Mission: Family Bonding

Veli sopi sinne hienoon toimistoon hienoine pukuineen kuin nakutettu. Se oli ihan tismalleen samanlainen kuin kaikki ne muut ovesta ramppaajat, jotka nukkuivatkin puhelin käden ulottuvilla, juoksivat aina tärkeästä menosta tärkeään menoon helvetinmoisessa kiireessä. Jeremiah oli joskus halunnut samanlaisen elämän, olla tärkeä ja arvokas. Vuosien saatossa hän oli tajunnut, että hänen käsityksensä tärkeästä ja arvokkaasta erosi merkittävästi muiden sisarusten ja vanhempien käsityksestä. Ehkä ne olivat outoja, ehkä hän oli. Kuka tiesi. Se oli kuitenkin varmaa, että isän opetukset olivat hänen kohdallaan menneet täysin hukkaan, eikä häntä olisi saanut sopimaan siihen toimistoon yrittämälläkään.

“Just saying hey. We haven’t been running into each other a lot lately”, Jerry vastasi niihin kyselyihin hyvin neutraalisti ja istui sitten alas sen pöydän ääreen. Kädet ristittiin rinnalle ja nojattiin rennosti taaksepäin. Hän toivoi, että omallakin toimistolla olisi ollut joku, joka olisi kantanut kahvia aina kun sitä tajusi pyytää. Se olisi ollut erittäin kätevää. Toisaalta töistä sai aina paussin, kun juoksi naapurikahvilaan. “I gotta admit, I do feel terribly underdressed right now”, oli pakko huomauttaa, eikä kyse tietysti ollut vain tunteesta. Miehen omakin kaappi oli täynnä hyviä pukuja, mutta yhtään niistä ei ollut sattunut valikoitumaan tänään päälle. Paikallaan jaksettiin istua sen alle minuutin verran, kun sitten nojattiin puoliksi pöydän yli ja napattiin joku kynä sormiin pyöriteltäväksi.

Ja niin bisnesvastainen kun Jeremiah olikin, niin board meeting kuulosti tässä vaiheessa ihan mielenkiintoiselta. Hän oli periaatteessa töissä, mutta käsillä ei ihan oikeasti ollut mitään järkevää tekemistä. Kotiin ei kehdattu mennä, eikä asemalla jaksettu hengailla. Siellä oli ilmastointikin rikki, mikä teki siitä ajan tappamisesta vielä tavallistakin inhottavampaa. "I'll come to a board meeting. Sounds exhilarating", mies tarjosi, vaikka kukaan ei ollut pyytänyt. Kai hänellä oli sinne oikeus mennä, kun tavallaan kyse oli perheyrityksestä. Tavallaan. Ja olihan hän nyt sentään joskus ollut siellä töissäkin. Sen kaksi päivää, ennen kun oli saanut tarpeekseen ja häipynyt. Se oli ollut paska liike, joten asiaa ei haluttu muistella sen suuremmin. 

"I need to borrow your car", Jeremiah sitten viitsi informoida veljeä siitä vierailun oikeasta syystä. Kynää napsuteltiin levottoman oloisena, vaihdettiin taas asentoa ja päädyttiin nyt nojaamaan toinen kyynerpää pöytää vasten ja tuijottelemaan ulos ikkunasta. 

Jacob ei ollut ainut, josta aina toisinaan tuntui että Jeremiah vihasi kaikkea ja kaikkia. Mies ei ollut itsekään ihan varma, milloin oli muuttunut jotenkin niin pohjattoman vihaiseksi ja katkeraksi, mutta niin oli päässyt käymään. Teema oli se, että tälläisissä tilanteissa jaksettiin olla mukavia ja hymyillä sen vartin verran, mutta sitten rupesi tympimään - tai ehkä ennemmin ahdistamaan - ja haluttiin vain karata paikalta. Samaa aikaa oltiin yksinäisiä ja kaivattiin omaa tilaa, mikä oli yhdistelmänä varsin raivostuttava. Aina päätyi olemaan tyytymätön.

Erityisen tyytymättömiä oltiin nykyisin perheen seurassa, koska Jerry ei ihan oikeasti pystynyt enää samastumaan siihen niiden ajatustapaan ja elämään, ja koki että joutui itsekin jatkuvasti näyttelemään ja huijaamaan siinä toivossa, että joku erehtyisi pitämään häntä jollain tapaa normaalina. Itsensä ja perheen välillä tuntui olevan loputtoman korkea muuri, joka blokkasi täysin näkymän toiselle puolelle. Hän yritti, toisinaan ihan säännöllisestikin, ylläpitää niitä perhesuhteita, mutta ei pidemmällä tähtäimellä vain yksinkertaisesti jaksanut. Veljelle ehkä hymyiltiin vähän nihkeästi, mutta se kahvia kantava sihteerineiti sai osakseen kunnon paraatihymyn.

Yllätys yllätys, veli suhtautui hyvin kriittisesti siihen ajatukseen, että Jerry tulisi mukaan palaveriin. “Maybe I just need a change, man”, sille huokaistiin. Jerry nappasi sen kahvikupin, vaihtoi taas asentoa siinä tuolilla ja antoi kynän pudota sormistaan takaisin pöydälle. Kun kynää ei voitu napsutella, naputeltiin sitten sormilla huomaamatta sitä mukia. “I can spin some numbers, and I’m way better at telling people no than you.” Se johtui ehkä siitä, että hän perinteisesti sanoi kaikkeen ei, ihan vain koska se oli helpompaa. Etenkin töissä. Aina jos jonkun korkea-arvoisemman piti erottaa joku tai antaa noottia, niin homma delegoitiin hänelle. Ehkä se oli se merijalkaväki, mutta Jerry osasi erinomaisesti työntää kaikki tunteensa sivuun ja vain kylmän rauhallisesti ja jämäkästi todeta, että tilanne oli nyt tämä, take it like a man and deal with it. 

