Even if it breaks your heart

Lääkärissä käynnin tarkoituksena oli ollut vain varmistaa se, minkä he olivat oikeastaan jo tienneet. Happy ainakin, kai Liamkin, vaikkei se ollut suostunut mitään ääneen myöntämään. Keskenmenon oireet oli ollut helppo tunnistaa, koska niistä oltiin pari viikkoa sitten lääkärikäynnillä puhuttu pitkä tovi. Keskenmeno 14. raskausviikolla oli harvinainen, muttei tietenkään mahdoton. Ja hehän olivat tienneet, että näin voisi käydä. Että se olisi jopa todennäköistä. Kun lääkäri oli kertonut heille, että lapsella voisi olla kromosomipoikkeavuuksia, jotka useimmiten johtivat raskauden keskeytymiseen, oli vaihtoehto tuntunut kaukaiselta. Aborttia ei siinä vaiheessa oltu edes tosissaan harkittu, vaikka jälkikäteen ajateltuna se olisi voinut olla helpompaa. Nyt kun Happy ei virallisesti enää ollut raskaana, oli sitäkin aivan yhtä vaikea sisäistää. Erityisesti tuntui pahalta, että hän ei ollut alkujaan halunnut pitää lasta. Se oli kuulostanut liian pelottavalta, siltä että kaikki muuttuisi tavalla, johon hän ei vielä ollut valmis. Liamin varmuus lapsen saamisesta oli puolestaan tuntunut aivan yhtä pelottavalta, ja ehkä Happy oli tietoisestikin haastanut riitaa heidän välilleen. Ajatukseen tulevasta äitiydestä oltiin kuitenkin sittemmin ehditty tottua ja Liam oli saanut hänet jopa innostumaan ajatuksesta puheillaan ja tavalla, jolla oli alkanut suunnitella heidän elämäänsä. Happya kohtaan se oli ollut aivan erityisen huomaavainen, joten huolestuttavat uutiset oli ollut vähän liian helppo vain sysätä sivuun. He olivat alkaneet valita nimiä, luojan tähden. Happy oli sanonut, ettei koskaan suostuisi nimeämään lasta Georgeksi tai Beatriceksi tai miksikään vastaavaksi, eikä sille ainakaan annettaisi heistä kummankaan etunimeä. Kai isänsä nimestä traumatisoituneen Liamin oli ollut pakko olla samalla kannalla.

Kotimatkalla sairaalasta Happy oli ymmärtänyt, että nimien miettiminen oli ollut typerää. Ylipäätään oli ollut typerää ajatella, että he tulisivat saamaan lapsen, kun todennäköisyydet olivat olleet niin rajusti sitä vastaan. Itsensä parjaaminen ei tietenkään ollut auttanut mitään, eikä Happy ollut lopulta onnistunut pitämään itseään ihan kasassa. Liamin kättä oltiin puristettu koko matka kotiin, mutta katse oli pysynyt tiukasti ohi vilisevissä maisemissa. Eikä niiltä kyyneliltäkään kai oltu kokonaan säästytty, vaikka yritys oli ollut kova. Osin kyse oli myös huonosta omastatunnosta: jollain tavalla Harper tiesi olevansa helpottunut siitä, ettei olisi seuraavaa 18 vuotta vastuussa toisen ihmisen elämästä ja olihan se aivan kamalaa edes pienissä määrin ajatella sellaista. Puhumiseen ei löytynyt halua eikä jaksamista, vasta kotona Happy oli avannut suunsa ja kertonut Liamille lepäävänsä hetken. Päivän henkinen ja fyysinen kipuilu oli ottanut voimille ja onneksi Liam oli ymmärtänyt Happyn tarpeen omalle rauhalla. Ei kyse ollut siitä, että hän olisi halunnut sulkea miehen ulkopuolelle, mutta makuuhuoneeseen kipuaminen ja sänkyyn käpertyminen oli silti tuntunut aika lohduttavalta. Ehkä Liamkaan ei olisi oikeasti ollut vielä valmis tulemaan siihen tilanteeseen, olihan sillä itselläänkin tässä pureskeltavaa.

