We should be safe

Ovi aukesi ja hetken kuluttua nuori nainen asteli työpöydän eteen. Tulokkaan kasvot olivat totiset, kun hän tervehti kohteliaalla äänensävyllä esimiestään. Pöydän toisella puolella istuva Henry nyökkäsi syvään ja viittoi toista istumaan. Andrews oli yksi talon tuoreimmista kasvoista, joka oli viime viikkoina alkanut ottaa enemmän omaa jalansijaa työskentelyssään. Esimiehenä Henry tietenkin arvosti oma-aloitteisuutta ja tulokkaan viriiliä päätä, mutta silläkin oli rajansa. Näissä tehtävissä oma-aloitteisuudella ja turhalla sähläämisellä oli nimittäin vain hiuksenhieno raja. Toistaiseksi Andrews oli pitänyt pallon visusti omalla kentällään, joten Henryllä ei ollut siihen mitään sanottavaa. Viime päivinä Andews oli kuitenkin uppoutunut erään tutkinnan pariin ja alkanut rakentaa omaa teoriaansa – minkä pohjalta hän todennäköisesti nyt olikin halunnut tavata esimiehensä kahden kesken. Henry oli lopulta lupautunut tapaamiseen, vaikka normaalisti hän olisi ohjannut tulokkaan tutkinnasta vastaavan agentin puheille. Andrewsilla olisi siis syytäkin olla jotain oikeasti merkittävää kerrottavaa tutkinnan kulusta, kun kerran pääsi osastopäällikölle päivittämään työstänsä. ”So, Andrews – to what do I owe the pleasure?” Henry kysyi sitten painokkaalla äänensävyllä, katsoen edessään istuvaa naista hieman kulmiansa kurtistaen.

Andrews oli ehtinyt puhua tauotta puolitoista minuuttia, kun Henry huomasi sivusilmällä työpöydällä olevan puhelimensa näytön välkähtävän. Audrey, näytön yläreunassa luki. Hänen keskittymisensä herpaantui hieman, mutta Andrews ei näyttänyt huomaavan sitä. Henry liu’utti puhelinta aavistuksen verran lähemmäs itseään ja avasi näytön lukituksen. I’m going home. This time I’m sure, I was followed. Äkkiä Henryn mahanpohjaa kylmäsi ja ne viimeisetkin keskittymisen rippeet Andewsista hävisivät. Ei helvetti - Audrey ei todellakaan lähetellyt sellaisia viestejä Henrylle tyhjän takia, vaan nyt oli tosi kyseessä. Hänen olisi pakko lähteä – nyt. Henry otti puhelimen taskuunsa ja kohotti katseensa taas Andrewsiin, joka oli niin syventynyt esittelemään teoriaansa, ettei vieläkään huomannut esimiehensä käytöksessä mitään poikkeavaa.

”I’m terribly sorry, Andrews -”, Henry keskeytti lopulta Andrewsin puheet kesken lauseen korottamalla omaa ääntään aavistuksen verran. Nyt vuorostaan Andrewsin kulmat kurtistuivat, kun hän hiljeni. ”- But we’ll have to reschedule this discussion. I’ll see you tomorrow… – at 9:30 a.m, so you’ll make it before the investigation team meeting.” Henry nousi ylös tuolistaan ja alkoi kiskoa sen nojalla roikkunutta pikkutakkiaan yllensä kovalla kiireellä.

”But… sir, I was just in the middle of something important”, Andrews protestoi, saaden osakseen Henryltä pahan mulkaisun. ”Well, excuse me, but I’m needed elsewhere now! You can go straight to agent Johnson, if this issue of yours is so damn urgent”, hän sähähti kärsimättömänä. Andrews sulki välittömästi suunsa ja näytti katuvan sitä, että tuli sanoneeksi mitään. Nyt Henrykin katui hieman sanavalintojansa. ”Look, Andews… I’m really sorry, but my wife… I mean, my ex-wife, just told me something and she needs me at home. Immediately.” Hän pakkasi samalla työpöydältään tavaroita salkkuunsa. Läppäri aseteltiin hieman huolimattomasti salkun pohjalle. ”And I don’t know why I just told you that, but I hope you’ll understand. Now - do we have an understanding?” Andrews nousi nyt tuoliltaan ja nyökkäsi nopeasti. Henryn viesti näytti menneen perille. ”Yes, sir”, hän sanoi jähmesti. Henry hymähti, vaikkakin hermostuneisuus paistoi hänestä läpi vieläkin. Hän halusi päästä jo lähtemään, sillä Audreyn viesti oli säikäyttänyt hänet pahemman kerran. Jokainen hetki, jonka hän olisi joutunut kuluttamaan Andrewsin kanssa väitellen, hidastaisi hänen kotimatkaansa merkittävästi. Eihän Henry voinut sanallakaan mainita mitään siitä, että Audreyta seurasi joku vaarallinen heppu, joten Andrews tuskin tahallaan olisi vitkutellut. ”Good. So, 9:30 a.m, at my office. Off you go.” Juuri ennen kuin Andrews oli poistumassa toimistosta, niin Henry vielä rykäisi kurkkuaan. ”And Andrews: you will not speak of this to anyone in this office – or anywhere else. Are we clear?” ”Uhh- Yes, sir.”

