And that is how change happens. One gesture. One person..

Selvästi hänen pöllähtänyt ja sekavia puhuva olemuksensa huvitti miestä, mikä oli kaiketi paras mahdollinen reaktio tilanteeseen nähden. Kun Martha lopulta muisti antaa toisellekin puheenvuoron, käski tämä häntä olemaan huolehtimatta ja kysyi oliko hän kenties nälkäinen. Hyvästä kysymyksestä huolimatta Marthan ajatukset jäivät pakostikin hetkeksi junnaamaan sanaan, jolla mies oli häntä puhutellut. Darling, tämä oli sanonut. Martha näytti hetken kaikin puolin typertyneeltä, kunnes sisäisti tämän puheesta muutenki kuultavan brittiaksentin. Aivan. Pomohan tosiaan oli britti, ja siellä oli aivan normaalia viitata ihmisiin sellaisilla termeillä. Martha pyöritti päätään omalle typeryydelleen, kunnes tajusi että se saattaisi antaa hieman väärän käsityksen. Hän lopetti toimintansa saman tien ja hieraisi niskaansa. ”I mean yeah, I guess I haven’t eaten in a while”, nainen naurahti hieman epävarmasti, tietämättä oikein itsekään koska oli viimeksi syönyt. Hän oli ehkä napannut jotain pientä viideltä, kun tavanomaisina tunteina työskentelevät olivat alkaneet valua ulos toimistolta, mutta hän ei ollut siitäkään aivan varma. Kommentti sai miehen ottamaan kantaa hänen epätavallisiin työskentelytunteihinsa, jotka eivät lopulta olleet mitenkään tavattomia sen paremmin Marthalle, Rhodesille kuin koko firmalle ylipäätään. Tässä vaiheessa Marthakin alkoi viimein päästä eroon intensiivisen työrupeaman keskeytymisen aiheuttamasta hämmennyksestä, ja hahmottaa tilannetta paremmin. Kun mies palasi aiempaan kysymykseensä nälästä ja kertoi tilanneensa kaupungin parasta kiinalaista, Martha katsoi tätä ehkä hieman liian pitkään, ja räpäytti silmiään muutamaan kertaan.

”Actually, I am. I am starving”, hän myönsi lopulta sisäistettyään, että ilmeisesti mies halusi jakaa ruokansa hänen kanssaan. Tämä näytti melkein epätodellisen rennolta ja luontevalta avatessaan takkinsa napin ja työntäessään kätensä housujensa taskuun, eikä Martha voinut kuin ihmetellä sitäkin hetken ajan. Ilmeisesti taas liian pitkän hetken, koska mies joutui pyytämään häntä aivan suoraan liittymään seuraansa. Tuo alkaisi kohta luulla että hän oli jonkinsortin hidas idiootti, eikä nainen todellakaan halunnut antaa tälle sellaista kuvaa. Luoja. Martha vilkaisi uudelleen kelloa, kun mies vielä korosti ettei voisi päästää häntä kotiin ilman ruokaa. ”Are you sure?” Martha kysyi ja tunnusteli oloaan painamalla kättä vatsalleen. Hänellä todella oli kiljuva nälkä, ja matka kotiin Brooklyniin kestäisi ainakin neljäkymmentä minuuttia. ”Because you may seriously regret it. It’s higly possible that I’ll eat everything you have, and leave you to starve”, hän jatkoi ja katsoi miestä aivan liian vakavasti tällaiseen kannanottoon, kunnes päästi leveän virneen nousemaan kasvoilleen. ”No but for real, if you don’t mind taking the risk, I’d kill for some food”, hän nauroi sitten. Saatuaan varmistuksen, ettei mies todellakaan pelännyt hänen vievän kaikkia ruokiaan, Martha nousi ylös tuolistaan venytellen. Hän oli aivan jumissa, mikä ei tietenkään ollut mikään ihme, muttei myöskään sen hetken murhe.

