänyt autoista yhtään mitään, eikä edes tiennyt mikä siinä oli vialla, mutta joku oli. Se lähti joskus yskien käyntiin, joskus ei ollenkaan. Pari kertaa se oli jäänyt keskelle risteystä. Luojan kiitos Grace ei ollut ollut niillä kerroilla mukana.

“I know. I know. You’re gonna do it till you’re old and decrepit and in a nursing home”, blondi huokaili puolitosissaan siihen ura-asiaan, "I can just picture you with a walker and still giving everyone trouble." Tai kunnes se loukkaantuisi pysyvästi. Ehkä joku taittaisi vielä Joshuankin olkapään ympäri ja siinä sitä sitten oltaisiin. Ei voinut kun toivoa, että niin ei tapahtuisi, ja jos olisi pakko, niin tapahtuisi sitten huomattavasti myöhemmin. Se oli tehnyt kovasti töitä ja ansaitsi hetken nauttia siitä menestyksestään. Tuntui siltä, että se titteli oli tehnyt paljon hyvää. Heidän välinsäkin olivat tuntuneet pikkuhiljaa korjautuvan, vaikka suoraa syytä sille ei osattu nimetäkään. 

“Well take this as your invitation then. But give me a heads up ‘cause you do not need to see what kind of a mess a six year old can make”, Victoria lupasi ja seurasi sitten katseellaan, kun Joshua haki ne kahvit. Se kumarteli ja pudotti sen jääpussin, ja naisen oli luonnollisesti pakko avustaa siinä pussin poimimisessa, vaikka hänestä ei oikeasti mitään apua ollutkaan. Kahvikuppi otettiin, kiitettiin ja siemaistiin siitä nopeasti, todettiin sitten samalla että kahvimerkki oli pysynyt samana. Ajatus lämmitti jostain tuntemattomasta syystä. 

Katseet siirtyivät televisioon ja johonkin toimintarainaan, mistä Victoria ei ymmärtänyt mitään. Erikoistehosteita ihasteltiin silti hetki, vaikka juoni jäikin täydeksi mysteeriksi. Miehen kylkeen päädyttiin, kuten tapan oli jos elokuvaa kerta katsottiin. Niin kiinnostavia kun räjähdykset ja aseiden pauke olivatkin, nousi katse ruudusta Joshuaan ilman eri ajatusta. "Are you asking me out on a date?" naisen oli pakko tiedustella Joshualta sen drinkkiehdotuksen jälkeen. Huulille nousi huvittunut sävy, äänensävy oli melkein kiusaava. Mieli huusi, että what are you doing, mutta käskyt eivät menneet läpi. "No, for real. I'd like that, and I don't really have anything going on this weekend. I'll do drinks." Oikeasti hän oli luvannut mennä elokuviin, mutta se idea nyt raksittiin yli mielessä saman tien. Hän nautti paljon enemmän siitä tutusta, aikuisesta seurasta kun siitä, että istui tuijottamassa jotain lasten elokuvaa ja leikki kiinnostunutta. Ne rupesivat pikkuhiljaa tulemaan korvista ulos. Grace voisi mennä sen ystävänsä ja sen äidin kanssa, joten lastenhoitokin olisi sillä selvä. 

Siihen oltaisiin voitu jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta tilanteen keskeytti se, kun puhelin rupesi soimaan siellä eteisessä. Hetken Victoria harkitsi sen ignooraamista, mutta huokasi sitten kuitenkin "I gotta take that" ja asetti kahvikupin sohvapöydälle. Puhelimeen vastattiin, puhuttiin siihen siellä vähän sivummalla, ei ihan kuuloetäisyyden ulottumattomissa. "Hey, is everything okay? Oh, yeah, I know. I'm sorry, there was a situation and I'm at Joshua's place. I know. No, everything's fine. I'll be home in like 45 minutes, is that okay? Did she eat already? Don't believe her, she isn't allowed to have the chocolate..."