---

On my way to home now, Henry kirjoitti nopeasti viestin Audreylle, kun hän pysähtyi liikennevaloissa. "God fucking damn it", hän mumisi itsekseen ja rummutti kärsimättömänä autonsa rattia. Kun liikennevalot näyttivät vihdoinkin vihreää, niin hän painalsi jalallaan kaasua raivokkaasti. Hän oli valmis ottamaan kontolleen vaikka ylinopeussakot. Se olisi mitätön harmi siihen verrattuna, jos jotakin ehtisi tapahtua Audreylle sen takia, että Henry noudattaisi tunnollisesti nopeusrajoituksia hädän hetkellä. Tai no - eihän tässä välttämättä hädästä ollut kyse, mutta riittävän painavasta syystä kuitenkin. Mitä jos se seuraaja oli silläkin hetkellä heidän kotikadullaan, odottamassa sopivaa hetkeä satuttaakseen Audreyta? Henryn mieleen palautui väkisinkin se yksi ilta, kun heidän takapihallaan oltiin käyty. Se ei voinut olla sattumaa. Henry vilkuili puhelintaan välillä hermostuneena, sillä hän kuvitteli vainoharhaisena saaneensa vähän väliä viestin Audreylta. 

---

Henry vilkaisi viimeisen kerran olkansa yli, ennen kuin asetti avaimensa kotioven lukkoon. Hän ei ollut havainnut mitään epäilyttävää kadun ympäristössä, joten hän päätti lopulta mennä sisään. Ohikulkijat sen sijaan olivat katsoneet hermostunutta miestä hieman pidempään, kun hän oli suunnilleen tarkastanut jokaisen nurkan. Henry sulki oven visusti perässään, tarkastaen lukon pitävyyden kahdesti. 
"It's me", Henry huikkasi Audreylle eteisestä, ennen kuin toinen ehtisi epäillä mitään muuta. Hän riisui kenkänsä ja heitti takkinsa lipaston päälle. Henry ehti vilkaista olohuoneen suuntaan todetakseen, ettei siellä ollut ketään, kunnes kääntyi keittiöön ja löysi etsimänsä sieltä. Hänen olotilansa helpottui suuresti, kun Audrey vaikutti päällisin puolin vahingoittumattomalta
"I left as soon as I could..." Henry asteli lähemmäs toista, kunnes oli riittävän lähellä vetääkseen Audreyn käsivarsiensa suojiin. Hän halasi naista tiukasti, painaen pienen suukon toisen vaaleille hiuksille. Lähes välittömästi sen jälkeen Henry kuitenkin laski kätensä Audreyn olkapäille ja katsoi häntä tiukasti silmiin. "Are you alright? Did you see him again - after you had left for home? How clearly did you see him? Was he close?" 

Katse pitäytyi tiukasti Audreyssa, kun hän vastasi Henryn esittämään kysymysten tulvaan. Henry helpottui taas hieman, kun toinen kertoi vielä omin sanoin olevansa kunnossa. Audrey vaikutti vain olevan vähän poissa tolaltaan, mutta se nyt oli normaalia siinä tilanteessa.  "Oh. That's a shame", Henry sanoi selkeästi pettyneenä, kun kuuli, ettei seuraajan kasvoja näkynyt kunnolla. He olisivat taas miltei lähtöruudussa. Ilman selkeitä tuntomerkkejä hänellä ei olisi mitään toivoa saada sitä miestä kiinni... Ja se mies oli edelleen tuolla jossain, valmiina varjostamaan Audreyta ja hyökkäämään hänen kimppuunsa. Henry puri huultaan. "But I'm glad you're okay ", hän kuitenkin tokaisi ja sipaisi Audreyn poskea kevyellä liikkeellä.

"Nothing is more important than you, Audrey", Henry pudisteli päätään toisen kysymykselle. Toki Andrewsilla saattaisi olla erilainen näkemys siihen asiaan, kun oli joutunut siirtämään tapaamistaan esimiehensä kanssa. Mutta Henry oli aivan liian monta kertaa elämässään antanut työn tulla perheensä edelle. Hän ei antaisi sen tapahtua taas, ei todellakaan. "And I'm not leaving your side tonight. We're both staying home", Henry sanoi tiukasti, vaikka tuskinpa Audreynkaan teki mieli lähteä enää sinä iltana liikkeelle.

