Patience, my enemy

”Dying is for weak, we won’t die, I promise”, Happy lupasi. Toisaalta pimeään mereen hukkuminen kuulosti kohtalaisen armolliselta vaihtoehdolta, kun sitä vertasi hääsuunnitteluun Reidien kanssa, joten ehkä Happy ei olisi pannut kuolemista pahakseen. Hän hymyili jonnekin Liamin paidan rintamukseen, kun mies huokaisten ilmoitti hoitavansa sen vastuullisen osapuolen roolin. ”It’s always been your job anyway, hasn’t it?” Happy hymisi tyytyväisenä. Ei se ollut mikään salaisuus, että Liam osasi kantaa vastuunsa häntä paremmin noin 90% ajasta. Ei sekään aina mikään kypsyyden multihuipentuma ollut ja olihan heidän elämänsä välillä melkoista säätämistä, mutta tässä asiassa oli ainoastaan hyvä, että Liam teki päätöksen perheensä seuraan liittymisestä itse. Happy tiesi joutuvansa lopulta ristituleen tässä koko asiassa, kun Liam toisaalta halusi, että hän antaisi sen vanhempien saada tahtonsa läpi ja toisaalta heidän omat mieltymyksensä olivat jotain ihan muuta. Se itse onnistuisi ehkä hädintuskin puolustamaan heitä jossain asiassa, mutta loput varmaan jäisi Happyn harteille. Sentään hän ei nyt ollut se, joka pakotti miehen illallistamaan perheensä kanssa. Se teki päätöksen ihan itse.

”Well we wouldn’t want to miss the baklava”, Happy myönsi vähän huvittuneena. Hän pyörähti kyljeltä selälleen kun Liam karkasi hänen heltyneestä otteestaan. Siitä oli itsekin helppo kampeutua istumaan ja hetken ympärilleen katseltuaan hän hivuttautui sängyn reunalle ja tavoitteli lattialle pudonneet kengät otteeseensa. Sujautettuaan ne takaisin jalkaan hän nousi ylös ja käveli seinällä roikkuvan peilin eteen suoristamaan mekkonsa ja sukimaan hiuksensa takaisin ojennukseen. ”Lets just get this over with shall we”, Happy tokaisi ja tavoitti Liamin katseen peilin kautta. Sekin oli saanut vaatteensa takaisin ojennukseen ja näytti nyt ainakin päällisin puolin valmiilta siirtymään alakertaan. ”And just that you know, I’m holding you up on that after dinner swim -thing”, brunette lisäsi virnistäen ennen kuin kääntyi tarttuakseen miehen käteen ja lähteäkseen johdattamaan sitä ulos huoneesta. Jos meri näyttäisi pimeyden laskeuduttua liian tappavalta, voisi hän hyvin tyytyä pihan altaaseenkin. Siitähän oltiin jo heitettykin kaikenlaisia varsin mukavan kuuloisia ideoita.

Matka Liamin huoneesta portaisiin ja siitä alakertaan oli suorastaan valitettavan lyhyt. Ei siis mennyt aikaakaan, kun he olivat jo palanneet muiden luokse ja saivat osakseen varsin monenlaisia katseita pöydän ääressä istuvalta seurueelta. Happy hymyili hieman nolosti ja pyyhki hiuksia korvansa taakse istuutuessaan hänelle osoitetulle paikalle. ”Sorry about the delay, I had hard time choosing the outfit”, valehdeltiin sujuvasti, koska Liamin hermoromahdusta ei varmaan ainakaan voitu syyttää.

Se vakuutuksen ottaminen puheeksi tuli kevyesti out of nowhere, koska Happy ei ainakaan muistanut olevansa tietoinen autolle sattuneesta vahingosta. Liam oli tarkka autoistaan – heillä oli ja tulisi varmasti aina olemaan niitä useita eli enemmän kuin omiin tarpeisiin –, eikä Happy siis varsinaisesti yllättynyt siitä, että se oli hoitanut ongelman heti pois silmistä. Välillä hän jopa toivoi, että se ottaisi noiden asioiden kanssa vähän rauhallisemmin, mutta taisi olla turha toivo. ”What ever happened I’m sure it was an accident, there’s no need to get all pissed off about it”, brunette totesi rauhallisesti ja vilkaisi miestä merkitsevästi. Jos kyseessä olisi ollut vakavakin asia, olisi hän varmasti kuullut siitä aikaisemmin. Ei toki ollut varmuutta siitäkään, etteikö Liam olisi voinut avautua aiheesta jo aiemmin ja puheet olivat vain valuneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten Happylle välillä autoista puhuttaessa kävi. ”I’ll remind you at Monday and the incurance company will take care of it.” Jos Happy olisi joskus itse kolhaissut jotain Liamin rakkaista autoista, olisi siitä varmaan tullut vuosisadan parisuhdekrisii.

