You should know where I'm coming from

OOTD

Kaksi viimeistä viikkoa, Aimee oli ollut kiinni West Pointissa ilman vapaita. Koulutuksena alkoi olla loppusuoralla ja se tarkoitti ensi vuonna lähtöä Lähi-Itään. Aimeella oli kaiken kaikkiaan vielä vuosi aikaa valmistautua tulevaan koitokseen ja vaikka se aika saattoi kuullostaa pitkältä, niin loppujen lopuksi se oli aika lyhyt aika, kun tiesi että lopputulos oli sotaan lähteminen. Isänsä olivat siitä suorastaan kauhuissaan. Luonnollisesti, mitä nyt Jamesin ja Williamin kaltaisilta vanhemmilta saattoikaan olettaa. He olivat huolissaan tyttärestään jo silloin kun hän oli lähtenyt United States Military Academyyn. Williamin isä James puolestaan oli äärimmäisen ylpeä adoptiolapsestaan. Halu maavoimiin liittymiseen ja sen kautta eläminen oli lähentänyt Donaldia ja Aimeeta suuresti. Näin ollen omiin vanhempiin ei pahemmin työ – ja koulutusasioissa turvauduttu, vaan enemmin isoisään, joka oli itsekin luonut pitkän ja antoisan uran maavoimissa. Se oli ilmaa jota hän hengitti, aivan kuten Aimeenkin kohdalla. Tietenkin James ja William olisivat toivoneet tyttärensä valitsevan jonkun astetta tavallisemman ura, kuten taiteen, lääketieteen tai oikeudenparissa, mutta ei. Aimee ei kokenut mitään niistä omakseen ja niin 24 vuotias Adlerin tyttö oli tyytyväinen siihen elämäntilanteeseen, missä oli nyt.

Vapaapäivästä huolimatta, se ei estänyt Aimeeta suuntaamasta ampumaradalle. Totta kai vanhempia oli käyty tervehtimässä, Aimeen vietyä heidät brunssille, ennen ampumaradalle lähtöä. Se oli kaikesta siitä kovaäänisyydestään huolimatta yksiä rauhallisimpia paikkoja New Yorkissa. Eikä tuolla useimmiten törmätty tuttuihin – ainakaan Aimee harvemmin törmäsi kyseisellä radalla ystäviinsä tai perheeseensä. Donald oli puolestaan poikkeus. Isoisän kanssa joskus jopa sovittuun ampumarata treffejä ja heille se ei ollut normaalista poikkeavaa. Donald oli äärimmäisen ylpeä myös siitä, että lapsenlapsestaan oli valmistumassa luokkansa priimus. Olihan se hienoa, vaikka Aimeessa se ei herättnyt kummoisia tunteita. Keli oli sinä vapaapäivänä kuitenkin mitä mahtavin ja Aimee olikin hurauttanut sen kunniaksi ampumaradalle moottoripyörällään. Moottorisammutettiin ja kypärä jätettiin rennosti pyörän sarveen roikkumaan, kun avaimet napsautettiin irti ja selässä roikkuvan laukun kanssa suunnatiin tiskille. Tutulle omistajapariskunnalle heilautettiin kättä pirteästi tervehtien ja samalla heidän kanssaan vaihdettiin tuttvaallisesti muutama sananen sen hetkisestä elämäntilanteesta, ennen kuin suunnattiin omaan koppiin. Viereisessä kopissa oli uusi kasvo, jota Aimee ei ollut koskaan nähnyt, mutta kun katse miehen kanssa kohtasi, tuolle myös hymyiltiin ystävällisesti ja nyökättiin tervehdykseksi.