Martha nappasi kännykkänsä pöydältä, ja lähtiessään seuraamaan Rhodesia kokoushuoneeseen vilkaisi nopeasti sen sisällön läpi. Kaikki oli hyvin tavanomaista: Travis kysyi hänen olinpaikkaansa ja puhui muutaman kaverin kutsumisesta kämpille, äiti pyysi syömään sunnuntaina. Vastausten naputtelemiseen meni vain muutama sekunti, minkä jälkeen Martha työnsi puhelimen taskuunsa ja vilkaisi yllättävää seuralaistaan. ”So you've been working the whole day?” hän kysyi huolettomasti, kuin ei olisi puhunut pomolleen. Alkuhämmennys oli nyt laantunut, ja Martha koki olevansa enemmän oma, keskusteluihin kykenevä itsensä. Hän ei ollut juuri törmäillyt Rhodesiin sen viikon aikana, mitä nyt nähnyt vilaukselta kun tämä viiletti paikasta toiseen, mutta sellaista varmaan firman johtaminen oli, jatkuvaa kiirettä. Silti olisi voinut luulla, että miehellä olisi perjantai-iltana jotain muutakin tekemistä kuin istua toimistolla. Eikö tuolla ollut vaimokin? Martha itse oli sillä tavalla erikoinen nuori nainen, ettei hänellä ollut perjantai-illalle mitään suunnitelmia. Luultavasti heidän asunnollaan toki istui silläkin hetkellä porukkaa, mutta se ei ollut mitenkään erityislaatuista, tai edes ennalta suunniteltua. Ihmiset nyt lappoivat sisään ja ulos 4th Streetiltä kuin olisivat itsekin asuneet siellä.

Kokoushuoneen pöydälle oli lastattu jos jonkinlaista boksia kiinalaista noutoruokaa, ja huoneen täytti kertakaikkiaan herkullinen tuoksu. Martha tunsi vatsansa kurnivan entistä pahemmin, ja oli hyvin selvää että hän olisi luultavasti kuollut matkalle jos olisi yrittänyt selvitä kotiin tyhjinvatsoin. ”Your hospitality is overflowing Mr Rhodes. I even think there might be something to eat for you too”, Martha naurahti arvioituaan pöydällä nököttävät ruokaboksit. ”You were planning on eating all this by yourself? That’s ambitious”, hän lisäsi sitten ja vilkaisi miestä liioitellun vaikuttunut ilme kasvoillaan ennen kuin istuutui yhdelle kokouspöydän tuoleista.

Rhodes olisi toden totta ollut kertakaikkisen kammottava pomo, jos olisi päästänyt nälkäisen ja suorastaan vaarallisen Marthan liikkumaan yksin ympäri kaupunkia siihen aikaan. Palkollisista täytyi pitää huolta, ja jos siinä onnistuminen edellytti ruuan tarjoilemista lähempänä puoltayötä, niin olkoon niin. Ainakaan Martha ei pannut tätä lainkaan pahakseen päästyään kokoushuoneeseen ja tuntiessaan ruuan ihanan tuoksun. Hetken aikaa hänen täytyi kuitenkin keskittyä kuuntelemaan vastausta esittämäänsä kysymykseen, eikä mies onneksi aikaillut kertoessaan työstäneensä uuteen asiakkaaseen liittyvää presentaatiota puoliltapäivin saakka. Martha vilkaisi kiinnostuneena valkokangasta, johon heijastui sillä hetkellä vain tietokoneen työpöytä. Asiakkaan täytyi olla tärkeä, kun mies kerran hoiti suunnittelunkin itse, eikä jättänyt sitä jollekin lukuisista alaisistaan. Kun Rhodes käänsi puheen naiseen itseensä, tämä heilautti kättään suurpiirteisesti. ”I came around one o’clock, but you know, I’m at that phase when it’s not as much me working than it’s me messing things up and asking people to clean up after”, hän totesi jokseenkin huvittuneena samalla kun istui alas vastapäätä Rhodesia. Ei asia nyt tietenkään aivan näin mustavalkoinen ollut, mutta ehkä Rhodeskin oli joskus ollut aloittelija jossain ja ymmärsi mitä hän tarkoitti. Ehkä. Tämä kyllä vaikutti pikemminkin siltä, että oli syntynyt täydellisenä, valmiina, mittatilauspuku päällä ja vain marssinut elämänsä läpi onnistuen kaikessa mitä yritti.

