|
|
Apr 3, 2014 19:40:15 GMT 2
Post by Deleted on Apr 3, 2014 19:40:15 GMT 2
...take me back to summer paradise. Lauantai 8. tammikuuta - sunnuntai 16.tammikuuta 2011 Queenstown, eteläsaaren vuoristo, Uusi-Seelanti Ronja hyppäsi ulos autosta ja venytteli raukeasti. Hän oli nukkunut koko tunnin kestävän automatkan ajan, sillä herätys oli ollut aikainen ja aurinkokin paistoi vain juuri ja juuri järven toisella puolen kohoavien vuorten takaa. Tyttö hieraisi suurimmat unihiekat silmistään, tunki puhelimensa nappikuulokkeet taskuunsa ja nappasi melko täyden selkäreppunsa auton takapenkiltä. Rebecca pöllähti punaisine hiuksineen hänen vierelleen, kun he lähtivät astelemaan Davidin johdolla kohti rinteen juurella sijaitsevaa mökkiä, jonka pihalla näytti parveilevan jo jonkin verran rinkoin ja vaelluskengin varustautuneita retkeilijöitä. Alas päästyään seurue pysähtyi odottamaan vuoroaan ilmoittautuakseen läsnäolevaksi. Rebecca näytti siinä samalla Ronjalle puhelimellaan jotakin internetistä löytämäänsä hauskaa eläinvideota, mutta Ronjan katse oli harhaillut jo aikoja sitten aivan muualle kuin hostsisarensa älypuhelimen valtavalle ruudulle. Tummat silmät nimittäin vilkuilivat tiiviisti hieman etäämmällä keskenään höpisevää poikaporukkaa, jonka vaaleatukkainen yksilö oli saanut kiinnitettyä tytön huomion itseensä. Ronja oli juuri aikeissa luoda tuon puoleen lämpimän hymyn, kun Rebecca yllättäen veti häntä hihasta ja pakotti kääntymään retkenjohtajan puoleen. “Sun täytyy tavata nimes sille”, Rebecca virnisteli, eikä Ronja voinut olla naurahtamatta huvittuneena. Hän tavasi sukunimensä totuttuun tapaan ja siirtyi sitten hostperheensä mukana hieman sivummalle järjestelemään tavaroita ja varusteita sekä valmistautumaan pian koittavaan lähtöön.
Reilun puolentunnin valmistelujen sekä muutaman kerran läpikäytyjen sääntöjen ja ohjeiden jälkeen parinkymmenen hengen retkijoukko pääsi viimein lähtemään. Ronja pysytteli koko matkan hostvanhempiensa lähettyvillä retkijoukon hännillä, Rebecca puolestaan rämpi hänen takanaan. Iltapäivän kuluessa joukko vaelsi yhä korkeammalle jyrkkää vuorenrinnettä, mutta vaikka matka oli äärimmäisen raskas ja suurin osa Ronjankin lihaksista alkoi sanomaan itseään irti pitkän päivän jälkeen, oli suunnattoman kaunis näkymä taatusti kaiken sen kivun arvoista. Retkenjohtajan ilmoittaessa, että peltat pystytettäisiin siihen nimenomaiseen paikkaan, Ronja kuuli Rebeccan puuskahtavan helpotuksesta ja rojahtavan voipuneena maahan. Hän virnisti hostsisarelleen nopeasti ja jäi sitten ääneen ihastellen katselemaan vuorelta aukeavaa näkymää. Rebecca hymähti hiljaa. “Mut teillähän on ihan hirveesti vuoria siellä Norjassakin”, hän tokaisi hieman kummastuneena. “No joo, niin on, mutta silti”, Ronja myönsi olkiaan kohauttaen. Vieno hymy kuitenkin viipyi hänen huulillaan, kun hän auttoi Rebeccan ylös maasta. Ronja oli valehtelematta viettänyt suurimman osan lapsuudestaan vuorten rinteillä kiipeillen, mutta vasta hieman vanhemmaksi tultuaan hän oli oppinut arvostamaan niiden tarjoamaa kauneutta, johon tyttö tuskin tulisi koskaan kyllästymään.