Joitain tunteja myöhemmin Happy oli saanut itsensä nousemaan sängystä ja soittamaan vanhemmilleen. Kun hän oli alunperin kertonut noille olevansa raskaana, oli suhtautuminen ollut yllättynyt, mutta onnellinen. Äiti oli tietenkin puhunut siitä, että oli itsekin ollut nuori Spencerin syntyessä. Sen ei tarvitsisi olla huono asia. Happyn ja Liamin elämäntyyli oli kyllä kohtalaisen hyvin kaikkien tiedossa, eikä lastenhankinnan ollut oletettu siintävän lähitulevaisuudessa, mutta siihen oli silti suhtauduttu luottavaisesti. Nythän muiden ajatuksista ei tietenkään tarvitsisi huolehtia, mutta vanhempien ilmaisema aito suru oli tuntunut lohduttavalta. Happy ei oikeastaan vieläkään ymmärtänyt kaikkia asian lääketieteellisiä puolia, mutta äidin kanssa puhuminen oli saanut hänet tajuamaan, että kai tilanteessa oltiin tavallaan päästy helpollakin. Ainakin keskenmeno oli tapahtunut luonnollisesti, eikä hän ollut joutunut jäämään sairaalaan asian hoitamiseksi. Ja vaikka Happysta tuntui kuin olisi ehtinyt olla raskaana iän kaiken – edelliset 8 viikkoa positiivisen testin jälkeen olivat olleet yhtä tunteiden vuoristorataa – oli parempi, että näin kävi nyt, eikä myöhemmin. Olo oli kuitenkin jotenkin tyhjä, vaikkei Happy ollut aivan varma saattoiko sellaista oikeasti tuntea.

Tarvittavien puheluiden jälkeen Happy oli pakottanut itsensä menemään suihkuun ja sieltä päästyään tassutellut Liamin t-paita päällään alakertaan. Mies – viimeisten kuukausien aikana Happy oli alkanut ajatella sitä yhä enemmän miehenä ja vähemmän poikana – istui olohuoneen sohvalla kirja kädessään, mutta Happyn oli vaikea uskoa, että se oikeasti luki mitään. Askeleet kuullessaan se kääntyikin katsomaan häntä ja korjasi nopeasti kasvoilleen jonkin hymyn tapaisen. Happy yritti pakottaa vastaavan ilmeen myös omille huulilleen. ”Hey”, Happy vastasi vähintään yhtä heikosti, kun pääsi portaiden alapäähän. Tilanteesta olisi voinut tehdä kauheamman jäämällä seisoskelemaan sinne matkan päähän, mutta sen sijaan Happy suuntasi kulkunsa suoraan sohvalle ja käpertyi lupaa kysymättä kiinni Liamin kylkeen. Jalat nostettiin koukkuun sohvalle ja pää märkine nutturoineen painettiin toisen solisluuta ja hartiaa vasten. ”I talked with my parents. They wanted me to tell you they’re sorry”, tyttö mutisi käheästi ja katseli Liamin vatsalla lepäävää kättään. Puhelun yksityiskohdat pyörivät sekavana muhjuna mielessä, eikä Happy ollut aivan varma mitä muuta siitä olisi pitänyt tähän hätään sanoa. ”How are you feeling?” hän kysyikin sitten, silittäen nyt hellästi toisen ihoa paidan läpi. Liam oli heistä se, joka oli ollut valmiimpi tähän, varmempi. Siitä täytyi myös tuntua hirveältä.