Baklava sai Liamin niin innostuneeksi, ettei asiasta viitsitty edes kiusata millään tavalla, vaikka lapsille sokeria syytävä taloudenhoitaja olikin ihan huvittava ajatus. ”Sounds like you were her favorite”, myötäiltiin ja annettiin sen vain upota niihin lapsuudenmuisteloihinsa. Kalifornia sai Liamin mielialat heittelemään sellaista tahtia, että Happynkaan oli ihan täysin mahdotonta pysyä niiden perässä.

William ja Emily istuivat paikoillaan pöydän päissä ja muut olivat asettuneet sievästi niiden väliin. Happyn ja Liamin osaksi jäi ottaa omat paikkansa pöydän toiselta puolen. ”Is that something you two used to do together?” Happy kysyi kuin ei olisi ymmärtänyt Peytonin heittoa. ”Sounds like a nice hobby”, hän lisäsi, tarttui viinilasiinsa ja nosti sen huulilleen – oli yllättävän vaikeaa juoda iso kulaus niin, että se näytti vain pieneltä siemaisulta, mutta Happy taisi onnistua tehtävässä varsin kiitettävästi. Alkuruoka oli ilmeisesti juuri kerätty pois, eikä pääruokaa oltu vielä kannettu pöytään. Peyton näytti kiusaantuneelta äitinsä toruista ja Happyn kommentista, eikä Happy viitsinyt tarttua asiaan enää enempää. Sen sijaan hän kääntyi myöskin viinilasinsa takana piilottelevan Baileyn puoleen. ”So Bailey, how’s everything going?” kysyttiin ihan vain kohteliaan pöytäkeskustelun ylläpitämiseksi. Pääruokakin alkoi juuri parahiksi saapua pöytään, joten kohta voitaisiin sitten keskittyä syömiseen, mikäli keskustelu ei siitä lähtisi.

Baileyn elämästä ja sen Hawaii 5-0:sta saamasta pienestä roolista puhuminen tarjosi mukavaa vaihtelua raskaana vellovaan hiljaisuuteen ja Happykin paneutui täysillä kuuntelemaan sitä sisarusten välistä keskustelua. ”That does sound great, maybe it’ll grow into something even bigger”, Happy kommentoi ja tarttui taas viinilasiinsa. Viini oli varmaan ainut asia, joka tekisi illallisesta edes etäisesti miellyttävän ja Happy pahoin pelkäsi, että samoin kävisi heidän häilleenkin. Hänen täytyisi olla ihan järkyttävässä humalassa hääpäiväänsä asti, jotta edes luulisi selvinneensä voittajana niistä kaikista taisteluista, jotka arvatenkin vielä olivat edessä. ”I don’t even care are you taking Liam with you or not, but how can I talk you into taking me? I’d love a little holiday in Hawaii”, vitsailtiin ja nojauduttiin sitten tuolin selkänojaan, jotta pääruoka saatiin paremmin tarjoiltua pöytään. Havaijille karkaaminen kuulosti aika ihanalta, mutta mikä tahansa saari olisi kyllä toisaalta kelvannut.

Ruuan saapuminen hiljensi seurueen jälleen melko tehokkaasti ja Happykin tyytyi vain seuraamaan ilolla viinilasinsa täyttymistä. Vaikka äsken yläkerrassa oltiin puhuttu siitä, että illallisen voisi hyvin jättää väliin, oli Michiganista Kaliforniaan siirtymisen aikana ehtinyt tulla vähän nälkä. Muiden esimerkkiä noudattaen Happy alkoikin kaikessa rauhassa syödä ruokaansa, eikä yrittänyt enää uudelleen tehdä aloitetta keskustelun avaamiseksi. Happy oli juuri keihästänyt lautaselta lihapalan ja vihanneksia suuhunsa, kun Emily pakotti pöytäseurueen kääntymään katsomaan itseään. Happy ei tietenkään kyennyt sanomaan heti mitään, vaan joutui yksinkertaisesti nyökkäämään kiinnostuneesti tälle tavallaan jo varsin odotetulle puheenaiheelle. Kukaan oli tuskin hetkeäkään uskonut, että illallisesta selvittäisiin ottamatta häitä esiin. Happyn pureskellessa mahdollisimman rauhallisesti suutaan tyhjäksi Liam kysyi sen tärkeimmän kysymyksen. Kuinka monta ihmistä Emily oli aikeissa kutsua heidän häihinsä?

