So much goodness can stem from tragedy

Happy's ootd

Harper katseli jokseenkin eksyneenä Michigan Medicinen parkkipaikan laidalla seisovaa massiivista karttaa, jonka tarkoitus oli antaa hänelle oikea suunta elämässä tai ainakin juuri siinä hetkessä. Hän oli vajaa kymmenen minuuttia aiemmin parkkeerannut äitinsä vaaleanharmaan tila-auton yliopistollisen sairaalan parkkipaikalle, eikä ollut enää ihan varma senkään sijainnista. Suunnistaminen ei ehkä ollut Happyn vahvimpia puolia, se oli myönnettävä, vaikka heikkouksien myöntäminen ei tytön tapoihin yleensä kuulunutkaan. Paikallistettuaan lopulta kartasta sen rakennuksen, jonka oletti pitävän sisällään leikkauspotilaiden kuntoutusosaston, Happy lähti harppomaan kohtalaisen määrätietoisesti sitä kohti.

Oli maanantai-iltapäivä, joten mitä Harper oikeastaan teki Ann Arborissa? Hän oli toki parin viime kuukauden aikana ottanut pahaksi tavakseen livahtaa viettämään viikonloppuja veljensä luokse – Spencer osasi arvostaa sitä, että sai jakaa pienen huoneensa kampuksella siskon kanssa ainakin pari kertaa kuussa – , mutta viikot kuluivat silti yleensä tiukasti South Havenissa. Edellisenä viikonloppuna Spencer oli kuitenkin vaihteeksi ollut käymässä kotona ja käyntinsä aikana tuo oli ikään kuin ohimennen maininnut edellisviikon keskiviikkona pelatusta rugby-matsista, joka oli keskeytynyt onnettomuuden takia. Happyn täytyi myöntää, ettei rugby ollut hänelle lajina kovin tuttu, eikä uutisesta siis pelin takia kiinnostuttukaan, vaan siksi, että veli oli kertonut loukkaantuneen olleen Liam Reid, se koppava mutta aika hauska veljeskunta-aktiivi, jonka Happy oli tavannut ensimmäistä kertaa syyskuussa. Ensitapaaminen oli kieltämättä ollut ikimuistoinen, koska Happy oli auttanut Liamia murtautumaan yhteen kampuksen sorority-taloista ja jäänyt sitten rysänpäältä kiinni tuon tyttöystävälle. Ilta ei ollut päättynyt aivan toivotusti, mutta ilmeisesti Happykin oli tehnyt poikaan vaikutuksen, koska jatkossa tuo oli aina lähetellyt hänelle kutsuja erilaisiin juhliin Spencerin välityksellä. Ja tietenkin Happy oli käynyt niissä, osittain koska Liam kiinnosti häntä ja osittain ihan koska yliopistolaisten juhlat olivat miljoona kertaa hauskempia kuin hänen ystäväporukkansa.

Kuultuaan Liamin loukkaantumisesta – Spencerin mukaan poika oli murtanut niskansa, mikä kuulosti aika kohtalokkaalta – Happy oli kinunnut äidiltään luvan ajaa maanantain lyhyenpuoleisen koulupäivän päätteeksi Ann Arboriin. Jotenkin lupa oli saatu, mutta ei hän oikeastaan tiennyt miksi oli siellä. Eivät he olleet Liamin kanssa ystäviä, hyvä kun tunsivat toisensa. He olivat tavanneet syyskuun jälkeen pari kertaa jossain niissä veljeskunnan bileissä, mutta keskustelut olivat pysyneet lyhyinä ja lähinnä Happy oli sosialisoinut muun juhlaväen kanssa. Se ei suoranaisesti haitannut häntä, mutta olisi Liamiin mieluusti tehty läheisempääkin tuttavuutta, Happysta kun tuntui että heillä oli klikannut aika hyvin silloin kerran. Saatuaan sairaalarakennuksen aulassa päivystävältä hoitajalta ohjeet Liamin huoneen löytämiseen, Harper pysähtyi hetkeksi lahjatavarapuodin eteen. Noin kaksi sekuntia tyttö harkitsi ostavansa pojalle jotain turhaa krääsää, mutta päätti sitten toisin. Jos hänen paikalle saapumisensa ei ollut lahjana tarpeeksi, niin painukoon hiiteen.

