Post by moa on Apr 5, 2017 9:25:14 GMT 2
September 10th 2006, Saturday – Sunday night
Harper (moa) & Liam (Autopilot) + Spencer and others
@ Residential district near University of Michigan, Ann Arbor
@ Residential district near University of Michigan, Ann Arbor
<LiamReid>: “Perry! Perfect timing. I was just talking about you, bro”, julisti pitkänhuiskea, vaaleakuontaloinen miehenalku ja laski tuttavallisesti käsivartensa paikalle ilmestyneen, lyhyemmän ja tummemman pojan hartioille. Pojan, joka oltiin juuri nimetty Perryksi ilman mitään sen suurempaa syytä - ja jolle hän ei todennäköisesti koskaan ollut puhunut sanaakaan, tai jos oli, niin ei mistään tarpeeksi kiinnostavasta että se olisi oikeasti jäänyt mieleen. Tuntemattomuus ei paljon menoa hidastanut, eikä kehonkielestä olisi koskaan uskonut, etteikö tässä oltaisi vähintään parhaita ystäviä.
“Jackson! Bring Perry a beer, will you!” blondi vielä kailotti, ennen kun kukaan muu sai suunvuoroa, ja huitoi hetken ilmaa saadakseen kauempana (kirjaimellisesti) pyörivän ystävänsä huomion. Jacksonin nimeä piti hokea vielä pari kertaa, ennen kun se sen kuuli. Se ei ollut yllättävää: Musiikki soi taustalla ihan liian lujaa, ilma oli täynnä iloista puhetta, humalaista huutoa ja riemunkiljahduksia. Ei siinä oikein kuullut omia ajatuksiaankaan, kun Sean Paulin Temperature jyskytti korvan vieressä. Pienoisista kommunikaatiovaikeuksista huolimatta kauaa ei mennyt, ennen kun oluttölkki lensi ilman läpi. Lentorata oli varsin epäonnistunut, mutta siviiliuhreilta vältyttiin ja pienellä eteenpäin ryntäyksellä Liam kerkesi sen tölkin saada kiinnikin - eikä edes läikyttänyt mitään toisessa kädessä olevasta omasta tölkistään. Molemmat tölkit nostettiin voitonriemuisesti ilmaan.
“Here you go”, Perrylle sitten väläytettiin hymy ja heitettiin tölkki seuraavaksi sille siitä parin metrin päästä, ja huomattavasti paremmalla onnella. “It isn’t from Mahr's Bräu or anything but it does its job.” Joku juuri ohi kävelemässä ollut blondikin tajusi pysähtyä, odotti että tölkki oli turvallisesti lyhyemmän miehekkeen sormissa ja nauraen sitten jatkoi matkaansa, käveli tarkoituksella siitä Perryn ja Liamin välistä. Sen kädessä oli solomuki, päällä ihan liian lyhyt hame. Liam ei voinut olla katsomatta perään. Katse kuitenkin harhautui nopeasti ihan muualle. Koko paikka oli niin täynnä silmänruokaa, että ei kai siinä kannattanut jäädä turhan pitkäksi aikaa kaipailemaan yhtään kenenkään perään. Tyttö vilkaisi olkansa yli, mutta kukaan ei ollut enää vastaamassa sen katseeseen ja hymyyn. Kai se siirtyi nopeasti seuraavan miehen luokse. Varmaan jonkun, jonka päällä oli liian iso, raidallinen kauluspaita (jonka viisi ylintä nappia oltiin jätetty auki) ja mikä oltiin yhdistetty ihan liian sinisiin, lahkeesta melkein leveneviin farkkuihin. Liam erottui vaaleissa, hyvin istuvissa khakeissaan ja tummansinisessä neuleessaan ehdottomasti edukseen.
Kun Liam oli pari viikkoa sitten aikaisemmin vuokrannut sen juhlamiljöön, se oli tuntunut varsin hulppealta. Nyt omakotitalo (tai ehkä lukaali oli osuvampi kuvaus) oli kuitenkin niin täynnä ihmisiä, että ihan yhtä hyvin oltaisiin voitu ahtautua koulun asuintiloihin. “So, Perry… I need a favor” blondi jatkoi ja nojautui vähän lähemmäs uutta tuttavuuttaan, ettei joutunut huutamaan keuhkojensa täydeltä.
<HarperLowes>: Heti ensimmäisistä hetkistä lähtien Happy osasi kertoa, ettei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa bileissä. Hänen high school -vuotensa eivät olleet olleet aivan sieltä rauhallisimmasta päästä ja hän oli ennenkin käynyt vanhempien opiskelijoiden juhlissa, mutta tämä oli erilaista. Kaikki hänen ympärillään olivat yliopisto-opiskelijoita ja selvästi puheet yliopistobileiden ylivertaisuudesta eivät olleet ihan pelkkää propagandaa. Jo ovella Happy onnistui bongaamaan meluisasta joukosta pari ilmomielistä juhlijaa, jotka parhaillaan avittivat t-paitaa pois yhtälailla humalaisen naisopiskelijan päältä. Happy seurasi tätä kaikkea silmät kiiluen luoviessaan tietään syvemmälle sisään ja vähät välitti isoveljestään, joka selvästi yritti ilmaista hänelle mielipidettään juhlien laadusta. ”Stop whining Spence, we’re going to have great time”, Happy julisti vastentahtoiselle veljelleen, jonka oli jokseenkin väkipakolla raahannut mukaansa. Jos kyse olisi ollut jostain muista juhlista, olisi tyttö tietenkin tullut yksin, sillä ei hän varsinaisesti tarvinnut Spenceriä esiliinakseen. Lyanne oli kuitenkin kuullut yliopistolla opiskelevalta siskoltaan, ettei veljeskunnan juhliin voinut vain mennä, sieltä piti tuntea joku. Happylle se joku oli Spencer ja Spencerille sitten taas puolestaan joku muu, niin Happy ainakin oletti.
Kun he olivat päässeet kunnolla sisälle taloon, he pysähtyivät keskelle isokokoista aulaa, josta oli yhtälailla näkymä olohuoneeseen, toisella puolella avautuvaan keittiöön ja yläkertaan johtaviin portaisiin. ”Are you sure you wanna stay here?” Spencer oli juuri kysynyt siskoltaan musiikin jyskytyksen yli, kun tuon viereen ilmestyi pitkänhuiskea vaaleatukkainen poika, joka varsin tuttavallisesti kietoi käsivartensa Spencerin harteille. Harperilla meni hetki oivaltaa, mikä tilanteessa oli nurkinkurista, mutta pian hän jo tajusi tuntemattoman pojan kutsuvan Spenceriä Perryksi. Perryksi. Jos se oli Spencerin lempinimi kampuksella, niin uutinen oli kyllä mennyt kotiväeltä ohi. Ilmeisesti tilanne pääsi yllättämään veljenkin, koska hyvien tapojen mukaisesti tuo ei esitellyt ystäväänsä Happylle, vaan jäi jotenkin hölmistyneenä roikkumaan siihen paikalleen, kunnes oli kohta jo saanut kaljatölkinkin käteensä. Ihme että se edes sai otettua kopin, Happy nimittäin tiesi, ettei sellainen pallottelu ollut velipojan vahvuuksia. Tyytymättömänä Happy pisti merkille, että itse seisoi edelleen paikallaan tyhjin käsin, ja molempien poikien katse oli hetkellisesti kiinnittynyt ohi keinuvaan blondiin tyttöön, jolla oli ihan liian lyhyt hame ja niin ruma toppi, ettei Happy olisi koskaan suostunut laittamaan sellaista päälleen.
Blondin hytkyttyä pois paikalta se tuntematon poika siirtyi taas lähemmäs heitä ja nojautui Spencerin puoleen. Happy kuunteli tietenkin keskustelua tarkkaavaisesti, vaikkei erityisesti pitänytkään omasta asemastaan tilanteessa. ”A favor?” Spencer toisti kuin mikäkin idiootti, eikä Happy voinut olla pyöräyttämättä silmiään. Ennen kuin tulokas ehti alkaa selvittämään tarvitsemansa palveluksen laatua, Harper tönäisi veljeään kyynärpäällä kylkeen. Se saikin Spencerin liikahtamaan hieman sivuun, niin että hän pääsi mukaan keskusteluun. ”Hey Perry, are you going to introduce us or am I supposed to pretend that I’m not here?” Harper kysyi äänellä, jonka pisteliäs sävy oli kuorrutettu sokerilla. Hän vilkaisi nopeasti vaaleaverikköä, mutta käänsi sitten katseensa odottavasti veljensä suuntaan. Spencer tajusikin vinkin. ”Oh, yeah. Umm.. It’s William Reid, right?” esittelyosuus oli osoitettu Happylle, mutta lopun kysymyksen Spencer suuntasi ihan hitusen epäröiden sille vaalealle pojalle. Ilmeisesti nuo eivät sitten kuitenkaan tunteneet tosiaan kovin hyvin, mutta nimi näytti kaikesta huolimatta menneen suunnilleen oikein. Toisin kuin Spencerin kohdalla. ”I’m Happy, Perry here is my brother. Now tell us, what kind of favor do you want from him at this ungodly hour?” Happy oli nyt kääntänyt huomionsa kokonaan sen vieraan suuntaan, ja pisti ensimmäistä kertaa kunnolla merkille, että tyyppihän oli aika komea. Sellaisella poikamaisella ja vähän naljailevalla tavalla, johon kuului kutsua ihmisiä nimillä, jotka eivät selvästi olleet näiden omia. Harper kallisti päätään odottavasti.
<LiamReid>: “A favor”, blondi toisti ja huulille nousi salamyhkäinen hymy, kun oltaisiin jaettu suurempiakin salaisuuksia. Asiaa meinattiin valottaa enemmänkin, missiolla kun oltiin, mutta ajatus katkesi kun siihen pieneen sisäpiiriin sitten liittyi uusi pari tuntemattomia kasvoja. Perry unohtui yhtä nopeasti kun oli mieleen tullutkin. Katse siirtyi siihen pieneen brunetteen, joka maailman omistajan elkein tunki itsensä esiin. Oli vaikea sanoa, miten Liam oli onnistunut täysin sivuuttamaan sen läsnäolon tähän asti. Tyttö siitä protestoikin, ja tietysti ihan ymmärrettävästi. Sen äänessä oli sellaista tiettyä haastavuutta, mikä herätti mielenkiinnon saman tien.
