I’m longing for home, the same one that I set fire to

Naapurit saivat olla siinä tilanteessa mukana niin paljon kun halusivat, koska Victoria ei osannut ottaa ainuttakaan askelta sisään eikä ulos. Häntä ei tässä vaiheessa enää suuremmin kiinnostanut se, mitä joku hänestä ajatteli, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Aluksi sitäkin oltiin stressattu, mutta sitten oltiin tajuttu, että se oli ongelmista pienin.

David tuli puheeksi ja ilme kiristyi jälkeen. Victoria tiesi taas, että Joshua oli oikeassa, mutta siltä ei tuntunut. Hän tunsi jotain sairasta tarvetta puolustella itseään ja sitä päätöstään, vaikka ei kai sitä voisi millään sanoilla hyvittää. Tai edes tarvitsisi.
“He was out of town for a week and I didn’t notice”, nainen siis totesi sen sijaan ja näytti aavistuksen ahdistuneelta sen tunnustuksen myötä. Sekään ei varsinaisesti ollut Joshuan asia, mutta kai hänen oli vain pakko puolustella sitä, että sitä ei oltu korvattu. Ainakaan kovin onnistuneesti. Yritystä oli, mutta toisin kun oltiin luvattu, se ei ollut puoli voittoa. Sormet päätyivät näpertämään sen matikankirjan selkämystä, joka oli jo valmiiksi vähän repeillyt kovan kohtelun takia.

“Or I did, eventually, but only when the window got stuck and I couldn’t fix it. How messed up is that. How damn self centred does one have to be for that to even happen. I mean, he might be kinda like you, so you'd think I'd give a shit.” Kun Joshua oli ollut jossain edes päivän, se oltiin huomattu. Viikko oli tuntunut maailmanlopulta, ja rehellisesti sanottuna siitä olivat kyllä tienneet kaikki, ihan sama miten paljon hän oli yrittänyt leikkiä tyytyväistä. Davidin kanssa se oli koko ajan vain sitä, että oli kiva jos se oli kuvioissa. Oli kiva, jos joku laittoi ruokaa tai joku auttoi vetämään lakanoita, korjasi sen jumittavan ikkunan tai auttoi viemään lapsen harrastuksiin. Siinä suhteessa tunsi itsensä varmaan ihan syystäkin hyväksikäyttäjäksi.

“I want to be happy too”, Victoria huokasi. "And I want someone to fix the window, too."

Se taisi olla selvää, että David ei ollut the one. Niin paljon kun Victoria halusi sen olevan, niin se ei ollut. Hän ei halunnut ajatella sitä vain hauskanpitona, koska se ei kuulostanut joltain mitä hän tekisi, mutta ei se ollut hänen elämänsä suuri rakkauskaan. Ehkä se olisi voinut olla, jos hän olisi ollut eri mielentilassa. Ehkä ei silloinkaan. Nainen oli miettinyt lukemattomia kertoja, että olisi vain käskenyt sitä lähtemään, koska se olisi ollut reilua kaikille, mutta se kaikki oli mukavaa ja toimivaa.

Jotenkin se kaikki kiukuttelu ja typerä tunteiden jakaminen oli johtanut siihen, että puhuttiin mahdollisesta tulevaisuudesta, ja Victoria huomasi ettei se ajatus ahdistanut häntä yhtään niin paljon kun sen olisi pitänyt. Joshualle hymähdettiin, kun se totesi, että ehkä kaikki menisi uudestaan pieleen. Tietysti se menisi. Tämän elämän aikana se ehtisi mennä pieleen vielä kymmeniä kertoja.

“We’ve crashed and burned a million times. Was it not worth it?” hän kysyi. Siinä sotkussa molemmat olivat saaneet kunnolla selkäänsä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö sitä kaikkea oltaisi silti tehty uudestaan koska tahansa. “Honestly, it would probably suck. We’d drive eachother insane and fight over who’s turn it was to do laundry, or how someone left a coffee cup in the living room again. Who’d wake up at 5 to take Grace to some dance thing or who's gonna get up and go buy some coffee milk first thing in the morning. Sounds horrible, huh.” Kaikki ne typerät, arkipäiväiset riidat olivat elävästi mielessä, mutta jollain tasolla niitäkin kaivattiin. Victoria olisi mieluusti riidellyt juuri nyt siitä, että miksi tyttö oli ollut koulusta viisi minuuttia myöhässä. Sitä kaikkea typerää nahistelua jopa kaivattiin. Kaivattiin sitä kummallista turvallisuuden tunnetta, että toinen ei olisi lähdössä mihinkään, vaikka joskus olisi huono päivä tai asiat eivät menisi täydellisesti. Ajatukselle hymyiltiin ja äänensävy oli tarpeettoman lempeä, vaikka ei ehkä olisi pitänyt.