Oikea huone löytyikin sitten melko helposti, ainakin paljon oikeaa rakennusta helpommin. Happy koputti muutaman kerran ovenkarmiin ja virnisti saadessaan sängyllä jokseenkin tympääntyneen näköisenä istuvan Liamin huomion kääntymään itseensä. ”Hey stranger”, Happy huikkasi ovelta ja otti sitten tarvittavat askeleet sisään. Oikeastaan hän käytännössä notkautti itsensä sisään ovenkarmiin nojaillen, mutta mitä pienistä. Liamin ilme paljasti, ettei tuo ehdottomasti ollut odottanut häntä, mikä kirvoitti Happysta pienen irvistyksen. ”Didn’t see me coming, did you? Sorry, too late. I’m here now”, tyttö ilmoitti eikä oikeastaan antanut Liamille mahdollisuutta pyytää häntä poistumaan, vaan luovi taidokkaasti tiensä tuon sängyn vieressä olevalle tyhjälle penkille. ”So I heard you broke your neck? Classy move bro”, Happy tokaisi laskiessaan laukkunsa maahan ja tehdessään olonsa mukavaksi. Liam ei näyttänyt niin pahalta kuin hän oli pelännyt, koska tuolla ei ollut edes mitään tukea kaulansa ympärillä ja kalmankalpeuskin puuttui. 

Jäi epäselväksi olisiko Liam tilaisuuden saadessaan pyytänyt Happya olemaan tulematta peremmälle, mutta ainakaan tuo ei pyytänyt häntä poistumaan sen jälkeen, kun takamus oli ehditty mukavasti istuttaa siihen penkkiin. Pojan kommenttiin Spenceristä vastattiin syyllisellä hymyllä. ”You know Perry, he’s one big blabbermouth that one”, tokaistiin ja ponnarilta karannut hiussuortuva solmittiin huolellisesti takaisin oikealle paikalleen. Se ei kyllä pitänyt lainkaan paikkaansa, koska Spencer oli oikeastaan aika kaukana jostain löyhäkielisestä juorukellosta, toisinaan veljestä joutui oikein nyhtämään tietoa ulos. ”He’s not too happy about that nickname you gave him, so maybe that’s why he keeps spilling your beans”, lisättiin vielä ja toista kulmakarvaa kohotettiin merkitsevästi. Tähän mennessä Liamin oli jo pakko tietää, ettei hänen veljensä nimi ollut Perry, mutta yhä tuo vain itsepintaisesti pysyi valinnassaan. Happysta se oli ihan hauskaa ja hän oli satunnaisesti omaksunut nimen omaankin käyttöönsä, mutta ilmeisesti Spencer ei ollut samalla kannalla. Veljeä saattoi lisäksi kaihertaa sekin, että Liam oli silloin syyskuisena yönä jäänyt tyttöystävänsä viereen yöksi ja antanut Happyn kävellä yksin pois kappojen talolta. Ilmeisesti sellaisessa oli olemassa ’raiskauksen uhka’, joka Liamin olisi pitänyt ottaa huomioon ja vähintään huolehtia Happy taksiin, jos ei itse aikonut pitää lupaustaa ajoissa palaamisesta. Ikään kuin Happy olisi jäänyt sinne seuraamaan Liamin ja Marien sovinnontekoa taksin saapumiseen asti, no fucking way.

