I've been picking up the short stick

Nineveh, Irak. 16 Huhtikuuta 2009, klo 0825. Kaksi päivää Operation Ninewa Resolven julkistamisen jälkeen. 6 päivää sen jälkeen, kun 5 amerikkalaissotilasta menetti henkensä itsemurhapommittajan hyökätessä poliisitukikohtaan. Komennusta takana 53 päivää. 1271 tuntia ja 42 minuuttia. 68 kuollutta, 173 loukkaantunutta. Amerikka oli varpaillaan. Obama oli juuri ilmoittanut aikomuksestaan vetää suurimman osan joukoista pois Irakista, mutta sota oli edelleen käynnissä. Mikään ei ollut muuttunut presidentin kauniiden sanojen myötä. Sota oli edelleen sotaa, ja käskyt olivat selvät:

Tyhjennä naapurusto kapinallisista. Kapinallisista, jotka olivat ottaneet haltuunsa sen raamatustakin tutun antiikin kaupungin, jolla oli paitsi historiallista myös taloudellista arvoa. Palauta rauha, auta paikallisia puolustautumaan ja uudelleenrakentamaan. Anasta, valtaa, suojele. Jeremiah ei välittänyt siitä kaupungista, ei sen nykytilasta eikä sen historiasta. Hän välitti siitä, että ilmassa tuntui olevan aavemainen sumu. Raskas, pysyvä. Oli vaikea hengittää ja nähdä. Pahinta oli se, että oikeasti se oli kaunis päivä. Oikeasti aurinko paistoi, oli juuri sopivan lämmin. Oli kirkasta ja kaunista. Aina silloin tällöin saattoi tuntea kevyen tuulenpuuskan. Ja silti hän oli varma että tukehtuisi. Tukehtuisi siihen ilmapiiriin ja siihen kaupunkiin. Hän puristi vähän tiukemmin käsiin iskettyä M27 kivääriä.

Sinistä taivasta varjosti viiden helikopterin saattue, jokaisessa 15 sotilasta. Jokainen pakattu täyteen tulivoimaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Kaikilla oli sama päämäärä, sama missio. Kohde tuntui lähestyvän samaa aikaa liian nopeasti ja tuskallisen hitaasti. Ilmassa oli jännitystä ja odotusta, mutta myös kevyttä puhetta, vitsailua ja naurua. Asiat koitettiin pitää normaalina niin pitkään, kun vain ikinä oli mahdollista. “I’ve never liked helicopters. I don’t think they’re supposed to fly”, Jeremiah huomasi sanovansa. Tuntui, kun olisi kuunnellut omaa ääntään jonkun toisen korvin. Keho toimi omine lupineen, eikä voinut kun seurata vierestä.

Jerry katsahti kohti puoliksi suljettua ovea ja näki vilauksen niistä maisemista. Jossain toisessa tilanteessa ne olisivat olleet kuvankauniita ja upeita, mutta nyt ne näyttivät karuilta ja vastenmielisiltä. Jossain alhaalla kulki humveesaattua, vain muutamia minuutteja edellä. Maisemien lisäksi rekisteröitiin kuinka oltiin tarpeeksi korkealla, että putoaminen tarkoittaisi melko varmasti vähintään hengenvaarallisia vammoja, ehkä kuolemaa. Se saattaisi kyllä toisaalta olla miellyttävämpi vaihtoehto kun se mitä oli edessä. Jeremiah oli kuullut paljon kuvauksia siitä, miltä tuntui tulla ammutuksi. Joku oli sanonut, että se tuntui siltä kun koko keho olisi palanut. Hän toivoi, että kuolisi räjähdyksessä, tai saisi sniperluodin keskelle otsaa. Ei ehtisi ajatella mitään. Olisi vain olemassa, ja sitten olisi punaista sumua. Sitäkin enemmän hän halusi selvitä hengissä. Selviäminen oli asia, mitä ei oltu koskaan ennen jouduttu aktiivisesti miettimään. Nyt muuta ei edes osattu ajatella.

Vieressä istuva Miles katsahti häneen kysyvästi: “don’t you fly out of New York like once a month, Rhodes?” Se ei ollut väärässä - Jeremiah kävi ulkomaanmatkoilla jatkuvasti. Tai oli käynyt, joskus entisessä elämässään, mikä tuntui nyt äärettömän kaukaiselta. Lentäminen ei ollut ongelma - hän oli aina pitänyt siitä miten sai hetkeksi rauhoittua, olla kaikkien ulottumattomissa, tuntea itsensä vapaaksi. Helikopteri oli ongelma. Etenkin tämä helikopteri. Helikopteri, jolla ei lennelty alpeille lumilauta kainalossa, vaan jonka ainut missio oli pudottaa ihmiset keskelle kriisiä. Ja jättää heidät sinne.

“Yeah, on a plane. Helicopters are different from planes, you know. An airplane by it’s nature wants to fly, and a helicopter does not. It's a collection of rotating parts going around and around and reciprocating parts going up and down, all of them trying to become random in motion. If there’s any disturbance in that balance it just stops flying. Immediately and disastrously. And there’s no such thing as a gliding helicopter, sir.”—— “I think that’s the least of your problems, kid.”

Kaikki siinä lentävässä kuolemanloukussa olivat samaa mieltä. Joku naurahti, hermostuneesti ja kolkosti. Jeremiah tajusi, että se oli hän. “Boots on the ground in two minutes”, joku sanoi. Joku toinen nousi ylös, alkoi jakaa käskyjä, kävi vielä viimeisen kerran läpi sen toimintasuunnitelman. Sanoi ehkä jotain motivoivaa. Ja helikopteri ei pudonnut: Se laskeutui täydellisen hallitusti. Maa tomahteli, kun 30 paria saappaita tapasivat sen vuorotellen. Helikopterit nosti ilmaan sankan pölypilven, ja hetken oli oikeasti vaikea hengittää. Jeremiah hakeutui oman ryhmän rinnalle, ja noudatti käsimerkkejä. Edettiin kohti ensimmäistä kohdetta, kun räjähti. Paineaalto tuntui luissa ja ytimissä, päässä jysähti. 

Se tuli täysin puskista, täysin yllättäen. Ilmassa oli liikaa pölyä, että olisi nähnyt mitään. Jostain kuului huuto, josta ei saatu mitään selvää. Korvat soivat, ja siihen porukkaan levisi hallittu hysteria. Kaikki pakenivat, mies itse niiden mukana, täysin autopilotilla. Hän oli melko varma, että joku karjui hakeutumaan suojaan, mutta ei edes nähnyt ympärilleen tarpeeksi hyvin, että olisi onnistunut tunnistamaan ainuttakaan järkevää suuntaa. Katse kiinnittyi lähimpään rakennukseen, joka tuntui hyvältä kiintopisteeltä. Tarkoitus oli juosta sen vieressä olevalle sivukujalle, kun luodit halkoivat ilmaa kaikkialla ympärillä. Jonkun käsi tunnettiin kuitenkin hartialla, ja kun se suuntasi sinne rakennukseen, hänkin suuntasi.

Sisään suurin piirtein heittäydyttiin, kierähdettiin makaamaan vatsalleen sitä ulkoseinää vasten ja jäätiin haukkomaan henkeä. What the fuck.