Olo oli äärettömän alaston, joten se kirja puristettiin taas rintakehää vasten, nojailtiin siihen ovenkarmiin ja ristittiin jalat. "Maybe I'll just get a new place all together. I mean, that is the only logical solution, right", Victoria jatkoi sitä metaforaa, "Grace thinks the whole place is haunted anyway. We were thinking about calling an exorcist." Viimeinen lisäys ei kyllä edes ollut metafora, vaan ihan oikeasti totta. Ensin nainen oli ajatellut, että Grace vihasi sitä asuntoa vain siksi että ei halunnut käsitellä sitä vanhempiensa eroa, mutta lopulta oli tullut selväksi, että kumpikaan nyt vaan ei pitänyt siitä paikasta. 

Kaikki kriisit tuntuivat aina valtavan isoilta, kun eli niiden keskellä. Jälkikäteen se kaikki tuntui äärettömän typerältä, eikä Victoria enää edes muistanut, miten oli voinut olla niin käsittämättömän tolaltaan siitä, että vaaleiden pyykkien joukkoon oli joku heittänyt tumman paidan, tai että tiskialtaan reunalle oltiin tuotu lautanen odottamaan, kun hän oli jo ollut täyttämässä tiskikonetta. Se oli kaikki typerää. Molempien olisi pitänyt ottaa pari askelta taaksepäin, vetää henkeä, saada vähän perspektiiviä ja palata sitten siihen samaan uusien ideoiden ja mielellään hyvien yöunien jälkeen.

Oli mahdoton olla hymyilemättä, kun Joshua puhui niistä ongelmista ja niistä naurettavan helpoista ratkaisuista. Blondi seurasi sitä sen olemista ja kuunteli kaikki ne sen sanat, ja se koko kuva tuntui älyttömän täydelliseltä. Hetken oli ihan liian helppo uskoa, että niin se voisi oikeasti ollakin. Että puhallettaisiin vain pilliin ja keskeytettäisiin se tämänhetkinen kaaos, jotenkin vain palattaisiin parempiin aikoihin kun mitään ei olisi tapahtunut.

“I want that”, Victoria myöntyi, huokasi raskaasti ja leikki sillä ajatuksella vielä hetken, "this is not fair. Not even one bit. This sucks." 
Hymy muuttui vähän apeaksi, hiuksia sipaistiin taas kasvoilta korvan taakse. Sellaista sen olisi pitänyt olla ennenkin. Hän oli aina unelmoinut niistä pitkistä sunnuntaiaamuista ja sellaisista typeristä, arkisista asioista, joiden olisi pitänyt olla itsestäänselvyyksiä. Kun niitä oli ollut, niitä ei oltu osattu arvostaa, oltiin keskitytty vain niihin pahoihin asioihin. Can’t have it all ei kuulostanut yhtään niin täydelliseltä, ja nainen kieltäytyi allekirjoittamasta sitä vielä tässä vaiheessa. Mitä hän muka tekisi loppuelämällään, jos joutuisi elämään sen ymmärryksen kanssa, että asiat eivät ehkä enää koskaan olisi oikeasti hyvin?

“I don’t know what to tell you”, naurahdettiin siihen kummitteluasiaan. Hän piti sitä asuntoa kirottuna eri syistä kuin Grace, mutta molemmat taisivat tuntea olonsa siellä ihan yhtä typeräksi ja ulkopuoliseksi. Sekin oli osa sitä täydellistä kulissia, joka ei sitten tosiasiassa tuntunutkaan kovin hyvältä. “I thought it was stupid but now I’m starting to agree with her. We named the ghost Jerry."

Kun he olivat käyneet Gracen kanssa kirjastossa lainaamassa kasan opuksia liittyen kummituksiin ja kaikkeen muuhun älyttömän typerään, Victorian mielessä oli jatkuvasti ollut että Joshuan olisi pitänyt olla paikalla ikuistamassa sitä fiaskoa. Se olisi nauranut ja pyöritellyt silmiään sille, miten hän oli lähtenyt taas kerran mukaan tytön hullutuksiin ja unohtanut, miten järkevä ja looginen ihminen hän muka oli. Elämässä oli koko ajan sellaisia pieniä asioita, jotka oltaisiin haluttu jakaa. Se, kun tyttö toi koulusta kotiin jonkun typerän piirrustuksen, tai jos kaupassa törmättiin johonkin vanhaan tuttuun, joka oli eron jälkeen ajellut päänsä ja hankkinut naurettavan tatuoinnin. David oli paikalla, mutta se ei ollut sama asia. Sille yritettiin jakaa ja se yritettiin ottaa osaksi sitä elämää, mutta hän ei ajatellut jonkun typerän tilanteen keskellä, että ei malttanut odottaa että pääsisi kotiin nauramaan sen kanssa sille kaikelle.

