What dealing with death taught me about love

Emmet's ootd

Vaikka päivät vuodesta toiseen toistivat tiettyä kaavaa, oli jokainen lokakuun 23. omalla tavallaan erilainen. Ellen ja Wyatt Dixonin muistopäivät alkoivat nykyään jo yleensä melko hyvin, etenivät aamusta eteenpäin omalla painollaa ja joskus päättyivät iltaansa ilman suurempia tunneryöppyjä. Näistä tapauksista Emmet oli kiitollinen. Toisinaan olo kävi jo aamupäivästä painavaksi ja iltaan mennessä todellisuus tuntui painostavan raskaalta. Joskus Islan kanssa otettiin vain muutama ja joskus muutama liikaa. Alkoholi oli helvetin huono selviytymiskeino, eikä Emmet yleensä siihen tukeutunutkaan. Tunteiden manipuloiminen päihteillä suuntaan tai toiseen ei ollut hänen tyylistään, mutta ne lokakuun kahdennetkymmenennetkolmannet muodostivat jonkinlaisen toistuvan poikkeuksen tähän sääntöön. Sinä sunnuntaina Emmet oli niiden liikojen jälkeen kävellyt kotiin sen parinkymmenen minuutin matkan ja viileä yöilma oli aavistuksen selvittänyt hänen päätä. Dixonien kotitalossa Grace Streetillä oli nykyisellään kaksikin vierashuonetta, jotka olivat jääneet tyhjiksi perheen lapsien muutettua pois kotoa. Huoneiden asukkaat olivat vaihtuneet vuosien saatossa, mutta periaatteessa yksi tyhjistä olisi kuulunut Emmetille. Hän olisi voinut jäädä sinne yöksi nyt, tai koska tahansa kotona käydessään, mutta optioon tartuttiin vain hyvin harvoin. Kaikkien niiden vuosien jälkeenkään Emmet ei malttanut odottaa hetkeä, kun sai vierailun päätteeksi sulkea kotitalon ulko-oven takanaan.

Sen täytyi olla erilaista Islalle, joka ei ollut ollut paikalla äidin ja Wyattin kuollessa. Indiana ei edes muistanut koko tapauksesta mitään ja Wesley… Emmet ei ollut aivan varma, miten pikkuveli oli pystynyt asumaan talossa kaikki ne vuodet. Ei kai sillä ollut ollut vaihtoehtoja, mutta Emmet ei olisi mistään hinnasta palannut asumaan niiden seinien sisään. Ei vaikka Isla oli vuosien saatossa remontoinut taloa rankasti ja muuttanut sen monin paikoin käytännössä tunnistamattomaksi. Nuoruusvuosien muistot istuivat niin syvällä Emmetin mielessä, ettei mikään kerros maalia ja parkettia riittäisi pyyhkimään niitä pois. Välillä keittiön lavuaarin edessä seistessään Emmet saattoi aivan selkeästi muistaa, miten Walter oli joskus tarttunut häntä hiuksista ja iskenyt kasvoja pöydän kulmaa niin kauan, kunnes joku oli viimein pakottanut sen lopettamaan. Veren värjäämien kokolattiamattojen unohtamiseen eivät riittäneet sen paremmin vuodet kuin niiden irti repiminen ja hävittäminenkään. Sellaiset muistot pysyivät ja vaikka Emmet oli onnistunut survomaan ne hyvin syvälle tietoisuutensa perukoille, oli niillä silti siellä pesänsä, josta ryömiä esiin sellaisina päivinä.