Laukku laskettiin maahan ja sieltä kaivettiin korvatulpat sekä tuttu käsiase lippaineen. Keskittyminen oli siinä vaiheessa vain ja ainoastaan siinä mitä radalle oltii tultu tekemän. Tuplat laitettiin korviin ja ase ladattiin, joiden myötä kädet ojentuivat eteen, ennen kuin ensimäiset laukaukset ammuttiin. Tauluun ilmestyi kaunisrivi luodinreikiä ja laskiessaan aseen alas, Aimee hymyili tyytyväisesti itsekseen. Kuumasti porottavan auringon myötä Aimee laskeen alas ja pyyhkäisi otsaltaan muutaman hikipisaran pois. Katse kävi samalla viereisessä kopissa, jolloin nainen mutristi mietteliäästi huuliaan ja otti toisen korvatulpan pois. Omasta kopista siirryttiin varovaisesti kurkkaamaan viereiseen koppiin ja nojautumaa väliseinää vasten, huomaten samalla miehen ottavan sopivasti toisen korvatulpan pois korvastaan. ”Hey.”, hän tervehti toista vinosti hymyillen ja nyökkäsi seuraavaksi tuon asetta kohti. ”What you got there?”, brunette tiedustelikin jo seuraavaksi kulmiaan kevyesti kohottaen, samalla kun kysyvä katse kääntyi miehen puoleen. Aimee kuitenkin ymmärsi nopeasti, kuinka tunkeilevaa käyttäytymisensä oli – hän oli vain tottunut siihen että radalla oli niin paljon tuttuja, joiden kanssa saattoi silloin tällöin vaihtaa sanasen jos toisenkin. “Aimee Adler.”, nainen vuorostaan esitteli itsensä ja ojensi jopa kätensä tuota kohti. ”And you’re?”, Aimee toivoi niiden kysymyksien myötä, ettei toinen tuntisi oloaan epämukavaksi ja loikin seuraavaksi kasvoilleen hiukan huvittuneen hymyn, keventääkseen tunnelmaa. Saattoihan olla että toinen ei pitänyt uusista tuttavuuksista ja torppaisi sen keskustelun siihen. “Sorry for intruding but I’m regular, so I know you’re new here. Where are you coming from?”

Miehen asekäsittelytaidot olivat yhtälailla herättäneet kysymyksiä Aimeen päässä. Radalla kävi kaikenlaisia sankareita; oli poliiseja, palveluksessa olevia ja sitten ihan taallisia pulliaisia, jotka kävivät vain päästämässä höyryjä. Aimee itse asettui näistä armeijanleipiin suunnattuun kategoriaan. Siinä sitten heräsikin kysymys, oliko kyseinen uusi tuttavuus ihan tavallinen radalla ammuskeleva siviili, vai sitten löytyikö hänellä enemmänki asekäsittely taustaa. Aimee mietiskeli itsekseen että samanlaisia taitoja hän oli ainoastaan nähyt vanhemmilla, vuosia armeijassa työskenneillä herroilla. Hyvä esimerkki oli hänen Donald isoisänsä, joka taitoi aseen käytön taitavasti. ”Well that’s a nice gun.”, Aimee nyökkäsi hyvin vakuuttuneeseen sävyyn, kun nyökkäsi aseen puoleen ja hymyili pienesti.

Kun esittäytyminen omalta osalta oli suoritettu, kädet vietiin rentoon puuskaan rinnalle ja kopin seinämää vasten nojauduttin toisella kyljellä kevyesti. Miehen kysymykselle hymähdettiin hymyillen – nähtävästi hänenkään taidot eivät olleetjääneet huomaamatta, kun kyseinen herra tiedusteli kumpaan kastiin hän kuului. ”Military. This is my fourth year in West Point and after my graduation at United States Military Academy, I’m going on tour.”, Aimee koki vastanneensa suhteellisen täydentävästi miehen kysymykseen – laitettuaan myös hetki sitten merkille miehen ei-niin-amerikkalaisen aksentin. Loppujen lopuksi sen aksentin kuultuaan miehestä pystyi äkemään, ettei tuo aivan periamerikkalainen ollut. ”Nice to meet you, Frank.”, Aimee nyökkäsi ja nähdessään sen Frankin kasvoilla käyneen, kapean hymyn,se kirvoitti jopa Aimeen kasvoille sitäkin leveämmän, ystävällisemmän hymyn. Seuraavaksi Frank jo kertoilikin olevansa Lontoosta ja muuttaneensa New Yorkiin muutama kuukausi sitten, joka sai Aimeen nyökkäilemään kevyesti. ”Yeah, your accent pretty much gave you away.”, Aimee naurahti huvittuneeseen ja hyvin rentoon sävyyn, ennen kuin sipaisi muutamaa tummaa suortuvaa korvansa taakse.

