Post by moa on Feb 17, 2017 0:53:44 GMT 2
Martha oli kevyesti, mutta iloisesti yllättynyt, kun Jacob kertoi äitinsä olevan jazzin suuri ystävä. Jos mies oli puoliksikaan yhtä tehokkaasti aivopesty kuin hän itse, ei tämä pistäisi pahakseen vierailua jazzklubilla. Musiikki oli aina parempaa sellaisen ihmisen kanssa, joka osasi arvostaa sitä, eikä jazz todellakaan ollut kaikille se helpoin genre. ”Your mother has a great taste”, Martha hymisi ja pian he olivat hänen suureksi tyytyväisyydekseen sopineet, että Nightjar kuuluisi illan ohjelmaan. Puistossa käveleminen saikin ilmeisesti siltä osalta riittää – he olivat ehtineet kierrellä jo pitkähkön tovin, ja raitis ilma oli todella tehnyt ruuan jälkeen hyvää – sillä Jacob viittoi Marthan mukaansa lähtien suuntaamaan pois päin puiston keskuksesta. Aikaero oli selvästi laittanut Marthan ihan sekaisin, koska päivä oli ehtinyt jo taittua iltahämäräksi, eikä hän oikein käsittänyt missä vaiheessa. Oli myös todettava, ettei Martha ollut varmaan koskaan ajellut niin paljon taksilla, kuin Jacobin kanssa liikkuessaan. Hän ei kuitenkaan valittanut hypätessään jälleen yhden mustan purkin takapenkille, olivathan taksitkin siinä kaupungissa jotenkin kummallisia ja kovin sympaattisia yhtä kaikki.
”Didn’t we agree on you never calling me miss Price again?” Marthan oli pakko kysyä päätään pienesti pyöritellen. Hänen Connecticutissa asuvaa vanhapiikatätiään oikeasti kutsuttiin neiti Priceksi, joten nimi oli melko tehokkaasti saastunut. Aina tietenkin olisi ihmisiä, jotka kutsuisivat häntä sukunimeltä, mutta silloin neiti-etuliitteen tiputtaminen auttoi kummasti. Eikä Jacobin tarvitsisi olla yksi niistä ihmisistä, jos tämä ei haluaisi että hän alkaisi taas kutsua tätä herra Rhodesiksi myös. ”But well, the best kind, I’d say”, Martha vastasi ensin hyvin yksinkertaisesti ja hymyili pehmeästi ajatellessaan vanhempiaan. ”My mum has an art gallery in Greenpoint. She’s an artist too, a painter, but mostly showcases other people’s work. I think it runs in her family, the love for arts.” He olivat kauan sitten ylittäneet pisteen, jossa puheenaiheet pysyisivät tiukasti työasioissa, joten miksipä hän ei olisi kertonut Jacobille perheestään. Ainakin vanhemmista puhuminen oli ihan sovelias aihe. ”She and my mom met when they were both students in the NYU, so I was basically raised by two artists and all of their bohemian friends. Mom used to be an actress but nowadays she runs the John Golden Theatre. I can tell you that if I was brainwashed to love jazz because of my uncle, I’ve also gotten my fair share of plays”, Martha nauroi rennosti sanojensa painoksi. Se miten hänestä oli kasvanut sellainen tietokonerotta niin ansiokkaasta kulttuurikasvatuksesta huolimatta oli kieltämättä mysteeri niin hänelle kuin kaikille hänen sukulaisilleenkin. Kun Jacob sitten sanoi, että kertoisi mielellään jotain itsestäänkin, Martha hymähti melkein kuulumattomasti ja kallisti päätään hennosti hymyillen. ”I haven’t spent all my time googling you and your family if that’s what you’re afraid of. I’m sure there’s lots of things I don’t know about you.” Jotenkin Marthasta tuntui, että ne asiat selviäisivät hänelle ennemmin tai myöhemmin, mutta mihinkään varmaan tietoonhan tämä tunne ei tietenkään pohjautunut.