Happyn ensimmäinen reaktio oli epävarma olkapäiden kohautus. Vanhempien tuntemusten tiivistäminen oli hankalaa, koska varmaan ne peittivätkin osan omista tunteistaan ihan häntä säästääkseen. Ensimmäisen lapsenlapsen menettäminen tuntui varmaan epäreilulta, mutta eivät ne olisi kertoneet vaikka olisivat olleet huojentuneitakin siitä, ettei hänestä nyt tullutkaan vielä äitiä. Happyn piti kieltää itseään ajattelemasta sellaista, koska eivät hänen vanhempansa olisi koskaan ajatelleet mitään sellaista. Niillä oli aina ollut – välillä vähän harhaisenkin – kova luotto siihen, että hän pärjäisi kyllä. ”Upset I guess. But you know, they would just love to be there for me, for us”, Happy vastasi ja seurasi katseellaan kätensä hidasta liikettä. Siihen me-sanan käyttöön ei erityisesti edes kiinnitetty huomiota, vaikka kaipa sellaisen kokonaisuuden olemassaoloa olisi taas voinut alkaa arvioida uudelleen. Liamin käsivarsi tuntui kuitenkin liian turvalliselta siinä ympärillä ja Happy tiesi, että vaikka se raskaus oli aluksi repinyt heitä kauemmas, oli se myös työntänyt heitä toisiaan kohti.

”Dad said that if you needed someone to talk to, you could always call”, Happy lisäsi ja nosti hieman katsettaan, muttei tietenkään onnistunut näkemään pojan kasvoja kunnolla niin läheltä. Katse laskettiin melko pian takaisin alaspäin ja poski vasten Liamin rintakehää. Sen perhe oli aina vähän vaikea puheenaihe ja Happy uskalsi aika varmasti olettaa, ettei se ollut vielä soittanut kotiin. Hänestä sen tietenkin pitäisi, mutta Reidien perhe-elämä ei ollut samanlaista kuin heillä. Siksi kai isäkin oli tarjonnut tukeaan, vaikka ei Happy tiennyt osaisiko Liam koskaan tarttua sellaiseen. Hänenkin vanhemmillaan oli alkuun ollut epäilyksensä Liamista, mutta Lowesit eivät toisaalta koskaan olleet pitkään epäluuloisia kenenkään suhteen, eivät varsinkaan jos kyse oli jollekin perheenjäsenelle rakkaasta ihmisestä. Ja Liam oli ollut hänelle rakas aika pitkään, jo heidän omituisen ystävyyssuhteensa alkutaipaleelta asti. Niinpä tuo oli ollut tervetullut myös heidän perheeseensä.

Hanging in there ei oikeastaan kertonut kovin paljoa, mutta vähäsanaisuus ei tullut yllätyksenä. Eikä vastakysymys. Tuntiessaan Liamin huulet otsallaan Happy hengitti syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Oman olonkin tiivistäminen oli vaikeaa ellei mahdotonta. Happy liikautti sohvaa vasten jäänyttä kättään epämääräisesti vatsansa yli. Siinä tuntui vielä selvä kohouma, se jota oltiin edelliset viikot ehditty ihmetellä ja silitellä. Muisto Liamista ensimmäistä kertaa tunnustelemassa hänen vatsaansa sai palan nousemaan kurkkuun. Lääkäri oli selittänyt, että nyt raskauden keskeytymisen jälkeen tilanne alkaisi pian normalisoitua. Kaikki merkit raskaudesta vain lopulta häviäisivät pois, eikä Happyn ollut ihan helppo sisäistää sitä. ”It still feels like it did before”, Happy sanoi, eikä vielä raaskinut siirtää kättään pois. ”But at the same time I also feel empty. And like my heart is breaking or something”, tyttö jatkoi. Tiesikö hän edes miltä sydämen särkyminen tuntui? Ainakin äänessä oli selviä säröjä. ”Other than that I think I’m okay.” Sydämen särkyminen ja tyhjyys ehkä kumosivat kaiken, mitä hyvinvoiminen olisi tarkoittanut, mutta pointti kai olikin lähinnä, että hän eläisi kyllä. Tästä selvittäisiin, vaikkei oltu ihan varmoja miten se tapahtuisi. Happy veti kätensä pois vatsaltaan ja päästi vähän säälittävän inahduksen. Näin ei koskaan pitänyt käydä, koska hänen ei pitänyt kiintyä mihinkään kehittymättömään solumuodostelmaan. Kiintyminen oli pääosin Liamin syytä, mutta ei se lopulta ollut mitään mistä hän olisi oikeasti voinut sitä syyttää.

