Thirst to live drives hearts to their bottoms

Elämä tuntui nykyään jotenkin... Erilaiselta. Vuodessa oli selvästi käynyt enemmän kuin  olisi tarvinnut. Cait palasi mystisesti henkiin, selvisi ettei toinen ollutkaan kuollut ja kaikki mitä oli tapahtunut oli aikalailla yhtä tyhjän kanssa, Viktor meni ja pisti kämppiksensä paksuksi, ja oma kerholainen miltein onnistui tappamaan hänet.. Gates ei vieläkään ymmärtänyt miten lekurit saivat pelastettua hänen henkensä. Koskaan aiemmin kroppa ei ollut ilmoittanut että tämä oli tässä, vaikka terästä taikka luodista olisi tullut. Nyt sitten kun oman kerhon jäsen raivasi hänet sivuun puukon kanssa, elimistö viestitti aivoille että kannattaisi sanoa kaikki mitä oli sanottavana.

Se lapsenlapsi... Okei, hän oli tyytyväinen siihen, että toinen paljastui pojaksi, sillä hän tuskin olisi osannut olla mikään ihanne isoisä naispuoliselle lapselle, mutta miksi tuo typerä nimi? Hän oli sentään Caitin kanssa nimennyt Viktorin järkevästi, mutta ilmeisesti nykynuorisolla ei ollut mitään arvoja. Nyysittiin yksi nimi tuolta, ja toinen täältä, saaden lapsen kuulostamaan ennemmin satuhahmolta, kuin todelliselta ihmiseltä. Ehkä hän keksisi toiselle oman kutsumanimen, kuten Anatolii tai Andrya tai Andrei. Ja aivan varmasti toinen ei jäisi viimeiseksi lapsenlapseksi myöskään, ei taatusti, jos Viktor ja Kitty karkaisivat vähän väliä jonnekin, jättäen Anakinin joko hänen tai Caitin vastuulle. Tuskin näin pian tapahtuisi uutta vahinkoa, kun esikoinenkin syntyi kuukausi sitten, tai mistä hän tiesi. Hänellä ei ollut oikein samanlaista saumaa omassa nuoruudessaan Caitin kanssa, laittaa toista lasta alulle heti kun ensimmäinen oli ulkona, joten...

Gates havahtui ovikellon ääneen, raottaen silmiään. Hemmetti, hän oli nukahtanut sohvalle. Luojan kiitos hän ei sentään ollut kääntänyt kylkeään tai liikkunut muuten, jolloin rintakehällä nukkuva vauva olisi joko lentänyt lattialle tai liissaantunut hänen painonsa alle. Oli tässäkin, hänen kokoinen järkäle koetti olla mahdollisimman hellävarainen, ettei murtaisi yhtäkään luuta lapsen kropasta. Mutta hänen kourissa toinen oli kuin mikäkin lasinen figuuri! Ovikello soi uudesti, saaden miehen vilkaisemaan kelloa. Ei edes keskiyö... Se ei taatusi ollut Viktor, eikä Kitty. Ehei, ne kaksi vetäisivät perseet olalle, valvoisivat aamuyöhön, panisivat varmasti - vielä varmemmin ilman suojausta, känniääliöitä kun ovat ja nukkuisivat seuraavaan iltaan. Cait? Neeeet, toinen olisi soittanut ensin.

Kehäraakki mutisi epämääräisiä kirouksia, ennen kuin nosti päällä olleen nyytin lattialle. Nyt kun ei astuisi toisen päälle ja liiskaisi siihen paikkaan. Mutta tuosta toinen ei ainakaan tippuisi, toisin kuin sohvalta! Luojan kiitos sentään oman liikkumisen kanssa ei tarvinnut enää varoa... Saisipa hän jotenkin käsiinsä sen idiootin, joka laittoi hänet siihen jamaan. Hän murtaisi taatusti toisen selän tai tekisi jotain vastaavaa, että tämä joutuisi vuodepotilaaksi ja varomaan ettei pitäisi mitään painavaa käsissään - edes omaa moloaan, jos sen egonsa pönkittäjän prinssinakki edes oli yhtä kiloa painavampi.... Oli suorastaan ihme, ettei se ollut Dominic, saamansa oppitunnin jälkeen, mutta ei, joku muu suunnitteli päättävänsä PJn päivät, ja hänen siinä sivussa.

Gates laahusti ulko-ovelle ja avasi sen suuremmin miettimättä. Chyort voz'mi... Pitikin miettiä Savagen klaania, heti yksi edustajista olisi ovella. Tosin Johnny edusti sitä järkevämpää puolta perheestä, eli valtaosaa. Mutta oliko toisen kerholaisen muijan polkeminen viisasta? Hän EI EHKÄ ollut paras henkilö kommentoimaan sitä. Luojan kiitos sentään Gatesin kohdalla tilanneet eivät menneet vankilareissuun asti.
"Da?" Kerta kaikkiaan hieno tervehdys ja kohteliaasti puoliksi haukoteltu, kun Johnnykin oli vapaalla jalalla pariin vuoteen, mutta... Hän oli vasta herännyt, muutakin tekemistä oli, eikä sitä jaksanut muodostaa vaativaa lausetta joka sisältäisi small-talkia, kysymyksen siitä, miksi toinen oli hänen ovellaan ja sitä rataa.