Henry mietti kuumeisesti, mitä voisi tehdä seuraavaksi Audreyn turvallisuuden eteen. Hän ei voisi ottaa sitä riskiä uudestaan, että se mies pääsisi taas lähelle Audreyta, kun Henry oli töissä. Tänään hän oli vielä onnekseen pystynyt lähtemään nopealla varoitusajalla kotiin, mutta huomisesta ei ikinä tiennyt. Eikä hän voisi määrätäkään ketään seuraamaan sitä, missä Audrey liikkui ja turvaamaan toisen selustaa. "Speaking of... I think you shouldn't leave this house tomorrow. Not even for work", Henry kertoi lopulta Audreylle mietteensä. Hän tiesi, ettei suunnitelma varmasti kuulostanut lainkaan hyvältä toisen korviin, mutta Henry ei keksinyt nopeasti mitään muutakaan. "Just for tomorrow, so I can figure some things out."

”And why wouldn’t I be?” Henry kohotti kulmaansa kysyvästi. Audreyn vastaus ei tullut täytenä yllätyksenä, vaikka hän oli ehtinytkin jo toivoa mielessään, että tästä päästäisiin yhteisymmärrykseen sen helpomman tien kautta. ”I really think that you shouldn’t do that”, hän vastasi toisen murahdukseen, kun tämä uhosi menevänsä töihin seuraavana aamuna, vaikka Henry ei ajatuksesta pitänytkään. Se siitä helppoudesta – he eivät nimittäin todellakaan tulisi selviämään tästä sitä kautta, kun Audrey vaikutti tuohtuneensa jo siinä vaiheessa Henryn sanoista – vaikkei mies ollut omasta mielestään tietenkään esittänyt mitään kohtuuttomuuksia. Henry huokaisi ja risti kätensä puuskaan saadessaan osakseen vielä pahantuulisen katseen toiselta. Nyt häntäkin alkoi ärsyttää. Eihän hän ilkeyttään halunnut rajoittaa Audreyn liikkumista, vaan Henry oli aidosti huolissaan siitä, mitä uhkia Audreyn turvallisuudelle oli esiintynyt viime aikoina. Mutta toisaalta, olisihan Henryn pitänyt arvata, millainen tahtojen taistelu siitäkin voisi seurata...

Kädet laskeutuivat puuskasta ja Henry haroi hieman hermostuneena hiuksiaan. ”Audrey, please. I have every reason to be worried about you.” Puistatuksen väreet kulkivat pitkin Henryn selkää, kun hän muisteli vain vähän aikaa sitten saamaansa viestiä Audreylta. Entä jos Audreyn viestin sijaan hän olisi saanut soiton, jossa oltaisiin ilmoitettu jotain vieläkin pahempaa? Hän oli suunnattoman onnekas jo pelkästään siitä hyvästä, että Audrey seisoi nyt hänen edessään täysissä ruumiinvoimissa ja ehjänä. ”What if it was the same guy that invaded our backyard? And it was only a few weeks ago!” Henry kiristeli hampaitaan. Siitä miehestä ei ollut kuulunut tai näkynyt mitään sen illan jälkeen, joten oli hyvin mahdollista, että kyseessä saattoi olla sama henkilö. Henryllä – ja Audreylla – oli toki vihamiehiä niin paljon, ettei niitä osannut enää laskeakaan, mutta hyvin harva heistä oli valmis toteuttamaan mitään ajatuksistaan pidemmälle. Ei voinut olla sattumaa, että niin lyhyen aikavälin sisällä oli tapahtunut yhtä ja toista kummallista.

”It would be just tomorrow, I promise you. Could you work from home for just one day?” Henry yritti vielä maanitella Audreyta muuttamaan mieltään, vaikka se tuntuikin juuri sillä hetkellä todella haastavalta. Onneksi Henry ei luovuttanut helpolla. Hän ei nimittäin saisi itselleen mielenrauhaa, ennen kuin saisi toiselta sen lupauksen. ”I’m not very fond of the idea of you being a moving target board for that creep.”

"Ha, so you don't trust me. I only spoke about one day. Is it too much to even ask? For one damn chance for me? Because that's all I'm trying to have here!" Henry provosoi, ehkä hieman tahallaan. Totta kai hän uskoi siihen, että Audrey oikeasti luotti häneen. Eiväthän he olisi yhdessä, jos niin ei olisi. Audreyn huomautus kertoikin ehkä enemmän siitä, kuinka hyvin toinen näki Henryn lävitse. Tietenkään Henry ei antaisi asian vain olla, jos hän ei onnistuisi jäljittämään sitä Audreyn häiritsijää päivän aikana. Henry keksisi jotain muuta, pelatakseen lisää aikaa. Mutta hän ei voinut paljastaa korttejaan, sillä muuten koko asia voitaisiin unohtaa. "And safety is about much more complex things than that. Your working place is still a public place. How are you going to move from one place to another, without getting detected by that man? At least at home you could guard your surroundings."