”152 just from your side?” Happy varmisti ja vilkaisi Liamia nopeasti. Sen ilme kertoi ihan tarpeeksi, joten Happy veti syvään henkeä ja pakotti kasvoilleen jonkinlaisen hymyntapaisen. 150 ihmistä pelkästään Liamin suvusta ja perhetutuista oli älytön määrä. Entä hänen perheensä, sukunsa tai heidän ystävänsä? Ei Happy välttämättä vaatinut, että häiden pitäisi olla parinkymmenen hengen pieni ja herkkä seremonia, mutta 150 pelkästään niitä ihmisiä, joista Emily Reid välitti. ”Liam didn’t mention that you had discussed the guest list”, brunette totesi ja laski aterimet rauhallisesti pöydälle. Kulmakarvat rypistyivät hetkeksi, mutta vain hädintuskin huomattavasti. Kommentilla ei haluttu saattaa Liamia huonoon valoon, vaan Happy epäili, että keskustelu oli luultavasti alunperinkin ollut varsin vähäpuheinen: olisi kai Liam muuten kertonut hänelle siitä? Ainakin maininnut, vaikka muuten halusikin pitäytyä pitkälti erossa häävalmisteluista. ”I was thinking that small would mean maybe 100 people including both of our families and friends. After all, we’re planning on helding the wedding in Michigan and I’d appreciate it if the venue could be even slighty intimate”, Happy katsahti Emilyä ja naurahti ohuesti. ”Does the list include just the closest relatives and friends from your side?” kysyttiin ja yritettiin pitää ääni mahdollisimman kompromissihaluisena. Juuri 10 minuuttia sittenhän hän oli luvannut Liamille. Arvatenkin tapahtumapaikastakin saataisiin vielä jotain vääntöä aikaan, jos hän ei olisi varovainen. Happy ei ollut maalaisromantiikan ystävä, eikä siis halunnut mennä naimisiin missään pimeässä ja ”romanttisessa” ladossa, mutta jos häät kohta venyisivät 300 ihmisen paikkeille – hän ei tietenkään halunnut, että valtaosa heidän vieraistaan olisi ihmisiä, joita hän ei edes tuntenut –, se merkitsisi jo jonkinlaisia rajoitteita paikankin valitsemiselle.

Ilmeisesti Happyn arvio äidin ja pojan välillä käydyn keskustelun laadusta ei ollut osunut aivan harhaan, Liam nimittäin väitti kärkkäästi, ettei asiasta oltu keskusteltu. Emilyn ilmeen nähtyään ja Happya vilkaistuaan se korjasi, että ehkä oltiin, mutta vähintään keskustelussa oli tehty selväksi, että he tosiaan halusivat pitää häänsä pieninä. Happy nyökkäsi Liamille melkein huomaamattomasti sen merkiksi, että uskoi kyllä sen puheisiin. Ei hänellä ollut mitään syytä ajatella, että se olisi oikeasti käskenyt äitiään kutsumaan niin paljon ihmisiä kuin vain tahtoi. Happy vilkaisi muuta pöydän ääreen kerääntynyttä seuruetta, joka näytti pääosin keskittyvän ruokiinsa, vaikka Happy tiesikin, että oikeasti ne kuuntelivat käytyä keskustelua korvat tarkkoina. ”It’s okay, we can still discuss about this”, brunette totesi pitäen äänensä varsin rauhallisena ja hymyillen Liamillekin rauhoittavasti. Ilme pääsi kuitenkin hieman värähtämään, kun Emily käänsi hänen puheensa pienemmästä juhlapaikasta Charlevoixin Castle Farmsiin. Charlevoix oli ihana kaupunki Michiganin pohjoispäädyssä ja valitettavasti Happy tiesi, mistä paikasta Emily puhui. Hän ei vain pitänyt sen äänensävystä tipan tippaa – mikä oikeus Emilyllä oli puhua hänelle sillä tyytymättömyyttä tihkuvalla äänellä? Se arvosti hänen mielipidettään? Teki tiukkaa pitää ilme peruslukemilla eli se hieman liian jännittynyt hymy huulilla.