”I can’t believe we’ll have to tell everyone that this isn’t happening anymore”, Happy huomautti väsyneesti. Perheelle soittaminen oli ollut yksi asia, mutta entä kaikki muut? Ystäville oli ollut pakkokin kertoa vauvasta siinä vaiheessa, kun koko elämä oli kääntynyt ihan päälaelleen. Ei sillä että he olisivat heti raskausuutisten jälkeen vain lukkiutuneet asuntoonsa ja alkaneet viettää aikaa ainoastaan kahdestaan, mutta oli ulkona käyminen vähentynyt heti radikaalisti. Happyn alkoholittomuus oli myös vetänyt ihan liikaa huomiota puoleensa, samoin se, että muiden pokaileminen oli loppunut kuin seinään ja olihan koko Liaminkin olemus muuttunut, kun se oli alkanut käydä luennoilla. Jotkut olivat suhtautuneet uutisiin paremmin ja jotkut huonommin, mutta kaiken sen takaisin ottaminen tuntui käsittämättömän raskaalta.

Peloista tai tunteista ei oltu juuri puhuttu silloin, kun keskenmenon mahdollisuus oli ensimmäistä kertaa nostettu pöydälle. Tietenkin lääkärin sanat oli otettu vakavasti ja ainakin Happy oli ollut niistä huolissaan, mutta eivät he olleet keskustelleet siitä mitä raskauden keskeytyminen sitten oikeasti toteutuessaan taroittaisi. Happysta pahasti tuntui, että hiljaisuus oli vain pahentanut nyt käsillä olevaa tilannetta. Liamilla oli ollut tarve takertua niihin jo tehtyihin suunnitelmiin, eikä hän ollut estellyt sitä. Kuka olisi voinut rikkoa jotain sellaista? Pesänrakentaminen ja kahdestaan kotona kyhnääminen oli tuntunut oikeastaan aika hyvältä, vaikka nopesti Happy oli huomannut kaipaavansa jotain vanhojakin juttuja. Nyt niihin voitaisiin palata jos haluttaisiin, mutta oliko se kovin realistinen visio? ”Yeah, I guess not”, Happy myönsi, kun Liam vakuutteli, ettei heidän tarvitsisi tehdä ystäville kertomisen eteen vielä mitään. ”But I mean, I can’t stay in forever. Someone is going to ask at some point. People were already telling me how much it was showing and now… Well it obviously is not going to be showing much longer. It’s all just going to disappear.” Päässä humisi oudosti puhuessa. Ei heidän olisi pakko kertoa, mutta kyllähän ihmiset huomaisivat. Se oli varmaan asia, jota Liamin oli vaikea ymmärtää: eivät ihmiset olleet tuijotelleet sen mahaa ja tulleet kyselemään oliko se oikeasti raskaana.