Tytöt auttoivat vanhempia pystyttämään kaksi telttaa – yhden Davidille ja Hollylle, toisen Ronjalle ja Rebeccalle. Illan pimetessä ja viiletessä muutama vaeltaja pisti pystyyn suurehkon nuotion telttaringin keskelle. Ihmiset raahasivat vilttejä ja retkituolia – sekä tietenkin vaahtokarkkeja ja muita eväitä - tulen läheisyyteen ja Ronjakin lämpimään vilttiin kääriydyttyään istahti läheiselle kannolle lämmin kaakaomuki käsissään. Ihmiset pulisivat hiljaa keskenään, kunnes ilmeisesti kaikkeen varautunut rekenjohtaja raahasi monien yllätykseksi ja iloksi telttansa perukoilta kitaran. Tovin Ronja ihmetteli itsekseen, oliko mies raahannut soitinta mukanaan koko matkan ajan, mutta Rebeccan ääni herätti hänet ajatuksistaan. “Joo! Ronja osaa soittaa, Ronja, kuulitko, sähän voisit soittaa meille, vai mitä?” Ronja nosti salamana katseensa kaakaomukista hostisisareensa ja sitten muihin retkeilijöihin, jotka olivat kääntäneet innostuksesta tuikkivien silmiensä katseen häneen. Ronjan suu loksahti auki ja hän henkäisi terävästi – hänen katseensa kiersi hostvanhemmista Rebeccaan ja Rebeccasta siihen poikaporukkaan. “Öh, en mä oikein tiedä. En oo kuitenkaan soittanut kitaraa aikoihin...” tyttö yritti lopulta pohjoismaiseen tyyliinsä kieltäytyä tarjouksesta, mutta Rebecca oli jo hypähtänyt ylös omalta retkituoliltaan ja kipittänyt hakemaan kitaran. Hän ojensi sen Ronjalle, jonka kasvoilla viipyi erittäin epäileväinen ja hieman järkyttynytkin ilme. Miten ihmeessä Rebecca sai usutettua hänet aina tällaisiin tilanteisiin?
Ronja huokaisi hiljaa ja lopulta hostsisarensa ja muiden retkeilijöiden tahtoon taivuttuaan laski kaakaomukin käsistään ja heitti viltinkin sivummalle. Hän korjasi asentoaan hieman ryhdikkäämmäksi ja antoi sormiensa sivellä vieraalta tuntuvaa kitaran kaulaa ja kieliä, jotka eivät selvästikään olleet aivan parhaassa viressään. Tytöltä kesti myös hetken päättää, minkä laulun hän nyt sitten kaikille vieraille lauleskelisi – ei ainakaan mitään norjaksi, sillä se olisi kuulostanut aivan tajuttoman typerältä ja luultavasti pilannut koko tunnelman. Tovin mietittyään Ronja nosti katseensa kitarasta muihin retkeilijöihin. “Olenko mä ainoa, joka on kotoisin jostain muualta kuin Uudesta-Seelannista?” tyttö kysyi sitten varovasti saaden useita päiden pudistuksia puoleensa, muun muassa ne pojatkin ilmoittivat olevansa ulkomaalaisia. Muutaman minuutin nuotion ympärillä vallitsi vilkas keskustelu siitä, mistä kukin oli kotoisin – ryhmä osoittautuikin yllättävän kansainväliseksi, sillä vaeltajia oli niin Pohjois-Amerikasta, Euroopasta kuin Aasiastakin. Lopulta iloinen pulina kuitenkin vaikeni ja päät kääntyivät jälleen odottavasti Ronjan puoleen, joka suoristi selkänsä ja naurahti hiljaa sipaisten muutaman hiuksen korvansa taakse. “Okei, no... Kokeillaan jos te vaikka tykkäisitte tästä kappaleesta.” |
|
|
|
Apr 12, 2014 22:17:32 GMT 2
Post by Deleted on Apr 12, 2014 22:17:32 GMT 2