Ehkä se oli Morlandin heikkenevä tila ja isoäidin kanssa käyty keskustelu, jotka olivat loppupeleissä auttaneet tekemään siitä muistopäivästä erityisen surkean tai ehkä se oli elämän kuormittavuus ylipäätään, ei Emmet ihan tiennyt. Sisarustensa seurassa hän ei ollu aivan tiedostanut olotilaansa, mutta kotiin saapuessa se oli iskenyt täydellä voimalla. Hän oli kaivanut jääkaapin yläpuolisesta kaapista viskipullon ja kaatanut itselleen juoman, huomannut sitten sohvalle istuutuessaan, ettei oikeastaan edes halunnut juoda. Sen sijaan hän oli soittanut Stellalle. Se oli tuntunut yhtä luonnolliselta kuin kotiin käveleminen ajamisen sijaan tai mikä tahansa selkärangasta kumpuava päätös. Stella oli kuulostanut vastatessaan uneliaalta, eikä Emmet ollut varsinaisesti pyytänyt sitä tulemaan luokseen, mutta puhelun päättyessä hän tiesi, että se tulisi. Aina se tuli. Oli ihan sama, mitä heidän välillään tapahtui, jotkut asiat pysyivät ja tämä oli ehdottomasti yksi niistä. Ja olivathan asiat kai viimeisen kuukauden olleet aika, noh, normaaleja. Ainakin verrattuna kaikkeen kesän aikana tapahtuneeseen. He eivät ehkä olleet nähneet toisiaan, mutta kyse ei ainakaan Emmetin puolelta ollut halun puutteesta. Hän olisi halunnut nähdä parhaan ystävänsä miljoona kertaa sen kuukauden aikana. Välillä hän olisi halunnut hukuttaa sen suudelmiin ja välillä vain viettää sen kanssa aikaa kuten ennen, mutta ainut mihin Emmet oli viime aikoina hukkunut, oli työ, joka ei jättänyt juurikaan tilaa ystäville muodossa eikä toisessa.

Avainten rapistessa ulko-oven lukkoon Emmet oli edelleen siinä paikallaan olohuoneen sohvalla tuijottamassa tyhjästi eteensä ja pyörittelemässä sitä melkein koskematonta viskipaukkua käsissään. Mies oli muutamaan kertaan kumartunut kohti sohvapöytää aikeenaan tarttua kaukosäätimeen ja käynnistää televisio, mutta liike oli aina jäänyt kesken ja hän oli palannut painautumaan sohvan selkänojaan. Myöskään siihen Stellan huhuiluun ei saatu sanottua mitään, oikeastaan koko naisen saapuminen noteerattiin vasta siinä vaiheessa, kun se kömpi hänen seurakseen sohvalle, hivutti toisen jalkansa hänen selkänsä taakse ja toisen reisien yli. Stellan kädet kietoutuivat vetämään miestä lähemmäs ja Emmet nojasi päätään naisen kasvoja vasten, sulki silmänsä, kun tunsi sen huulet hiuksissaan. Kaikki oli hyvin, tietenkin kaikki olisi ihan pian hyvin, kun Stella kerran oli siinä. ”I’m sorry I woke you up”, oli lopulta ensimmäinen asia, jonka Emmet sai pakotettua ulos äänihuuliltaan. Humala tuntui turruttavana sykkeenä aistien ympärillä, mutta naisen kosketuksen Emmet havaitsi erinomaisen hyvin. Hän veti vähän katkeillen henkeä ja yritti kohdistaa ajatuksensa surkean olotilansa ytimeen, siihen, miksi Stellan läsnäolo juuri nyt edes oli niin tärkeää.

Viskilasia laskettiin varovasti vasten Stellan jalkaa ja toisen käden sormet tapailivat hajamielisesti sen farkkujen revittyjä polvia. ”Every other year I think it gets a bit easier to get through this day and then it all just comes back to me in a heartbeat, you know?” mies mutisi käheästi ja vilkuili lasissa heilahtelevaa kullanruskeaa nestettä. ”I don’t fucking understand how they do it. How they can live in that house and feel like this every day.” Mielessä kävi myös, ettei sisaruksista ehkä tuntunut siltä, ehkä ne olivat vahvempia kuin Emmet ja pystyivät pitämään sellaiset tunteet loitolla. Sormet takertuivat hetkeksi housukankaasta roikkuviin langanpätkiin ja päästivat sitten irti. ”Indiana yeah, but Wesley, even Isla. How can she feel at home in a place where she was beaten the hell up every other day?” Emmet kysyi, yritti nostaa lasia huulilleen, mutta laski sen sitten taas alas ennen kuin ehti ottaa siemaustakaan. Tietenkin ihmiset ympäri maan asuivat taloissa, joissa joku oli kuollut, kyllä Emmet sen tiesi. Ei asuntoja voinut vain jättää tyhjilleen sen takia, että jotain kamalaa oli tapahtunut sisällä, maa olisi muuten ollut täynnä tyhjiä taloja. Tämänkin aiheen Emmet oli käsitellyt päässään moneen kertaan, monien muistopäivän illallisten jälkeen ja muutenkin vieraillessaan, mutta niin se aina vain riipi tiensä takaisin. Mies antoi Stellan ottaa lasin varovasti kädestään ja käänsi hitaasti kasvojaan sen suuntaan, vaikka katsominen oli vaikeaa, kun toinen oli niin lähellä. Stella tuntui tutulta ja sen tuoksu työntyi tehokkaasti miehen tajuntaan. ”Thanks for coming, you didn’t have to. I’ve been a shitty friend lately”, mies pahoitteli toteavaan tyyliin ja tarkoitti tietenkin sitä, miten ei ollut ehtinyt näkemään Stellaa yhtään. Miten ne luvatut keskustelutkin olivat sitten melko pitkälti jääneet käymättä hänen takiaan.