"I got a date tonight, and due to a very unfortunate chain of events, and one 20 year old jackass who doesn't know how  to keep his shit in working order, my car just so happens to be in North Carolina", autoasiaan myönnettiin, "I'm not calling a cab to pick up a girl."

Katkeruus ja viha juonsivat todennäköisesti jostain ihan muualta kun perheoloista ja kotikasvatuksesta. Jeremiah oli monella tapaa aiheuttanut sen ihan itse. Pelkät terrorisminvastaiset opinnot olivat omiaan muuttamaan kenet tahansa enemmän tai vähemmän vainoharhaiseksi - mielessä pyöri koko ajan loppumaton checklist varoitusmerkeistä, ja mörköjä nähtiin kaikkialla. Kun siihen yhdistettiin vielä kokemukset lähi-Idässä ja NYPD:ssä… Usko ihmiskuntaan oli mennyt aikapäivää sitten, kun mitä käsittämättömämpiä asioita oltiin jouduttu ikuistamaan ihan omin silmin. Jos siitä kaikesta olisi selvinnyt positiivisena ja luottavaisena, sen olisi täytynyt olla jonkun tason ihme. Hän ei siihen ainakaan pystynyt.

“I didn’t just not come to work. I told someone”, mies puolustautui, mutta oli melko varma, että oli infonnut lähtöaikeistaan lähinnä jotain satunnaista siivoojaa, jos sitäkään. Hän ei ollut tarkoittanut sitä pahalla, mutta toimisto oli käynyt ahdistavaksi ja pieneksi. Kun oli tuntunut siltä, että seinät kaatuivat päälle, oli tuntunut paremmalta idealta vain häipyä. “I get your point, though”, oli pakko myöntää, ja melkein näytettiin katuvalta. “Sorry about that. I could still come, though. It’d be interesting to see what you do.” Toisin sanottuna hän ei halunnut palata töihin, ja tämä oli yhtä hyvä tekosyy kun mikä tahansa muukin.

Auton avaimet saatiin suorastaan hämmentävän kivuttomasti, ja ongelma oli sillä selvä. "Thanks", veljelle muistettiin huikata, kun napattiin se nippu ja sujautettiin se farkkujen taskuun. "I'll get it back to you tomorrow. With no scratches. Promise." Ylinopeussakko olisi varmaan isompi riski kun se, että onnistuttaisiin kolaroimaan. Siinä vaiheessa olisi voinut luontevasti lähteä, mutta Jerrystä tuntui typerältä vain kävellä sinne, pyytää jotain ja häipyä takavasemmalle. Niinpä hän yritti miettiä, mistä ihmiset normaalisti keskustelivat perheen kesken. "So, uhm.. How's life?" päädyttiin esittämään hyvin ympäripyöreä kysymys. 

“I still wanna go, though. It’ll be interesting”, Jeremiah toisti uudemman kerran, ihan varmuuden vuoksi. Ehkä siellä kokouksessa tarjoiltaisiin lisää kahvia. Siinä oli tietysti riski, että sielläkin olisi ihan kuolettavan tylsää, mutta niin olisi kyllä töissäkin. Vaihtelu virkisti, vaikka kuinka menisi sydestä saveen. Veli vielä vakuutteli, että se lähtö oli ollut ihan ok, vaikka tuskin oli. Perheen kesken tuppasi yksi jos toinenkin tekemään sellaisia asioita, joita ei muissa tilanteissa olisi kehdannut, ikävä kyllä.

Jacobin elämä kuulosti suurinpiirtein yhtä tylsältä kun Jerrynkin, eikä sillä ilmeisesti ollut edes jaettavaksi mitään uutisia. Sille paskalle avioliitolle kurtisteltiin vähän kulmia. “You know divorce is legal in this country, right?” miehen oli pakko kysyä, koska se sama tilanne oli jatkunut jo vähän turhan pitkään. Ehkä hän ei vain ollut yhtä pitkäjänteinen ja luottavainen, mutta olisi kyllä siinä tilanteessa kävellyt ulos aikapäivää sitten. "I don't get you sometimes", mumistiin päätä pudistellen, mutta hukutettiin sanat kahvikupin taakse. Totta kai sitä fiaskoa harmitti edes seurata vierestä, kun ei voinut auttaa millään tavalla. Enemmän veli olisi kyllä varmaan tarvinnut kovan potkun perseelle kun varsinaista apua tai kädestä pitämistä.

Sama kysymys palautettiin, ja Jeremiahilla ei ollut mitään sen suurempaa jaettavaa. "Same ol' same ol'" hän huokasi, "we're a bunch of sad losers, aren't we." Hänellä oli sentään jonkunlaista sosiaalista elämää, jos lukemattomat ensimmäiset treffit ja baarihookupit laskettiin. Niiden ulkopuolella ei sitten niinkään. Ketään ei haluttu nähdä sen parin kerran jälkeen, ja kerta toisensa jälkeen niiden puhelinnumerot kadotettiin ja puheluihin unohdettiin vastata.