“You should meet him”, blondi totesi kummitusasiaan ja virnistys nousi omillekin huulille. Kai se oli hänen tapansa yrittää jotenkin avata sitä tarvetta jakaa se kaikki, vaikka mitään ei suoraa osattukaan myöntää. Oltaisiin voitu myös puhua siitä, miten Gracen kanssa oltiin torstaina leivottu, tai miten se oli opettanut toisen koirista antamaan ylävitosen. Se oli kaikki sellaista, mitä Joshuan olisi kuulunut olla ikuistamassa.

Miehen seuraavat sanat toimivat jonkunlaisena reality checkinä, mutta eivät muuttaneet siinä mielentilassa mitään niin paljon, kun niiden olisi pitänyt muuttaa. Kai hän takertui niihin onnellisiin kuviin ja unelmiin paremmasta huomisesta niin paljon, että menetetti hetkellisesti otteen siihen todellisuuteen, oli valmis luopumaan siitä kovalla työllä rakennetusta, uudesta elämästä joidenkin typerien lupausten ja harhakuvien takia. Looginen osa mielessä väitti vastaan, mutta hävisi. Kerran niinkin päin. Ja ei se arki ollut oikeasti nyt niin onnellista ja täydellistä, että sitä oltaisiin edes sen suuremmin kaivattu. Niin hän ainakin hoki itselleen. 

“You really think I’d keep him around if I thought you were coming back?” Victoria kysyi, eivätkä sanat kerenneet käydä minkäänlaisen sensuurin läpi. Se oli ihan liian helppo asia sanoa ääneen, eikä sen olisi pitänyt olla. Siinä leikittiin kuitenkin toisen, täysin viattoman osapuolen tunteilla. Hän ymmärsi Joshuan pointin paremmin kun hyvin, ja oli sen kanssa samaa mieltä. Juuri nyt sen kanssa oli todella helppo olla tästä asiasta samaa mieltä, kun oli hetki sitten tosissaan harkinnut, että olisi motannut sitä brunettea. Pelkästään sen ajattelu pisti ärsyttämään. Hän oli melkein valmis potkimaan Davidin ulos omasta elämästään ihan vain siksi, että ei joutuisi enää koskaan näkemään sitä naista ärsyttävän kauniine kasvoineen. 

Intuitiivinen vastaus oli kyllä. Suora, ehdoton kyllä. Miehen naimista ei oltu koskaan kaduttu päivääkään, kun taas sitä avioeroa oltiin kaduttu oikeastaan päivittäin, hyvistä hetkistä huolimatta. Eron jälkeinen elämä ei ollut ollut mitään, mitä hän oli kuvitellut. Se ei ollut taianomaisesti korjannut heidän välejään, ja hän oli hyvin nopeasti tullut siihen lopputulokseen, että ei pitänyt siitä uudesta elämästään oikein missään muodossa. Sen olisi pitänyt olla täynnä itsensä löytämistä, vapautta ja onnea, mutta ei se ollut. Jos siihen vanhaan oltaisiin voitu palata takaisin, siihen oltaisiin palattu. Yhtäkkiä se vaihtoehto oli kuitenkin oikeasti suoraa kasvojen edessä. Se aiheutti sen luokan ajatusten kohahtamisen, että blondi olisi voinut vannoa, että tunsi sen fyysisestikin. 

Se ajatusprosessi vei aikaa. Ensin siksi, että hän koitti pakottaa itseään ajattelemaan järkevästi ja sitten siksi, että Joshua tuli liian lähelle, että hänen mielessään olisi ollut enää ainuttakaan järkevää ajatusta. Olisi pitänyt miettiä sitä, että kuinka moni siitä kärsisi, jos asiat menisivät oikeasti pieleen vielä toiseenkin kertaan - tai kuinka moni kärsisi jos hän edes lähtisi siihen leikkiin vielä uudestaan. Olisiko hän itsekäs, jos kuvittelisi, että voisi vain pudottaa kaiken ja palata vanhaan? Vai olisiko hän typerä, jos ei antaisi itselleen sitä mahdollisutta ja pakottaisi kaikki elämään sen kanssa, että hän oli edelleen toinen jalka vanhassa elämässä, jatkuvasti onneton ja yksinäinen. Ei kai sekään voinut tehdä lapselle hyvää. Ei kai sille tehnyt tässä vaiheessa hyvää enää mikään. Mitään ei kuitenkaan haluttu niin paljon kun tarjota sille ehjä, onnellinen koti. Se oli se tärkein asia, mitä sille oltiin toivottu alusta asti. Eikä vain sille, vain myös itselle. Ja tässä oli kuitenkin loppupeleissä kyse siitä, mitä Victoria halusi. Ei siitä, mitä hänen vanhempansa, Grace tai ystävät halusivat. Ne eivät olleet hänen pään sisällään ja ne eivät tienneet. Nimenomaan sitä omaa kantaa yritettiin alleviivata. 