Hänen mukahauskoihin kommentteihinsa ruuasta Rhodes vastasi pyytämällä häntä kutsumaan itseään Jacobiksi, koska herra Rhodes kuulosti kuulemma viralliselta ja vanhalta. Martha yritti pysyä edes kohtuullisen vakavana, kun mies lähti avaamaan omaa nuorta ikäänsä. Pian 32 ei tosiaan ollut ollenkaan paha, mutta sen näköisellä miehellä ei ylipäätään voinut olla ongelmia itsensä vanhaksi tuntemisen kanssa, ja Martha nyökkäsikin tälle armollisesti. ”Okay, Jacob”, hän myöntyi napatessaan pöydältä puikot käteensä ja alkaessaan kuoria niitä pakkauksestaan. ”But only if you promise never to call me Miss Price again. It makes me sound like my religious spinster aunt”, Martha vastasi ja irvisti miehelle siihen malliin, että tämä varmaan ymmärsi pointin. Rhodes olisi siis tästä eteenpäin Jacob, ja hän itse toivottavasti Martha. Hieman totuttelua se ehkä vaatisi, mutta hän oli tainnut kerran tai parikin elämänsä aikana väittää olevansa nopea oppimaan. Vetäessään yhden ruoka-annoksista eteensä Martha tunsi pientä itsetyytyväisyyttä siitä, ettei ollut tällä kertaa jäänyt tuijottamaan miestä oudosti tämän käyttäessä niitä oi-niin-brittiläisiä hellittelynimiään. Harva pomo New Yorkissa uskaltaisi kutsua työntekijöitään niin, mutta ehkä se oli osa Jacob Rhodesin charmia? Joka tapauksessa Martha aikoi sallia puheet sen kummemmin mukisematta, olihan päivänselvää, että kyse oli vain puhetyylistä.

Annos jonka Martha oli sattunut nappaamaan sisälsi paistettuja nuudeleita ja kanaa, eikä nainen löytänyt asiasta mitään valitettavaa, vaan alkoi elämäänsä tyytyväisenä lappaa ruokaa suuhunsa. ”You weren’t lying when you called this the best chinese in town”, hän huokaisi hädintuskin kuuluvasti johonkin ruokailun väliin, mutta kommentti oli ehkä pikemminkin huomio hänelle itselleen kuin Jacobille, koska sen hetken tärkein missio oli ehdottomasti syöminen. Onneksi he tuntuivat olevan asian suhteen samalla sivulla, koska Jacobkin avasi suunsa seuraavan kerran vasta kun molemmat olivat ehtineet taltuttaa pahimman nälkänsä. Martha nyökytteli hitaasti pureskellessaan suutaan tyhjäksi ennen vastaamista. ”I’ve really enjoyd my first week”, hän aloitti ja laski nuudelit kädestään pöydälle, kurottautuen nostelemaan paketteja kiinnostuneesti. ”I’m not much of a help yet, but Paul and everyone else have been really understanding and great. And I think I’m getting a grip of things. So no need to fire me just yet”, Marta naurahti, ja hänen kasvoilleen nousi voitonriemuinen ilme, kun hän löysi etsimänsä. Hän avasi paketin, jonka sisältä löytyi kevätkääryleitä, kastoi yhden niistä toisessa kupissa olevaan hapanimeläkastikkeeseen ja haukkasi sitten palan. ”Heavenly”, hän arvioi heilauttaen käärylettä kädessään. ”But yeah, all and all I feel like I’m doing fine. Paul has tortured — I mean challenged — me just the way he should, so I’m not going to suck much longer and that’s what really matters”, nainen summasi. Työn hakeminen Rhodes Groupilta ei todellakaan ollut ollut virhe, ja toivottavasti hän voisi vielä osoittaa pomolleenkin olleensa hyvä investointi.

