You're not rich until you have something money can't buy

Joka kesä Cora pakkasi kimpsunsa, kampsunsa ja koiransa mahdollisimman pieneen tilaan — aina tavoitteessaan onnistumatta — ja matkasi kotiin Long Islandille lomanviettoon. Tämäkään kesä ei poikennut siinä mielessä aikaisemmista. Koulu vetäytyi kesätauolle siinä toukokuussa, jonka jälkeen tunnollinen nuori nainen jäi Brooklyniin paiskimaan vielä parin viikon verran vuoroja piskuisessa videovuokraamossa. Lomatoiveet löivät onnistuneesti läpi, joten kesäkuun alkupuolella häntä odotti kokonaiset neljä viikkoa elämää tutuissa hamptonilaisissa maisemissa. Tiedossa oli sitä tavallista — siis niiden piirien mittapuulla tavallista, ei sitä niinkään kenen tahansa tavallisen taatelin näkökulmasta. Olisi rapujuhlia, pitkän kaavan perheillallisia, iltauinteja altaalla, brunsseja, kokkotunnelmointia rannalla, seilausta merellä, käyskentelyä Montaukin kylässä, ulapalle tähyilyä majakalla… Ikävystyminen oli kyseisellä saarella tehty miltei mahdottomaksi, etenkin, jos sattui olemaan Soren. Loman lopulle oli kaiken kukkuraksi buukattu perinteinen ulkomaanlento. Tämän vuoden osalta kaikkien kalenteriin oli lätkäisty kuusi päivää Ranskan Cannesissa, mitä Cora odotti erityisen suurella innolla. Olihan hän high schoolinsa aikana viettänyt vaihtovuoden Pariisin liepeillä ja ihastunut ikihyviksi maahan ja kieleen, jonka hallintaa yritti epätoivoisesti teroitella ruosteesta.

Cora oli joka kerta yhtä epämääräisen vaitonainen New Yorkin keskiössä elävälle kaveripiirilleen tulevan kesänsä sisällöstä. Jos ei ollut itse kasvanut osana sitä varsin leveänpuoleista elämäntyyliä, ei sitä mieluusti tuotu kenellekään siitä tietämättömälle esiin. Cora kun oli alun alkaen taistellut sitkeästi vastaan sitä mielikuvaa, että joku pitäisi häntä vain pilalle lellittynä äveriään perheen penskana, jolle tarjoiltiin kaikki valmiina nenän eteen pelkkiä sormia napsauttamalla. Hän ei pitänyt järin sukunimensä mainostamisesta, eikä liioin mistään, minkä johdosta hänet oltaisiin voitu yhdistää sellaiseen tarpeettomaan pullisteluun maineesta ja mammonasta. Sen taidon kun muut perheenjäsenet hallitsivat sitten viimeiseen hengenvetoon. Nuori nainen halusi vain elää niin tavallista elämää kuin taustaansa nähden oli suinkin mahdollista, luoda itse oman polkunsa ja nimensä, eikä olla aina vain se yksi Roger Sorenin lapsista, joille suoduilla suhteilla olisi päässyt suunnilleen vaikka Kuuhun. Siksi Cora olikin aikanaan irrottautunut sukkelasti seurapiirielämän kaavamaisesta kulttuurista ja muuttanut opiskelemaan lähemmäs Ison Omenan ydintä, asettautuen lopulta Brooklyniin. Siellä elämä tuntui kieltämättä mukavan mutkattomalta ja arkiselta, juuri sillä toivotulla tavalla kaikkine sävyeroineen.

Vaikka Cora halusikin pysytellä uskollisena omalle vaatimattomammalle elämäntyylilleen, hänen ympäripyöreät, vähättelevät kertomuksensa kesäsuunnitelmistaan taisivat kuitenkin joka kerta olla enemmän tai vähemmän yhtä tyhjän kanssa. Kyllähän suurin osa koulukavereistakin taisi pohjimmiltaan tietää, mitä kesä Sorenien tapaan käytännössä tarkoitti. Sinäkin perjantaina, kun Coralla oli takanaan viikko kesää Hamptonsissa, oli Mountaukiin järjestetty varsin silmiinpistävät juhlat. Pidot oli pistetty pystyyn Soren Residencesta suunnilleen 30 mailin päässä sijaitsevalle Montauk Yacht Clubille satamaan, jonka kyljessä kellui myös juhlapaikan jatkona yksi Soren Yachtsin suurimmista ja näyttävimmistä paateista, Serenity. Asiaankuuluvasti koko Sorenin perhe oli mukana juhlakokoonpanossa. Rogerilla ja Susannella oli juhlintaan huomattavasti sivistyneempi ote, kun taas Leo ja Rory olivat selkeästi aloittaneet pirskeet ruhtinaallisemmalla kädellä vettä vahvempaa. Rory oli kolmikosta ehdottomasti pahin, sellainen ei-koskaan-aikuistuva yksilö, joka herätti vanhemmissa yhä säännöllisesti paheksuntaa kuin pahimpina teinivuosinaan ikään. Leolla oli hiven enemmän järkeä päässään, mutta kun tämäkin pääsi kunnolla alkoholin makuun illan viiletessä, oli ylimääräisillä hivenillä yleensä tapana haihtua olemattomiin.