Henry pyöräytti silmiään näyttävästi. Hän yritti parhaansa pitääkseen terävän kielensä kurissa, mutta siinä vaiheessa se jäi pelkäksi yritykseksi. Henryä ärsytti Audreyn välinpitämättömyys omaa turvallisuuttaan kohtaan suunnattoman paljon. "Oh, I don't know. Maybe not to end up getting murdered or kidnapped by the end of the day?" Hän ärähti suupielet tiukassa mutrussa, kun Audrey pyysi häntä kuvailemaan yhdenkin syyn sille, miksi hänen neuvoaan kannattaisi kuunnella. Henry otti askeleen taaksepäin ja käänsi päätään sivukenoon Audreysta. Hän nojautui keittiötasoon toisella kädellään ja huokaisi. Count to ten, Henry... Hän yritti rauhoitella itseään mielessään,  ettei turhautuisi enempää. Se ei auttaisi häntä yhtään, jos he yrittäisivät löytää edes pienen yhteisymmärryksen tästä asiasta.

"Clearly, you're not even willing to listen to me", hän nurisi, katsomatta Audreyta ollenkaan. Häntä suututti liikaa. Henryn olisi vaihdettava taktiikkaa, sillä hän ei tätä kiistaa aikoisi antaa periksi. "I'm not always right, and I've never ever claimed to be that. But I think I've got more experiece about dealing these kind of situations than you do, Audrey", Henry totesi sävyttömästi ja tuijotti vastakkaista seinää. "And you can't deny that. But of course, if you've got something that'll make you more qualified than me, I'd love to hear that. Because right now, your opinion doesn't convince me." Hän jatkoi, ilmekään värähtämättä, vaikka tiesi luultavasti menneensä rajan yli. Audrey joko raivostuisi entisestään - tai sitten ymmärtäisi vihdoin luovuttaa. Oli naurettavaa, miten ison nokittelun he onnistuivat luomaan koskien vain sitä yhtä hemmetin päivää.

"Well, good news for you then. There's no need for that anymore because I'm out of words", Henry totesi happamasti. Audreyn äänensävy särähti hänen korvaansa ikävästi ja samassa Henry tajusi todellakin menneensä liian pitkälle. Hänen ei olisi todellakaan tarvinnut olla niin ylimielinen, ei Audreyta kohtaan. Vaikka Audreyta ei oltukaan koulutettu samalla tavalla kuin sotilaallisen koulutuksen saanutta Henryä, niin se ei tehnyt toisen näkemyksestä millään tavalla vähäpätöisempää. Missä tahansa muussa yhteydessä Henry ei olisikaan käyttäytynyt niin asiattomasti. Henry punnitsi hetken mielessään, pitäisikö hänen pyytää anteeksi vai ei, mutta siinä vaiheessa olisi lopulta liian myöhäistä perua sanojansa. Tehty mikä tehty. Henry päätti siis niellä epäröinnin tunteensa ja pitäytyä linjassaan.

Audreyn seuraavat sanat saivat Henryn kurtistamaan kulmiaan. Hän käänsi katseensa Audreyhin, kuin vielä varmistaakseen kuulleensa oikein. "What? Are you kidding me?" Henry töksäytti ääneen epäuskoisena. Heidän avioliittonsa loppupuolella he olivat kyllä vuoronperään viettäneet yönsä erillisissä huoneissa, mutta sitä ei ollut tapahtunut enää pitkään aikaan. Sen takia Henry ei nyt ollut uskoa korviansa, kun Audrey meni sanomaan moista. Hänen täytyi olla todella vihainen Henrylle - ja sen Henry kyllä uskoi. Henry tunsi provosoituvansa tästä entisestään, vaikka viisainta olisikin ollut ehkä vain myöntää oma tappionsa. Mutta hitto, hänhän vain yritti ajatella Audreyn turvallisuuden parasta! Henry todella välitti toisesta niinkin paljon, ettei halunnut toisen vaarantavan omaa henkeään. Ja nyt Audrey oli suuttunut hänelle. Henry ei ilmeisesti voinut saada kaikkea samaan aikaan. No, Audreyn suuttuminen oli kyllä pienin murhe kaikki mahdolliset riskit nähden. Mutta hän tunsi silti myös oman olonsa loukatuksi, kun Audrey niin julmasti oli valmis jättämään heidän erimielisyytensä avoimeksi ja vetäytymään omiin oloihinsa.

"I know I was being a bit of dick to you earlier, but really? You really think this is the best way to get over our disagreement?" Henry nosti taas kätensä puuskaan ja kääntyi Audreyta kohti. Hän pysyi vieläkin pienen etäisyyden päässä. Lähemmäs meneminen nyt ei tulisi kuuloonkaan, sillä Audrey oli sen oloinen, että Henry saisi vielä korvillensa. Ehkä hän olisikin jollain tasolla ansainnut sen. Henry huokaisi lopulta ääneen, kääntäen katseensa toisen kasvoista omiin jalkoihinsa ja keittiön lattiaan. Hän ei jaksanut enää väitellä, mutta ei suostunut antamaan periksikään. "You know what - I don't even care anymore. If this is what you want, then so it'll be", Henry sanoi viileästi. Hän kohotti sitten katseensa Audreyhin pieneksi hetkeksi, kuin olisi aikeissa sanoa jotakin. "I love you though", Henry pakotti itsensä lopulta sanomaan sen ääneen, vaikka päällisin puolin hän näyttikin ärtyneeltä. Sovinnon eleeksi sitä ei nimittäin tarkoitettu. Jos Audrey halusi mököttää, niin saamansa piti. Luultavasti yön yli heidän ajatuksensa selkenisivät kuitenkin sen verran, että aamiaispöydässä hiljaisuus ei enää jatkuisi. Tai niin Henry ainakin toivoi.