Työstä puhuminen oli ollut niin luonnollista, että kun Jacob seuraavaksi astui hieman henkilökohtaisemmalle alueelle, Martha ei säikähtänyt. Hän rouskutteli kevätkääryleensä loppuun, otti sitten nuudelipaketin takaisin käteensä ja nojautui tuolinsa selkänojaa vasten. ”Something about me? Oh boy, you really wanna get yourself bored and ready to bed don’t you”, Martha nauroi ja työnsi syömäpuikot syvemmälle pakettiin saadakseen kunnolla nuudeleita niiden otteeseen. Hän ei todellakaan ollut maailmankaikkeuden mielenkiintoisin ihminen, ja mies tulisi varmasti huomaamaan sen aivan tarpeeksi pian. ”Life’s been really good to me I guess. Not as good as it’s been to you obviously, but fairly”, hän aloitti, ja viimeiseen kommenttiin liittyen heilautti kättään osoittaakseen kaikkea heidän ympärillään. Kaikilla 31-vuotiailla ei ollut omistuksessaan miljoonabisnestä, mutta Rhodesilla oli. Hän itse oli hieman tavanomaisempi tapaus, ja yrittikin nyt miettiä itsestään tiedonmuruja, joihin ei vielä ollut haastattelussa kajonnut. Siellä hän olikin tainnut puhua lähinnä koulutustaustastaan, joten se oli nyt ehdoton no-no. ”I’m an only child”, hän totesi ja hymisi sitten mietteliäästi yrittäessään keksiä jotain vähintään yhtä kiinnostavaa. ”Most of my friends call me Marty, because it sound less like a grannys name”, nainen jatkoi. ”Which means I actually have friends, even though I’m sitting at work at midnight on Friday”, hän lisäsi sitten virnistäen ja nappasi puikkoihinsa hieman ruokaa ja taiteili ne suuhunsa.

”But I’m super normal, you know how students are. We study, we drink beer, we live in shared apartments with other students. That kind of stuff”, hän hymisi ja katsoi sitten miestä kiinnostuneesti, lopettaen hetkeksi syömisen. ”Now tell me something about you. I can pretend that I haven’t looked you up already, but you could also keep it interesting by telling something that’s not on your Wikipedia page.” Martha hymyili hieman haastavasti, ja päätti tietoisesti olla häpeämättä sitä että oli lukenut miehestä kertovan Wikipedia-artikkelin. Ja pari muutakin tottakai, hyvin asiallisia julkaisuja tosin, ei hän miehen yksityiselämään ollut kokenut tarpeelliseksi sukeltaa. Hän kurottautui ottamaan pöydän keskeltä tarjottimelta yhden juomalasin, ja kaatoi siihen vettä puolityhjästä kannusta. Pöydällä lämmennytkin vesi maistui taivaalliselta kaiken sen ruuan päälle.

Rhodesin asenne hänen mahdolliseen osaamattomuuteensa oli ihailtavan rento, mutta Martha ei antanut sen hämätä itseään. Tämä ei varmastikaan tarkoittanut, että hän voisi olla huono työssään loputtomiin, jossain vaiheessa tulosten olisi alettava näkyä. Mutta Martha ei oikeastaan myöskään ollut siitä kovin huolissaan. Toki ensimmäinen viikko oli ollut kokeilemista, niihin ennaltamäärättyihin työskentelytapoihin ja uusiin alustoihin totuttelemista, mutta ei hän kuitenkaan lopulta ollut ihan mikä tahansa itseoppinut harrastelija. Courant oli tarjonnut hänelle kattavan koulutuksen tietotekniikan moniin eri vivahteisiin liittyen, eikä siitä ollut ainakaan haittaa, että hänen paras ystävänsä oli tietoturva-asioihin erikoistunut juristi. Hänellä oli varmasti vähintään yhtä hyvät edellytykset tulla hyväksi työssään kuin kenellä tahansa muullakin, ja hän näyttäisi sen Paulille ja muulle tiimille vielä. Ehkä Jacobillekin, jos tällä joskus olisi aikaa tai syitä keskittyä hänen töihinsä. Miehen kommenttiin Pauliin liittyen nainen tyytyi pudistelemaan päätään huvittuneesti. ”Paul is cool, no need to worry”, hän totesi yksiselitteisesti. Vaativa opettaja tämä kyllä oli, mutta kaikilla parhailla tavoilla. Ei Martha olisi jaksanutkaan mitään puolivillaista päähäntaputtelua, oli hyvä tulla haastetuksi, vaikka se toisinaan aiheuttikin vähän harmaita hiuksia. Kehityspuolella vaadittiin intuitiivista ajattelua ja uusia näkökulmia, ei niitä voinut repiä tyhjästä, vaan sellaiseen ajatteluun oli asennoiduttava alusta lähtien.