Liam ehti keskeyttää äitinsä ennen kuin Happy pääsi sanomaan asiaan mitään. Sen äänensävy oli kiihtynyt ja tapa jolla se läväytti viinilasinsa pöytään sai pöytäseurueen tuijottamaan. Happy selvitti kurkkuaan. ”Charlevoix is a beautiful town and Castle Farm would be a charming place to marry, but I’m not sure if it’s really us.” Mikä naiivi lause se olikaan. Ei Emilyä varmasti kiinnostanut mikä oli heitä, sitä kiinnosti mikä puhutteli Reidien perhetuttuja, niitä tärkeitä ihmisiä, jotka olisivat pettyneitä jos eivät saisi kutsua. ”Sure it can seat 350 people, but we’d also have to acommodate them after the reception. Even my family and relatives, Charlevoix is almost four hours from South Haven. And we already have to take care of these things with those guests coming from here”, yritettiin nyt järkeillä, vaikka se tuntuikin aika turhalta. Arvatenkin Emily oli jo miettinyt nämä asiat miljoonaan kertaan ja oli valmis järjestämään ties millaisen sirkusteltan vieraiden yösijaksi.

Happy piti pienen tauon ja huomasi viiniä juodessaan kätensä tärisevän heikosti. Lasi onnistuttiin silti asettamaan pöydälle paljon Liamin aikaisempaa suoritusta rauhallisemmin. ” Both my parents come from South Haven, the town I grew up in and we now live. It’s a fairly small town. If we start to invite people that are not that close to us we’ll have to invite everybody”, huokaistiin ja katsahdettiin Liamin suuntaan kuin varmennusta etsien. ”We don’t want to do that”, hän täsmensi ennen kuin Emily ehtisi ilmoittaa, ettei isomman juhlapaikan hankkiminen olisi mikään ongelma vaan ainoastaan hyvä. Että kaikkien kutsuminen kuulosti loistavalta. Tai ehkei se sentään: Happyn oli vaikea kuvitella Reidien seurapiiriystäviä istumaan rintarinnan South Havenin pikkukaupunkilaisten kanssa. Jos Reidit kutsuisivat 150 ihmistä ja Lowesin pitäytyisivät parissakymmennessä, tulisi siitäkin varmasti sanomista. Miten ihanaa olisi palata avioituneena kaupunkiin, kun puolet asukkaista mulkoilisivat heitä näreissään?

”I appreciate everything you are doing for us -”, Happy aloitti, vaikka se ei aivan pitänytkään paikkaansa. Hän olisi mieluusti ottanut häät, jotka olivat kokonaan vapaat Emilyn päällepäsmäröinnistä, vaikka se olisikin tarkoittanut, että hääbudjetti olisi samalla pitänyt leikata minimiin. ”– But maybe we should discuss the guest list and the venue later, not during the dinner.”

Ei tietenkään ollut pienimmissäkään määrin yllättävää, että Emilyllä oli hihassaan ratkaisu heidän majoituspulmaansa. Ei sentään sirkusteltta, mutta Happysta tässäkin osuttiin ihan tarpeeksi lähelle. Tietenkin Reidit halusivat lennättää puolet Kalifornian seurapiireissä peuhaavista tuttavistaan Michiganiin ja majoittaa ne jonkun tuttunsa hotelliin ja tietenkin samalla voitaisiin majoittaa myös Happyn puolelta kutsutut. Koko tämä taistelu tuntui oikeastaan aika turhalta, koska Happy ei uskonut voivansa voittaa loukkaamatta Liamille tekemiään lupauksia. ”How nice of you”, se sai sanotuksi Williamille ystävälliseen sävyyn, vaikka oikeasti olisi vähän tehnyt mieli sanoa, etteivät he tarvinneet tai halunneet Reidien apua tässä asiassa tai missään muussakaan. Ehkei se ollut ihan totta: Liam ei varmasti olisi osannut elää ilman isänsä taloudellista tukea, vaikka se muuta väittikin ja kyllä Happykin niistä paikoittaisista ylellisyyksistä nautti. Kaikella oli kuitenkin hintansa.

Selvästikään Emily ei ymmärtänyt mitä ’we don’t want to do that’ tarkoitti. Happy räpytteli silmiään melkein epäuskoisesti, kun Emily kommentoi, ettei näyttäisi hyvältä, jos morsiamen puolelta vieraita tulisi vain muutamia. Hyvä ettei brunette heti pamauttanut, että jättäisi kohta ihan kiusallaankin kutsumatta kaikki muut paitsi lähimmän perheensä. Liam oli kuitenkin tarttunut hänen vihjeeseensä siitä, että keskustelu olisi hyvä lopettaa ennen kuin se riistäytyisi käsistä, eikä Happy siis päässyt enää sanomaan mitään. Hän vilkaisi tyytymättömänä lautastaan ja tarttui uudelleen aterimiin, vaikka ruokahalu olikin käytännössä mennyttä. Viini sentään maistui ja siihen Happy turvautuikin suupalojen välissä varsin häpeämättä. Ehkä Reidit alkaisivat pitää hänen alkoholinkäyttöään sopimattomana, mutta ne joka tapauksessa pitivät häntä onnenonkijana, joten mitä väliä.

