Holding on, I'm lost in a haze

Epäonnekseen Alice käveli tietämättään suoraan päin kiireistä bisnesnaista korkeissa koroissa ja molemmat naiset kaatuivat törmäyksen voimasta kovaan maahan. Silmänräpäyksen ajan Alice näki peräti kaksi palopostia silmänurkastaan, ennen kuin tämän pää selkeytyi sen verran, että hän tajusi yllättäen lojuvansa keskellä katua. Naisenalku katsahti pahoin säikähtäneenä molemmille sivuilleen ja huomasi vasta nyt vieressään makaavan vaaleaverikön. Hän rämpi jaloilleen niin nopeasti kuin suinkin mahdollista ja ojensi kätensä naiselle auttaakseen tämänkin ylös asfaltilta. ”Voi ei, tuhannesti anteeksi!” hän parahti ja toivoi, ettei vastapuoli ollut loukannut itseään. ”Ootko sä kunnossa?” hän kysyi ja katsoi alas naiseen, joka ei ollut ainakaan vielä liikkunut paikaltaan, eikä Alice ollut toistaiseksi kuullut tämän sanovan mitään.

Siinä tapittaessaan liikkumatonta vaaleaverikköä ehti alaskalainen käydä pikakelauksella mielessään kaikki mahdolliset diagnoosit aina lievästä aivotärähdyksestä totaaliseen neliraajahalvaukseen saakka. Uhri sentään räpytti silmiään maatessaan siinä seinää vasten, joten kaiketi siinä vielä henki pihisi. Kyllähän hän tiesi, etteivät newyorkilaiset paljoa katselleet eteensä, mikä toisinaan ärsytti muualta muuttanutta naisenalkua, mutta tällä kertaa hän tunsi silti olevansa täysin vastuussa tapahtuneesta, sillä maassa makaava naisparka oli sentään kävellyt oikeaan suuntaan, toisin kuin Alice itse. ”Vo-voinko mä auttaa jotenkin?” hän kangerteli epävarmana. Ehkä nainen ei puhunut englantia? Alaskalainen yritti parhaansa mukaan viestittää kehonkielellään olevansa vilpittömästi pahoillaan ja ojensi nyt molemmat kätensä kutsuvasti naista kohti samalla kun hän koetti hymyillä mahdollisimman sydämellisesti.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Alice sai viimeinkin maassa makaavalta naispololta vastauksen lukuisiin kysymyksiinsä, ja helpotuksen aalto pyyhkäisi tämän ylitse. Nainen puhui kyllä englantia, mutta tämä oli mitä ilmeisimmin ollut sen verran häkeltynyt tapahtuneesta ja mahdollisesti myös kolauksen voimasta, ettei ollut saanut oitis sanaa suustaan. Luultavasti molemmat nuoret naiset olivat selvinneet tästä yllättävästä tilanteesta pelkällä säikähdyksellä, sillä vaikkakin sammakkoperspektiivistä Alicea katseleva nainen valitteli päänsärkyä, vaikutti hän muuten olevan suhteellisen hyvässä kunnossa olosuhteen huomioon ottaen. Hän sai myös noustua takaisin jaloilleen varsin sutjakkaasti korkoineen kaikkineen, joten murtumia tuskin oli kummallakaan. Komeat ja suuret mustelmat sen sijaan tulisivat takuulla koristamaan kaksikon hipiää seuraavan viikon tai kahden ajan.

Blondiini kysyi Alicelta särkylääkettä kuulostaen hieman kireältä, ja kaiveltuaan laukkuaan pienen tovi ojensi tämä ääneti pilleriliuskan kysyjän suuntaan. Alaskalaisen hoksottimet eivät olleet tällä hetkellä terävimmillään, joten hän havahtui vasta reilu parikymmentä sekuntia myöhemmin siihen tosiseikkaan, että nainen tarvitsisi jotain millä huuhtoa pillerit kurkustaan alas. ”Oota hetki” Alice sanoi vaaleaverikölle ja siirtyi taas liikuttelemaan oikeaa kättään villisti reppunsa uumenissa. Lopulta hän löysi sieltä etsimänsä ja veti esiin pienen muovipullon. ”Tässä on avaamaton pullo mandariinimehua että sä saat otettua noi särkylääkkeet” naisenalku sanoi ja jatkoi sitten ”niin ja mä Alice, ja oon oikeesti pahoillani, mun ois pitäny katsoa eteeni eikä kävellä selkä menosuuntaan keskellä katua…” alaskalainen totesi nolona ison piponsa alta. Toivottavasti tarjotut tabletit mehun kera saisi kiukustuneen naisen leppymään edes hitusen, sillä olihan kyseessä kuitenkin puhdas vahinko.

Vaikka Alicea vastapäätä seisova nainen näytti hetken aikaa kovin epäröivältä, otti tämä kaikesta huolimatta vastaan tarjotut pillerit. Samaten myös nuoren naisen hetkeä myöhemmin lepyttelytarkoituksessa ojentama mandariinimehu otettiin vastaan, joskin tälle jäi siitäkin tunne, että tuo vaaleaverikkö olisi halunnut sanoa jotain, mutta jätti sen kuitenkin tällä kertaa tekemättä. Vaikka naisesta hohkui jonkunlainen kireä ja pingottunut aura tai vastaava, sillä eihän Alice oikein uskonut sen kaltaisiin hömpötyksiin henkilöenergioista tai muista paranormaaleista, ja oli itseasiassa kuullut niistä ensimmäistä kertaa vasta muutama hassu viikko takaperin joltakin tuntemattomalta keski-ikäiseltä naiselta bussissa, niin päänsä ikäväkseen kolauttanut blondiini onnistui aikaansaamaan pienen hymyn Alicen suuntaan. Toisaalta, kai hymy olisi piukassa itse kullakin, jos päässä jyskyttäisi inhottavaksi. Eikä tämän päivän koleahko sää ja tympeän harmaa taivas ainakaan auttanut ihmisiä hymyilemään.

Alicen esiteltyään itsensä ja pahoiteltuaan tapahtunutta kertoi nahkatakkiin verhoutunut vastapuoli nimekseen Juliet ja ammatiltaan tämä oli kuuleman mukaan toimittaja. Alaskalainen ei voinut olla ajattelematta, että koska hänen mielikuvissaan toimittajilla oli tiukat aikataulut ja aina kiire joka paikkaan napatakseen kaikki herkullisimmat etusivunjutut ja kohukuvat ensimmäisenä, ja nainen kuulosti kieltämättä hieman uupuneelta, niin tämän ikävän välikohtauksen vuoksi tuon journalistin loppupäivän aikataulut menivät takuulla ikävästi sekaisin. Juliet pahoitteli vuorostaan törmäystä ja kertoi, että hän otti osan syystä niskoilleen, sillä hän oli itsekin keskittynyt liiaksi puhelimeensa yhteentörmäyksen sattuessa.

”Toivottavasti sun työkuviot ei tän takia menny tän päivän osalta ihan uusiksi” Alice harmitteli vaaleaverikön suuntaan. Oikeastaan hän olisi halunnut ihmetellä, miten Juliet yleensäkään onnistui kävelemään tuollaisilla korkokengillä näillä ajoittain liukkailla kaduilla vielä samalla kännykkää räpläten ilman että kaatui yhtenään? Ja mikä vielä todennäköisempää täällä Ison Omenan sykkeessä, jäänyt jonkun hurjasti kaahaavan kirkkaankeltaisen taksin alle? Hän tyytyi kuitenkin lisäämään edelliseen vain ”Tääl on varmaan tosi kova kilpailu hyvistä jutuista.”