Ihan selvästi Stella valehteli siitä herättämisestä, olihan Emmet varmuudella kuullut sen äänessä unen jäljet, vaikkei hänen havainnointikykynsä ihan terävimmillään sillä hetkellä ollutkaan. Mies ei kuitenkaan lähtenyt inttämään asiasta, koska tärkeintä oli, että Stella oli herännyt ja kuunnellut hänen humalaisia jorinoitaan ja matkannut Brooklyniin keskellä sunnuntain ja maanantain välistä yötä. Emmet ei jaksanut uhrata ajatustakaan sille, oliko Stella tullut taksilla vai Graysonin sponsoroimalla autolla kuljettajineen, ei sillä nyt tainnut olla ihan hirveästi merkitystä ja miehen mieli oli pullollaan paljon tähdellisempiä asioita. Stella ei sanonut niihin Emmetin puheisiin oikein mitään, mutta ei se haitannut. Ei mies varsinaisesti edes odottanut vastauksia, koska mitä siihen olisi voinutkaan sanoa? Ettei Stellakaan tiennyt, miten kukaan eli niiden asioiden kanssa? Että Emmetillä oli oikeus olla ihan niin hajalla kuin halusi? Että Isla, Wesley ja Indiana käsittelivät asioita omalla tavallaan? Emmet tiesi sen kaiken jo, ei sitä tarvinnut kuulla lausuttuna ääneen. Emmet tunsi Stellan sormien leikkivän rauhoittelevasti hiuksillaan ja se oli ihan tarpeeksi. Mies itse keskittyi hetken hengittämiseen, luopui lasistakin kun Stellan sormet hellästi kampesivat sen irti hänen otteestaan. Mitäpä hän olisi sillä tehnyt, kun juominen ylipäätään tuntui tässä vaiheessa helvetin huonolta idealta. Hänen olisi pitänyt ihan hyvin tietää ero muutamien oluiden ja sen kaiken muun välillä, mutta jotenkin oltiin vain lipsahdettu tähän pisteeseen. Lipsuminen ei ollut Emmetiä, ei koskaan saisi olla.

Katse kohtasi Stellan silmät, joiden väriä oli huoneen hämärässä mahdoton nähdä, mutta Emmet tiesi sen tietenkin katsomattakin. Omille huulille ei ihan saatu pakotettua hymyä, vaikka jonkinlaista yritystä ilmeessä jo olikin. Suupielet kävivät aavistuksen ylhäällä, kun Stella puhui, mutta hymyileminen ei yhtään sopinut niihin tunteisiin, joita Emmet yritti parhaansa mukaan laittaa kuriin. Otsan annettiin hipaista Stellan otsaa ennen kuin naisen kädet taas kiertyivät turvallisesti ympärille ja sen leuka painui vasten Emmetin hartiaa. Mies tunsi ryhtinsä rentoutuvan vähän, melkein lysähtävän. Selkäranka painui sohvaa vasten ja poski vasten Stellan päälakea. Oli ihan naurettavaa miten niin hento ihminen sai hänen olonsa tuntumaan niin paljon levollisemmalta, turvallisemmalta. Ihan kuin kukaan ei tosiaan voisi enää satuttaa häntä (eihän kukaan ollut vuosiin satuttanutkaan, ei edes yrittänyt). Emmetin olisi silti pitänyt olla heistä se vahvempi, se, joka oli tukena ja turvana; jotenkin osat olivat nyt ihan päälaellaan. Kai ne usein ainakin kerran vuodessa olivat. ”Please stay”, mies mumisi puoliääneen, kun Stella lupasi olla siellä vaikka koko yön. Emmet ei halunnut naisen menevän yhtään mihinkään, eikä sen varmaan olisi ollut järkevääkään lähteä enää yötä vasten takaisin kotiin. Vastahan se oli tullut, ihan hyvin se voisi jäädä aamuun. He eivät olleet yöpyneet samassa osoitteessa sitten syyskuun alun ja silloinkin Emmet oli pysynyt sohvalla. Edellisestä kerrasta samoissa lakanoissa oli kolme kuukautta. Kolme. Se oli käsittämättömän monta ja nyt Emmet tiesi vain, että halusi nimenomaan nukahtaa Stella sylissään. Kuunnella sen hengityksen rauhoittavaa rytmiä ennen unen tuloa.