Jakaessaan niitä hassunhauskoja pikkufaktoja itsestään Martha ei jaksanut ajatella asioita liikaa. Jacob Rhodes oli niitä ihmisiä, jotka varmaan tulisivat unohtamaan hänet hyvin pian, olivat he ”on first name bases” tai eivät. Ei siksi, että mies olisi jotenkin ylimielinen, mutta kiireiseltä tämä vaikutti, joten Martha tuskin tulisi olemaan tämän kiinnostuksenkohteissa kovin korkealla. Oli silkkaa sattumaa, että he ylipäätään nyt istuivat siellä muuten hiljentyneessä toimistossa syömässä kiinalaista, eikä hän voinut tietää sattuisiko sellaista enää koskaan uudelleen. ”Sure, you can call me Marty if you wish”, hän lupasi rennosti hymyillen. Tuskinpa niitäkään tilanteita tulisi liiaksi olemaan. ”You’re too smart, being an only child wouldn’t be healthy for you”, Martha virnisti sitten, mutta oli aivan tosissaan. Hänkin oli fiksu ja tietyillä tasoilla lahjakaskin, mutta se mitä hän Rhodesista tiesi, osoitti että mies oli paljon tätä enemmän. Ainoana lapsena tämän olisi varmaan kasvanut aivan liian itsekeskeiseksi, mikä olisi ollut harmi. Nyt mies näytti pitävän jalkansa ainakin suurin piirtein maan pinnalla. ”I have great people in my life, but at the moment I’m fine being here and not somewhere getting myself hammered”, Martha totesi huolettomasti. Hän ehtisi juoda kaljaa kämppistensä kanssa koska vain. Kun Jacob katsoi häntä vakavasti ja vakuutteli, että tälläkin oli ystäviä, Martha räpäytti silmiään pari kertaa. Miehen ilmeen sulaessa virneeksi hän virnisti takaisin. ”I have no doubts about that, from what I’ve seen here I gather that you’re a great guy. Even your employees think very higly of you, so why wouldn’t you have friends”, nainen naurahti. Se että oli naurettavan komea ja rikas ei varmaan myöskään vaikeuttanut ystävien saamista.

Tietenkin Marthalle oli kiinnostavampaa päästä kuulemaan asioita Rhodesista, kuin yrittää keksiä jotain edes etäisesti kiinnostavaa itsestään. Juuri tilanteen ainutkertaisuus sai hänet uskaltautumaan niinkin suorasukaiseksi: tilaisuus ei ehkä koskaan enää toistuisi. Jacobin kommentti sai hänet kuitenkin kohottamaan kulmiaan hieman huvittuneesti. Mitä hän olikaan juuri ajatellut Rhodesista ja rahasta? Martha ei tunnistanut lainauksen alkuperää tarkasti, mutta sen täytyi olla joku radiohitti, niin tutulta se kuulosti. Miehen pahoitellessa huonoa vitsiään Martha ei edes vaivautunut esittämään, että se olisi ollut hyvä. ”That was terrible”, hän nauroi estottomasti ja joi juuri kaatamansa vesilasin melkein tyhjäksi. Hän yritti uppoutua enemmän tai vähemmän ruokaansa miehen alkaessa tarkistaa, mitä Wikipedia tästä todellisuudessa kertoikaan. Kovin hyvin Martha ei onnistunut pitämään katsettaan poissa miehestä, koska tilanteessa ja Jacobin katselemisessa oli jotain vangitsevaa. Se oli melkein kuin jonkinlainen sosiaalinen koe. Miten tämä keskittyi, miten ilmeet muuttuivat aina hitusen, kun artikkelista paljastui jotain uutta. Pieni kulmien rypistäminen saattoi kertoa siitä, ettei kaikki tekstissä kerrottu ollut totta, mutta oliko se yllättävää? Ei Marthalle. Hän ei olisi ikinä etsinyt mitään oikeaa tietoa wikipediasta, mutta oli ollut kiinnostavaa nähdä, mitä uudesta pomosta siellä sanottiin. Eihän hän ollut voinut tietää, että pääsisi kuulemaan asioista suoraan mieheltä itseltään, kuten nyt oli käymässä.