Olut otettiin Perryn kädestä ilman sen suurempaa häslinkiä tai ajatusprosessia ja ojennettiin tytölle sen sijaan - “ladies first. Sorry, didn’t see you there.” Oli lyhyemmän miehen vuoro olla olematon, kun Liam suoristui täyteen mittaansa ja jäi täysin häpeilemättä tutkimaan bruneten olemusta ja ilmettä katseellaan. Perryn suuntaan hädintuskin vilkaistiin, kun se suoritti esittelyt. Se sai osakseen vain lyhyen, vähän huvittuneen katseen silmäkulmasta, kun Liam huomautti, että “no one calls me William. That’s my father’s name.” Se tuntui yhtä muodolliselta kuin mr Reid, ja muistutti elävästi nimenomaan omasta isästä. Se oli kotona William ja kaikkialla muualla mr Reid. Ehkä siksi blondi ei halunnut tulla yhdistetyksi niistä nimistä kumpaankaan.
Oikeastihan sille ei oltu uhrattu kauheasti aikaa eikä energiaa, että oltaisiin mietitty millä nimellä muut kun ystävät häntä yleensä kutsuivat. Kai sitä olisi jo pitänyt pitää imartelevana, että ainakin Perry tiesi hänen nimensä. Liam ei todennäköisesti voinut sanoa samaa, ja tajusi sen kyllä itsekin, vaikka sitä ei mistään huomannutkaan. “Just Liam is fine. So, hey, nice to meet you”, mieheke lisäsi ja ojensi brunetelle kätensä. Kaksikon suhdetta ehdittiin pohtimaan ehkä täydet kaksi sekuntia, ennen kun tyttö sitten tarjosi selvennystä ja esittäytyi. “Happy. I like that”, Liamin oli pakko toistaa, ja hän vaikutti aidon ilahtuneelta tästä uudesta tiedosta. Se nimi jäisi ehkä oikeasti mieleenkin.
Tytön - Happyn - sanoissa oli se sama, haastava sävy, kun se tiedusteli niistä illan suunnitelmista ja avuntarpeen kohteesta. “This ungodly hour? We’re just getting started”, blondi huomautti ja vilkaisi vielä muodon vuoksi ranteessa olevaa (luonnollisesti erittäin kallista) kelloa. Vähän yli yksi aamulla. “I need a getaway driver”, Liam sitten pudotti ilmoille, kun kyse olisi maailman luonnollisimmasta asiasta. “I’m not going to rob the bank or anything, don’t worry”, lupailtiin vielä, joskin niin ilkikuriseen sävyyn, että sitä olisi melkein voinut pitää valheena ihan jo sen perusteella.
<HarperLowes>: Tilanne alkoi heti näyttää paljon valoisammalta, kun huomio oli saatu vedettyä pois velipojasta. Ei Spencer sitä kuitenkaan kaivannut tai edes halunnut, joten oikeastaanhan Happy vain teki tuolle palveluksen tullessaan väliin ja ohjatessaan sen vaaleaverikön oikeampaan suuntaan. Itsetyytyväinen hymy kipusi Happyn huulille, kun blondi päätyi heti korjaamaan tekemänsä hirvittävän virheen ja yksinkertaisesti siirsi oluttölkin Spencerin käsistä Happyn ulottuville. Tyttö otti sen vastaan toista kulmakarvaansa vähäeleisesti kohottaen: ylistyssanoille ei ollut mitään tarvetta, koska tämä nyt oli vähintä mitä tuo voisi tehdä sen jälkeen, kun oli niin törkeästi jättänyt hänet huomiotta moneksi minuutiksi. Spencerkään ei protestoinut, mutta olisikin ollut harvinaista jos tuo olisi viitsinyt laittaa siskolleen vastaan. Happy tiesi olevansa isoveljen soft spot ja hyvä niin.
Harper pisti merkille sen Spenceriin luodun huvittuneen katseen ja tavan, jolla poika suoristi selkänsä puhuessaan hänelle. Tietenkin Happy piti siitä, se osoitti ettei äskeinen ignooraus ollut ollut tahallista ja samaa tarinaa kertoi pojan arvioivanpuoleinen katsekin. Arvioivan, mutta aika tyytyväisen, eikö vain? Happy avasi saamansa oluttölkin teeskennellen hitusen välinpitämätöntä, kun tyyppi korjasi, että William oli oikeastaan hänen isänsä nimi. Kulmakarvaa kohotettiin taas, nyt kiinnostuneemmin, mutta ihan yhtä kevyesti. Se, että perheen isällä ja pojalla oli sama nimi kertoi jo tarpeeksi, mutta vielä enemmän saattoi päätellä siitä, ettei poika halunnut käyttää omaansa. Sen kun vielä yhdisti siihen huoliteltuun ulkonäköön ja sulavaan käytökseen niin saattoi päätellä jo paljon William Reidin luokkastatuksesta. Kaikki tämä oli äärimmäisen kiinnostavaa ja todellakin Happy analysoi toisen puheita ja olemusta aktiivisesti, hän ei vain halunnut näyttää sitä päälle päin. Sen sijaan hän tyytyi hymyilemään salaperäisesti, kun tarttui pojan ojennettuun käteen ja esitteli itsensä. Liam sopikin tuolle paremmin kuin vanhahtava William.
Ehkä se tieto hänen ja Spencerin sisarussuhteesta tuotiin esiin aika kärkkäästi, mutta Happy ei todellakaan tahtonut, että tälle Liamille jäisi hetkeksikään sellainen käsitys, että hän oli siellä Spencerin seuralaisena. Kaikella rakkaudella veljelle tietenkin, tuo tekisi jonkun tytön vielä joskus todella onnelliseksi, Happy ei vain halunnut että joku onneton luulisi sen olevan hän. Pelkkä ajatuskin oli ihan liian outo, siihen ei siis saisi uppoutua. Nuorukaisen huomautus kellonajasta otettiin vastaan virneenpoikasella ja vilkaisulla veljen suuntaan. ”Oh I know. I was refering to Spencer here, as he didn’t want to come at all. Must be a tad late for favors also.” Olihan se aika selvä suolaus ja Spencer irvistikin siskolleen jokseenkin lammasmaisesti. Happy virnisti takaisin pehmeästi – ainakin hän oli nyt kutsunut tuota oikealla nimellä, olihan sekin jotain. ”She knows me too well”, Spencer totesi selvästikin viitsimättä alkaa edes puolustelemaan itseään. Eihän hän tosiaan ollut halunnut tulla, eikä vaikutuksen tekeminen Liam Reidiin kuulunut hänen to-do-listalleen.
Happy taputti vapaalla kädellään veljeään kevyesti olkapäälle ja otti huikan oluestaan, kun Liam sitten kertoi lisää siitä palveluksesta jota oli vailla. Happy tiesi heti ilmaisun ”pakoauton kuljettaja” kuultuaan, ettei Spencer varmasti olisi kiinnostunut, ei vaikka Liam tarkensi, ettei aikonut ryöstää pankkia. ”Sorry, you’re asking from the wrong guy”, Spencer ilmoittikin heti ja nosti kätensä pystyyn. Happy tönäisi veljeään hieman vaativasti, mutta sai osakseen vain päänpudistuksia. ”There’s no need to push me, I’m not going to drive anyones getaway car tonight”, veli vahvisti ja antoi ymmärtää, ettei päätöksessä ollut juuri neuvotteluvaraa. Happy rypisti kulmiaan noin sadanosasekunnin, kunnes kohautti olkapäitään rennosti. ”I’ll do it”, hän ilmoitti ja otti toisen pienen huikan oluestaan. Hän ei ollut juonut niin paljon, etteikö voisi ajaa ja olisi hän oikeastaan humalassakin voinut lähteä. Spencer oli selvästi ilmaisemassa kantansa asiasta, mutta Harper hiljensi tuon nostamalla kättään hieman. Hän ei kuitenkaan edes vilkaissut enää veljeensä päin, vaan haastava katse pidettiin Liamissa. ”Where are we going?” tyttö kysyi merkitsevä hymy huulillaan. Kysymystä ei esitetty siksi, että se olisi ollut jonkinlainen kynnys mukaan lähtemiselle, mutta olihan tiedonjano ihan luonnollista. Hänen täytyisi tietää mitä pakeni.
<LiamReid>: Se ei varsinaisesti olisi ollut mikään ylitsepääsemätön este, vaikka parivaljakko olisikin ollut jotain muuta kun sisaruksia, mutta olisi kyllä vaatinut ehkä vähän erilaista hienotunteisuutta ja itsesensuuria. Käytöstavat tapasivat aina jossain vaiheessa muistua mieleen, vaikka katse harhailikin. Veljen läsnäolo olisi tietysti voinut olla täysi ojasta allikkoon tilanne, mutta Perrystä saatiin (ainakin vielä tässä vaiheessa) sellainen kuva, että se ei välttämättä olisi osoittelemassa haulikolla ihan jokaista, joka tulisi siskoa pari metriä lähemmäs. Hyvä niin.
“Some people really are that old fashioned”, mieheke huomautti ohimennen siihen nimiasiaan ja erityisesti siihen, miten oli oikeasti tullut nimetyksi isänsä mukaan. Hän oli ehkä vähän katkera siitä, että kumpikaan siskoista ei ollut joutunut ottamaan äidin nimeä niskoilleen. Ja Peyton ei ollut perinyt edes keskimmäisti nimeään. Kai se hänen kohdallaan oli ihan ymmärrettävää, kun esikoispoikana hänestä oltiin muutenkin alusta asti yritetty muovata isän kopioita. Harmi vain että isä oli tässä iässä ollut jo täysipäiväisesti bisnesmaailmassa, ja Liam.. No, hän seisoi siinä halpa olut kädessään miettimässä että kenet saisi pakoauton kuskiksi.
Siinä missä blondista oli helppo vetää johtopäätöksiä ihan vain näkemänsä perusteella, niin Happy ei pudonnut siihen samaan kategoriaan. Sen olemuksen perusteella oli vaikea sanoa yhtään mitään, ja se tuntui jo näin nopealla silmäyksellä olevan täynnä ristiriitoja. Liam olisi halunnut esittää heti lukemattomia kysymyksiä, mutta se tilanne ei oikein sopinut siihen tarkoitukseen. Koska ajatukset harhailivat brunetessa ja sen taustassa, hän ei edes kiinnittänyt huomiota siihen veljen oikeaan nimeen. Sitä ei vain juuri nyt pidetty kovin oleellisena informaationa. Vastentahtoisuus juhliin tulemiseen sen sijaan rekisteröitiin.
“You didn’t want to come at all? Wow. I’m a little offended, I gotta say”, Liam vastasi Perrylle takertuen siihen sen asenteeseen, joskaan ei näyttänyt kovin loukkaantuneelta. “It’s a nice party, even if I say so myself. Not my best work, but I like this house. There isn’t usually a lot of options around here if you don’t wanna go camping or live in a cottage somewhere, but luckily, this one was available this weekend. Perfect timing.”