Uusi-Seelanti. Siitä oli puhuttu jo kuukausia, matkaa oli suunniteltu, ostettu lentolippuja, mietitty sopivia majoitusvaihtoehtoja, ylipäätänsä valmisteltu matkaa. Jossain vaiheessa oli tuntunut, ettei lähdön hetki koittaisi koskaan, mutta täällä sitä nyt oltiin. Matka oli ollut pitkä, mutta ehdottomasti sen arvoinen, sitä mieltä Walter oli, kun hän seisoskeli parin ystävänsä kanssa retkiryhmän seurassa, kuunnellen nimenhuutoa ja ylipäätänsä ohjeita tulevaa retkeä varten. Jo Yhdysvalloissa Walter ystävineen olivat päättäneet, että he lähtisivät mukaan jollekkin retkelle Uuteen-Seelantiin päästyään ja niin he olivat tehneetkin. Tämä heidän porukkansa ei ollut mikään kamalan iso ja siitä Walter oli tyytyväinen – oli helpompaa liikkua, kun porukka ei ollut liian iso ja uusiin ihmisiinkin tutustuminen oli helpompaa. Ilmottautuminen ja ohjeiden jakaminen veikin oman aikansa porukanjohtajalta Davidilta ja sinä aikana Walter kerkesi katsella muuta porukkaa hieman arvioiden. Se arvioiminen ei ollut mitenkään.. noh, arvostelevaa, hän vain halusi nähdä, minkälaisen porukan kanssa hän viettäisi seuraavan viikon. Walterin ja hänen ystäviensä ikäisiä taisi olla muutamia, mutta myös vanhempia oli mukana. No, se ei Walteria haitannut. Jossain vaiheessa Walterin katse oli käynyt arviolta ehkä hänen ikäisessä tytössä, mutta lähes yhtä nopeasti katse oli kääntynyt pois heidän katseidensa kohdattua – ei Walter ollut täältä tullut naisia etsimään. Hän halusi nimenomaan nollata kaikki ajatukset töistä ja koulusta, viettää unohtumattoman matkan ystäviensä kanssa, eikä löytää mitään lomaromanssia.
Myöhemmin he olivat päässeet ensimmäisellä pysähtymispisteelleen ja jokainen oli alkanut laittaa omia telttojaan valmiiksi. Walter kahden ystävänsä kanssa nukkui samassa teltassa ja heidän telttansa oli pystytetty nopeasti, sillä moinen oli heille kaikille tuttua puuhaa ennestään. Tavaratkin saatiin laiteltua kuntoon ja kun muukin leiri alkoi olla pystyssä, lähti kolmikko istuskelemaan muiden retkiläisten seuraksi iltanuotion ääreen. Jokainen tuntui juttelevan ihan vain omissa porukoissaan, kunnes porukan johtaja sitten oli kaivanut jostain kitaran esiin ja kyseli, osaisiko kukaan soittaa sitä. Walter kyllä osasi, mutta hän piti suunsa kiinni – hän ei kaivannut ylimääräistä huomiota. Kaikeksi onneksi joku nuorehko tyttö sitten ilmoitti, että Ronja osasi soittaa. Walterin katse kääntyi tähän Ronjaan ja samalla hän tajusi, että kyseessä oli sama tyttö, jota hän oli aiemmin katsellut. Nyt Walter hieman uteliaanakin jäi katselemaan tyttöä, odotellen, mitä tämä päätyisi soittamaan. Ennen soittamistaan tyttö tosin kyseli, oliko joukossa muita ulkomaalaisia – Walterin ystävä Adam kerkesi todeta hänenkin puolestaan, että he olivat Yhdysvalloista. Joukossa oli muutenkin suhteellisen kansainvälistä porukkaa, mistä Walter jopa hieman yllättyi, sillä hän oli olettanut suurimman osan olevan Uudesta-Seelannista. Lopulta Ronja sitten alkoi soittaa ja laulaa laulua, jonka Walterkin tiesi. Hän jopa piti siitä kappaleesta. Ja kieltämättä Ronja osasi esittää sen kappaleen todella hyvin. Kun Ronja oli saanut kappaleen loppuun, muut nuotiolla istuskelijat taputtivat tytölle, Walter muiden mukana. Monet kehuivat tyttöä, mutta Walter vaan katsoi toista silmiin ja kun heidän katseensa kohtasivat, Walter vain hymyili.