Henry nyökkäsi lyhyesti. Hän huomasi tarvinneensa niitä sanoja toiselta enemmän, kuin olisi uskonut. Että Audrey ei ollut niin vihainen hänelle, ettei toinen enää sietänyt miestä ollenkaan. Eihän heidän suhteensa voisi nyt tällaiseen vastoinkäymiseen romuttua, kaikkien niiden muiden vaikeuksien jälkeen... Audrey tarvitsi nähtävästi itselleen vain hetken hengähdystauon. Ja Henry pystyisi siihen yhdeksi yöksi, vaikka hän ei pitänytkään ajatuksesta ollenkaan. Hän havahtui taas maan pinnalle, kun Audrey lähti pois keittiöstä. Henry kohotti katseensa naisen suuntaan vielä kerran, huomatakseen hänen tehneen samoin. Audrey kuitenkin jatkoi matkaansa, eikä Henry päättänyt häiritä toista sen enempää. Pian hän kuuli vierashuoneen oven sulkeutuvan kauempana. Ikävä tunne levisi Henryn mahanpohjassa. Hänellä ei ollut ollenkaan hyvä olo siitä, miten heidän riitansa oli päättynyt. Eikä se tunne tulisi varmaan häviämäänkään, ennen kuin hän saisi tehtyä sovinnon Audreyn kanssa.

---

Useita tunteja myöhemmin Henry sammutti työhuoneensa valot. Hän oli ollut jo jonkin aikaa väsynyt ja valmis unille, mutta nukkumaanmenoa oltiin vältelty viimeiseen asti. Hän tiesi, että siinä vaiheessa kun hän kävisi sängylleen makaamaan, niin ikävät ajatukset eivät jättäisi häntä rauhaan. Henry oli toistaiseksi onnistunut pitämään itsensä kasassa tekemällä töitä työhuoneeseensa sulkeutuneena, vaikka ajatukset välillä harhailivatkin Audreyn suuntaan. Henry käveli hiljaa kohti makuuhuonetta, mutta pysähtyi juuri ennen ovea. Vielä ei olisi liian myöhäistä kääntyä, mennä vierashuoneeseen ja pyytää Audreylta anteeksi. Oliko Henryn tahdon läpi saaminen todella sen arvoista, että he joutuivat nukkumaan saman katon alla erillään? Henry tunsi olonsa idiootiksi, joka onnistui aina pilaamaan kaiken, vaikkei varsinaisesti mitään pahaa tarkoittanutkaan. Lopulta Henry luopui kuitenkin ajatuksestaan ja meni makuuhuoneeseen nukkumaan yksin, kuten oltiin sovittu.

---

Herätyskellon soidessa Henry tunsi olevansa yhtä väsynyt kuin illalla. Eipä hän oikeastaan saanut levättyä ollenkaan, sillä se riita oli pitänyt hänet valveilla, kuten hän oli arvellutkin. Muutaman tunnin unet saisivat siis riittää. Henry avasi silmänsä ja kääntyi katsomaan vieressään olevaa paikkaa, joka oli tyhjä. Pettymyksen tunne valtasi hänet taas. Vaikka hän oli odottanutkin kohtaavansa sen tyhjyyden, niin pieni toivon kipinä oli kuitenkin pitänyt sitä mahdollisuutta yllä, että ehkäpä Audrey olisi muuttanut mielensä yön aikana. Niin ei kuitenkaan selvästi käynyt. Henry nousi ylös sängystä ja aloitti aamutoimensa lämpimällä suihkulla.

Henry poistui makuuhuoneesta suoraan keittiöön, kun oli pukenut päällensä. Talo tuntui hiirenhiljaiselta, vaikka yleensä Audreyllakin oli tapana nousta samoihin aikoihin ylös. Ehkä viime ilta oli uuvuttanut hänetkin niin pahasti, että hän oli nukkunut pommiin. Keittiöön saapuessaan Henry sai varmistuksen arveluilleen, kun Audreyta ei näkynyt aamupalalla. Hän käveli kaapille ja kaivoi sieltä suodatinpussin kahvinkeittimelle. Samalla hän annosteli kahvinpuruja kahdelle annokselle. Henry oli päättänyt, ettei hänellä ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin pyytää anteeksi. Hän häpeili omaa käytöstään ja katui sitä, miten asiattomasti oli puhunut Audreylle. Missä vaiheessa hänestä oli tullut niin... pakkomielteinen? Sillä oli varmasti jotain tekemistä Jennyn kidnappauksen kanssa, mutta Audrey ei ollut mikään holhottava. Ja jälkikäteen sanojansa miettineenä hän ei enää ihmetellyt, miksi Audrey oli ärsyyntynyt niin pahasti. Henry huokaisi syvään, kun kahvi alkoi hiljalleen tippua pannuun. Hän aikoisi pian mennä herättämään Audreyn. Piti vain toivoa, että toinen olisi valmis antamaan anteeksi.