Martha ei ehtinyt lopettaa tuijottamista ennen kuin Jacob nosti katseensa ja työnsi koneensa pois, mutta siinä vaiheessa ei ollut järkeä hävetä katsomista, joten hän päätti vain keskittyä miehen kertomaan. Aluksi nainen kuvitteli Jacobin lähtevän toistamaan artikkelista lukemiaan asioita, mutta tämä kertoikin hänelle kuudennesta sisaruksestaan, adoptioveljestä, jota ei internetissä juuri mainittu. Martha ei voinut kiistää etteikö se olisi ollut kiinnostava tieto, koska kaikki miehessä huokui vanhimman veljen asemaa. Ehkä sellaista ei voinut ottaa pois, tai ehkä Martha ei vain ymmärtänyt sisarussuhteista mitään. Miehen jatkaessa Martha työnsi taas nuudelipaketin pöydälle, ja kaappasi tilalle kevätkääryleen, jota mutusteli varovaisesti samalla, kun keskittyi kuulemaansa. Hän hymyili tahattomasti tiedolle seurapiirijuhlista ja rapukakuista, älykkyysosamäärän korjaaminen puolestaan kirvoitti pienen naurahduksen. Tietenkin mies oli tarkka sellaisista asioista. Tämä piti pienen ruokatauon ja vilkaisi uudelleen tietokonettaan, minkä jälkeen hyvin pitkälti kaikki tämän ulosannissa tuntui muuttuvan, vaikka näennäisesti kaikki oli edelleen samoin. Martha rypisti varovasti kulmiaan, ja lopetti itsekin syömisen siksi aikaa, kun Jacob puhui vaimostaan. Vaikka tieto pettämisestä olikin ympäri internettiä ja roskalehtiä, se tuntui silti henkilökohtaiselta. Tai ehkä henkilökohtaista oli se, millaisen särön asia tuntui tekevän miehen kuoreen. Ei mennyt kuitenkaan aikaakaan ennen kuin mies palautti julkisivunsa moitteettomaksi, ja kertoi vielä ison litanjan hauskoja pikkuyksityiskohtia itsestään.

Kaiken sen jälkeen Marthan olo oli tavallaan varsin tyhjentynyt, mutta samalla hän oli myös täynnä kysymyksiä. Ilmeisesti Jacobkin aisti sen, koska tämä antoi hänelle luvan kysyä mitä tahansa tahtoi. Martha oli pitänyt itsestään kertomansa asiat varsin pinnallisina, eikä hän ollut osannut odottaa, että mies menisi omissaan niinkin syvälle. Hän nappasi pöydältä paperin ja pyyhki siihen käsiään mietteliään näköisenä. ”Does it ever bother you that your whole life is on the internet, and then the facts aren’t even right?” hän kysyi. Tietenkin heidän kaikkien elämät olivat nykypäivänä internetissä, siksi heilläkin oli töitä. Mutta Jacobin elämä oli esillä, kuka tahansa saattoi kirjoittaa tämän nimen googleen ja saada tietää tolkuttomasti asioita tästä näkemättä lainkaan vaivaa. ”Isn’t it funny in an awfull way, that I didn’t need any skills to get all that information about you?” Martha osoitti miehen tietokonetta. Tietenkin Rhodes oli tavallaan itse valinnut julkisen asemansa, mutta kun tämän vaimo oli näyttelijä, olisi kaikki kai ollut esillä kuitenkin. ”Even about your wife. That’s something that’s not… I shouldn’t be able to know that”, hän rypisti taas kulmakarvojaan ja katsoi miestä hetken. ”Do you still love her?” Kysymys ikään kuin karkasi hänen huuliltaan, vaikka sen ei todellakaan ollut ollut tarkoitus. Jokin miehen ilmeessä oli voittanut hänen uteliaisuutensa, mutta ei se ollut riittävä selitys sellaiselle tunkeilulle. ”I’m sorry, that’s none of my business”, Martha korjasi nopeasti käytöstään, ja kohensi asentoaan hieman, vilkaisten pöydällä lepääviä ruoka-astioita. ”You tell so much about yourself so easily, that it’s hard to know where the limits are”, hän arvioi ja lisä sitten vielä: "Not that it's an excuse." Olisi pitänyt tarttua johonkin hieman positiivisempaan asiaan, kuten siihen, että heistä kumpikaan ei ollut aamuihminen.