Lopulta kaikki alkoivat pikkuhiljaa siirtyä omiin telttoihinsa, mutta Walter jäi vielä istuskelemaan nuotion äärelle. "Me taidetaan mennä jo nukkumaan, aikanen herätys aamulla, kai sä sen muistat?" Adam huomautti Walterille, kun hän ja Josh siirtyivät jo nukkumaan. Walter vain nyökkäili päätään – hän oli varsin hyvin huomannut, että he olivat hyvää vauhtia jäämässä Ronjan kanssa kaksin. Lopulta muutkin olivat häipyneet nuotion ympäriltä, mutta Ronja ja Walter olivat edelleen jääneet istumaan sen äärelle. "Sä soitit sen kappaleen tosi hienosti. Ja lauloit kans." Walter sitten avasi lopulta keskustelun – eihän ollut mikään ujostelija, joka ei uskaltanut puhua vieraille ihmisille. "Mä oon Walter." nuorukainen esitteli itsensä pieneen virneen kera. Ronjan nimen hän olikin jo kuullut ja se nimi olikin saanut hänet miettimään, mistä Ronja mahtoi olla kotoisin – jostain syystä hänen mieleensä ei ollut jäänyt, oliko tyttö sanonut kotimaataan aiemman soittoesityksen yhteydessä. "Säkään et taida olla paikallisia?" Walter kysyikin tytöltä ja vastaus tuli varsin nopeasti. Tyttö oli Norjasta. "Wow. Mä en ookkaan ikinä käynyt Euroopassa asti." Walter nyökkäili päätään tytön vastaukselle, jääden samalla katselemaan tätä hieman tarkemmin. Ulkonäön perusteella toisesta ei kyllä olisi voinut päätellä, mistä tämä oli kotoisin. "Mä olen Yhdysvalloista." Walter jatkoi, erittelemättä kuitenkaan sen tarkemmin, mistä sieltä. Monesti ihmiset tuntuivat tarttuvan siihen New Yorkiin, eikä kukaan enää osannut mistään muusta puhuakkaan – senhän oli pakko olla ihan uskomatonta, että sattui asumaan New Yorkissa! Sellaisena Walter ei asiaa osannut nähdä, olihan hän asunut New Yorkissa koko ikänsä.
Hetken aikaa kumpikin istuskeli siinä jo sammuneen nuotion äärellä hiljaisina – onneksi hiljaisuus ei ollut mikään vaivaannuttava, sehän siitä olisi puuttunutkin. Walter vilkaisi hänen ja ystäviensä teltan suuntaan, muistellen Adamin sanoja. Heillä olisi aikainen aamu, joten olisi ehkä hyvä siirtyä jo nukkumaan. Kyllähän he kerkeäisivät Ronjan kanssa myöhemminkin jutella. "Ei mutta, ehkä mäkin siirryn tonne jo nukkumaan, en mä muuten jaksa vaeltaa huomenna mihinkään suuntaan. Me varmaan keretään jutella myöhemminkin lisää." Walter sitten totesi tytölle ja nousi siitä nuotion ääreltä viimein ylös. "Öitä." Walter vielä jatkoi, väläyttäen tytölle leveän hymyn, ennenkuin sitten lähti oikean teltan suuntaan.