”That’s what I usually ask first in these situations, but as you don’t seem to be paralyzed and you definitely have always been a retard there’s no need”, lausahdettiin omasta mielestä erittäin hauskasti ja pojalle hymyiltiin leveästi. Toivottavasti Liam oli jo valmis nauramaan asialle, koska Happy ei todellakaan aikonut istua siinä vakavana ja surkeana päivittelemässä pojan kuntoa. Vaikka olikin jotenkin kummallisesti huojentunut siitä, että kaikki näytti olevan kunnossa. ”But you were kinda lucky, weren’t you? You seem to be able to move just fine and from where I’m standing it looks like your brain is also working just as well as it was before. So could be a lot worse, right?” kysyttiin ja poikaa katsottiin nyt vähän kysyvämmin. Tuon oma asenne loukkaantumista ja siihen liittyviä kysymyksiä kohtaan näytti olevan aika hapan, mutta kaipa niskojen murtuminen saattoi aiheuttaa ihmisessä sellaista. ”And you sure have lots of presents here. Especially beautiful alstroemerias if I may add”, Happy osoitti pojan yöpöydällä komeilevaan vaaleaa inkaliljakimppua. Ei hän mikään äitinsä veroinen kukkatietäjä ollut, mutta jotain sieltäkin puolelta oli tarttunut, joten lempikukkien latinankielinen nimi putosi aivan yhtä vaivattomasti kuin englanninkielinenkin. ”Where is your unemployed mother, old fashioned father and three siblings? Did they have to get back to California already?” kysyttiin ihan muina miehinä viitaten niihin aiempiin keskusteluihin, joita he olivat pojan perheestä käyneet. Mielensyrjässäkään ei käynyt, ettei pojan perhe ehkä ollut saapunut lainkaan.

”How do you know? Maybe he sees straight to your soul”, Happy virnisti, vaikka totuus olikin, etteivät Spencerin kertomukset kyllä kovin ansiokkaita analyyseja Liamin sielunelämästä olleet. Hyvä kun sai jotain juoruja nyhdettyä. Veli oli huono tietolähde siinäkin mielessä, ettei tuo liikkunut Liamin kanssa samoissa piireissä, eikä siis esimerkiksi osallistunut noiden viikonlopunviettoihin muulloin kuin silloin, kun Happy pakotti. Yksin hän ei vieläkään välittänyt veljeskunnan bileisiin osallistua, kun oma tuttavaverkosto oli toistaiseksi niin rajallinen. Lähinnä Liam ja pari muuta, eikä Liamistakaan paljon ollut iloa, kun se Marie aina roikkui tuon perässä. Happya vähän ärsytti miten hyvännäköinen Liamin tyttöystävä oli, mutta mitään aiheeseen liittyvää ei oltu koskaan sanottu ääneen. Nyt kun poika kerran oli sairaalassa, ei Happyn varmaan tarvitsisi vaivautua juhliin. ”I’m quite sure he doesn’t care about your CEO friend Perry and his beautiful house, even though I must say it sounds delightful”, hymähdettiin huvittuneena. Ehkä Liam ei koskaan opettelisi Spencerin oikeaa nimeä, ei sillä varmaan ollut kauheasti merkitystä, kun noiden tuttavuuskin oli niin laihalla asteella.

Happy seurasi vino hymy huulillaan, kun Liam demonstroi käsiensä toimintaan. ”That’s good”, hän kehaisi ja nojasi päätään rennosti käteensä. Ei hän osannut oikeasti ajatella millaista olisi ollut, jos poika olisi tosiaan halvaantunut. Miten sellaista käsiteltiin? Ja kuinka onnekkaaksi sitä nyt oikeastaan saattoi sanoa, jos mursi niskansa rugby-pelissä. Olisi ollut edes joku vähän mediaseksikkäämpi laji. Happyn vähäinenkin kiinnostus sellaisia joukkuelajeja kohtaan oli keskittynyt pääasiassa jalka- ja koripalloon, niihinkin lähinnä entisten poikaystävien ja cheerleadingin takia. Mitä eroa rugbylla ja jalkapallolla edes oli? ”How did you even manage to break your neck playing rugby?” Happy kysyi lopulta vähän kiusaten. ”Is it a particularly dangerous game?” jatkettiin kyselemistä, jotta kävisi ilmi, ettei hän kyllä oikeastaan tiennyt rugbysta juuri mitään. South Havenissa sitä ei pahemmin pelattu.