Alkujaan Happy oli ollut se, joka ei halunnut ajatella tulevaisuutta. Nyt osat olivat ehkä muuttuneet. Päätöstä lapsen pitämisestä Happy oli aluksi halunnut lykätä mahdollisimman pitkälle, mutta nyt tuntui naiivilta ajatella, että he voisivat vain teeskennellä, ettei tätä ollut tapahtunut. Liamko menisi huomenna luennolle ja leikkisi, että kaikki oli kunnossa? Vai eikö se aikonut enää mennä? Jollain tavalla Happya houkutti ajatus, että olisi pyytänyt poikaa vain jäämään kanssaan kotiin lepäämään, mutta itsepetosta sekin pidemmän päälle olisi ja ahdistus päätöksistä tuntui kovin pakottavalta. Vanhempien kanssa käyty keskustelu pyöri Happyn päässä ja sen kelaaminen keskeytyi vasta, kun Liam kysyi halusiko hän mennä kotiin tai lähteä ihan mihin tahansa. Pakoon. Pakeneminenhan tietenkin ratkaisisi ongelman kaikille kertomisesta. Happy oli hetken hiljaa ihan vain ajatellakseen. Hän puri huultaan vaikeana ja mietti miten sanoisi asiat joita oli ajatellut. Mikään ei tuntunut oikein reilulta Liamia kohtaan, mutta kertomatta jättäminen olisi kai tuhat kertaa pahempaa.

Tyttö kömpi ylös asennostaan niin, että saattoi nähdä miehen kasvot paremmin (rikkinäiseltä sekin näytti). Hän koukisti jalkansa Liamin sylin yli niin että paljaat varpaat kohtasivat sohvan toisella puolella, jolloin istui edelleen melkein sen kainalossa vaikkei ollutkaan ihan iholla kiinni. Happy aavisti syyllisen ilmeen kivunneen kasvoilleen jo nyt. ”I don’t think Europe or Japan are going to fix this”, Happy mumisi hiljaa ja nosti lempeästi kätensä silittämään hiuksia Liamin korvan takaa. ”Not that I have any idea what is”, naurahdettiin perään surumielisesti ja outo hymy käväisi huulilla. Sen sanominen ääneen tuntui pistona rintakehässä. ”Mom did ask if I wanted to come home and I’m considering that. Like you said, getting a break from everything might be good for me”, hän jatkoi sitten ja seurasi varovasti Liamin ilmeistä koska se tajuaisi. Mitään selvää merkkiä oivalluksesta ei tullut ja Happy puri taas huultaan. Tuntui syylliseltä edes ajatella sellaista, mutta… mitä Ann Arborissa oikeastaan oli? ”I might come back, but I don’t… I don’t know.” Se kuulosti siltä, että hän aikoi lähteä. Ehkä siltäkin, että tämä loppuisi, muttei Happy oikein tiennyt mitä voisi tai haluaisi pyytää. Ei hän voisi lähteä Liamin kanssa kiertämään Eurooppaa tai Aasiaa, eikä jatkaa siitä missä oltiin toukokuussa painettua pausea ja päätetty aloittaa uusi elämä.

Oli ollut päiviä jolloin Happy oli tosissaan halunnut loukata Liamia ja nähnyt jopa vaivaa sen eteen. Hän ei ollut erityisen ylpeä niistä hetkistä, mutta kai kaikkien elämissä oli sellaisia. Tänään ei kuitenkaan todellakaan ollut sellainen päivä ja pojan ilmeen näkeminen sai Happyn heti katumaan sanojaan, vaikka halu palata kotiin olikin todellinen. Ei hän halunnut satuttaa Liamia ja heti erottaessaan jännityksen sen suupielissä hän toivoi, että olisi voinut ottaa sanansa takaisin. ”Hey…” Happy mutisi sovittelevasti, eikä suostunut vetämään kättää pois sen kaulan ja niskan taitteesta, vaikka joutuikin selvästi välttelyn kohteeksi. Happy painoi hellästi leukaansa pojan olkapäätää vasten ja hengitteli rauhassa kaulalle sen puhuessa. Se ei halunnut, että hän lähtisi. Tuliko uutinen yllätyksenä sen jälkeen, kun he olivat suunnitelleet perustavansa perheen yhdessä? Ehkä kuitenkin tavallaan. Oli eri asia muuttaa kaikki, jotta voitaisiin kasvattaa lapsi kuin pysyä päätöksessä sitten kun mitään lasta ei ollutkaan. Happy ei ollut tiennyt – ei oikeastaan vieläkään – mitä Liam nyt haluaisi. He olivat molemmat olleet täysin tyytyväisiä elämäänsä kaksi kuukautta sitten, joten olisi ollut epäreilua olettaa, että se haluaisi nyt olla hänen kanssaan jotain muuta kuin he olivat olleet silloin. Vaikka väliin olikin mahtunut lastenhuoneen sisustuksen suunnittelua ja aika paljon kaikkea sellaista, mikä ei ollut koskaan kuulunut suunnitelmaan.