Oli selvää, että Martha ei tiennyt juuri mitään sellaisesta elämästä, jota Jacob oli elänyt koko ikänsä. Ajatus siitä, että koko elämä olisi lapsesta asti ollut avoinna kaikille, jotka vain tulivat katsomaan, oli pelottava. Hänet olisi revitty kappaleiksi sellaisessa ympäristössä, mutta Jacob näytti olevan ok asian kanssa. Mies puhui perheensä julkisuudesta kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, ja Martha ymmärsi, että tälle sen täytyi ollakin. Mikä muu olisi voinut olla normi jollekulle, joka oli ollut julkisuudessa suunnilleen syntymästään asti. Samalla tavallahan hänen perheensä arki oli normaalia hänelle, kaikki ne ihmiset joita kotona oli käynyt, sadat, varmaan lähemmäs tuhannet tunnit jotka hän oli viettänyt äitinsä kanssa teatterilla. Lapset ottivat omakseen sen mikä heille annettiin, niin sen täytyi olla Rhodesienkin kohdalla. ”It just feels kinda crazy to me, but I think I understand what you mean. It’s the only life you’ve lived, right”, Martha totesi hieman päätään kallistaen. Se ei silti tehnyt Jacobin elämää ja suhdetta mediaan hänelle yhtään houkuttelevammaksi. Jos hänen yksityiselämäänsä oltaisiin riepoteltu sillä tavoin, jos koko maailma olisi seurannut hänen kasvuaan ja ihmissuhteitaan… Luoja. Eikä media selvästi miehellekään ollut tarjonnut vain parastaan. Martha katui omaa tyhmyyttään heti kun oli mennyt möläyttämään sen kysymyksen liittyen toisen vaimoon ja rakkauteen, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Hän olisi ymmärtänyt täysin, jos Jacob olisi jättänyt asian sikseen, jopa suuttunut — oikeastaan hän melkein oletti niin käyvän. Mutta ei. Ehkä tämäkin juonsi juurensa siihen, että mies oli tottunut käsittelemään erilaisia tunkeilevia kysymyksiä, mutta mies vain puisteli päätään tyynesti.

Martha oli selvästi onnistunut kysymään vaikean kysymyksen, ehkä sellaisen jota Jacob usein mietti oikein tietämättä itsekään. Tämä tekikin vastauksellaan hyvin selväksi, ettei yksinkertaisesti tiennyt mitä tunsi vaimoaan kohtaan. Vaikka rakkaus ja välittäminen eivät voineet vain yksiselitteisesti loppua, ilmaisi mies luottamuksen menneen, ja näytti itsekin ihmettelevän miksi oli vielä liitossa. Martha puri kevyesti huultaan ja nyökkäsi, kuin olisi ymmärtänyt. Ei hän tietenkään voinut ymmärtää. Martha ei ollut koskaan rakastanut ketään niin, että olisi halunnut jakaa koko elämänsä tämän kanssa. Hän oli ollut ihastunut, hän oli deittaillut, joskus hän oli hyvin lyhyen ajan kuvitellut tunteneensa jotain enemmänkin, mutta se kaikki oli valovuosien päässä siitä, että olisi joutunut miettimään mitä tunsi rakastamaansa ihmistä kohtaan, joka oli pettänyt kaiken heille yhteisen. ”You thought you were going to spend your whole life with her. Giving up on that can’t be easy. It wasn’t right if it was. But if she’s still cheating on you… I can’t really give you any advice because I literally know nothing about situations like that. But I can’t imagine that this is right for you either”, Martha sanoi lopulta ja katsoi miestä jotenkin pehmeästi. Ei säälien — koska ei Jacob varmasti kaivannut hänen, käytännössä tuntemattoman ihmisen sääliä — mutta omituisella hellyydellä. Hän tiesi Cara Gillespiestä vain, että tämä oli uskomattoman kaunis nainen. Jacob Rhodesista hän tiesi vain sen mitä oli tänään kuullut ja mitä oli aiemmin lyhyesti lukenut. Näiden asioiden pohjalta hän kuitenkin ymmärsi hyvin, kuinka pari oli päätynyt naimisiin. Ongelma oli, ettei mies näyttänyt enää onnelliselta. Se ei kuitenkaan kuulunut hänelle, ei oikeasti.