Kumma kyllä Emily antoi hääasian nyt ainakin toistaiseksi olla, mutta eihän se nyt sentään täysin neutraalille maaperälle voinut puheenaiheissaan siirtyä. Happy etsi ensin selitystä latautuneeseen kysymykseen Liamista, josta sitä ei kuitenkaan saatu. Myöskään kukaan muu seurueesta ei osoittanut, että kysymys olisi oikeasti tarkoitettu näille, joten Happyn oli taas pakotettava se tyyni hymy kasvoilleen ja käännyttävä Emilyn puoleen. ”What do you mean?” hän kysyi varautuneesti. ”Has someone given you the impression that we would be moving soon?” tarkennettiin ja naurahdettiin mahdollisimman kevyesti perään. Hän pyysi tarjoilijaa täyttämään lasinsa ja saikin nopeasti palvelua. Tämä oli taas jotain Emilyn metkuja, joilla se yritti saada heidät puhumaan ohi suunsa ja lupaamaan, että he muuttaisivat Kaliforniaan ja liittyisivät osaksi sitä seurapiiriä, jota varten koko Reidien perhe eli. Ei olisi ensimmäinen kerta. (Salaa Happy välillä pelkäsi, että sitä Liam oikeasti halusi.) ”Because if we are, I’m not aware of that and now the surprise is totally ruined.” Ehkä se oli vähän liikaa, mutta Happy ei voinut itselleen mitään. Olisiko muutto pois South Havenista ollut maailmanloppu? Ei varmastikaan. Olisiko muutto Kaliforniaan ollut sitä? Mahdollisesti.

”Actually I live under the impression that we can stay wherever we want, even forever if we feel like it”, Happy vastasi ja äänensävy pääsi tyynestä ilmeestä huolimatta vähän liian pisteliääksi. South Haven ei koskaan ollut kuulunut hänen – heidän – suunnitelmiinsa: sinne oltiin vain päädytty erinäisten sattumusten kautta. Samasta syystä Happy ei ollut myöskään miettinyt, tulisivatko he viettämään siellä koko elämänsä. Sellaisten suunnitelmien tekeminen tässä vaiheessa tuntui turhalta ja Happy oletti, että Emilykin otti asian puheeksi ihan vain kokeillakseen häntä. Liamin sisarukset eivät sitä tietenkään tuntuneet tajuavan, vaan Rylee tarttui innostuneesti ajatukseen Happyn ja Liamin muuttamisesta San Carlosiin tai mihin tahansa länsirannikolle. Coltin mainitseminen varmaan saisikin Liamin pian pakkaamaan tavaransa ja muuttamaan takaisin Californiaan. ”Maybe we will move here some day, who knows. We haven’t really discussed it. We have our jobs at Michigan and almost all of our friends live in the Midwest or the Norhteast. My brother, Spencer, lives in New York and I’ve heard that’s an excellent city to live in too”, Happyn oli pakko vähän hämmentää tilannetta heittämällä se kommentti New Yorkista. Ennemmin hän muuttaisi sinne kuin Kaliforniaan, mutta sitä ei sentään mainittu edes kiusallaan.

Liam yritti selvästi hillitä tilannetta lisäämällä, että he olivat onnellisia siellä, missä olivat. Happy vilkaisi sitä vähän huvittuneena, mutta myös kiitollisena. Emily yritti alkaa väittämään vielä vastaan, mutta Liam keskeytti sen puhumalla rannalle lähtemisestä. ”Sure, after we’re done with eating. How about you guys?” kysymys osoitettiin Liamin sisaruksille. Ne näyttivät siltä, etteivät oikein olisi halunneet sotkeutua koko tilanteeseen edes ottamalla kantaa rannalle lähtöön. Ilmeisesti se muuttamisasia kalvoi vielä kaikkia, joten Happy huokaisi ja veti kasvoilleen sovittelevan hymyn. ”If we at some point decide to leave South Haven, I’ll make sure you’ll be the first ones to know, but we haven’t had plans like that yet. So there’s no need to worry about that.”