Emmetin kädet silittelivät verkkaisesti Stellan jalkaa, kulkivat hengittämisen tahdissa säärtä pitkin hieman polven yläpuolelle ja sitten takaisin. Kosketus oli kevyt ja viaton, ajan kulua oli vaikea hahmottaa, mutta ei sillä tainnut olla väliäkään. Kun Stella lopulta hivutti kasvonsa pois Emmetin hartialta ja sen hengitys lakkasi tuntumasta miehen ihoa vasten, onnistui Emmet kohdistamaan katseensa uudestaan. Ensin tajuttiin, että oltiin tuijotettu vain eteenpäin jonnekin olohuoneen seinään, mutta melko nopeasti katse etsiytyi Stellan kasvoihin, jotka olivat taas ilmestyneet aivan lähellä hänen omiaan. Niistä nukahtamisajatuksista ei ehkä ollut pitkä matka siihen, mitä seuraavaksi tapahtui, vaikka Emmet olikina ajatellut nukkumista täysin viattomasti. Humalan huuruisilla aivoillakin oli havainnoitavissa, että Stellan katse pysähtyi hänen silmiinsä vähän turhan pitkäksi aikaa ja Emmet oli huomaavinaan naisen hengityksen väreilevän odottavasti. Saattoi se olla hänen omansakin, siitä ei voitu olla ihan varmoja. Viimeistään kun Stellan sormet hipaisivat hänen poskeaan, Emmet tiesi, että halusi tilanteen älyttömyydestä huolimatta – tai kenties juuri siksi – suudella naista aivan helvetin paljon. Se oli kuitenkin Stella, joka ehti tehdä aloitteen hitaasti, melkein kysyvästi Emmetin huulia vasten painuvilla huulillaan. Mies raotti huulensa vastaamaan suudelmaan, veti henkeä Stellan omilta ja upottautui sitten aivan täysin siihen hetkeen, niihin huuliin.

Emmet tiedosti, että hänen suudelmansa maistuivat varmaan alkoholilta ja katkeruudelta, mutta niiden Stellan pehmeiden huulien oli silti mahdottoman helppoa antaa viedä mukanaan. Ehkä se oli humala, joka teki Emmetin liikkeistä hioutumattomia, mutta saattoi se yhtä hyvin olla koko kropassa sykkivä ahdistuskin. Joka tapauksessa Emmet halusi kuollakseen pyyhkiä sen koko päivän mielestään ja yllättäen Stellan huulet osoittautuivat tehtävään oivallisesti sopivaksi harhautukseksi. Mies liikahti vaativasti toista vasten, haki sitä läheisyyttä intensiteetillä, joka Stellan varovaisesta suudelmasta aluksi puuttui. Käsi lähti omatoimisesti liukumaan pitkin naisen reittä ja sitten Emmet jo hivuttikin polvensa sohvan pintaa vasten ja kampesi itsensä puoliksi ylös onnistuakseen kääntymään paremmin kohti Stellaa. Suudelma taukosi vain avain lyhyeksi hetkeksi, Emmet vilkaisi Stellan silmiin ja oli haparoivasta alusta huolimatta aivan varma, että se oli mukana tässä. Nopeasti liu’uttiin hyvin kauas siitä suru silmissään sohvalla istuneesta miehestä: Emmet painoi Stellan selälleen sohvaa vasten ja kumartui itse sen yläpuolelle, pitäen naista ruumiinpainollaan paikallaan. Ei Emmet ihan tunnistanut tätäkään itsekseen, mutta se ei haitannut, koska Stellan hän tunnisti ja vain sillä oli väliä. Sen huulet olivat tuntuneet taivaallisilta ja ensin melkein kiusaavan hitaasti Emmet kumartui lähemmäs naisen kasvoja. Hän hipaisi nenällään naisen nenänäpieltä ja hengitti paljon äskeistä raskaammin sen huulille. Niitä kosketettiin ensin varovasti, sitten vaativammin ja lopulta painauduttiin taas suudelmaan, joka ei todellakaan jättänyt mitään arvailujen varaan. Emmet halusi Stellaa, ei vain humalan ja ahdituksen takia, mutta niillä höystettynä. Suudelmissa oli kevyen epätoivoinen maku ja Emmet hivutti kätensä päämäärätietoisesti Stellan löysän neuleen alle päästen näin ensimmäistä kertaa kuukauteen naisen iholle.