Perry osoittautui ihan totaaliseksi ilonpilaajaksi, mutta onneksi veressä oli tarpeeksi alkoholia, että sen nopea kieltäytyminen ei edes tunnelmaa latistanut. Etenkään kun Happy tarjoutui heti sen tilalle. Tytölle ei voitu kun kohottaa kulmia, mutta asian perusteellisen (ehkä kahden sekuntin) mietinnän jälkeen sille sitten nyökättiin ja virnistettiin. “Kappa kappa gamma”, Liam vastasi kiltisti ja turhia kainostelematta myös siihen kysymykseen, “I left something there earlier today, and I would very much like to get it back. Right now.” Toisin sanottuna hän oli lyönyt ystävänsä kanssa vetoa siitä, että pääsisi sinne taloon keskellä yötä ja palaisi tänne jonkun sieltä anastetun esineen kanssa.
<HarperLowes>: ”Oh, I’ve heard rich people sometimes are”, Happy vastasi melkein ohimennen Liamin huomautukseen nimestään ja ihmisten vanhanaikaisuudesta. Ehkä se oli piikittelyä, ehkä ei, mutta Liam varmasti tiesi itsekin, että status kyllä paistoi tuosta kilometrien päähän. Ei sillä, että sellainen olisi Harperia haitannut tai lopulta kiinnostanutkaan ihan hirveästi. South Havenissa ei juuri asunut sellaisia perheitä, joille asema olisi ollut silmiinpistävän tärkeä asia, ja Loweseista itsestään kertoi jotain jo sekin, ettei kumpikaan lapsista ollut perinyt vanhemmilta vielä mitään, ei ainakaan nimiä.
Happy mutristi huuliaan hieman pahoittelevasti, kun Liam ihmetteli sitä, ettei Spencer ollut halunnut alkuunkaan tulla heidän mukaviin juhliinsa. Blondi näytti ottavan kunnian juhlien laadusta ja sijainnista pitkälti omakseen, mistä Harper päätteli että tämä oli veljeskunnan aktiivi. Yksi rasti lisää stereotyyppisen rikkaan pojan check listiin. Happy alkoi olla jo aika varma tekemiensä oletusten oikeudesta. Oli varmaan hirvittävä kolaus Liamin egolle, ettei joku halunnut osallistua vaivalla järjestettyihin juhliin. Tai sitten ei. Happy tiesi sanomattakin, ettei Spence ollut mikään kampuksen kovin bilettäjä, eikä tämän läsnäololla varmaan ollut juhliin juurikaan vaikutusta. Se ei ollut välttämättä huono asia, olihan veljessä paljon muita hyviä ominaisuuksia, joita Happyssa itsessää esimerkiksi ei ollut. Muun muassa kiinnostus opiskeluun ja tulevaisuuden järjestelmälliseen suunnitteluun. Mutta luoja miten tylsää sellainen oli. ”It seems like an okay party”, Happy myönsi katsahtaen ympärilleen arvioivasti. Liikaa ei viitsinyt ylistää, ettei pojalle vain nousisi ylpeys hattuun. Selvästi siellä jo jotain humisi, mutta toisaalta jos pystyi vuokraamaan sellaisen talon yhtiä bileitä varten, oli siihen ehkä aihettakin.
Jos Happy olisi ollut pari vuotta nuorempi, hän olisi hävennyt veljensä suoralta kädeltä kieltäytymistä ja pitänyt sitä vähän nolona. Onneksi hän ei ollut enää mikään pikkulapsi, vaan saattoi korvata veljensä puutteelliset käytöstavat omillaan. Ei hauskanpitoon Spenceriä tarvittaisi. Itsetyytyväinen hymy häivähti taas tytön huulilla, kun Liam ei torjunut hänen tarjoustaan kuskiksi alkamisesta. Siitä kreikkalaisista kirjaimista koostuvasta nimestä Happy saattoi päätellä, että kyseessä täytyi olla joku kampuksen sorority-taloista. Mikä tai missä se sijaitsi, siitä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mutta kaipa asia selviäisi ennemmin tai myöhemmin. Aivan heti Harper ei halunnut töksäyttää, ettei kampus ollut hänelle tuttu, koska pahimmassa tapauksessa Liam voisi jättää hänet rannalle siitä hyvästä, eikä Happya huvittanut enää hengailla veljensä kanssa. ”Sounds fair enough, I assume you have a car?” hän kommentoi, pyöritteli yhtä huolellisesti kiharrettujen hiustensa kiehkuroista sormissaan ja naksautti sitten kieltään leikkisästi. Spencer ei tietenkään voinut antaa asian olla, koska ilmeisesti veljelle oli joku ongelma, että Happy halusi lähteä puolituntemattoman frat boyn kanssa käytännössä ryöstämään jotain ”I don’t think that’s a good idea. You’re going to get yourself in trouble and for what?” veli protestoi kulmat rypyssä ja vilkaisi Liamia vain lisätäkseen: ”No offence.” Happy pyöräytti silmiään dramaattisesti. ”Jeez Spence, killjoy much? I’ll be fine, I’m a big girl. Besides, there are plenty of good reasons to get in trouble”, Happy virnisti, puristi veljensä poskea alentuvasti ja taputti sitä sitten perään. ”So should we go? You must be in a hurry to get that something of yours back”, tyttö sanaili ja kohautti Liamille kulmiaan merkitsevästi. Luultavasti poika halusi mennä vain tirkistelemään sorority tyttöjä, mutta entä sitten?
<LiamReid>: South Havenissa suhtauduttiin statusasioihin todennäköisesti hyvin eri tavalla kun Liamin kotikonnuilla. Redondo beachin gated communityssä ja kaikissa elämän aikana kolutuissa kalliissa yksityiskouluissa oli sukunimi aina merkinnyt kaikkea kaikessa. Vaikka Liam ei tullut isänsä kanssa toimeen, eikä edes muistanut millon olisi viimeksi oikeasti puhunut äidilleen, niin hän oli siitä kaikesta silti ylpeä. Ja pakko kai se oli, kun elämässä ei ollut oikein mitään muutakaan. Hän kieltämättä piti myös siitä, että ihmiset automaattisesti määrittelivät hänet rikkaaksi. Liam oli ehkä epäonnistunut monissa asioissa, mutta ainakin hän(ellä) oli rikas (perhe). Se oli jo jotain.
“Why do you just assume we’re rich?” blondi tiedusteli, kun Happy sen oletuksensa päästi ilmoille. Äänensävy tuntui melkein aidon uteliaalta, vaikka hän osasi tietysti itsekin katsoa peiliin. “My mother’s unemployed, you know. I have three siblings”, mies lisäsi muka erittäin vakavana. Olkoonkin, että äiti oli työtön tasan siksi, että ei ollut millään muotoa kiinnostunut minkäänlaisesta työnteosta, eikä se lapsien määräkään enää tässä vaiheessa vaikuttanut elämäntasoon kovinkaan merkittävästi. Vakava ilme suli aika nopeasti muka viattomaan hymyyn. Olut tyhjennettiin, heitettiin huoneen poikki ja missattiin roskis. Ei puhettakaan, että asialle oltaisiin tehty jotain.
Mitä tuli koulunkäyntiin ja fraternitykuvioihin, niin Liam ei oikeastaan ollut kovin emotionaalisesti sitoutunut. Hän oli edelleen koulussa, ja ylipäätään koko Michiganissa, vain tappamassa aikaa siihen asti, että isä antaisi periksi ja antaisi hänen palata takaisin kotiin ja normaaliin elämäänsä. Jotenkin edelleen odotettiin jatkuvasti jotain taianomaista puhelua, missä joku vain toteaisi, että koko homma oli huono vitsi. Siinä odotellessa oli sitten hyvin aikaa järjestellä juhlia, ettei vahingossakaan saisi ketään ylpeäksi suorituksillaan. “I guess you haven’t been to a lot of parties, then”, Liam nauroi Happylle, kun se määritteli juhlat vain ihan ookooksi. “Where do you even go to school?” sille esitettiin vielä jatkokysymys, “I very much doubt you have it any better. If you do, I need to be there.”
Autoasiaan nyökyteltiin ("of course I do”) eikä peitelty huvittuneisuutta sen suuremmin, kun Perry ilmaisi mielipiteensä siitä koko suunnitelmasta. “I’ll get her back in one piece and before the party’s over”, Liam lupasi. Ei siihen varmaan sen veljen lupaa tarvittu, mutta jotenkin tuntui kuitenkin hyvältä idealta olla sitäkin kohtaan vähintään siedettävä. Se lupausten teko jäi siihen, kun Happy halusi tehdä lähtöä. "I lead a busy life. Better get it over with right now”, mieheke vahvisti ja viittoikin sitten bruneten mukanaan kohti ulko-ovia. Ihmisiä jouduttiin suorastaan tönimään pois edestä.
Etupihan kivetykselle oltiin parkkeerattu muutamia autoja, ja niistä valikoitui luonnollisesti se täydellisen epäkäytännöllinen uusi mustangi. Avaimet kaivettiin housujen taskusta ja luovutettiin suosiolla parempiin käsiin. “I had a jeep back home”, Liam hymähti samalla, kun avavi ensin Happylle sen kuljettajan puolen oven, ja siirtyi siitä pelkääjän paikalle. “And a chevy, but anyway, no a lot of use for the jeep here”, jatkettiin, kun saatiin ovi perässä kiinni. Olut oli kulkenut kätevästi mukana, ja siitä oli hyvä siemailla samalla kun haettiin mukavaa asentoa ja alettiin sitten varmuuden vuoksi selostamaan ajo-ohjeita.
<HarperLowes>: ”Please. The way you talk, walk and dress for the starters. The fact that Spence knew your name even though you didn’t know his. Also you act like you own the place which means you’re used to that sort of things”, Happy lateli kuulostaen lähestulkoon kyllästyneeltä, vaikkei sitä oikeasti ollut. Se oli leikki. Hän kävi keskustelukumppaniaan läpi katseellaan päästä varpaisiin puhuessaan. Kun Liam kertoi äitinsä työttömyydestä ja kolmesta sisaruksestaan Harper antoi hädintuskin ilmeensä värähtää, tuhahti vain. ”If you’re actually from a poor family I’ll stand corrected, but I don’t think I’m wrong here. So is your mom unemployed or is she a trophy wife?” Se oli jo suorastaan nokkavaa, mutta Happy ei aikonut hävitä tätä peliä ja itsensä epäileminen olisi laskettu häviöksi. Ainakin hän olisi laskenut. Missään muussa tilanteessa hän ei olisi mennyt tekemään sellaisia oletuksia toisen ihmisen perheestä, mutta kaikki tämän Liam-tyypin olemuksessa vain vaati sellaista käytöstä, eikä Happy voinut vastustaa haasteita. Spencerkin taisi olla vähän hämillään ja lievästi kauhuissaan siitä, miten Harper vain nakkeli arvauksiaan ilmoille silmääkään räpäyttämättä, mutta jokin veljenkin olemuksessa kertoi, että Happy oli oikeassa.