Siinä missä siitä lähes tappavasta urheilulajista puhuminen onnistui ihan kasuaalisti, aiheutti perhekysymys Liamin kasvolihasten jäykistymisen. ”Wow, I’m sorry”, oli oikeastaan ainut mitä Happy osasi asiaan sanoa. Hän räpäytti silmiään muutamaan otteeseen ja yritti olla näyttämättä liian järkyttyneeltä. Millaiset vanhemmat eivät tulleet katsomaan lastaan, kun tämä joutui sairaalaan sellaisen vamman takia? Happy tiesi että hänen perheensä olisi käytännössä asunut siinä sängyn laidalla ja samalla yrittänyt parhaansa mukaan tehdä hänet hulluksi. ”Well at least you have Marie, your friends and ehrm, me. If I knew your family didn’t show up I would have come sooner. Or maybe I wouldn’t have come at all, man that’s so shitty thing to do I can’t even cope with the information”, hyväntahtoiseksi tarkoitettu lause päättyi puuskahdukseen ja Happy katsoi poikaa arvioiden. ”You really okay?” hän varmisti. Sellainen huolehtiminen ei tullut häneltä ihan luonnostaan, mutta tuntui vain niin paskamaiselta toisen puolesta. Liamkin oli kuitenkin mitä, korkeintaan kaksikymppinen? Jos edes sitä. Kai perheen kuului olla sen ikäisten lasten tukena jos jotain sattui? Siinä sairaalasängyssä tuo näytti paljon nuoremmalta kuin humalassa muiden yliopistolaisten joukossa.

Oli tietoinen valinta olla tarttumatta siihen Liamin kummaan ja ehkä huvittuneeseen katseeseen. Hän ei ollut mikään rugby-tietäjä, mitä sitten? Ei toisen silti tarvinnut katsoa häntä kuin jotain sirkuseläintä. Onneksi blondi ei jäänyt pidemmäksi aikaa vilkuilemaan, koska Happy olisi muuten saattanut vaikka motata tuota siitä murtuneesta niskasta huolimatta. Hän ei pitänyt siitä, jos hänen tietämättömyyttään jostain asiasta pidettiin typeränä ja selvästi Liamista oli vähinään outoa tai huvittavaa, ettei hän tiennyt rugbysta juuri mitään. Asia kuitenkin unohtui, kun poika muutti koko äänensävynsä ja puhetyyylinsä alkaessaan selittii pelin kulkua. Happy kyllä kuunteli, muttei voinut peitellä omaa huvittuneisuuttaan. Pojat olivat juuri tuollaisia puhuessaan urheilusta. ”So you just held on to the ball as they broke your neck?” Happy vahvisti tarinan päätteeksi ja kallisti päätään sen näköisenä kuin olisi halunnut kysyä, oliko se pallossa roikkuminen sitten ollut hyvä ratkaisu. Urheilijapiireissä paljon pyörineenä Happy kuitenkin tiesi paremmin kuin kyseenalaistaa pelin merkityksellisyyden. Kai hänkin olisi väittänyt vastaan, jos joku olisi kyseenalaistanut oliko cheerleadingissa mitään järkeä jatkaa kannustamista loppuun asti. Eihän siinä oikeasti aina ollut, mutta oli kuitenkin. Sama varmaan päti Liamin palloon. ”Maybe we should be grateful that you still have a head after that”, laukaistiin varsin diplomaattisesti.