Miljoona kertaa he olivat istuneet siinä sohvalla tuijottamassa tuntitolkulla ties mitä typeriä elokuvia ja sarjoja, eikä Emmet ollut koskaan ajatellut, miten helposti Stellan olisi voinut lukita alleen ja ottaa omaksi. Ei ennen sitä kesää ja syksyä, niitä muutoksia, joita viimeiset kuukaudet olivat heidän suhteeseensa tuoneet. Nyt Emmet painoi Stellan määrätietoisesti selälleen sohvalle ja antoi kätensä röyhkeästi tutkia neuleen alta paljastuvaa lämmintä ihoa. Kun naisen huulet matkasivat hänen huuliltaan leukaluulle, korvalle ja lopulta kaulalle, Emmet tunsi voimakkaiden mielihyvän aaltojen iskevän lävitseen. Iho nousi kananlihalle, väristys juoksi selkärankaa pitkin alas kaikkiin jäseniin. Emmetin käsi tapaili naisen alavatsaa, kylkeä, silitti tiensä aina rintakehälle asti ja piirsi liivikankaan läpi esiin sen täydelliset rinnat. Kaikki Stellassa oli täydellistä ja kuin kohtalon oikusta juuri hänen kanssaan yhteensopivaa. Sen huulet löysivät takaisin hänen huulilleen ja Emmet otti ne vastaan kaipaavasti, suuteli ensin pitkään ja sitten painoi muutaman lyhyemmän suudelman niitä vasten samalla, kun Stellan käsi ilmaantui sivelemään hänen poskeaan. Mies kohtasi naisen kysyvän katseen kuin se olisi ollut vähän sekaisin. Oli ihan hullu ajatus, ettei Emmet olisi halunnut sitä. Juuri sillä hetkellä hän ei mitään muuta halunnutkaan kuin Stellan. ”I’m sure”, Emmet henkäisi sivellen varovasti Stellan kylkiluita. ”I want this, you”, hän lisäsi melkein hengästyneesti ja kannatteli painoaan vain vähän Stellan yläpuolella. ”If you just… If you want it too”, varmistettiin sitten, vaikka tuntui, että naisen katse kertoi ihan tarpeeksi. Jos Stella ei halunnut sitä, niin se ilmaisi itseään aivan harvinaisen huonosti.

Kauaa Emmetin ei tarvinnut epäillä, kun Stellan hymyilevät huulet taas tavoittivat hänen omansa. Hellän suukon päätteeksi Stella hivutti itsensä pois Emmetin alta ja nousi ylös sohvalta. Mielessä kävi lyhyesti, että se aikoi nyt sitten kuitenkin karata, mutta mistään sellaisesta ei onneksi ollut kyse. Emmet antoi Stellan näennäisesti vetää itsensä pystyyn, vaikka oikeasti sen voimat eivät varmasti olisi mihinkään sellaiseen riittäneet. Muutaman sekunnin olo tuntui horjuvalta, mutta tasaantui nopeasti, kun keskityttiin vain naiseen, joka oli jäänyt seisomaan niin juovuttavan lähelle. Emmetin kädet liukuivat sen lanteille, huulet hipoivat huulia, mutteivat ihan saaneet haluamaansa. Kiusaamisesta Stella tiesi kaiken, mutta ei se mitenkään liian pitkään pitänyt malttamatonta Emmetiä erossa iholtaan. Ei Emmet olisi sille sellaista nautintoa suonutkaan, vaan olisi varmasti ennemmin tai myöhemmin vaikka varastanut haluamansa. Nyt ei tarvinnut, Stellan sormet tuntuivat jo tutuilta hänen niskassaan ja huulet rauhallisilta, varmoilta. Emmet itse tiesi olevansa malttamaton, kaiken jälkeen tuntui melkein vaikealta sovittaa liikkeensä Stellan hitaaseen tahtiin, mutta siihen pyrittiin kuitenkin parhaan kyvyn mukaan. Asteittain suudelmat muuttuivat ahneemmiksi ja Emmet tunsi sykkeensä kiihtyvä. Lanteita painettiin vaativasti vasten Stellan omia ja aivan mukisematta lähdettiin seuraamaan sitä hitaasti kohti makuuhuonetta. Suudelmien siivittämänä matka taittui kiusaavan verkkaisesti ja jokainen suudelma kasvatti sitä nälkää, joka mylläsi Emmetin sisällä. Naista estettiin kompastumasta omiin jalkoihinsa tai mihin ikinä, ja sen nauru sai miehenkin hymyilemään huulia vasten. Stellalla oli ehkä maailmankaikkeuden kaunein nauru.