Kun Martha huomasi hieman kiusaantuneen ilmeen häivähtävän miehen kasvoilla, häntä alkoi harmittaa. Miksi hänen oli pitänyt viedä keskustelu näille urille? Tai no, Jacob oli itse ottanut asian esiin, mutta miksi hän oli jatkanut siitä puhumista? ”Well I asked”, nainen kiirehti sanomaan ja hymyili pahoittelevasti. Ehkä syy oli yhteinen. Jacobin vilkaistessa kelloaan Martha veti puhelimen taskustaan, ja hieraisi kasvojaan uupuneena. Miten aika olikin mennyt niin nopeasti? Hän oli viettänyt toimistolla jo 12 tuntia, ja se alkoi valitettavasti tuntua väsymyksenä silmissä ja huminana jossain näkökentän takana. ”I’m quite sure my place isn’t actually on your route”, nainen naurahti epäillen. ”I live in Williamsburg, it’s almost 30 minutes from here, so you shouldn’t have to, I can take the subway”, hän järkeili. Siinä ei yksinkertaisesti olisi mitään järkeä, että Jacob lähtisi viemään häntä kotiin, kun tämä luultavasti itse asui jossain aivan Manhattanin ytimessä. Jacob ei kuitenkaan ollut asiasta samaa mieltä, ja lopulta ei kai ollut kovin yllättävää, ettei mies ottanut kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa. ”If you insist, but…” Martha huokaisi viimein ja hymyili väsähtäneesti. Oikeasti ajatus Jacobin lämpimästä autosta kuljettajineen kaikkineen kuulosti paljon paremmalta, kuin metrolle rämpiminen kaupungin koleassa talvisäässä, mutta oli se silti epäkäytännöllistä miestä itseään ajatellen. Enempiä mukisematta Martha kuitenkin auttoi Jacobia siivoamaan roskat kokoushuoneen pöydältä, ja lähti sitten tarkistamaan oman toimistonsa kunnon. Sekin olisi vaatinut pientä siistimistä, mutta onneksi kukaan ei käyttänyt hänen kanssaan samaa työpistettä, joten sekavat paperit saivat olla siinä mihin hän oli ne aiemmin kasannut. Hän sammutti työkoneensa, ja pakkasi omansa pöydältä reppuunsa.Tietenki se oli hänellä töissäkin mukana, kuinkas muutenkaan.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Martha jo seisoi hississä Jacobin kanssa kietoen kaulahuivia löyhästi niskaansa. Hän ei ollut edes huomannut aiemmin miten väsynyt oli. Tietenkin hän normaalistikin työskenteli myöhään, mutta viikko oli eittämättä ollut rankin pitkään aikaan. Onneksi seuraavat varmaan helpottaisivat hieman, kun hän oli nyt onnistunut aikatauluttamaan elämäänsä aika hyvin. Hän tiesi melko tarkkaan koska tulisi olemaan töissä, ja koska taas työstämään opinnäytettään, ja se auttaisi elämää jo ihmeesti. ”This really is unnecessary”, Martha yritti vielä melko voimattomasti, kun he olivat astumassa sisään heitä odottavaan autoon. Se oli kai vain häveliäisyyttä, koska ei hän todellakaan uskonut voivansa puhua miestä enää ympäri. Ruoka ja kotiinkuljetukset eivät tainneet olla osa jokapäiväistä työsuhdetta Rhodes Groupillakaan, mutta jos nyt tämän kerran. Jacobin selitettyä kuljettajalleen tilanteen, Martha kertoi osoitteensa, ja vain hetkeä myöhemmin he pääsivät lähtemään liikkeelle. Martha antoi katseensa seurata ohilipuvaa maisemaa, joka vielä toistaiseksi koostui lähinnä pilvenpiirtäjien alimmista kerroksista. ”You know, I’ve lived my whole life in Brooklyn”, hän aloitti ja kääntyi hitaasti ikkunan puolesta katsomaan miestä. ”What it’s like living on this side of the bridge?” hän kysyi sitten hyvin kasuaalisti, mutta virnisti kuitenkin pienesti kysymyksen perään. Ikään kuin maailmojen välissään olisi ollut suurikin luokkaero. Vaikka olihan siinä. Kolmannen osapuolen läsnäolo sai hänet pakostikin palaamaan helpompiin aiheisiin. Se mistä he olivat ylhäällä jutelleet, ei olisi oikein enää sopinut tilanteeseen.