Liamin naurulle irvistettiin hyväntahtoisesti. ”Wouldn’t you want to know?” tyttö heitti takaisin ihan kiusallaan. Hän ei aikonut kertoa käyvänsä South Haven High Schoolia: There’s no way in hell. Olisi siis parempi olla paljastamatta mitään. ”I don’t need you crashing our awesome parties, so let’s just leave it to that”, asia kuitattiin ja saattoipa Happy iskeä blondille silmääkin ihan puolihuomaamattomasti. Spenceriin luotiin myös hyvin vaivihkainen varoittava katse, josta kävi selvästi ilmi, että veljen olisi parempi pitää suunsa kiinni. Pieneltä moralisoinnilta veljen suunnalta ei sitten kuitenkaan säästytty, mutta Happya ei oikeastaan kiinnostanut halusiko Spencer hänen jäävän juhliin vai ei, koska hän itse halusi lähteä Liamin mukaan ryöstöretkelle. Blondin kommentti hänen palauttamisestaan kirvoitti Happysta pienen tyrskähdyksen. ”And I thought the plan was that I’ll get you back in one piece”, tyttö huomauttikin, muttei jäänyt jankkaamaan asiasta sen enempää, vaan hyvästeli sopivan dramaattisesti veljensä, lupasi olla ”kunnolla” ja seurasi sitten Liamia ihmistungoksen läpi ulos talosta.
Talon kuistilla Happy veti raitista – joskin tupakansavun sekaista – ilmaa keuhkoihinsa ja otti huikan oluestaan. Alkoholia oli kuitenkin jo veressä sen verran, ettei sitä tarvinnut miettiä, ei hän muutamasta huikasta yhtään sen pahempaan humalaan pääsisi. Jostain syystä tyttöä ei yllättänyt, että etupihalle parkkeeratuista autoista juuri se uudenkarhea mustang oli hänen seuralaisensa. Happy katsoi autoa arvioivasti, mutta vastaanotti silti hänelle ojennetut avaimet. Hän oli hankkinut ajokortin heti täytettyään 16, mutta ihan niin arvokkaalla autolla hän ei ollut ennen tainnut päästä ajamaan. Kun Liam avasi herrasmiesmäisesti hänelle kuljettajan puolen oven, Happy kiitti kauniisti ja sujahti sitten sisään autoon. ”That’s the stuff that gets out of your mouth and you wonder why people assume your rich”, tyttö puuskahti huvittuneena, kun Liam selitti muista autoistaan samalla kun liittyi hänen seuraansa pelkääjän paikalle. Pienen hetken Happy joutui säätämään istuinta ja peilejä, jotta näkisi mitään tai yltäisi rattiin, koska noh, heillä oli edellisen kuskin kanssa arviolta 20 cm pituuseroa. Saatuaan kaiken kuntoon Happy otti vielä huikan oluestaan ja työnsi sen sitten kupinpidikkeeseen heidän keskelleen. ”So where exactly is this place?” tyttö kysyi käynnistäessään auton ja liu’uttaessaan sen pois pihatieltä. Nautittu alkoholi tuntui pienenä huminana, muttei niin häiritsevänä, etteikö hän olisi edelleen osannut ajaa. Liamin oli tietenkin pakko alkaa selostaa hänelle ajo-ohjeita Kappojen talolle, mistä nyt viimeistään kävi ilmi, ettei Happy opiskellut missään University of Michiganin läheisyydessäkään, saati ollut kotoisin Ann Arborista. Olisi hän muuten tiennyt tällaiset kriittiset pikkuasiat.
Kun he olivat päässeet hyvin matkaan ja Happy oli tottunut auton tuntumaan, hän vilkaisi vieressään oluttaan siemailevaa Liamia. ”I bet you’re dying to tell me where your from, so please do. Where do you come from pretty boy? What’s your story?” Happy kyseli ja painotti pretty boy -kohtaa ihan tahallaan. Tuo tosiaan oli todella hyvännäköinen ja ensimmäistä kertaa Happy oikeasti tajusi olevansa komean yliopisto-opiskelijan kanssa tuon autossa matkalla murtautumaan sorority-talolle jostain käytännössä olemattomasta syystä. Se sai tytön vatsanpohjan kipristelemään jännityksestä, eikä innostunutta hymyä saatu pyyhittyä pois huulilta vaikka vähän ehkä katu-uskottavuuden nimissä yritettiinkin. ”Are you actually just a sad peeping tom who wants to see undressed sorority girls or what’s the deal here? You sure as hell did not leave something there earlier”, Happy omaksui taas sen haastavan ja itsevarman tyylin, koska vähän pelkäsi, että se typerä virne hänen huulillaan paljastaisi tilanteen jännityksen. Onneksi hän oli sentään aina ollut sanavalmis, eikä jäänyt tällaisissakaan tilanteissa hiljaiseksi.
<LiamReid>: “How do I talk, walk and dress?” Liam kysyi, mutta ei odottanut vastausta. Se Happyn asenne oli selvästi mieleen, vaikka siinä olikin vähän sellaista I’m calling you out on your bullshit -henkeä. Siitäkin pidettiin, koska yleensä sitä ei tapahtunut - yleensä hän saattoi tehdä ja sanoa oikeastaan ihan mitä tahansa, ja joku aina mukaili ja myöntyi. Liam oli melko varma että se johtui siitä, että kaikki vain yksinkertaisesti halusivat hänestä jotain. Jotain, eli rahaa. Palveluksia. Mainetta. Kuka tiesi. Mitään siitä ei haluttu antaa kellekään, joka ei tehnyt mitään muuta kun kiltisti juoksi hänen perässään. “And I do practically own this place”, lisättiin vielä. Hänhän sen oli löytänyt ja varannut - ja maksanut suurimman osan. Isä olisi ollut ylpeä, jos olisi tiennyt mihin idioottimaisuuksiin hän rahaa käytti. Onneksi sitä ei kiinnostanut hänen tekemisensä tarpeeksi, että se olisi jaksanut edes vilkaista hänen luottokorttilaskujaan.
“Don’t you think it’s a little rude to call other people’s mothers trophy wives?” blondi sitten jatkoi, mutta ei voinut olla nauramatta aidosti huvittuneena. Sitähän mrs Reid oli, ihan sama mitä se itse väitti. Äidin silmissä hyväntekeväisyystyö vastasi kunnollista uraa, ja sen hyväntekeväisyystyö tuntui muodostuvan lähinnä hienoissa ravintoloissa illastamisesta ja shampanjan siemailemisesta uima-altaan reunalla. “Let’s just say she finds ways to keep busy”, mieheke hymähti ja päätti keskustelun, jossa ei halunnut sen tarkemmin analysoida äitinsä edesottamuksia. Happyn äidillä mitä todennäköisemmin oli ihan oikea työ. Siitä meinattiin kysyä, mutta jälleen päätettiin jättää se keskustelu myöhemmäksi.
Tyttö ei suostunut paljastamaan mistä koulusta oli, mikä sai Liamin olettamaan, että joko se oli jossain älyttömän halvassa julkisessa laitoksessa stipendin turvin, tai sitten kalliissa yksityiskoulussa eikä halunnut sitä paljastaa. Hän ei edes tiennyt kumpi vaihtoehto oli kiinnostavampi. “You don’t wanna tell me, that’s alright”, mieheke lupasi, mutta näytti silti uteliaalta ja kiinnostuneelta. Se silmänisku vähän lohdutti, eikä sille osattu kun virnistellen pudistella päätä.
Liam ei ihan oikeasti edes tajunnut, miltä ne autopuheet kuulostivat, ennen kun Happy siitä suoraa huomautti. Brunettea vilkaistiin jopa vähän hämmentyneenä. “I liked the jeep”, päädyttiin vain kohauttamaan harteita. Brunetesta kävi nopeasti selväksi, ettei se todellakaan ollut täältä päin. Sille jouduttiin antamaan erittäin tarkkoja ajo-ohjeita, kun ilmeisesti kampusalue oli täysin tuntematonta. Toisaalta… Kuka olisi muka oikeasti halunnut tuntea kampusalueen jossain Michiganissa? Tyttö oli tuskin menettänyt mitään.
Ja ehkä blondi oli onnistunut antamaan sellaisen kuvan, että olisi halunnut puhua itsestään vuorokauden ympäri, mutta se ei ollut totta. “I don’t have a story”, Liam kiersi sen kysymyksen, “I’m from California, that’s about it. I’m more interested about you, but I think the less you know about me and the less I know about you, the better. Sometimes it’s good to keep secrets.” Kyse ei ollut siitä, etteikö mies olisi halunnut tietää brunetesta kaikkea ja juuri nyt - Se oli kiinnostava, ja hänellä oli kielen päällä tuhat kysymystä. Melkein enemmän pidettiin kuitenkin siitä tietystä salamyhkäisyydestä ja tuntemattomuudesta, joka heidän välillään nyt vallitsi. Se oli vapauttavaa.
“You really don’t think much of me do you”, virnisteltiin siihen puolialastomien tyttöjen tiirailuun. “If I wanted to do that, it would be easier to call one of them up and get invited, don’t you think? That’s not what this is about. Now, take the next right, please.”
<HarperLowes>: ”Oh, definitely”, Happy myönsi ja virnisti niin, että valkoinen hammasrivi paistoi: ”But you ought to be a little rude sometimes.” Ei Happya edes hävettänyt oma kärkkäytensä, päinvastoin tyttö tunsi siitä melkoista ylpeyttä. Jos Liam olisi reagoinut käytökseen toisin, olisi tyttökin ehkä miettinyt puheitaan ja toimintatyyliään kahteen kertaan, mutta ne pojan huvittuneet virneet ja lievä epäusko hänen nokkavuudestaan olivat ainoastaan Happyn mieleen.