Matkan aikana Stella auttoi Emmetin eroon paidoistaan: ensin lattialle lensi päällimmäinen ja viimein makuuhuoneen ovella myös alimmainen. Emmet ynähti tyytyväisenä, kun Stellan kädet nyt vaelsivat pitkin hänen paljasta ylävartaloaan. Hetkeksi hän painoi naisen vasten makuuhuoneen ovenkarmia, antoi suudelman syventyä vaativammaksi. Matkan jatkaminen tuntui melkein ylivoimaiselta haasteelta, mutta ajatus Stellan painamisesta niihin valkoisiin lakanoihin sai mieheen vauhtia ja pian he jo olivat päätyneet aivan sängyn reunalle. Emmet käänsi naisen varovasti selin itseensä, hivutti kätensä sen paidan alle ja veti neuleen itsevarmasti naisen pään yli. Se heitettiin välittömästi jonnekin lattialle, jotta kädet saatiin taas vapaiksi. Emmet tunnusteli naisen vatsan pehmeää ihoa ja kumartui painamaan suudelmia olkapäälle, muutaman niskaan. Stella tuoksui niin humalluttavasti tutulta hajuvedeltä ja itseltään, että Emmetin oli hyvin vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin nuuhkimaan sen ihoa, hukuttamaan sitä suudelmiin. Kohta mies kuitenkin kuljetti kätensä ylös Stellan vatsaa myöten ja toi ne sitten selkäpuolelle, tapaillen auki rintaliivien hakaset ja liu’uttaen seuraavaksi olkaimet itsevarmasti alas naisen harteilta. Huulet hamusivat taas kohtaa Stellan hartioiden ja niskan taitteesta, huulten ja kielen annettiin piirtää siitä hidas mutta haluava polku kohti naisen korvaa, jonka lehteä sitten näykättiin hellästi. ”You’re the most beautiful woman I’ve ever seen in my life”, mies henkäisi aivan siihen korvan juureen, kun kädet omistavasti kartoittivat jokaisen sentin Stellan nyt paljaasta ylävartalosta. Emmet halusi sen kaiken, jokaisen sentin ihan vain itselleen.

Kädet hakeutuivat avaamaan Stellan housujen vetoketjun, hivuttamaan sitten niitä sentti sentiltä alemmas. Kun siitäkin vaatekappaleesta oli päästy eroon, Stellan annettiin kääntyä ympäri ja se painettiin istumaan sängyn reunalle. Hitaasti Emmet kumartui sen yläpuolelle, suuteli tiensä huulilta kaulaa pitkin rinnoille, vatsalle ja lopulta niille täydellisille reisille, joita Emmet oli tähän mennessä päässyt suutelemaan vain kerran aiemmin. Naisen jokaista reaktiota kuunneltiin tarkasti, mukailtiin sen liikkeitä ja äännähdyksiä. Mikään ei tehnyt miestä niin onnelliseksi kuin se. Se kaikki todellakin auttoi miestä työntämään päivän tapahtumat pois mielestään, missään ei ollut enää vähäisintäkään jälkeä surusta, epätoivosta tai ahdistuksesta, miehen mieli oli aivan täynnä Stellaa, sen ihoa, vartaloa, huulia. Oli suorastaan vaikeaa lopulta irrottaa huulet naisen iholta, kohottautua takaisin pystyasentoon ja alkaa tapailemaan omien housujen vyötä, vaikka tietenkin Emmet halusi kuollakseen tehdä sen. Hän halusi hankkiutua eroon joka ikisestä vaatekappaleesta, joka vielä erotti heitä toisistaan ja hän oli aika varma siitä, että Stella halusi samaa.