”How’s New York? Have you enjoyed your time here?”, hän kyselikin jo seuraavaksi, kun kävi selväksi ettei Frank karttanut seuraa. Aimee puolestaan oli todella sosiaalinen, ulospäin suuntautunut ja positiivinen persoona, joka olisi luultavasti saanut pahemmankin pessimistin ajattelemaan positiivisesti. Frank toisaalta vaikutti vielä suurelta mysteeriltä, joka luonnollisesti herätti Aimeen mielenkiinnon entiseltään. ”I almost born and raised here so… If you need a guide or something else, I can help you. If you want, of course.”, Aimee sanoi, samalla kun irroitti kätensä puuskasta ja vei toisen käsistään rennosti lanteilleen. Aimee katsahti nopeasti heidän ympärilleen – paikalla ei ollut sillä hetkellä muita kuin he ja omistaja pariskunta. Se oli itse asiassa mukavaa, ettei siis ampumaradalla ollut ruuhkaa. Se nimittäin mahdollisti paremmin kasuaalimaisen juttelun kanssa ammuskelijan kanssa. Katse palautettiin kuitenkin takaisin Frankiin ja tuolle hymyiltiin vinosti. ”So Frank. Now we're on first name basis, I have to ask this too; military or law enforcement? Nobody I know, except my superiors and grandfather, uses gun like that.”

”I may sound too myself confident, but I know I will ace it. They say I have bright future ahead.”, Aimee yritti kuullostaa vaatimattomalta niiden sanojen kanssa, mutta hän jopa itsekin tiesi olevansa hyvä siinä mitä teki – ja oli tulossa tekemään. Ei sillä, Aimeen tie siihen pisteeseen ei ollut koskaan helppo, vaan kaikki saavuttamansa oli saatu aikaiseksi kovalla työllä. Ensimmäisinä vuosina, kun muut lähtivät vapailla juhlimaan ja pitämään hauskaa, Aimee jopa fanaattisesti harjoitti ampuma- ja lähitaistelutaitojaan. Onneksi siitä oli päästy ja Aimee oli rentoutunut viimeisen vuoden aikana. Maavoimat olivat kuitenkin hänelle kuin nenä päähän, mitä kyseiseen ammatinvalintaan tuli. Useimmat tytöt hänen tilanteeessa olisivat luultavasti seruanneet isänsä jälkiä taiteen ja kirjallisuuden pariin, mutta ei. Toki Aimee piti taiteesta ja hänet oli vuosien saatossa raahattu kaikenlaisiin taidegallerioihin ja tilaisuuksiin, mutta ammatikseen hän ei halunnut sitä tehdä. Se ei loppujen lopuksi tuntunut omalta missään muodossa. Frankin puhuessa siitä Lähi Idän tilanteesta ja vuoden 2001 tapahtumista, Aimee nyökkäili kevyesti. ”And without a doubt, that’s one thing which makes me little bit nervous but… I'm trying not to think it yet.”

”I've never been to London. I would like to because it sounds like it would be my kind of city.”, Aimee nyökkäili. Aimee piti suurista kaupungeista ja niiden vilinästä. New York oli siitä mahtava ettei kyseinen kaupunki nukkunut koskaan. Aimee rakasti matkustamista ja Lontoo oli oli ollut aina naisen must go –listalla. Tämän hetkiset opiskelut eivät kuitenkaan antaneet myöten matkustelulle, joten Aimee odotteli rauhassa oikeaa hetkeä jotta pääsisi matkustelemaan siviilinä. Aimeen tarjouduttua avuksi, hän hymyili tapansa mukaisesti miehen sanoille. Aasialaiskaunotar jopa naurahti toisen ehdotukselle. ”I like your accent. Keep it. NYC English is so booring compared to that.”, nainen kehui, samaan aikaan juoksutti kätensä tumman hiuspehkonsa lävitse, jättäen sen sitten roikkumaan niskansa taakse.

Aimeella meni tovi tajuta, kuinka huonosti oli saattanut ilmaista hetki sitten itseään. Hän naurahti ja aluksi jopa vaivaantunut, mutta myös pahoitteleva hymy oli levynnyt kasvoilleen. ”Hey, wow wow – I didn’t say that!”, Aimee kerkesi aloittaa puheidensa korjailun ja jopa lopettaa siihen loossiin nojailun, kun nosti kätensä pienesti ylös. Nopeasti hän kuitenkin huomasi, ettei Frank tosissaan siitä äskeisestä loukkaantunut, joten Aimee osasi karistaa sen vaivaantuneisuuden olemuksestaan ja hymystään. Frankin kertoessa omista taustoistaan, naisen kulmat nousivat puolestaan vaikutuksesta. ”Well, you certainly have nice long career behind you. Hopefully I have one, too.”, brunette nyökkäili vaikutuneena ja palautti kätensä rennohkoon puuskaan eteensä.