Sitten oli Cora. Cora, joka seisoi parhaillaan Serenityn ylimmällä takakannella pidellen käsissään vasta ensimmäistä skumppalasillistaan, koska tiesi senkin nousevan herkkään viinapäähänsä kiusallisen nopeasti. Vain muutama siemaus kuplivaa sai veren kiertämään epäilyttävästi sormenpäissä. Cora oli kuitenkin upottanut kaiken keskittymisensä lapsuudenkaverinsa Haileyn ja tämän veljen Henryn kanssa rupatteluun ja naureskeluun. Omat sisarukset parveilivat omissa porukoissaan milloin missäkin, vanhempi sukupolvi taas oli jämähtänyt jauhamaan bisneksistä klubin sisätiloihin. Cora ei edes tiennyt, mistä juhlakansaa oikein riitti, mutta sitä oli levittäytynyt tasaisesti vähän joka puolelle pitäen sisällään niin Long Islandin kermaa kuin muutakin väkeä. Aurinko oli vasta kääntymässä hitaaseen laskuunsa syvänsinisellä taivaalla, jolla purjehti muutamia pilvenhaituvia siellä täällä keveän tuulenvireen saattelemina. Suolaiset laineet liplattivat leppoisasti jahdin kylkeä vasten ja yhtäkkiä Cora tajusi kohottaneensa tyhjentyneen lasin huulilleen seurustelun lomassa. ”Hey, I think I’m gonna go grab a soda or something”, hän ilmoitti tovereilleen ja viittoi käväisevänsä tuonnempana vilkaisemassa tarjoiluja uudemman kerran. ”A soda? Like, now, at this hour?” Hailey nauroi. ”I know, but you’ll thank me later. I’m not planning to crawl on all fours tonight like some of us”, Cora hihkaisi mennessään silmiään pyöritellen ja Hailey tiesi vallan hyvin hänen tarkoittaneen vanhempia sisaruksiaan.

Cora oli luullakseen nähnyt jotakin kuoharia turvallisemmin nautittavaa etukannella, sitä hän ajatteli, kun kipitti yhdet portaat alas ja kääntyi sivulle avautuvalle kannen käytävälle. Ajatuksissaan hän porhalsi muutaman juhlijan ohi, kääntyi vielä tervehtimäänkin näitä ohimennen kun tunnisti toisen erääksi perhetutuksi, kunnes sitten oli suunnilleen törmätä jonkun syliin. Hän käänsi katseensa salamannopeasti takaisin menosuuntaan ja ehti tömähtää vain kevyesti tätä toista osapuolta päin, kunnes ymmärsi ottaa peruuttavan askeleen taakse. ”Oh! Oh, sorry!” Cora kiirehti toteamaan ja näki vasta sitten kunnolla miehen, jonka kasvoilla tuikki kirkkaansininen silmäpari. ”Uh, I’m so sorry, I wasn’t looking where I was going — no worries though, my glass is completely empty. I wasn’t, like, trying to ruin your shirt or anything, I swear”, hän naurahti kiusaantuneesti pitkän rimpsunsa perään, helistäen hieman tyhjää lasiaan ja toivoi, ettei puna nousisi poskille nolon tilanteen myötä. Mies ei ainakaan vaikuttanut siltä, että olisi häntä kömmähdyksen vuoksi teilaamassa. Toinen näytti itse asiassa etäisesti tutulta. ”Uh, have we met? You look familiar somehow”, Cora sanoi sitten ja oli nyt aivan varma, että oli viimeistään häpäisemässä itsensä ja olemassaolonsa ja perheensä ja mitä vielä. Taatusti kyseinen tyyppi oli joku, joka yksinkertaisesti kuului tietää — tosin samalla tämä oli niin katseenkestävä, että nopea mieleenpalauttaminen oli liki mahdotonta.