Katse pysähtyi pian keittiön pöydälle ja siinä olevaan valkoiseen kirjekuoreen, jota Henry ei ollut nähnyt illalla. Hän rypisti otsaansa hämmentyneenä, ennen kuin lähti kävelemään pöytää kohti ja nappasi kirjekuoren käsiinsä. Se oli avaamaton, eikä siinä lukenut päällä mitään - ei osoitetta, ei saajaa, ei lähettäjää. Ei yhtikäs mitään. Siinä se vain oli, hänen kahvikuppiinsa nojaamassa. Sen oli pakko olla Audreyn jättämä. Äkkiä Henry tunsi, kuinka hänen sydämensä hypähti rinnassa ja epämiellyttävä olo rutisti häntä sisältä päin. Hän avasi kuoren hieman kovakouraisesti ja veti sieltä lapun, jonka kirjoituksen hän tunnisti silmänräpäyksessä Audreyn käsialaksi. "... Damn it", Henry henkäisi itsekseen saman aikaisesti, kun hänen aivonsa yrittivät prosessoida viestiä salamannopeudella. Hän luki viestin moneen kertaan ja yritti tulkita alitajuntaisesti sitä eri tavoin, kuin löytääkseen jonkun piilotetun merkityksen sen takaa. Mutta viesti ei muuttunut miksikään. Well done, Henry. She's leaving you. Again.  

Henry ei tiennyt, kauanko oli seissyt siinä keittiössä ja tuijottanut käsissään olevaa paperin palaa. Varmaan minuutteja. Hän tunsi vajonneensa hetkeksi tiedottomaan tilaan, pois siitä hetkestä. Yksi hänen pahimmista peloistaan oli käynyt toteen taas: Audrey oli lähtenyt pois. Tai no, hän oli lähtenyt vain viikonlopuksi... Selvittämään ajatuksiaan. Mikä käytännössä tarkoitti sitä, että Audrey todennäköisesti harkitsi vakavasti suhdettaan Henryyn uudestaan. Se kaikki alkoi tuntua uusinnalta niistä hetkistä ennen avioeroa. Kahvikoneesta kuulunut äänekäs korina rikkoi ikuisuudelta tuntuneen hetken, kun Henry havahtui takaisin siihen maailmaan. Epätoivon tunne vaihtui äkkiä paniikkiin. Jos Henry ei saisi yhteyttä Audreyhin koko aikana, niin miten helvetissä hän voisi tietää, oliko toinen turvassa. Siitä oli alle vuorokausi, kun joku oli viimeksi uhannut Audreyta. Ja nyt hän oli aikeissa matkustaa yksin D.C:hen. "No, no, no..." Henry kaivoi puhelimensa äkkiä esille ja valitsi Audreyn numeron pikakomennolla. Come on, please pick up. Hän manasi mielessään ja osa kirosanoista saattoikin tulla pihahduksina ääneen, kun puhelu meni vastaajaan. Henry haroi hiuksiaan hermostuneena ja tunki kirjeen taskuunsa. Hän naksautti kahvinkeittimen pois päältä ja melkein ryntäsi ulko-ovesta, napaten vain takkinsa mukaan. Hänen olisi pakko löytää Audrey, ennen kuin joku ehtisi tehdä sen ennen häntä.

”You have every reason to be mad at me. I was wrong about the things I told you... And I deeply regret it. But please, come back home. I’ll take the guest room and won’t be bothering you, unless you want to talk. Just please, Audrey. I’m… I’m so scared I don’t even know what to do”, Henry henkäisi epätoivoisesti. Hänen kätensä haroi lyhyitä hiuksia kovakouraisesti. Miehestä näki pitkälle, että hän oli hermostunut. Sitä ei ollut kukaan tosin todistamassa juuri sillä hetkellä, sillä Henry oli sulkeutunut omaan toimistoonsa. Hän oli vetäytynyt sinne aina sopivan tilaisuuden tullen, räplätäkseen neuroottisesti puhelintaan omassa rauhassaan. Kukaan konttorin väestä ei todellakaan saisi nähdä Henryä siinä tilassa, kun hän yritti tavoittaa Audreyta, josta ei ollut kuulunut koko päivän aikana mitään. Audreyn puhelimen muisti oli varmasti jo täynnä Henryn jättämiä viestejä, joita hän oli tuskin kuunnellut. Silti kannatti yrittää, eikä Henry suostunut vielä luovuttamaan. Hän oli aidosti peloissaan siitä, mitä voisi tapahtua, jos hän antaisi asian vain... olla. Audreyn päätä ei ollut helppo kääntää, jos hän oli päättänyt nyt, että Henryn temppu tulisi jäämään heidän suhteensa viimeiseksi. Henry ei antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi, jos hän olisi taas syypää Audreyn lähtöön. Hän oli tehnyt sen jo kerran, eikä toinen kerta ollut enää kaukana.