Siitä ensimmäisestä suudelmasta lähtien Emmet oli tiennyt täsmälleen, mitä halusi ja tapa jolla Stella antautui hänen kosketuksilleen viesti varsin selvästi, että nainen halusi sitä myös. Oliko se jotenkin väärin haluta parasta ystäväänsä sillä tavalla? Ehkä, mutta Emmet ei juuri nyt välittänyt. Hän keskitti kaiken energiansa ja huomionsa Stellaan, sen vaatteiden riisumiseen ja ihon kartoittamiseen sekä käsillään että huulillaan. Emmet ei ollut enää mikään teinipoika, mutta siinä antautumuksessa jolla hän toimeensa heittäytyi oli tietynlaista uutuudenviehätystä. Ihan kuin kenenkään kehon tunteminen omaa vasten ei olisi koskaan ollut yhtä tärkeää, yhtä jännittävää ja kiihottavaa. Stella oli aina ollut siinä, ihan hänen käsiensä ulottuvilla. Jollain nuoruuden viattomuudellaan se oli kai joskus ollut häneen ihastunutkin, mutta Emmet itse ei koskaan ollut ajatellut ystäväänsä niin. Ei edes ollessaan oikeasti teini-ikäinen, ei ennen kuin nyt. Ja nyt se ajatus täytti hänen tietoisuutensa kokonaan, pyyhki pois koko sen päivän, joka oli jotenkin hiipien muuttunut hyvästä emotionaaliseksi kidutukseksi, epävarmuudeksi ja suruksi. Niihin suudelmiin ja kosketuksiin heittäytyminen antoi täydellisen tekosyyn olla ajattelematta sitä helvettiä, joka oli joskus ollut hänen elämänsä ja joka edelleen aina toisinaan muistutti olemassaolostaan. Stellan iho oli siihen kaikkeen verrattuna suloista ja autuasta ja siihen Emmet mielellään takertui.

Kun Stellan huulet vuorostaan liikkuivat hänen ihollaan ja naisen kädet tapailivat vyötä ja housujen nappeja, Emmet sulki silmänsä, tunsi hengityksensä muuttuvan raskaammaksi. Joskus olisi voinut tuntua väärältä antaa Stellan riisua hänen vaatteitaan sillä tavalla, mutta nyt se tuntui kaikelta muulta: naisen kosketus sai olon taivaallisen tukalaksi ja malttamattomaksi, eikä Emmet epäröinyt hetkeäkään päästessään painamaan Stellan itsensä ja patjan väliin. Juuri sinne, minne nainen niin luonnollisesti kuuluikin. Suudelmat muuttuivat nälkäisemmiksi, vaativammiksi ja kun Emmet ei enää mitenkään olisi voinut päästä fyysisesti lähemmäs naista, sai se hänen hengityksensä pakahtumaan ja sydämen hakkaamaan tajuttoman lujaa. Seksin aikana Emmet ei todellakaan yrittänyt unohtaa, että nainen hänen allaan oli Stella. Että iho jota hän suuteli ja himoitsi kuului hänen parhaalle ystävälleen. Se oli yksi niistä ajatuksista, jotka saivat koko kropan kihelmöimään ja silmissä pimenemään juovuttavasti. Varsinaisesta humalasta ei tuntunut olevan enää jäljellä mitään, vaikka päässä toisella tavalla pyörikin ja olo muuttui hetki hetkeltä autuaammaksi, epätodellisemmaksi. Emmet oli varma, ettei alkoholi tai mikään huume voisi koskaan saada hänessä aikaan yhtä huumaavia tuntemuksia.