“I don’t want you to back off”, oli ensimmäinen asia, mikä saatiin ulos, kun mies sitä ehdotti, ja se sai siihen päätökseen - tai sen ääneen sanomiseen - vähän kiirettä. Vastaan väitettiin oikeastaan jo ennen kun mies oli saanut lauseensa päätettyä, ja paljon epätoivoisemmalla sävyllä kun mitä hän olisi toivonut. Katsekin nousi taas suoraa Joshuan kasvoihin ja sen katse kehdattiin viimein kohdata. Jos olisi halunnut tehdä kylmän järkeviä päätöksiä, sitä ei olisi pitänyt tehdä. Mieheen ei sentään koskettu, vaikka sellaista dramaattista kaulaan heittäytymistä tietysti vahvasti harkittiinkin. Oltiin harkittu jo aika pitkään, mutta oltiin sitten kuitenkin pidetty se etäisyys. “Yeah”, Victoria sitten totesi ja pakotti viimeisetkin jäämät siitä järken äänestä mielessään hiljaiseksi,“yes. I’m sorry. Just.. Yes. Yes."

Matikankirjan selkämyksestä irtosi sormiin pala, kun sitä oltiin tarpeeksi näperretty ja purettu siihen sitä epävarmaa oloa. Kai hän sitten virallisesti olisi se nainen, joka jätti aviomiehensä ihan vain koska saattoi, ja ruikutti sitä sitten takaisin kun se uskalsi edes miettiä eteenpäin siirtymistä. 

Se kirja ei ollut ansainnut sitä kovaa käsittelyä, mutta se oli suhteellisen pieni hinta maksaa hetkellisestä mielenrauhasta. Ei siitä kauheasti apua ollut, mutta muuten nainen ei oikeastaan liikkunut paikaltaan yhtään mihinkään suuntaan. Ihan kun askel suuntaan tai toiseen tai edes liian syvä hengenveto olisi muka voinut saada sen koko tilanteen räjähtämään käsiin saman tien. Katse putosi hetkeksi seuraamaan Joshuan kättä, mutta palasi aika nopeasti sen kasvoihin. Sen sanoille hymähdettiin ja sormet päätyivät ohimennen sipaisemaan sen omia, vaikka sen kädestä ei otettukaan kiinni. 

Sanoja ei peruttu, eikä sitä lyhyttä puheenvuoroa seurannut mitään välitöntä, suurempaa katumusta. Oikeastaan se tuntui kaikenkaikkiaan aika helpottavalta, ja blondi tajusi hengittävänsä vähän vapaammin ja näyttävänsä vähän vähemmän siltä, että joku oli kuollut. Huulilla kävi ohimennen hymykin. 
"I don't think they have a protocol for this", Victoria myönsi sen, että myöskään hänellä ei ollut tarjota sen suurempaa sotasuunnitelmaa. Hän saisi sellaisen varmasti kasaan alta aikayksikön vaikka oikeasti paperille, mutta tämä ei tainnut olla oikea paikka paneutua siihen sen suuremmin. Melkein olisi tehnyt mieli vilkuilla taakse, että jos siinä sitten kuitenkin olisi salakuuntelemassa joku tuntematon. Tätäkin asiaa oltiin kyllä prosessoitu ja mietitty, mutta ei koskaan oltu ajateltu että ne suunnitelmat oltaisiin oikeasti otettu käytäntöön. Oli helppo kuvitella kaikenlaista, oli vaikeampaa oikeasti lähteä sitä toteuttamaan. 

“Lunch sounds good. I'd like that”, Victoria myöntyi, “I have an hour off in the middle of the day. At noon." Se tuntui sellaiselta sopivan rauhalliselta ja normaalilta lähestymistavalta. Helppoa olisi tietysti ollut ylireagoida ihan täysin ja syöksyä suin päin takaisin entiseen, mutta se ei ollut millään muotoa järkevää. "Or we can not find the book and you can bring it over later", lisättiin vlelä hyvin viattoman oloisesti, kun se olisi ollut ainut looginen ratkaisu. Etäisyys olisi ehkä tehnyt hyvää, mutta Victoria oli melko varma, että ei kaivannut mitään juuri nyt vähempää kun liikaa aikaa omien ajatustensa keskellä. Sitten olisikin helppo ruveta perumaan, kun olisi tilaisuus etääntyä ja ruveta listaamaan niitä plussia ja miinuksia.