Henry vilkaisi rannekelloaan hermostuneesti. Hän ei voisi piileskellä toimistossaan kaiken aikaa – viiden minuutin päästä hänen täytyisi olla jo matkalla palaveriin. Henry päätti kuitenkin vielä kerran soittaa Audreylle. Vatsassa muljahti jännityksestä, kun puhelu ei mennytkään suoraan vastaajaan, vaan se hälytti. Sekunnit tuntuivat hitailta, kun hän odotti ja odotti, että Audrey vastaisi. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut ensimmäisellä kerralla, eikä toisellakaan. Henry päätti yrittää vielä kerran, ennen kuin hänen olisi pakko lähteä, ettei myöhästyisi ja aiheuttaisi kollegoilleen ylimääräisiä kysymyksiä. Juuri kun hän oli nousemassa tuoliltaan ja pakkaamassa salkkuaan palaveria varten, niin puhelimesta kuulunut tasainen tuuttaus loppui yllättäen. Audrey vastasi puhelimeen. Naisen ääni oli niin kylmä ja vihainen, ettei Henrylle käynyt ollenkaan epäselväksi, oliko toinen muuttanut mieltään: hell no, she's not gonna do it. Hän ei ehtinyt jännitykseltään edes vetää henkeä, kun puhelu oli jo loppunut. I’m so fucked, Henry ajatteli, kun toipui ensijärkytykseltään. Audreylla ei ollut aikomustakaan palata takaisin tai edes kuunnella, mitä Henryllä oli sanottavanaan. Eikä hän voisi tehdä enää mitään asialle. Hänen täytyisi vain odottaa kuin löysässä hirressä, kunnes Audrey päättäisi ottaa häneen yhteyttä ja kertoa, mihin tulokseen oli pohdinnoissaan päätynyt.

---

Henry ei yrittänyt enää soittaa Audreylle. Aluksi se oli tuntunut vaikealta, mutta lopulta hän oli saanut itsensä tajuamaan, ettei sillä olisi loppujen lopuksi mitään merkitystä. Kukaan ei vastaisi niihin soittoihin – tai lukisi niitä viestejä, joita hän jättäisi. Audrey oli päättänyt miettiä tämän asian yksin, eikä Henryllä ollut siihen mitään sananvaltaa. Hän yritti parhaansa mukaan upottaa omat ajatuksensa töihin, sillä se oli oikeastaan ainoa asia, johon Henry kykeni tällaisissa tilanteissa. Jos hän olisi jäänyt yksin märehtimään omia virheitään ja kiroamaan itseänsä alimpaan helvettiin, niin Henry olisi vain onnistunut murtamaan itsensä, eikä siitä ollut mitään hyötyä. Vaikka häntä ottikin päähän ja raskaasti. Hän ei ollut todellakaan liioitellut aiemmissa viesteissään sitä, kuinka paljon tilanne oikeasti pelotti. Henry ei halunnut jäädä yksin taas… Juuri, kun hän oli saanut Audreyn takaisin elämäänsä. Eikä asiaa helpottanut ollenkaan se, että tälläkin kertaa kaikki oli täysin itse aiheutettua. Henry kyllä tiesi, etteivät ihmissuhteet kuuluneet hänen vahvimpaan alaansa, mutta että hän onnistui kahdesti tekemään saman virheen… I really hate myself now.

Seuraavana päivänä Henryn ajatukset eivät olleet yhtään sen armollisempi, kuin edellisenäkään. Hän yritti sulkea koko tapahtunutta pois mielestään ja perustella itselleen loogisesti, ettei sen läpikäymisellä ollut mitään merkitystä lopputuloksen kannalta – what is done is done. Mutta tunteet eivät olleetkaan ollenkaan niin yksinkertaisia. Jopa Henryn oli myönnettävä se itselleen. Hän välitti liian paljon Audreysta – ei, hän rakasti liian paljon häntä, että olisi ikinä pystynyt edes hetkellisesti unohtamaan sitä. Hän pystyi ehkä teeskentelemään, ettei se tuntunut missään, vaikka oikeasti se sattui. Sitä tunnetta ei päässyt pakoon millään. Joskus aikoinaan, kun Henry oli ollut huomattavasti nuorempi, oli tunteet pystynyt helposti kätkemään, sillä hän ei ollut tavannut Audreyta. Silloin elämän pettymyksiin oli tosin löytynyt ratkaisu alkoholista, uhkapelaamisesta ja merkityksettömistä yhden illan jutuista. Niiden aika oli kuitenkin ollut jo kauan ohi. Henry oli ratkennut juomaan kunnolla viimeksi silloin, kun Audrey oli lähtenyt Jennyn kanssa ensimmäisen kerran. Sekin oli jäänyt vain yhdeksi hairahdukseksi, sillä hän ei pystynyt riskeeraamaan sitä, että olisi menettänyt myös työpaikkansa. Nyt taas pitkästä aikaa hän tunsi suurta houkutusta sitä ajatusta kohtaan, että menisi vain kaatamaan itselleen ison lasillisen konjakkia ja huuhtoisi niin monta annosta kurkustaan alas, kunnes ei tuntisi enää mitään. Sitä hän ei kuitenkaan itselleen sallisi. Hän pilaisi vain viimeisetkin mahdollisuudet siihen, että hänellä olisi jotain toivoa Audreyn suhteen. Se, että nyt sattui olemaan kaiken lisäksi lauantai, ei helpottanut Henryn oloa yhtään. Normaalisti hän olisi viettänyt päivän Audreyn kanssa, mutta nyt hänen olisi pakko keksiä itselleen jotain muuta tekemistä. Onneksi FBI:ltä eivät hommat ihan niin vaan loppuneet kesken.