Vaikka blondin tyyli puhua omaisuudestaan olikin ihan järkyttävän pröystäilevä, ei sille huomautukselle jeepistä voitu olla nauramatta. ”Sure you did”, myönnettiin ilman epäilyksen häivääkään. Hän itse ei omistanut ainuttakaan autoa, vaan oli tännekin päästäkseen joutunut lainaamaan äitinsä: opettajan ja kukkakauppiaan palkoilla ei paljon osteltu lapsille autoja lahjaksi, ei ainakaan ennen yliopistoon lähtemistä. Spencerillä oli tietenkin nykyään oma, koska pitihän veljen päästä kulkemaan Ann Arborin ja South Havenin väliä, se oli heidän kaikkien yhteiseksi hyväksi. Onneksi Happylla oli kotona paljon sellaisia ystäviä, jotka mielellään kuskasivat häntä ympäriinsä: paljon harvemmin hän pääsi itse ratin taakse näissä merkeissä.
Happyn oli myönnettävä, että oli nyt tulkinnut Liamia vähän väärin olettaessaan, että tuo halusi kertoa hänelle itsestään, perheestään ja menneisyydestään. Se oli kuitenkin vain pikkuvirhe, hän oli saanut kaiken muun sinä iltana oikein! ”California, wow. You sure have come far from home”, todettiin kiinnostuneena ja poikaa vilkaistiin uudelleen. Siksi se varmaan osasi pukeutua, ehkä Californiassa ihmiset syntyivät tyylitajun kanssa. ”But you’re right. It’s better if we don’t know too much about each other. I’m sure it wouldn’t end well”, asia kuitattiin tyytyväisenä siihen, ettei itsestäkään nyt jouduttaisi kehittelemään mitään valheita. Toki hän olisi halunnut tietää, miksi joku muutti Californiasta Michiganiin opiskelemaan, sehän vaikutti kohtuullisen mielenvikaiselta valinnalta. Mutta ei siitä sitten kysytty. Ehkä Liamin perheellä oli kytköksiä Michiganiin, tai ehkä poika oli lähetetty pois silmistä ja pois mielestä, mistä sitä tiesi.
Happy hymyili tyytyväisenä Liamin vastaukselle ja näpäytti virneen kera takaisin: ”Not particularly much, no.” Ei kyse tietenkään oikeasti ollut siitä, sillä Liam kiinnosti häntä aika paljonkin. Happy ohjasi auton oikealle seuraavasta risteyksestä, jolloin he saapuivat jo huomattavasti rauhallisemmalle kadulle. ”But you do look like a guy who would call and get invited, I’ll give you that”, todettiin sitten kulmia leikkisästi kohottaen. Happy kuunteli tarkasti saamiaan ajo-ohjeita ja Liam neuvoi häntä hiljentämään vauhtia hyvissä ajoin ennen kuin he viimein pysähtyivät lähelle kiitettävän kokoista sorority-taloa. Happy sammutti auton moottorin ja kumartui katsomaan taloa tarkemmin Liamin puoleisesta ikkunasta. ”So this is it?” kysyttiin, vaikka homma taisi olla aika selvä. Paljon tärkeämpi ja kiehtovampi kysymys liittyi sisäänpääsyyn, eikä Happy tietenkään voinut olla utelematta: ”How are you going to get in?” Kun toinen kerran oli tarvinnut pakoauton kuljettajan, voitiin varmaan turvassa olettaa, ettei suunnitelmana ollut soittaa ovikelloa ja pyytää etsimäänsä. Mitä se sitten ikinä olikaan.
<LiamReid>: Yleensä töykeitä olivat vain ne ihmiset, joilla ei ollut mitään menetettävää ja jotka tiesivät, että puheet eivät tulisi aiheuttamaan minkäänlaisia seuraamuksia. Sellaiset kuin Liam itse. Happy oli asenteineen raikkaan erilainen, eikä mistään sen puheista edes osattu loukkaantua. Tietynlainen arvostelu ja kyseenalaistus oli kaikki ihan toivottua. “I have to agree”, brunetelle hymähdettiin, eikä voitu mitään sille, että se sen leveä hymy tarttui välittömästi.
Kun kasvoi tietynlaisessa kuplassa, oli helppo menettää ihan täysin kosketus tiettyihin elämän realiteetteihin. Liamin mielessä ei esimerkiksi ohimennenkään käynyt, että Happylla ei olisi omaa autoa. Hänen maailmassaan ei vain ollut olemassa sellaista tilannetta, että joutuisi luottamaan muiden tarjoamiin kyyteihin ja julkiseen liikenteeseen. Auto tuntui joltain perustavanlaatuiselta elämän perustarpeelta siinä missä ruoka ja lepokin. “This one’s alright too”, lisättiin vielä ja viitottiin sitä mustangia, “little inpractical, maybe.” Se oli todellakin hyvin epäkäytännöllinen auto, kun harrasti lähinnä kaupunkiajoa, mutta näyttipä hyvältä eikä koskaan jättänyt tien päälle. Sitä Liam ei sentään kehdannut myöntää ääneen, että oli vaatinut isältä Bentleytä, ja oli ollut äärettömän pettynyt kun pihaan oli ilmestynyt mustangi.
“Redondo beach. Ever been?” Liam vahvisti siihen Californiaan ja katsahti brunettea kysyvästi. Jälleen mielessä ei käynytkään, että jokaisella ei olisi kesätaloa Californiassa. Että jotkut perheet eivät matkustelleet ulkomaille kolmesti vuodessa ja viettäneet kaikkea vapaa-aikaansa jossain lomatalossa toiselle puolella maata. “It’s where they filmed Baywatch”, lisättiin virnistyksen kera. “Yeah. Couldn’t get much further away, so here I am”, naurettiin sitten siihen, miten oltiin kaukana kotoa. Syitä lähdölle ei sen suuremmin avattu, eikä sitä keskustelua onneksi ehditty enää kauheasti jatkamaan, ennen kun se tuttu sorority talo jo kohosi edessä. Happy ohjattiin parkkeeraamaan vähän sivumpaan, ettei oltu ihan kaikkien katseiden alla.
Talo oli hiljainen, suurin osa valoista oli jo pois päältä. “It’s past their bedtime, I take it”, blondi päätteli. Ei siinä taloon menossa varsinaisesti ollut mitään laitonta, mutta se ei missään nimessä ollut hyväksyttävää. Niillä oli tarkat säännöt - ei vierailijoita tiettyjen aikojen väliin, ei alkoholia, sitä rataa. Liamista se oli kaikki älyttömän tylsää. “This is it. And I’m not going to get in, you’re going to get in and open the door for me”, Happylle vahvistettiin ja luotiin siihen sitten äärettömän haastava katse. Sen vastausta ei jääty odottamaan, vaan avattiin ovi ja astuttiin ulos autosta. Oluttölkki jätettiin pelkääjän paikan jalkatilaan. “Come on, kiddo. Maddie always leaves her window open.”
<HarperLowes>: Ei Happy tietenkään ollut koskaan käynyt Californiassa, Redondo Beachista nyt puhumattakaan. Sehän oli ihan toisella puolella maata. Lowesit olivat reissanneet enimmäkseen Yhdysvaltojen pohjois- ja itäosissa ja Kanadassa, eivätkä perheenjäsenet Happya lukuunottamatta tuntuneet edes olevan kiinnostuneita mistään erityisen paahteisista osavaltioista. Happy itse oli kiinnostunut kaikista paikoista, jotka olivat matkan päässä kotoa, ei siksi että kodissa olisi ollut mitään vikaa, vaan koska matkustaminen kauas olisi varmasti seikkailu. ”Nope, never been there”, tyttö vastasi päätään pyöritellen ja Liamin lisäys Baywatchista huvitti häntä. Jotenki tuo oli kuitenkin helppo kuvitella sellaiseen ympäristöön.
Talolle saapuminen sai Happyn jostain syystä hieman jännittyneeksi, vaikka eihän hänellä tässä mitään missiota ollut. Piha ja talo itsessään näyttivät hiljaisilta ja Liam kommentoi jotain tyttöjen nukkumaanmenoajasta. ”Didn’t you invite them to your awesome party or are these just that kinda girls who prefer spending saturday nights home pillow figthing?” Happy kysyi tarkastellessaan taloa arvioivasti. Puolet kampuksesta oli ahdettu Delta Kappa Epsilonin vuokraamaan taloon, joten oli hyvä kysymys, miksi jotkut olivat jääneet kotiin nukkumaan. ”Not that there’s anything wrong with pillow fighting”, lisättiin äänensävyllä, joka antoi ymmärtää varmaan yhtä jos toista. Kun Liam sitten ilmoitti, että Happyn pitäisi hankkia hänet sisälle, tyttö kääntyi toinen kulmakarva kysyvästi kohollaan katsomaan poikaa. ”Oh am I?” hän kysyi ja suupieli nyki esiin hymyn, jota yritettiin väkisin hillitä. Hän oli sitten kuitenkin aliarvioinut tuon. Oli itsestään selvää, että Happy ottaisi haasteen vastaan, joten hän ei vaivautunut edes sanomaan sitä ääneen. Sen sijaan tyttö kipusi ulos autosta, suoristi lyhyen mekkonsa helmaa ja sulki hiljaa oven perässään. ”Are you always this cocky?” brunette kysyi kiertäessään auton edestä pojan luo. Vastaus taisi olla ilmiselvä.
”So this Maddie is not going to wake up if I climb inside from her window?” Happy esitti epäilyksensä, kun poika paljasti hänelle suunnitelmansa kertomalla, että Maddien ikkuna olisi auki. Happy ei oikeastaan välittänyt kysyä, mistä Liam tiesi sellaisen yksityiskohdan, oletti vain että poika oli varmaan muutamaan kertaan vieraillut Maddien huoneessa. Ehkä joskus sen ikkunan kautta itsekin, kuka tietää. He astelivat taloa edustavan ruohokentän poikki ja Happy kiitti onneaan, että oli pukenut jalkaansa korkokenkien sijaan tennarit. Ne korot olisivat nyt olleet pilalla ja varmaan muutenkin aika epäkäytännölliset sellaiseen tehtävään. Kun he pääsivät talon takapuolelle, Happy todellakin bongasi yhden raollaan olevan ikkunan. Tyttö katseli sitä hetken arvioivasti sieltä alhaalta päin. Itse hän ei mitenkään ylettyisi kipuamaan siitä sisään, koska ikkunat olivat kaukana maanpinnasta ja hän oli tajuttoman lyhyt. Mutta onneksi hätä ei ollut sen näköinen. ”Okay pretty boy, you’ll have to lift me”, todettiin yksiselitteisesti ja käsi nostettiin Liamin harteille.