Saapuminen Nightjariin oli kiehtovaa, koska baarin sisäänkäynti oli teemalle uskollisesti vain kaksoisovi kahden liiketilan välissä, ilman minkäänlaisia mainoksia tai nimikylttiä pientä, lintua kuvaavaa metallilaattaa lukuunottamatta. Sama salakapakkaleikittely jatkui myös sisätiloissa, koska paikka oli tosiaankin sisustettu pitkälti 1920-luvun tyyliin. Martha katseli kiinnostuneena ympärilleen, kun he astelivat peremmälle, ja baaritiskillä hän ei onneksi joutunut turhaan miettimään tilaustaan. ”Whiskey sour without the egg white, thanks”, Martha luetteli, ja jäi kuuliaisesti odottamaan, että baarimikko sai toteutettua tilauksen. Whiskey sour oli Marthan ehdoton suosikkijuoma, vaikka ei hän kieltäytynyt hyvästä gin tonicistakaan ja olutkin kyllä maistui. Hän ei ollut aivan varma, oliko drinkkien tilauttaminen Jacobin laskuun enää ok, sillä niitä mies tuskin laskuttaisi firmalta jälkikäteen vaikka työmatkan ruuat voisikin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt laittaa vastaankaan, kun Jacob oli jo hoitanut maksamisen. ”You don’t really have to pay for everything, drinks are hardly a necessity on a trip like this. So if we get another round I’ll cover that. This is not a request, I insist”, Martha vaati. Hän ei ehkä ollut miljonääri kuten Rhodesit, mutta olisi hänelläkin varaa muutamiin juomiin. Se kaikki oli muuten ihan liikaa, ja Martha halusi nauttia olostaan puhtain sydämin.
He löysivät nopeasti pöydän, ja ennen istuutumista Martha riisui paitsi villakangastakkinsa myös bleiserinsä, koska jazzin kuunteleminen täyteen bisnestapaamisvaatekertaan pukeutuneena olisi ollut yksinkertaisesti liikaa. Kauluspaidan muutaman ylimmän napin avaaminen ja takin riisuminen teki kuitenkin jo ihmeitä, ja Martha tunsi heti olonsa kotoisammaksi istuessaan alas. Jacobkin oli asettanut oman takkinsa tuolinsa selkänojalle, ja baarin hämärässä, lämpimässä valossa tämä näytti paljon mietteliäämältä kuin hetki sitten. Martha siemaisi juomaansa ja totesi sen juuri niin maukkaaksi kuin asiaan kuului, muttei ehtinyt sen kummemmin lähteä analysoimaan asiaa, kun Jacob avasi suunsa. Mies esitti kysymyksensä, kuin se olisi ollut aivan normaali asia kysyttäväksi palkolliselta työmatkalla. ’I almost forgot to ask.’ Oliko mies viettänyt pidempäänkin pohtien mahtoiko Marthalla olla poikaystävä, vai oliko tämä tosiaan sellainen seikka, jota mies tiedusteli kaikilta työntekijöiltään? ”Ummm, no, I mean.. I have kinda been seeing someone”, Martha selitti hieman hankalasti ja häkeltyneenä pyyhkien nutturalta irronneita hiuksia korvansa taakse. Kysymys ei tuntunut mitenkään ahdistavalta, pikemminkin yllättävältä. Hän oli käynyt muutamilla treffeillä ennen vuodenvaihdetta, joten ei hän mikään totaalinen, yksinäinen luuseri sen suhteen ollut. Toisaalta halusiko hän antaa Jacobille sellaisen mielikuvan, että hänellä oli jonkin sortin poikaystävä? Ikään kuin sillä olisi mitään väliä. ”But it’s nothing serious. Just a couple of dates, he hasn’t called and I don’t see it really going anywhere, so…” Nainen täydensi ja kohautti olkapäitään epämääräisesti. Ehkä sen soittamisen olisi voinut jättää mainitsematta, nyt hän kuulosti joltain surkealta reppanalta, joka ei saanut miehiä soittamaan peräänsä treffien jälkeen. Ääliö. ”I suppose that means I truly am just married to my work, so cheers to that”, nainen tokaisi ja nosti lasiaan ilmaan ikään kuin tämä olisi ollut suurikin juhlinnan paikka.