”I’m not sad”, Happy puolustautui kärkkäästi, vaikka eipä se Liamin perheen ajatteleminen ainakaan kohottanut hänen mielialaansa. ”I’m not saying you need someone, but you should still have someone. You know?” hän jatkoi ja suoristi vähän epämukavana paitansa kaulusta. Happy tunsi olonsa lapselliseksi kun antoi asian vaikuttaa itseensä niin selvästi, mutta sekin oli outoa, että Liam puhui isästään melkein ihaillen, vaikka se ei edes ollut tullut katsomaan tuota onnettomuuden jälkeen. Ja jos Happy oikein muisti, ei poika aiemmin ollut ihannoinut William Reid Senioria ihan niissä määrin. Mutta eiväthän he toisaalta tunteneet toisiaan, joten mistä hän tiesi. Ajatus isästä unohtui aika nopeasti, kun Liam ilmoitti, että Marien kanssa oli tullut ero. ”You did?” kysyttiin ja nyt ääneen karkasi hämmennyksen lisäksi joku muukin sävy. Mikä lienee, Happy peitti sen nopeasti ja kohtalaisen hyvin. Jostain syystä se, että Liam oli eronnut käsittämättömän kuumasta tyttöystävästään ei saanut Happya lainkaan niin alakuloiseksi, kuin tuon vanhempien paikalle saapumattomuus. Wonder why. ”Why? You seemed so happy back then”, tokaistiin ja nyt ääneen eksyi jo melko selkeä piikki, jota Happy paikkasi irivistämällä vähän.

Koska Happy ei pahemmin välittänyt ajatella Reidien surkeaa perhettä, hän päätti pysyä aiheessa ex-tyttöstävä. ”Did you even like her though? I mean she was smoking hot and everything so that’s a shame, but did you actually like her?” Happy ei miettinyt oliko normaalia tai sopivaa hehkuttaa toisen exän uskomatonta ulkonäköä sellaisella hetkellä, kuten ei myöskään sitä, oliko ok kyseenalaistaa suhteen sisältö ylipäätään. Mutta rehellisyyden nimissä Liam oli vaikuttanut aika innokkaalta suutelemaan hänen kanssaan ihan tyttöystävänsä oven takana, joten kai sekin jostain kertoi. Se oli aihe, josta Liam ja Happy eivät olleet kuin sanattomasta sopimuksesta puhuneet, eikä Happy aikonut ottaa asiaa esiin nytkään. Hän oli jo aikaa sitten päässyt yli sen yön hetkellisestä pettymyksestä. Tyttö nappasi yöpöydällä avoimena olevasta suklaarasiasta yhden karkin ja sujautti sen suuhunsa lupaa kysymättä, jotta voisi hyvällä omallatunnolla olla hetken hiljaa ja sulatella aihetta.

”Just let me know when”, Harper lupasi, vaikka mistä sitä edes tiesi missä olisi seuraavana vuonna. Liam tuskin olisi pelikunnossa vielä kevätkaudelle ja syksyllä Happylla pitäisi kai olla jokin uusi suunta elämässä. Koulu loppuisi keväällä ja vanhemmat odottivat kovasti, että hän tekisi päätöksiä sen suhteen, mihin yliopistoon halusi hakea tai mitä uraa tavoitella. Happy ei vielä ollut kertonut noille, ettei halunnut yliopistoon eikä uraputkeen, vaan elää. Toisaalta se tuskin tulisi kovin suurena yllätyksenä, koska kyllähän äiti ja isä hänet tunsivat, eikä hänen koulumenestyksensä ollut mitenkään erinomaista. ”But promise me you won’t break anything then or lose, because that would be too painful to watch and I don’t like to torture myself voluntarily”, tyttö väläytti vielä perään kettuilevan hymyn. Blondille ei syksyn epäselvyyksistä tarvinnut kertoa, koska sehän luuli hänen olevan jossain toisessa yliopistossa, eikä syksyssä siis pitäisi olla mitään erikoista. Varmaan koko asia sitä paitsi unohtuisi ennen kuin Liam pääsisi takaisin kentälle.