”I shouldn’t have said it like that. We just lost our baby and that was unnecessary. I’m sorry”, Happy kuiskasi ääni värähtäen Liamin korvaan ja suukotti hellästi sen leukapieltä silmät hädintuskin raolllaan. Otsaa nojattiin hetki toisen ohimoon, kunnes raskas huokaus taas karkasi huulilta. Helvetti. Happy suoristi hieman niskaansa ja katsoi eksyneenä Liamin sivuprofiilia. ”I don’t know what to do, Liam”, hän myönsi ja antoi katseensa valua pojan kasvoista siihen huoneeseen heidän ympärillään. Kaikki olisi ollut siinä. Tuossa heidän tyttärensä – jostain syystä Happy arveli lapsen olleen tyttö, vaikka sukupuolta ei tietenkään oltu vielä tiedetty – olisi ottanut ensiaskeleensa ja tuossa se olisi oppinut kutsumaan häntä äidiksi tai Liamia isäksi, ihan kummin vain ensin, ei hän olisi suuttunut vaikka olisi jäänyt toiseksi. Happy räpäytti silmiään vähän säikähtäneinä niistä ajatuksista. ” I wasn’t ready for what was going to happen to us, but I’m not ready to go back to how things used to be either. My head is full of ideas and images about what life would have been and, yeah, perhaps they’ll pass, but I don’t really want to stay only to find out if they don’t. There’s not much for me in Ann Arbor, is there? You’re the only reason I ever came here”, tyttö huokaisi ja pyyhki molemmilla käsillään kasvojaan. Ei hän ollut koskaan aiemmin myöntänyt muuttaneensa kaupunkiin vain Liamin takia, mutta olihan se kaiketi ollut aika ilmiselvää. Hän oli halunnut palan pojasta ja sen elämästä, ei siinä perinteisessä parisuhdemielessä, mutta kuitenkin. Ja niiden kolmen vuoden aikana hän oli saanut enemmän kuin oli ajatellutkaan.

”Do you want to come to South Haven with me?” Happy kysyi tietämättä itsekään mitä ajatteli kysymyksestä. Liam ja South Haven olivat kaksi asiaa, joita oli vaikea kuvitella samaan lauseeseen. ”I need to be at home. Maybe not for that long, but I can hardly make any promises because I guess it’s safe to say I’m fairly unstable at the moment”, hän lisäsi ja naurahti vähän ilottomasti yrittäessään vapauttaa tilannetta. Hetki sitten hän oli ollut kyynelissä ja nyt jo yritti vääntää aiheesta vitsiä. Siinä mielentilassa hän tiesi vain, että halusi nyt olla perheensä kanssa. Ja parhaassa tapauksessa tietenkin Liamin, mutta jos niitä kahta asiaa olisi mahdotonta yhdistää, olisi hänen tehtävä valintoja. Kotikaupungissa kaikki oli aina ollut yksinkertaista, ei koskaan tällaista sotkua kuin elämä nyt yhtäkkiä tuntui olevan ja siksi se tuntui ainoalta paikalta johon Happy saattoi parhaillaan kuvitella itsensä. Tyttö vei hellästi kätensä Liamin kasvojen molemmin puolin ja käänsi ne itseensä päin, jotta sai kiinni sen katseesta. ”I’m not trying to leave you behind you know. I’m still crazy about you. But I need to know what it is you want to do next.”