Henry vietti lähes koko päivän kotona omassa työhuoneessaan. Hän kävi läpi viikon raportteja hitaasti, yrittäen löytää niistä jokaisella lukukerralla jotain uutta huomautettavaa. Loputtomiin sitä ei kuitenkaan voinut tehdä, sillä samaa työtä olisi turha tehdä uudestaan. Työsähköpostiinkaan ei ilmestynyt niin usein lauantaisin mitään äkillistä, että olisi voinut löytää niistä jotain uutta tehtävää. Myös työpuhelin pysyi yllättävän hiljaisena koko päivän, mikä harmitti Henryä suuresti. Enemmän häntä tietysti vaivasi se, ettei Audreylta kuulunut mitään soittoa, aina silloin kun miehen ajatukset harhailivat taas naisen suuntaan. Lopulta Henry päätti vain sulkea työkoneensa ja pukea päällensä lenkkivarusteet. Ehkä juokseminen helpottaisi oloa. Ulkonakin oli niin hyvä ilma, että sen luulisi piristävän – edes jollain tavalla.

Musiikki pauhasi korvissa, kun Henry juoksi Battery Parkin läpi – hän oli juossut Brooklynistä Manhattanille. Merituuli viilensi mukavasti juoksemisesta lämmennyttä kehoa. Henry ei todellakaan pitänyt itseään musiikin ylimpänä ystävänä, mutta silloin, kun hän halusi keskittyä johonkin, niin klassinen musiikki teki tehtävänsä siinä parhaiten. Henrystä tuntui siltä, kuin hän olisi pystynyt juoksemaan tunteja. Samalla se toimi hyvänä paineiden purkamisena. Henry hidasti vauhtiaan, kun hän tunsi käsivarressaan jonkun tärisevän. Se oli hänen puhelimensa, joka oli kiinnitetty lenkin ajaksi käsivarteen asetettavaan urheilukoteloon. Hän vilkaisi läpinäkyvältä kotelolta puhelimensa näyttöä, joka sai hänet pysähtymään äkkiä – Incoming call - Audrey. Musiikki pysäytettiin ja puheluun vastattiin heti. Henry tajusi olevansa todella hengästynyt juoksusta, muttei antanut sen häiritä. ”He- hello?” Hän sai henkäistyä katkonaisesti. Hän odotti hetken, mutta mitään ei kuulunut. ”Audrey? You hear me?” Henry sanoi nyt selkeämmällä äänellä, kun hengitys oli saatu tasattua. Hän ei kuullut vieläkään Audreyn ääntä – miksi hän olisi soittanut, jos hän ei aikoisi vieläkään sanoa mitään? Hän alkoi nyt hermostua hieman. ”Do you hear me? Look, I know I was a total-” Henry ehti aloittaa, mutta sitten puhelu katkaistiin. Hän kurtisti kulmiaan hämmennyksestä. Ehkä puhelussa oli ollut jotain vikaa. Henry yritti soittaa Audreylle uudestaan ja puhelu tuuttasi pari kertaa, ennen kuin se katkesi. Seuraavalla kerralla puhelimeen ei saanut enää yhteyttä. ”What the fuck?” Hän mumisi itsekseen – tämä ei todellakaan ollut normaalia. Audrey ei tekisi niin tarkoituksella, vaikka olisi kuinka vihainen Henrylle. Henry tunsi pulssinsa kohoavan taas, mutta ei tällä kertaa juoksemisen takia. Entä jos jotain oli sattunut ja Audrey oli yrittänyt soittaa Henrylle kertoakseen siitä? Hänen ajatuksensa palasivat siihen vainoajaan, joka oli ensin tunkeutunut heidän takapihalleen… ja sitten siihen, joka oli edellisenä päivänä seurannut Audreyta. Henry kääntyi saman tien kannoiltaan ja lähti taas juoksemaan. Hän aikoisi hypätä seuraavaan metroon, jotta pääsisi nopeammin kotiin ja ottamaan selvää, mistä helvetistä oli oikein kyse.