|
|
|
|
May 22, 2014 12:39:02 GMT 2
Post by Deleted on May 22, 2014 12:39:02 GMT 2
Pikku hiljaa puheensorina nuotion ympärillä alkoi kuitenkin hiljentyä, kun retkeilijät lähtivät yksi toisensa jälkeen omiin telttoihinsa. Nuotio rätisi vielä hiljaisena, kun Ronja siemaili viimeisiä kulauksia lämpimästä kaakaostaan. Beccan pää pilkotti teltan sisäänkäynnin välistä, kun tuo huhuili Ronjaakin jo yöpuulle, mutta Ronja vain heilautti kättään ja totesi tulevansa aivan pian perästä. Tyttö oli unohtunut omiin ajatuksiinsa eikä hän liiemmin kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä, ennen kuin vasta kuullessaan miellyttävän äänen rikkovan hiljaisuuden nuotion toiselta puolen. Ronja kohotti katseensa nuotion liekeistä siihen samaiseen nuoreen mieheen, jonka kanssa hän oli vaihtanut lämpimän hymyn vain hieman aikaisemmin. Nyt hymy kohosi tytön huulille uudemman kerran ja hän naurahtikin hiljaa. “Ai, kiitos. Se onkin kyllä mun lempparikappale jo vuosien takaa”, hän vastasi ja vilkaisi kantoon nojailevaa kitaraa. Nuorimies kertoi nimekseen Walter ja Ronjakin esitteli itsensä vielä toistamiseen, vaikka Rebecca olikin jo aiemmin pitänyt huolen siitä, että jokainen retkeilijä taatusti tuntisi hänet nyt nimeltä. Sitten Ronja pudisteli päätään. “Joo, en oo, mä oon Norjasta”, hän vastasi ja nosti jälleen iloisen katseensa Walteriin. “Mä oon täällä vaihtarina, noi on mun hosteja”, tyttö jatkoi ja nyökkäsi Beccan ja hostvanhempiensa telttoja kohden. Walterkaan ei sitten osoittautunut paikalliseksi, vaikka niin Ronja oli hieman jo ehtinyt uumoillakin toisen aksentin perusteella – vaikkei Ronja puhunutkaan englantia äidinkielenään, oli hän koko nuoren ikänsä katsellut elokuvia ilman minkäänlaisia tekstityksiä ja niinpä hän oli vuosien varrella oppinut tunnistamaan myös erilaisia aksentteja ympäri maailmaa. “Mäkään en ole koskaan käynyt siellä puolen Atlanttia”, Ronja sitten myönsi lopulta katsellessaan Walterin kasvoja. “Mutta se olis kyllä ihan kivaa vielä joskus.”
Lyhyehkön hiljaisuuden päätteeksi Walter totesi lopulta menevänsä nukkumaan. Ronja seuraili, kuinka tuo nousi ylös ja leveän hymyn kera tyttö nyökkäsi. “Totta kai, nähdään sitten huomenna”, hän sanoi ja vastasi hyvän yön toivotuksiin. Kovin kauaa Ronjakaan ei hereillä kukkunut, vaan tovin siinä vielä istuskeltuaan nousi ylös ja loput vesipullonsa sisällöstä nuotioon heitettyään kömpi omaan telttaansa, jossa Becca jo nukkui äänekkäästi tuhtisten.
Päivät kuluivat kuin siivellä, kun retkikunta patikoi vaativia reittejä pitkin ja poikin vuorten rinteillä. Päivä toisensa jälkeen Ronja kuitenkin huomasi viihtyvänsä yhä useammin Walterin seurassa ja toisinaan hän saattoi vaeltaa pitkiäkin pätkiä tuon seurana niitä näitä jutellen. Ja joka ilta Ronja valvoi leiritulen äärellä Walter seuranaan vielä silloinkin, kun muut olivat menneet nukkumaan. Hän soitteli kitaraa ja lauleskeli Walterin ehdottamia kappaleita – tytön onneksi miehellä näytti olevan jokseenkin samanlainen musiikkimaku ja siksi suurin osa kipaleista oli Ronjallekin jo ennestään tuttuja. Tiiviisti yhdessä vietetty aika ei kuitenkaan ollut tietenkään jäänyt hänen rakkaalta hostsisareltaan huomaamatta, joten kerta toisensa jälkeen Ronja joutui vastaamaan Beccan uteliaisiin kysymyksiin ja katseisiin, joiden Ronja kuitenkin tiesi ärsyttävyydestään huolimatta olevan täysin hyväntahtoisia.