Kieltämättä se että toinen oli palannut komennukselta viime syksynä oli herättänyt uusia kysymyksiä. Luonnollisesti Aimeen kaltainen keltanokka oli utelias kuin mikä, joten hän halusi tietää enemmän Frankista. ”What brings you to New York? New job or something else? What do you do for living? Sorry for all the questions – I'm just curious.”, Aimee yritti ylläpitää sitä rentoa sävyä heidän keskustelussa ja uskoi siinä onnistuneen kaikista niistä kysymyksistä huolimatta. Hän ei ollut vähään aikaan tavannut muita kuin vuosikurssinsa muita alokkaita, joten luonnollisesti se oli suunnattoman virkistävää, kun pääsi juttelemaan jonkun kanssa ”talon ulkopuolella”. Samaan aikaan painoa vaihdettiin kevyesti jalalata toiselle ja katse vuorostaan kävi nopeasti tiskin takana hääräävässä omistaja pariskunnassa. ”But I do hope you enjoy your time in New York City.”

Siinä Frank oli oikeassa. Itsevarmuus ei ollut pahasta vaan ylimielisyys. Aimee oli alusta alkaen yrittänyt pitää itsensä nöyränä. Tosin ei se ollut vaikeaa hänen kohdalla, sillä hän ei ollut luonteeltaan ylimielinen – vaikka itsevarma olikin. Sen sijaan useamman muun alokkaan kohdalla, joka oli aloittanut kanssaan samaan aikaan, hän oli huomannut sellaista ylitse ampuvaa ylimielisyyttä. Useimmat eivät olleet edes West Pointiin saapuessa vielä olleet täysin varmoja siitä, mitä heitä odottaisi ja joitakin aloittaneista alokkaista olikin pudonnut matkasta vuosien varrella. Rehellisesti sanottuna ei Aimeekaan tiennyt, vaikka Donald oli kertonut hänelle asioita ennen, kuin oli astellut West Pointiin kolmisen vuotta sitten. He olivat myös harjoitelleet ampumista ja erilaisia lähitaistelulajeja hän olikin harrastanut pienestä pitäen, kiitos William isänsä. Hän oli siis kaikin puolin tyytyväinen tähän elämäntilanteeseen.

”Noted. Do you have any other good advices?”, Aimee kysäisi hymyillen. Seuraavaksi Aimee hetkellisesti käänsi selkänsä Frankille ja nappasi omasta laukusta juomapullon, josta otti muutaman huikan. Siinä auringonpaisteessa tuli todella kuuma, vaikka he eivät edes tehneet muuta kuin jutelleet. Kieltämättä sen uuden tuttavuuden seurass Aimee unohti hetkellisesti mitä oli tullut ampumaradalle tekemään. Ei sillä että se olisi haitannut naista. Hänestä oli mukava jutella ja Frankin osoittauduttua kiinnostavaksi juttuseuraksi, Aimee ihan mielellään jatkoi jutustelua miehen kanssa. ”I can imagine that.”, nainen vastasi pienesti nyökkäillen niihin Frankin sanoihin ja otti samalla uuden huikan vesipullostaan, ennen kuin nakkasi sen laukkuunsa.

Kädet kietoutuivat uudemman kerran rennohkoon puuskaan eteensä, samaan aikaan kun Aimee silmäili Frankia. ”Well that’s a change, but if you like your new job, that's the main thing.”, tai niin Aimee oli ainakin ajatellut. Työllä itsellään ei ollut väliä, kunhan siitä itse nautti. frankin puolestaan heittäessä vastapallon Aimeelle, nainen hymähti. ”My plans?”, ne sanat karkasivat aavistuksen liian nopeasti Aimeen suusta, jolloin hän naurahti kevyesti olkapäitään kohauttaen. ”Something like that. Frankly I haven’t thought about it so far, yet.”, niiden sanojen jälkeen seurasi lyhyt hiljaisuus, kun Aimee hetken keräili niitä ajatuksiaan tulevaisuuden suunnitelmien suhteen. Hänen elämänsä ja tulevaisuuden suunnitelmat eivät kuullostaneet ollenkaan niin mielenkiintoisilta kuin Frankin. Tosin heillä taisi olla ikäeroakin sen verran, että se oli ymmärrettävää. ”I think I go with the flow. See how everything turns out.”