”Oh yeah, I’ve heard about that. It’s also known as selfish and shitty parenting. It’s apparently a big hit in some circles”, vastattiin yhtä sarkastisesti. Mitä enemmän he puhuivat asiasta, sitä selvempää oli, ettei Liam oikeasti ollut sinut vanhempiensa poissaolon kanssa. Vaikka hemmetin tehokkaasti tuo yritti asiaa peitellä aina kun jotain pääsi lipsahtamaan. Siihen seuraavaan ei oikein voitu väittää vastaankaan, joten Happy naurahti kevyesti ja pudisteli pääätään. ”Parents can be quite stressful, I’ll give you that”, hän myönsi ja hymyili vähän rennommin. Ehkä pojan oli parempi ilman vanhempiaan, jos ne kerran olivat sellaisia itsekkäitä kusipäitä. Hetken mielijohteesta tartuttiin myös siihen pojan aiempaan heittoon: ”If you want I can drop by at your place and get you some of your stuff?” Ei hän tiennyt miksi Liam olisi halunnut päästää hänet tonkimaan tavaroitaan, mutta eipä tuolla valitettavasti näyttänyt olevan ketään muutakaan. Tarjous tehtiin ihan puhtaasti ystävällisenä eleenä, eikä se toivottavasti kuulostanut miltään sen kummemmalta.

Ei ollut vaikea kalastella blondista tuon tuntoja parisuhteen päättymiseen liittyen, ilmeisesti poika tiesi itsekin, ettei suhde ollut ollut kovin vakaalla pohjalla. Ei sillä, että Happy olisi asiasta mitenkään välittänyt. Tyttö imeskeli suklaata keskittyneesti samalla kun katseli puhuvaa poikaa. ”I know. I wouldn’t be surprised if someone almost took you as a single before. Because of those signs”, sanottiin kuin ihmetellen ja kasvoilla muodostettiin hetkeksi dramaattinen, melkein järkyttynyt ilme. ”Of course someone might also assume my relationship status from similar signs but who knows. Mysterious things, am I right”, heitettiin sitten melko arvoituksellisesti ja hymyiltiin päälle suloisesti. Happy kurotti nappaamaan suklaarasian pojan käsistä, otti sieltä uuden suklaan ja palautti laatikon sitten tuon käsiin. Hän nosti rennosti jalkansa pojan sängyn reunalle ja rentoutti ryhtiään. ”How long are they going to keep you here anyways?” kysäistiin muina naisina, ikään kuin äskeistä keskustelua ei olisi käytykään ja ristittiin kädet mukavasti syliin.

Happya huvitti, miten suoraan Liam epäili omaa joukkuettaan. Se nyt ainakin oli virkistävää, koska monet pojat ottivat urheilun ihan liian tosissaan. Ehkä Happy itsekin joskus, mutta se oli tietenkin eri asia. Oli ihan ymmärrettävää saada pieni raivokohtaus joukkueelle, kun nämä vaikuttivat siltä, ettei piirimestaruutta oltaisi voittamassa koskaan lähitulevaisuudessa. Hän oli sitä paitsi pyytänyt anteeksi jälkikäteen ja olivathan he sitten lopulta voittaneetkin. ”Like all girls I love it when guys lie to me”, julistettiin varsin vitsikkäästi. ”And for your information I’m sure I’m going to be dissapointed watching a game of rugby either way”, hän lisäsi sitten ja kosketti kielenkärjellä ylähampaidensa alareunaa. Ihan mielellään hän menisi toisen peliä katsomaan jos sattuisi olemaan maisemissa vielä silloin ja poika muistaisi uusia kutsunsa.