Viimeisinä iltoina kaksikko nähtiin jo toisiinsa kietoutuneina, kun he pitkästä vaelluksesta uupuneina nojailivat toisiinsa, eikä Ronjakaan enää siinä vaiheessa voinut kieltää etteikö hän olisi ollut korviaan myöten ihastunut Walteriin – näkihän sen jo kuka tahansa päälle päinkin.
Viimeisenä retkipäivänä leiriseurue saapui suurehkon sillan luo, jonka toiselta puolen laskeutui polku takaisin leirikeskukselle, josta he olivat matkaan lähteneet reilu viikko sitten. Sillan keskitienoille oli rakennettu pieni terassia muistuttava tasanne, jonka reunalta kaikki halukkaat saivat hypätä benjihypyn, jota retkiohjelmassa oli hehkutettu ja josta leirin johtajakin oli puhunut päivät pitkät varsinkin seurueen nuoremmalle sukupolvelle. Vanhimmat osanottajat kävelivätkin erittäin mielellään sillan yli ja jatkoivat matkaa kohti leirikeskusta sillä välin, kun porukan huimapäät jäivät jonottamaan omaa hyppyvuoroaan. “Mä en kyllä hyppää!” Becca parkaisi vilkaistuaan sillan kaiteen yli alla kimaltelevaa kirkasta lampea. “Mut hyppää sä Ronja, mä voin ottaa vaikka kuvia”, tyttö jatkoi ja väläytti hymynsä Ronjan suuntaan. Ronjan silmät suurenivat ja hän peruutti automaattisesti askeleen taaemmas. “No en kyllä tasan hyppää, en mä uskalla”, tyttö naurahti hyväntuulisena vaikkakin aavistuksen hermostuneena. Hän jäisi mielellään seuraamaan muiden hyppyjä, mutta ajatus itsensä sitomisesta narun päähän ei juurikaan houkuttanut. Tyttö kääntyi takanaan seisoskelevan Walterin ja tuon kavereiden puoleen. “Meinaatko sä hypätä?” hän kysäisi ja nosti katseensa Walteriin, joka kyllä oli jo muutaman päivän vihjaillut, että benjihyppy voisi olla aivan mieletön kokemus.
|
|
|
|
Jun 13, 2014 0:30:30 GMT 2
Post by Deleted on Jun 13, 2014 0:30:30 GMT 2
Ei Walter ollut lähtenyt mitään romanssi matkaltaan etsimään, eikä hän meinannut edes myöntää, että semmoinen oli kuitenkin sattunut löytymään, mutta toisaalta paria päivää myöhemmin oli ihan turha edes yrittää väittää mitään muuta. He olivat löytäneet Ronjan kanssa yhteisen sävelen yllättävänkin helposti ja he olivat kävelleet yhdessä pitkiä pätkiä jutellen kaikesta mahdollisesta mistä vain keksivät. Heillä tuntui olevan paljon yhteistä ja turhan Walterinkaan oli kieltää, etteikö hän muka ollut kiinnostunut Ronjasta. Walterin kaverit kyllä jaksoivat naljailla lähes kyllästymiseen asti asiasta, mutta nuorukainen ei välittänyt. Monena iltana he istuivatkin nuotion äärellä toisiinsa nojaillen, joten eiköhän jokainen jo tajunnut, mitä oli tekeillä. Varsin hyvin Walter myös tiedosti, että päivät vähenivät ja retki lähestyi loppuaan. Retken jälkeen kummankin matka jatkuisi omiin suuntiinsa, eikö ollut mitään takuita siitä, että he näkisivät toisiaan enää uudestaan. Toki Walter halusi pitää yhteyttä Ronjaan retken jälkeenkin, mutta hän tiedosti myös realiteetit tilanteesta - Ronja palaisi pian Norjaan, Walter Yhdysvaltoihin. Heidän välissään tulisi olemaan tuhansia maileja.