<LiamReid>: “I invited the phi, axo and skrappa. I don’t want all of them in the same house at the same time. It’s always insane drama and I don’t need that in my life”, Liam perusteli sitä, miksi juuri näitä tyttöjä ei oltu kutsuttu juhliin, “oh and the DDD. They’re always invited.” Koska ne olivat helppojen tyttöjen maineessa, niin luonnollisesti ne kutsuttiin aina kaikkialla. Happya tutkiskeltiin taas arvostelevalla katseella. “You don’t look like the pillow fight kinda girl”, oli pakko myöntää. Hän viihtyi tietysti ajoittain niiden sorority tyttöjen seurassa, mutta ne kävivät todella vanhaksi todella nopeasti. Niissä ei ollut oikein mitään haastetta, eivätkä ne saaneet häntä pysymään kiinnostuneena viikkoa paria pidempään.
“Yes”, Liam vastasi rehellisesti siihen, että oliko aina näin cocky. Olihan hän - ja se toimi. Happylta ei kuulunut suurempia vastaväitteitä siihen, että se saisi olla se ikkunasta kapuaja. Joko se oli totaalisen yllätyshylly, sillä oli jotain todistettavaa tai se vain aidosti piti haasteista. Sinänsä oli ihan sama, että mikä sitä motivoi, kun lopputulos oli se, että mieheke sai juuri sen mitä pyysi.
Mitä Maddieen tuli, niin kyllä, se todennäköisesti heräisi. Ja siksi oli ehkä parempi, että sinne huoneeseen kapusi pieni brunette, eikä Liam itse. “Who knows? She might” tytölle vastattiin joka tapauksessa, kun käsillä ei olisi lainkaan ongelmaa. “Is that a problem?” kysyttiin vielä, mutta ei edes hidastettu kävelytahtia. Suunta otettiin talon reunaa pitkin kohti sitä takapihaa, jossa oltiin lukuisia kertoja tapettu aikaa. Kun päästiin oikean ikkunan kohdille, jäätiin sitten yhdessä seisomaan ja sitä tuijottamaan.
“Scared?” Liam kysyi haastavasti, kun hetken oli antanut Happyn prosessoida sitä tilannetta. Kädet vedettiin puuskaan ja huulille nousi ilkikurinen virnistys. Hän oli melko varma, että tyttö ei perääntyisi, ja nopeasti sieltä tulikin se hyväksyntä. Virnistys vaihtui leveäksi hymyksi. “That’s my girl”, brunettea kehaistiin, vilkaistiin itse sitä ikkunaa vielä toiseen kertaan ja nyökättiin. Vaikka jalassa oli naurettavan kalliit housut, niin Liam ei kahta kertaa miettinyt, kun sitten polvistui maahan, antoi tytön kavuta hartioilleen ja punnersi itsensä ylös. Happy ei painanut yhtään mitään, joten tehtävä osoittautui naurettavan helpoksi. Mitä nyt vähän piti humalatilan takia ottaa seinästä tukea.
“Open the back door for me, will you?” tytölle ehdotettiin samalla, kun tasapainoteltiin se mahdollisimman lähelle sitä raollaan olevaa ikkunaa.
<HarperLowes>: Liam perusteli kappojen kutsumattomuutta sillä, että kaikki sisarkunnat samoissa juhlissa aiheuttaisivat vain tarpeetonta draamaa. Happylle oli luonnollisesti ihan sama, miksi kyseisen talon asukkaita ei oltu tänään kutsuttu, tärkeintä oli, että hän itse oli päässyt paikalle. Hänen identiteettinsä ei toisaalta riippunutkaan jostain yliopiston hassuttelukerhosta. ”I don’t? Would it help if I put my hair up on a ponytail and did some cheering? Or maybe two ponytails would be better and more preppy looking?” Happy arvuutteli huvittuneen ja salaperäisen välimaastossa. Siitä ei mitenkään voinut arvata, että hän itse asiassa olikin edellisen vuoden ollut cheerleading-joukkueensa kapteeni. Sellaisia kai monet sorority-tytötkin olivat, eli ehkä hänellä olisi ollut päällystetty tie sellaiseksi niin halutessaan. Jostain syystä Liamille esiteltiin mieluummin sitä persoonan toista puolta. ”Pillow fights aren’t really my scene”, myönnettiin lopulta ikään kuin pettyneenä, mutta virnistettiin sitten perään.
”You’re crazy”, Harper puuskahti, kun Liam ilmoitti, että Maddie voisi tietenkin herätä ikkunasta saapuvaan vierailijaan. Tyttö katseli arvioiden sitä ikkunaa ja välimatkaa. Tehtävässä varmaan olisi huomattavasti apua siitä, että hän tosiaan oli cheerleader ja hallitsi liikkeensä varsin kiitettävästi. Jos Liam olisi itse päätynyt käyttämään tätä samaa sisäänkäyntiä, tuo olisi joutunut koluamaan ties mitä sadevesirännejä pitkin ja herättänyt varmasti koko talon, joten oli ihan hyvä kysymys, kuinka poika oli arvellut siitä selviävänsä. Spencer ei todellakaan olisi suostunut kiipeämään sisään kenenkään ikkunasta, jos autoa olisikin lähtenyt kuskaamaan. Nytkään ei silti ollut mitään takeita siitä, etteikö huoneen asukas heräisi. Pahimmassa tapauksessahan tuo ei edes olisi vielä unessa. ”Pff”, tuhahdettiin, kun blondi puhui pelkäämisestä. ”Never. I’ll just have to be extra quiet, don’t I”, tyttö täräytti ja katsoi takaisin aivan yhtä haastavasti. Ei hän todellakaan antaisi jonkun koppavan frat boyn viedä tilannetta.
Sinne pojan harteille kavuttiinkin sitten varsin vaivattomasti – joku armollisempi olisi ehkä kertonut tuolle, ettei sellainen kyykkiminen ollut tarpeellista, mutta Happy ei ollut niin mukava – ja kun tuo nousi seisomaan Happy onnistui hyvin pitämään tasapainonsa. Kieltämättä Liamin askellus oli hieman horjuvaa, mutta onneksi poika sai otettua seinästä tukea ja pysyi siis pystyssä siitä humalaisesta haparoinnista huolimatta. Happy piti ensin hellästi kiinni pojan pehmeistä hiuksista, mutta kun he pääsivät tarpeeksi lähelle seinää, tyttö tarttui käsillään huoneen ikkunalautaan. Siinä vaiheessa Happy ei enää vaivautunut vastaamaan: hän oli aivan liian lähellä avointa ikkunaa, jotta olisi ottanut huhuiluillaan riskin asukkaan herättämisestä. Kaikki oikeastaan tapahtui aika nopeasti: päästyään kiinni ikkunalautaan Happy jännitti yläkroppansa ja sai vedettyä itseään ylös juuri sen verran, että pystyi lopulta nousemaan seisomaan Liamin harteille. Avoin ikkuna työnnettiin varovaisesti paremmin auki, ja sitten Happy olikin jo hetken reittiä tutkittuaan sujahtanut sisään Maddien huoneeseen ja jättänyt Liamin seisomaan yksin takapihalle.
Sisällä huoneessa oli pimeää ja Happyn oli annettava silmiensä tottua siihen, jottei heti kompuroisi johonkin huonekaluun. Luojan kiitos Maddie oli ilmeisen siisti tyttö, eikä tuon pöydällä tai lattialla näkynyt ylimääräisiä kompastuskiviä. Tyttö itse tuhisi tyytyväisenä sängyssään kasvot seinään päin käännettynä, ja saatuaan hahmotettua huoneen rakenteen Happy laskeutui varovasti alas kirjoituspöydältä ja lähti hiipimään ovea kohti. Oli silkkaa tuuripeliä, että Harper onnistui livahtamaan ulos tytön huoneesta ja alas yläkerran portaikosta ilman, että herätti ketään tai törmäsi vaikkapa vessareissulla olleeseen asukkaaseen. Talo oli mitä ilmeisemmin aivan kuollut, mikä oli vähän sääli, kun otti huomioon että kello tosiaan tuli vasta kahta lauantaiyönä. Matkallaan talon halki Happy katseli vaivihkaa ympärilleen, mutta taittoi kuitenkin lopulta matkan takaovelle kohtalaisen vikkelään. Naksauttaessaan lukon auki Happy löysi Liamin seisomasta oven takaa. ”Miss me?” tyttö kuiskasi virnistäen ja väisti ovensuusta sen verran, että Liam pääsi astelemaan sisään. Sitten hän sulki oven hiljaa pojan perässä.
<LiamReid>: Kaikki luulivat, että Liamin tyyppiä olivat ne kymppejä tahkovat opiskelijatytöt, joiden pitkät vaaleat hiukset olivat nätisti saparoilla ja jotka istuivat kaikki illat niissä sorority kokouksissaan. Kai hän itsekin naisvalinnoillaan ylläpiti sitä harhaa. Valintoja tehtiin kuitenkin lähinnä sillä perusteella, että mikä oli helppoa, ja nämä tytöt olivat. Perhekin olisi katsonut vielä aiempaakin pahemmin kieroon, jos hän olisi ottanut ja löytänyt rinnalleen jotain muuta kun sellaisen nopealla silmäyksellä täydellisen, hyvän perheen tyttären. “High ponytail would definitely be preppy”, brunetelle vahvistettiin mietiskelevään sävyyn. Hän ei hetkeäkään edes ajatellut, että se olisi niitä mean cheerleader girlsejä. Se ei todellakaan vaikuttanut siltä. Toisaalta se oltiin tunnettu ehkä huimat parikymmentä minuuttia, että paljon oli vielä opittavaa.
You’re crazy otettiin kohteliaisuutena. Liam rakasti rajojen rikkomista. Tämä oli vielä melko turvallista ja vaaratonta, mutta elämän aikana oltiin keretty ottaa osaa paljon typerämpiinkin stuntteihin. Kun tuntui, että oli lain yläpuolella, oli helppo tehdä ihan mitä tahansa ilman eri ajatusta. “You know you like it”, Happylle huomautettiin. Selkeästi se pelkokortin pelaaminen toimi, koska heti rupesi tapahtumaan. “I’m sure you can manage that. I got faith” luvattiin, vaikka ei oltukaan ihan varmoja. Ja jos Happy ei onnistuisikaan olemaan hiljaan, niin sehän siinä olisi ongelmissa, ei Liam. Kukaan ei uskoisi, että se oli paikalla hänen pyynnöstään, vaikka se niin väittäisikin. Eikä se vaikuttanut siltä että vasikoisi.