”Look at you getting all nosy right there”, Happy tuhahti ja katsoi Liamia virnistäen. Hän ei ollut tähän mennessä kertonut itsestään muuta kuin että kävi koulua jossain muualla kuin Ann Arborissa. Ja tietenkin sen, että oli Spencerin sisko. Tilannetta piti arvioida tarkkaan, koska Happy ei ollut aivan varma miten paljon halusi Liamille – tai kellekään Michiganin yliopistolla – kertoa. Jos hän aikoi jatkossakin käydä yliopistolla bileissä, olisi parempi olla paljastamatta liikaa. Toisaalta vanhempien ammatit ja kotipaikkakunta olivat sellaista tietoa, jonka Spencerkin varmasti kertoisi silmiä räpäyttämättä kelle tahansa kysyjälle, joten kaipa se oli ihan sama. ”It’s a pretty small town yeah. Ever heard about South Haven? It’s couple of hours from here. On the coast, obviously.” Onneksi Liam ei tiennyt hänen edelleen asuvan siellä, poikahan olisi pitänyt häntä ihan pimeänä! Oikeastaan Happy taisikin olla vähän pimeä, kuka ajoi 2,5 tuntia suuntaansa päästäkseen tapaamaan jotain random niskavikaista poikaa. Kaiken lisäksi hän oli ravannut väliä muutenkin ihan naurettavan usein viime aikoina, ihme että vanhemmat edes antoivat hänen tehdä niin. Pelkkä kotipaikkakunta ei näyttänyt riittävän Liamin yllättäen syttyneeseen tiedonjanoon, joten Harper huokaisi dramaattisesti: ”My father is a high school teacher and my mother owns a florist’s. Now you know all my secrets, are you pleased?”

Liamilla oli ihan hyvä pointti mitä siihen parisuhteiden erilaisuuteen tuli, mutta oli tuo kyllä silti aika hakoteillä. Toisaalta Happylla ei tainnut olla paljon varaa valittaa. Liam oli asian suhteen paljon häntä suorasukaisempi ja Happy vain kohautti olkapäitään tuon kysymykselle. ”Nah. Kinda. But you’re way better kisser than he is”, kulmia kohotettiin villisti ja naurettiin vähän perään. ”At least if I remember correctly”, tyttö lisäsi leikkisästi ja heilutteli jalkojaan levottomasti siinä sängyn reunalla. Happy oli juonut sinä iltana jonkin verran, mutta saattoi silti muistaa erittäin selkeästi miten hänen ihonsa oli kihelmöinyt, kun Liamin sormet olivat sotkeutuneet häneen hiuksiinsa sen lyhyen, mutta sitäkin jännittävämmän suudelman aikana. Harmi että Marie oli päässyt keskeyttämään heidät niin aikaisin. Mitä siihen Happyn poikaystävään tuli, ei hän edelleenkään ollut aivan varma mikä se tilanne Walterin kanssa oli. Tavallaan he olivat yhdessä ja tavallaan eivät, Happya nyt ainakaan ei tainnut enää juuri kiinnostaa, kun eivät he olleet parina viimeisenä viikonloppuna edes hengailleet yhdessä. Koulussa nyt tietenkin nähtiin ja pidettiin yhtä, mutta se oli sellaista. Kaikilla oli koulussa joku, se kuului asiaan.

Liam kertoi, että pääsisi kotiin päivän tai parin päästä, mihin Happy nyökkäsi hieman poissaolevasti. Ainakaan hänen ei tarvitsisi viikkokausia miettiä poikaa istumassa surkeasti yksin sairaalahuoneessaan. Sellaiset kuvat pureutuivat mieleen tehokkaammin kuin mikään. ”If you need anything and your friends don’t have time you can always ask Perry. He’s really helpful”, luvattiin auliisti. Happy olisi luvannut omaa apuaan, mutta sitä ei valitettavasti voitaisi South Havenista asti antaa.