Bändi ei ollut vielä alkanut soittaa, mutta baariin valui hiljalleen enemmän väkeä, joten ensimmäiset maistiaset saataisiin varmaan siedettävällä aikataululla. Sitä ei kuitenkaan voisi jäädä hiljaisuudessa odottamaan, joten Martha vilkaisi seuralaistaan. Hän ei ollut aivan varma mitä oli tekemässä, mutta viisasta se ei voinut olla. ”Have you, umm.. How are things with your wife?” Hän tiedosti turhankin selvästi mumisevansa harvinaisen paljon. ”Last time I got the impression there were some unsolved questions between you two”, nainen jatkoi ja yritti pitää äänensävynsä neutraalina. Se ei todellakaan ollut asia josta Martha olisi kysellyt keltä tahansa pomolta, mutta ei kuka tahansa pomo olisi myöskään kertonut asiasta hänelle alunperin.
”Didn’t we agree on you never calling me miss Price again?” Marthan oli pakko kysyä päätään pienesti pyöritellen. Hänen Connecticutissa asuvaa vanhapiikatätiään oikeasti kutsuttiin neiti Priceksi, joten nimi oli melko tehokkaasti saastunut. Aina tietenkin olisi ihmisiä, jotka kutsuisivat häntä sukunimeltä, mutta silloin neiti-etuliitteen tiputtaminen auttoi kummasti. Eikä Jacobin tarvitsisi olla yksi niistä ihmisistä, jos tämä ei haluaisi että hän alkaisi taas kutsua tätä herra Rhodesiksi myös. ”But well, the best kind, I’d say”, Martha vastasi ensin hyvin yksinkertaisesti ja hymyili pehmeästi ajatellessaan vanhempiaan. ”My mum has an art gallery in Greenpoint. She’s an artist too, a painter, but mostly showcases other people’s work. I think it runs in her family, the love for arts.” He olivat kauan sitten ylittäneet pisteen, jossa puheenaiheet pysyisivät tiukasti työasioissa, joten miksipä hän ei olisi kertonut Jacobille perheestään. Ainakin vanhemmista puhuminen oli ihan sovelias aihe. ”She and my mom met when they were both students in the NYU, so I was basically raised by two artists and all of their bohemian friends. Mom used to be an actress but nowadays she runs the John Golden Theatre. I can tell you that if I was brainwashed to love jazz because of my uncle, I’ve also gotten my fair share of plays”, Martha nauroi rennosti sanojensa painoksi. Se miten hänestä oli kasvanut sellainen tietokonerotta niin ansiokkaasta kulttuurikasvatuksesta huolimatta oli kieltämättä mysteeri niin hänelle kuin kaikille hänen sukulaisilleenkin. Kun Jacob sitten sanoi, että kertoisi mielellään jotain itsestäänkin, Martha hymähti melkein kuulumattomasti ja kallisti päätään hennosti hymyillen. ”I haven’t spent all my time googling you and your family if that’s what you’re afraid of. I’m sure there’s lots of things I don’t know about you.” Jotenkin Marthasta tuntui, että ne asiat selviäisivät hänelle ennemmin tai myöhemmin, mutta mihinkään varmaan tietoonhan tämä tunne ei tietenkään pohjautunut.
Saapuminen Nightjariin oli kiehtovaa, koska baarin sisäänkäynti oli teemalle uskollisesti vain kaksoisovi kahden liiketilan välissä, ilman minkäänlaisia mainoksia tai nimikylttiä pientä, lintua kuvaavaa metallilaattaa lukuunottamatta. Sama salakapakkaleikittely jatkui myös sisätiloissa, koska paikka oli tosiaankin sisustettu pitkälti 1920-luvun tyyliin. Martha katseli kiinnostuneena ympärilleen, kun he astelivat peremmälle, ja baaritiskillä hän ei onneksi joutunut turhaan miettimään tilaustaan. ”Whiskey sour without the egg white, thanks”, Martha luetteli, ja jäi kuuliaisesti odottamaan, että baarimikko sai toteutettua tilauksen. Whiskey sour oli Marthan ehdoton suosikkijuoma, vaikka ei hän kieltäytynyt hyvästä gin tonicistakaan ja olutkin kyllä maistui. Hän ei ollut aivan varma, oliko drinkkien tilauttaminen Jacobin laskuun enää ok, sillä niitä mies tuskin laskuttaisi firmalta jälkikäteen vaikka työmatkan ruuat voisikin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt laittaa vastaankaan, kun Jacob oli jo hoitanut maksamisen. ”You don’t really have to pay for everything, drinks are hardly a necessity on a trip like this. So if we get another round I’ll cover that. This is not a request, I insist”, Martha vaati. Hän ei ehkä ollut miljonääri kuten Rhodesit, mutta olisi hänelläkin varaa muutamiin juomiin. Se kaikki oli muuten ihan liikaa, ja Martha halusi nauttia olostaan puhtain sydämin.