“So is sitting on boys shoulders a popular pastime where you’re from or what”, Liamin oli pakko tiedustella, kun Happy ei vaikuttanut yhtään niin hätääntyneeltä ja jännittyneeltä kun suurin osa niistä tytöistä, joita oltiin ennen nosteltu olkapäille. Se onnistui hyvin omatoimisesti kipuamaan sinne ikkunalle, ja ilman sen suurempaa kaaosta pääsi sisään astikin. Blondi jäi hetkeksi katsomaan perään ja huvittuneesti pudistelemaan päätään, mutta hölkkäsi siitä sitten sinne takaovelle. Liam ei ehtinyt odottamaan tarpeeksi pitkään, että olisi oikeasti tylsistynyt, mutta tarpeeksi pitkään, että ehti leikkimään tylsistynyttä. Hän nojaili juuri siihen ulko-oveen kädet puuskassa, kun Happy vihdoin pääsi paikalle.
“Finally”, tytölle huokaistiin dramaattisesti, mutta sisälle päästyä käännyttiin hetkeksi paremmin sen puoleen ja hymyiltiin. “I knew you had it in you. Good job”, sitä kehaistiin, ja suunnattiin siitä kohti oleskeluhuonetta. Jotenkin siitä liikkumisesta pimeässä talossa huomasi, että siellä oltiin oltu ennenkin. Sen huomasi myös siitä, miten hän suuntasi suoraa yhdessä nurkassa olevalle kaapistolle ja rupesi penkomaan sitä läpi omistajan elkein. Sieltä löytyi joku kalliin näköinen, sororityn vaakunalla merkattu kynä. Aski tupakkaa ja zippo. Jotain patsaita ja palkintoja. Tupakat otettiin mukaan, mutta kaikki muu tavara jätettiin. Mikään ei kelvannut, joten katse siirtyi portaikkoon, joka johti kohti makuuhuoneita. Liam halusi ehdottomasti mukaan jotain, mikä olisi huomattavasti henkilökohtaisempaa. Ehkä jonkun vaatekappaleen.
Asiaa pohdittiin hetki, vilkaistiin silmäkulmasta Happya ja suunnattiin sitten sinne yläkertaan.
<HarperLowes>: Happy halusi uskoa, että Liam näki hänestä tasan sen, mitä hän tuolle halusi näyttää, mutta täyttä varmuutta asiasta ei tietenkään ollut. Joka tapauksessa poika arvioi aivan oikein, ettei hän voisi vastustaa pientä haastetta, eikä ainakaan sellaista kiusaamista peloista tai muista heikkouksista. Ei Happylla ollut pojalle mitään todistettavaa, mutta ehkä sitten kuitenkin oli? Hän oli tehnyt typeryyksiä ystäviensä kanssa ennenkin, mutta enimmäkseen aika viattomasti, eikä Liam ollut hänen ystävänsä. Itsetuntoa hiveli, että juuri hän oli päässyt mukaan pojan retkelle ja että tuo luotti häneen sellaisissa asioissa. Happy tiedosti ja samalla ei ehkä kuitenkaan tiedostanut, että hän itsehän siinä olisi pulassa, jos sattuisi jäämään kiinni. Liam ehtisi varmaan livahtaa pois tuhanteen kertaan, ennen kuin tuo huomattaisiin. Salaa Happy tietenkin halusi olettaa, ettei poika karkaisi, mutta varmaan se oli täyttä itsepetosta.
”Sure. Boys, girls, who ever happens to be there”, Happy kuittasi ihan kiusallaan epämääräisesti, pitäen äänensävynsä mahdollisimman hiljaisena. Valitettavasti siinä ei ollut aikaa sen kummemmin alkaa analysoimaan Happyn harteillaistumishistoriaa, vaan tytön oli selvitettävä tiensä sisään, jotta operaatio voisi jatkua. Hoidettuaan oman osuutensa ja löydettyään sen tylsistynyttä teeskentelevän Liamin takaovelta Harper pyöräytti tuolle silmiään dramaattisesti, mutta otti sitten saadut kiitokset vastaan auliisti. ”I’d be super dissapointed in you if you’d doubted my abilities”, tyttö kuiskasi ja kieli vilahti leikkisästi hampaiden välissä. Ikkunasta kiipeäminen oli ollut lasten leikkiä, asukkaat ne todellisen epävarmuustekijän aiheuttivat. Ilmeisesti ainakin Maddie tosin oli sikeä nukkuja, eikä Harper ainakaan toistaiseksi kuullut epäilyttäviä ääniä myöskään muualta talosta.
Liam oli selvästi ollut sisällä kappojen talossa ennenkin, niin itsevarmasti tuo suuntasi olohuoneen poikki sille yhdelle kaapille ja alkoi tonkia sen sisältöä. Happy seurasi toimitusta kiinnostuneena, hiipien itse samalla huoneen seinustalla ja katsellen siellä roikkuvia tauluja. Kaiken pointtina näytti olevan sisarkunnan pitkän historian ja ylivertaisuuden alleviivaaminen. Happysta se tuntui vähän naurettavalta, mutta mitäpä hän olisi pitkistä perinteistä tiennyt. Kun Liam sulki kaapin ovet perässään ilmeisesti etsimäänsä löytämättä, tuo loi nopean silmäyksen Happyyn ja lähti sitten suuntaamaan kohti yläkerran portaikkoa. Happy ei pitkään seisonut paikallaan, vaan lähti luonnollisesti seuraamaan poikaa. Hän oli tullut tähän asti, eikä aikonut jäädä hauskuudesta paitsi. Sitä paitsi pimeässä talossa hiippaileminen sai Happyn jännittymään juuri sillä oikealla tavalla, niin että ihokin meni kevyesti kananlihalle ja mukava pistely tuntui selkärangan tienoilla.
He nousivat portaat hiljaisuudessa ja lähtivät hiipimään pitkin hämärää käytävää. Liamin askelkin oli suorastaan yllättävän kevyt, mistä Happy päätteli, ettei poika selvästikään ollut ensimmäistä kertaa varkaissa. Kahden makuuhuoneen oven välissä Happy tarttui impulsiivisesti kiinni Liamin ranteesta, pakotti tuon pysähtymään ja sysäsi ihan tahallaan pienen tömähdyksen saattelemana vasten seinää. Yllätyksen elementit oli selvästi hänen puolellaan ja kaipa poika vain antoi hänen tehdä niin, muussa tilanteessa tuo olisi helposti pystynyt estämään toiminnan. Happy joutui ottamaan kiinni pojan paidan rintamuksesta ja nousemaan varpailleen pystyäkseen painamaan aggressiivisen suudelman tuon huulille, mutta onnistui siinä kuitenkin. Sellainen jännityksen hakeminen kiinnijäämisen uhalla oli tietenkin typerää, mutta Happy tunsi adrenaliinin virtaavan suonissaan, eikä oikeasti välittänyt. Mitä se häntä kiinnostaisi, jos joku tytöistä heräisi? Ei hän edes opiskellut täällä. Hän halusi vain suudella sitä komeaa yliopisto-opiskelijaa kaiken sen jännityksen keskellä, olkoonkin että Liam varmasti nopeasti tajuaisi tehdä tilanteesta lopun.
<LiamReid>: Liamin olisi ehkä pitänyt tuntea enemmän huonoa omatuntoa siitä, että suunnitteli nyt jo miten jättäisi Happyn sorority tyttöjen armoille, jos niikseen tulisi. Brunette oli yllättävän hyvää seuraa, mutta se ei vielä taannut sitä, että blondi olisi oikeasti valmis tekemään sen puolesta yhtään mitään. Sellaista se oli aina alussa. Hän oli äärettömän lojaali joillekin lähimmistä ystävistään, mutta suurimpaan osaan ihmisistä suhtauduttiin vain täydellisen välinpitämättömästi, eikä niiden kohtaloista sen suuremmin liikututtu. Nyt tytölle oli helppo hymyillä salamyhkäisesti, kun yhdessä noustiin niitä portaita. Molemmat hyvin hiljaa ja molemmat sen oloisena, että olivat tehneet sitä ennenkin.
“Chrissie, Chrissie, Chrissie, where are you…”, mieheke mumisi hiljaa itsekseen, kun yritti löytää pitkältä käytävältä oikeaa ovea. Chrissie oli tyylikäs punapää, joka ei koskaan sanonut ei ilmaiselle alkoholille ja humalassa aina unohti olevansa kaikin puolin kiltti tyttö. Sillä oli äänekäs nauru ja leveä hymy, ja joskus se toi luennolle itse leipomiaan keksejä. Sillä jos jollain voitti pisteitä. Juhlailtoina kaikilla oli myös tapana lyödä vetoa siitä, minkä väriset pikkuhousut sillä oli juuri sinä päivänä jalassa. Ehkä siksi sen huone (tai ennemmin ehkä vaatekaappi) oli helppo kohde öiselle murtoreissulle ja ensimmäinen asia, joka siinä vaiheessa tuli mieleen.
Meneillään oli juuri ah niin vaativa valinta kahden identtisen oven välillä, kun Happy sitten yhtäkkiä teki liikkeensä. Liam ei ehtinyt reagoida tai sano yhtään mitään, kun tyttö oli jo kevyesti töytäissyt hänet seinää vasten. Se tarttui kiinni paidan rintamuksesta ja suorastaan survoi huulensa Liamin omille - eikä hän protestoinut sitä asiaa millään tavalla, saati että olisi yrittänyt pistää sille nopean lopun. Miksi olisi? Brunette oli moitteettoman näköinen. Kiinnostava. Läsnä. Ihan kun Liam ei olisi jo kerennyt pyörittelemään tätä skenaariota mielessään. Suudelmaan vastattiin ja sormet eksyivät tytön hiuksiin, mutta pidempään sitä riemua ei kestänytkään, kun läheinen ovi kävi. Siinä vaiheessa Liam tajusi työntää Happyn kauemmas, veti kasvoilleen ensin viattoman ilmeen ja sitten moitteettoman pepsodenthymyn.
“Marie! Just who I was looking for”, mieheke julisti välittömästi, kun tajusi mitä oli tapahtunut. Ikävä kyllä myös Marie näytti siltä, että oli tilanteen tasalla. Se oli tyrmäävän kaunis blondi, jolla oli jalkoja päiviksi. Ja Liamin tämänhetkinen vakituinen kainalonlämmike. Tyttöystäväksikin sitä olisi voinut sanoa. “What are you doing here?” Liam kysyi aavistuksen hermostuneena, kun ei muutakaan keksinyt, ja sai osakseen tyrmistyneen katseen. Oma moka tajuttiin itsekin heti, kun sanat putosivat kieleltä. “I live here. You’ve been here a million times”, Marie ärähti ja jäi seisomaan siihen ovensuuhun, ei tehnyt elettäkään liikkuakseen mihinkään suuntaan. Sen ilmeestä oli melkein mahdoton lukea yhtään mitään.