Viimeinen retki päivä koitti ja ennen paluuta alkupisteeseen erääseen leirikeskukseen retkenjohtaja ilmoitti, että eräällä tasanteella olisi mahdollista hypätä benjihyppy. Walter ja Ronja olivat puhuneet siitä hypyatä useampanakin päivänä ja Walter oli päättänyt hypyn hypätä. Tasanteelle tultuaan Ronjan hostsisko ilmoitti ensimmäisenä, ettei taatusti hyppäisi ja Ronjakin ilmoitti kielteisen mielipiteensä samantien. Uteli toinen sitäkin, mitä Walter meinasi tehdä. "Mä ajattelin hypätä, sehän olisi ihan mieletön kokemus." Walter totesi hyväntuulisena, katsellessaan samalla tasanteelta näkyviä maisemia. Pieni ideanpoikanenkin nousi nuorukaisen mieleen.. "Hypätään yhdessä?" Walter ehdottikin sitten Ronjalle. Toinen näytti hieman epäuskoiselta ja kieltäytyi edelleen. "Ronjaaaa, come on. Me ei ehkä nähdä enää tämän reissun jälkeen, mieti miten hieno muisto meillä olisi, kun me oltaisiin hypätty yhdessä tollanen hyppy." Walter jatkoi suostutteluaan ja ne taisivat olla juuri ne oikeat sanat, sillä Ronja suostui kuin suostuikin.
Hetken he joutuivat odottelemaan omaa vuoroaan, sillä he eivät suinkaan olleet ainoat hyppääjät. Lopulta he kuitenkin pääsivät kuuntelemaan viimeisiä turvaohjeita, kummallekkin laitettiin niin turvavaljaat kuin itse hyppäämiseen tarkoitettu naru ympärille. "Jännittääkö sua?" Walter kysyi Ronjalta, heidän odotellessaan lupaa hyppäämiseen. Ronjan ilmeestä näki, että jännitti ihan taatusti, joten Walter kiersi kätensä kevyesti naisen ympärille ja suukotti tätä kevyesti otsalle. "Mä pidän susta koko ajan kiinni, hyvin tää menee." Walter vielä kuiskasi ennenkuin hyppyjen valvoja aloitti lopulta lähtölaskennan. Lähtölaskenta tuli ja meni, ja Walter ja Ronja kaatuivat tyhjyyteen. Vaikka Walteria ei juurikaan ollut etukäteen jännittänyt niin tuntuihan se nyt ihan helvetin hurjalta, kun he vain putosivat kymmeniä metrejä alaspäin ihan mielettömissä maisemissa! Walter nautti kuitenkin joka hetkestä ja pian vapaapudotusosuus päättyikin ja naru otti vastaan. "Ihan älyttömän siistiä!" Walterin suusta karkasi, kun he vain pomppivat sen köyden mukana loppumatkan. Koko hyppy oli nopeasti ohi ja hyvinkin pian he olivat jo takaisin maassa ottamassa köysiä ja valjaita ympäriltään pois. "Hypätäänkö uudestaan?" Walter kysyi naurahtaen heidän ollessaan taaa turvallisesti maassa, mutta Ronjan ilmeen nähdessään hän pudisteli pienesti päätään. "Se oli vitsi."
Hypyn jälkeen heidänkin oli aika palata takaisin leirikeskukseen. Kaikki eivät kuitenkaan olleet vielä palanneet, joten kaksikko jäi vielä norkoilemaan pihalle ennen sisälle siirtymistä. Walter ei oikein tiennyt, mitä sanoa - aika oli mennyt todella nopeasti ja nyt heidän pitäisi lähteä omille teilleen. "Mä en kyllä tiedä, mitä tässä nyt pitäisi sanoa.." Walter sitten myönsikin, hieraisten kevyesti niskaansa. Kohta olisi jäähyväisten aika, tapaisivatko he enää koskaan? Walter ei sitä tiennyt.
|
|