He löysivät nopeasti pöydän, ja ennen istuutumista Martha riisui paitsi villakangastakkinsa myös bleiserinsä, koska jazzin kuunteleminen täyteen bisnestapaamisvaatekertaan pukeutuneena olisi ollut yksinkertaisesti liikaa. Kauluspaidan muutaman ylimmän napin avaaminen ja takin riisuminen teki kuitenkin jo ihmeitä, ja Martha tunsi heti olonsa kotoisammaksi istuessaan alas. Jacobkin oli asettanut oman takkinsa tuolinsa selkänojalle, ja baarin hämärässä, lämpimässä valossa tämä näytti paljon mietteliäämältä kuin hetki sitten. Martha siemaisi juomaansa ja totesi sen juuri niin maukkaaksi kuin asiaan kuului, muttei ehtinyt sen kummemmin lähteä analysoimaan asiaa, kun Jacob avasi suunsa. Mies esitti kysymyksensä, kuin se olisi ollut aivan normaali asia kysyttäväksi palkolliselta työmatkalla. ’I almost forgot to ask.’ Oliko mies viettänyt pidempäänkin pohtien mahtoiko Marthalla olla poikaystävä, vai oliko tämä tosiaan sellainen seikka, jota mies tiedusteli kaikilta työntekijöiltään? ”Ummm, no, I mean.. I have kinda been seeing someone”, Martha selitti hieman hankalasti ja häkeltyneenä pyyhkien nutturalta irronneita hiuksia korvansa taakse. Kysymys ei tuntunut mitenkään ahdistavalta, pikemminkin yllättävältä. Hän oli käynyt muutamilla treffeillä ennen vuodenvaihdetta, joten ei hän mikään totaalinen, yksinäinen luuseri sen suhteen ollut. Toisaalta halusiko hän antaa Jacobille sellaisen mielikuvan, että hänellä oli jonkin sortin poikaystävä? Ikään kuin sillä olisi mitään väliä. ”But it’s nothing serious. Just a couple of dates, he hasn’t called and I don’t see it really going anywhere, so…” Nainen täydensi ja kohautti olkapäitään epämääräisesti. Ehkä sen soittamisen olisi voinut jättää mainitsematta, nyt hän kuulosti joltain surkealta reppanalta, joka ei saanut miehiä soittamaan peräänsä treffien jälkeen. Ääliö. ”I suppose that means I truly am just married to my work, so cheers to that”, nainen tokaisi ja nosti lasiaan ilmaan ikään kuin tämä olisi ollut suurikin juhlinnan paikka.
Bändi ei ollut vielä alkanut soittaa, mutta baariin valui hiljalleen enemmän väkeä, joten ensimmäiset maistiaset saataisiin varmaan siedettävällä aikataululla. Sitä ei kuitenkaan voisi jäädä hiljaisuudessa odottamaan, joten Martha vilkaisi seuralaistaan. Hän ei ollut aivan varma mitä oli tekemässä, mutta viisasta se ei voinut olla. ”Have you, umm.. How are things with your wife?” Hän tiedosti turhankin selvästi mumisevansa harvinaisen paljon. ”Last time I got the impression there were some unsolved questions between you two”, nainen jatkoi ja yritti pitää äänensävynsä neutraalina. Se ei todellakaan ollut asia josta Martha olisi kysellyt keltä tahansa pomolta, mutta ei kuka tahansa pomo olisi myöskään kertonut asiasta hänelle alunperin.