<HarperLowes>: Liamin suunnistaminen yläkerran huoneiden välissä oli varsin määrätietoista ja Happy saattoi kuulla tuon mutisevan toistuvasti jotain nimeä. Christie? Chrissie? Jotain sinne päin, aivan se ja sama oikeastaan. Happyhan ei itse kaivannut talosta mitään – tässäkin vaiheessa oli edelleen epäselvää mitä Liam oli sieltä etsimässä –, joten hänellä oli aikaa keskittyä vaihtoehtoisiin aktiviteetteihin. Kuten siihen Liamin pysäyttämiseen ja suutelemiseen. Tästäkin taas kävi ilmi, ettei Happy ollut mikään maailman ujoin tyttö. Tietenkin hänen mielessään käväisi ajatus, että olisi kevyesti noloa, jos Liam torjuisi hänet heti kättelyssä, mutta sekin olisi lopulta enemmän tuon menetys kuin hänen. Suureksi tyytyväisyydekseen Happy sai kuitenkin huomata, ettei Liamilla ollut mikään kiire työntää häntä pois. Pojan kädet nousivat nopeasti sekoittumaan hänen hiuksiinsa, eikä Happya olisi voinut vähempää kiinnostaa, että siinä saattaisivat mennä vaivalla väkerretyt kiharat pilalle. Tyttö oli itse juuri liu’uttamassa toista kättään pojan paidan rintamukselta tuon niskaan, kun käytävään yhtäkkiä lankesi kapea valokiila.
Harper astui kauemmas Liamista aivan yhtä nopeasti kuin poikakin työnsi häntä pois. Henkeä haukottiin nopeasti, mutta sitten suu tajuttiin iskeä umpeen ja oma olemassaolo tehdä mahdollisimman huomaamattomaksi. Niin kuin siitä mitään apua olisi ollut: tilanteen yllättävyydestä hätkähtänyt Liam puhutteli käytävään astunutta kilometrin mittaista tyttöä etunimeltä ja Happy pisti heti merkille sen tyytymättömän ilmeen. Ensin oli mahdotonta sanoa oliko tyttö ärsyyntynyt vain kutsumattomista vieraista vai jostain muustakin, mutta Liamin sekoilu tavallaan paljasti asian laadun. Marie ei luultavasti ollut pojan sisko, eikä Happya oikein voinut tilanteessa piilottaakaan. ”Who are you?” Marie tiuskaisi Happylle, joka osoitti itseään kysyvästi. ”Me?” hän varmisti ja vilkaisi Liamia vähän epävarmasti, muttei kuitenkaan jäänyt odottamaan että poika ratkaisisi tilanteen hänen puolestaan. ”No one, absolutely no one. I was just admiring your beautiful house here. It’s nice, great wallpapers”, Happy kommentoi sen kummemmin ajattelematta, kannattiaisko hänen oikeastaan edes sotkeutua keskusteluun. Liam oli selvästi jo mokannut kaiken kysymällä siltä Marielta miksi tyttö oli siellä. Kysymyshän kuului miksi he olivat siellä. Keskellä yötä. Suutelemassa kiihkeästi pimeässä käytävässä.
Kun Happyn vastaus ei tyydyttänyt sen upean vaaleaverikön – kyllä, Happyn oli myönnettävä että tyttö todellakin oli upea, kuka muka nousi sängystä keskellä yötä sen näköisenä? – tiedonnälkää, siirsi tuo jälleen katseensa Liamin puoleen. ”Liam, what is this?” tyttö vaati saada tietää. Happy pyyhkäisi huomaamattomasti huulilleen sotkeentunutta huulikiiltoa ja vilkaisi portaisiin kaipaavasti. Kohta muutkin talon asukkaat varmaan alkaisivat heräillä. Mitä sisarkunnissa tehtiin tytöille, jotka tunkeutuivat taloon ja suutelivat toisten poikaystäviä? Voisiko hän vain karata paikalta? Varastaa Liamin auton ja jättää pojan selvittelemään omia sotkujaan. Kuka idiootti murtautui tyttöystävänsä sorority-taloon toisen tytön kanssa ja jäi siitä kiinni?
<LiamReid>: Aina kun Marie ei seissyt siinä parin metrin päässä, Liam unohti ihan täysin miksi edes halusi olla sen kanssa yhdessä. Se oli aina keskellä kampuksen pahinta draamaa. Valitti kaikesta, vaati liikaa huomiota, aikaa ja ymmärrystä. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Valinta muistui kuitenkin mieleen, kun se seisoi siinä pelkkä (Liamin) t-paita päällään. Katse rekisteröi ohimennen sen paidan alta pilkottavat, punaiset ja pitsiset hipsteritkin. Se oli kuitenkin täysin epärelevanttia tietoa siinä vaiheessa, joten varsin nopeasti mieheke herätti itsensä takaisin nykypäivään.
Luonnollisesti Marie ei suhtautunut kovin ystävällisesti Happyyn, jota ei nyt tässä tilanteessa oikein saanut piilotettua mihinkään. Luojan kiitos brunette vastasi kysymykseen itse, koska Liamilla ei oikein ollut asiaan mitään järkevää sanottavaa. Hän oli meinannut esittää syvääluotavan tarinan siitä, miten tässä oli Jacksonin puolisisko, jolle hän oli luvannut kyydin kampukselle, kun oli kerta itse ollut tulossa tapaamaan Marieta. “The wallpaper is nice. Is it new?” hän kommentoi sen sijaan, että olisi oikeasti selittänyt sitä tilannetta, ja päätyi sitten hiplaamaan sitä tapettia kun ei keksinyt käsilleen mitään järkevämpää tekemistä. Kävi se niinkin.
Liam ei oikeasti ollut ihan niin täysi idiootti kun olisi juuri nyt voinut luulla. Hän ei ollut aikonut ottaa mukaansa jotain tuntematonta tyttöä - siksihän hän oli Perryä pyytänyt. Jos hän olisi ollut paikalla Perryn kanssa, tässä ei juuri nyt olisi ollut mitään ongelmaa. Siis ainakaan mikäli se ei siskonsa tapaan tavannut suudella tuntemattomia pimeissä käytävissä. Marie olisi toiminut myös erinomaisena tekosyynä sille, miksi hän hiiviskeli siellä keskellä yötä. Ikävä kyllä juuri nyt siitä sen läsnäolosta ei ollut mitään muuta kun haittaa. Liam huomasi ärtyvänsä siitä, miten se oli keskeyttänyt sen tilanteen, jota oltaisiin mieluusti jatkettu pidemmälle. Huonoa omatuntoa ei edes tajuttu tuntea. Ehkä se kertoi aika paljon siitä, miten paljon se parisuhde hänelle oikeasti merkkasi.
Marieta ei kiinnostanut keskustella tapeteista ja pikkuhiljaa se sai Liaminkin vakavoitumaan. “Look, if you really got to know, I made a stupid drunken bet and I needed someone to drive me here. That’s all”, koko asiaa vähäteltiin, mutta yllättävän vakuuttavasti. Nyt blondi päätyi siirtymään sitä Happyn rinnalta myös lähemmäs tyttöystäväänsä, joka näytti edelleen perin järkyttyneeltä. “Do you want me to go? Just say the word and I’ll go”, sille luvattiin hiljaa ja pehmeällä äänellä, päädyttiin seisomaan ihan sen eteen ja kevyesti sipaisemaan sen poskea. “I’m sorry, baby.” Ääni vaihtui kellossa hyvin nopeasti, kun Liam vaihtoi lennossa suoraa sovittelulinjalle. Joku siinä kaikessa kieli aika selvästi siitä, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
“Thanks for the ride. Do you need a cab back home?” mieheke vilkaisi Happya, ja puhui sille nyt aiempaa huomattavasti neutraalimpaan sävyyn.
<HarperLowes>: Ehkä tapeteista puhuminen ei ollut se kaikkein vakuuttavin veto, mutta ei Happy oikein tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä. Kertoa totuuden vai? Liamkin vielä tuli siihen mukaan, mikä varmaan vain korosti valheen typeryyttä. Happy ei ollut ihan varma mitä tilanteesta ajatteli – oli hänelläkin periaatteessa poikaystävä, tai ehkä he olivat tauolla, kuka siitä oikein tiesi. Mutta olisiko hän mennyt hieromaan sekoilujaan Walterin naamaan? Ei koskaan. Happy piti kasvonsa ilmeettöminä, kun Liam selitti vedosta ja kyydin tarvitsemisesta. Leukapielet jännittyivät ehkä ihan hitusen, kun poika astui lähemmäs sitä blondia ja sipaisi suorastaan hellästi tuon kasvoja. Teki mieli naurahtaa, muttei sitten kuitenkaan päästetty ääntä. Noiden parisuhdekäyttäytyminen ei millään asteella kuulunut hänelle, ei hänen enää edes olisi pitänyt olla siellä ja lähdettykin varmaan oltaisiin, jos ei mitään sanomatta karkaaminen olisi ollut niin outoa.
Kun Liam sitten kääntyi vilkaisemaan hänen suuntaansa, Happy pakotti huulilleen pienen hymyn. Sitä ei todellakaan myönnettäisi, että lopputulokseen oltiin vähän pettyneitä: ei hän näin ollut halunnut illan menevän, ei etenkään sen äsken jaetun kuuman suudelman jälkeen. ”I’ll be fine”, Happy sanoi ja katsoi Liamia tyynesti. Kyllä se oikeasti hetken harkitsikin, että varastaisi pojan auton ja ajaisi sillä takaisin juhliin, mutta toisaalta nyt oltiin jo kampuksella. Hän voisi ihan yhtä hyvin soittaa Spencerille ja kävellä tuon asuntolalle odottelemaan. Ilta tästä tuskin enää lähtisi. ”See you around”, Happy mutisi ympäripyöreästi kääntyessään kannoillaan ja painellessaan sitten aika vauhdikkaasti rappuset alakertaan. Hän kaivoi mennessään Liamin autonavaimet nahkatakkinsa taskusta ja sysäsi ne hallin pöydälle, jatkaen sitten matkaansa suorinta tietä ulos. Vasta pihatien päässä Harper pysähtyi miettimään tilannetta, kaivoi pienen simpukkapuhelimen taskustaan ja naputteli Spencern numeron. Veli ei olisi tyytyväinen tilanteeseen, mutta minkä sille enää tekisi. Seikkailuilla sai joskus nenilleen.