Emmet ei tiennyt oliko ihojen ensikosketuksesta kulunut 15 minuuttia vai tunti siinä vaiheessa, kun Stella hengästyneenä kaivautui hänen kainaloonsa, mutta miehen oma olo oli joka tapauksessa raukea ja rentoutunut. Sydän tuntui tykyttävän kaikkialla hänen ihonsa alla ja mielihyvän jälkimainingit keinuttivat suloisesti, kun hengitystä yritettiin saada tasaantumaan. Stellan hellät sormet piirtelemässä rintakehään ja huulet hamuamassa hänen kaulaansa tekivät siitä vaikeaa, niin hyvältä ne edelleen tuntuivat. Emmet kietoi käsiään naisen ympärille, kun se lopulta kierähti vatsalleen ja asettui nojaamaan hänen rintakehäänsä vasten. Mies painoi leukaansa alas päästäkseen antuatumaan siihen raukeaan, lempeään suudelmaan ja sitten toiseen, kolmanteen ja neljänteen. Hän sekosi laskuissa eikä pistänyt sitä ollenkaan pahakseen. Toinen käsi painui Stellan sekaisten hiusten joukkoon, toinen lepäsi miehen omalla vatsalla niin, että ylsi juuri sopivasti hyväilemään naisen lantion kaarta. Suudelmien viimein tauotessa Emmet hengähti levollisesti ja päästi Stellan kasvot karkaamaan vähän kaueammas omistaan. Hiuksiin sekoittunut käsi etsi tiensä naisen yläselälle ja jäi hajamielisesti sivelemään hiukkasen nihkeältä tuntuvaa ihoa.

Naisen kysymys pakotti hänet palautumaan taivaistaan osin jonnekin oikean maailman puolelle, mikä tuntui hitusen julmalta, vaikka hyväähän Stella vain tarkoitti. Sen äänestä kuulsi aitoa huolta, mutta miten Emmet sen äskeisen jälkeen olisi voinut olla mitään muuta kuin kunnossa? Jokainen solu tuntui rentoutuneen, eivätkä ne jälkihuumassa vaihdetut suudelmatkaan olleet pahentaneet hänen oloaan, päinvastoin. Tuntui aika hyvältä vain makoilla siinä kiinni toisen iholla. Varmaan sen olisi pitänyt olla jotenkin outoa ja kiusallista, mutta ei se ollut. Miehen sormet jatkoivat pehmeää liikettään, kun hän oikaisi vähän niskaansa ja hengitti syvään. ”Yeah, I’m fine”, Emmet vastasi ja yritti edes jollain tasolla muistaa, mitä oli tuntenut ennen kuin Stella oli saanut hänet unohtamaan kaiken. ”How could I be something else after that?” mies kysyi leikkisästi, mutta kuitenkin aivan tosissaan ja vilkaisi Stellan kasvoja pienen hymynpoikasen pyöriessä huulillaan. Naisen äänessä oli aitoa huolta ja myötätuntoa ja tietenkin ne negatiivisetkin tunteet hiipivät jostain taas esiin, muistuttivat olemassaolostaan. Stellan ihon siveleminen piti kaiken hallinnassa, joten siihen Emmet keskittyi, vaikka puheenaiheet vakavoituivat. ”In some ways it gets easier, but then it doesn’t, you know? And espesially these days… It’s not that I don’t normally think about them. I do, more or less every day. But getting together in that house just makes it that much more real. Anyway, I overreacted, once again”, mies huokaisi ja pyyhkäisi kasvojaan kevyen turhautuneena. Omien tunteiden vähätteleminen tuli ihan luonnostaan, lipsahti huulilta viattomasti. Humalan hiivuttua oma käytös tuntui taas kaikin puolin liioitellulta.

Ei Emmet olisi halunnutkaan unohtaa äitiään ja veljeään, oli tärkeää, että näiden muistamiseen käytettiin aikaa. Valitettavasti hyvien aikojen muistaminen veti esiin muitakin, hieman epämiellyttävämpiä asioita. Erityisen vaikeaa oli ajatella isää. Tai sitä miestä, jota Emmet oli joskus kutsunut isäkseen ja joka nyt oli ollut käytännössä kuollut hänelle edelliset 12 vuotta. Roolimallista joksikin aivan muuksi Walter oli muuttunut jo vuosia aiemmin, mutta oli tämä silti ollut hänen isänsä ja jollain tasolla Emmet oli rakastanut tätä aika paljon. Nyt rakkaudesta ei voinut sanoa olevan enää mitään jäljellä, oli vain inhoa ja pelkoa siitä, että jotenkin hän muuttuisi itse samanlaiseksi. Pienen hiljaisuuden ajan Emmet yritti pitää ajatuksen itsellään, mutta lopulta se pääsi karkaamaan. ”You remember how before everything happened people used to say that I was his spitting image?” mies kysyi puoliääneen ja silmäili huoneen tasaisen valkeaa kattoa, joka kuulsi pimeyden läpi. Ei tainnut olla tarpeellista erikseen mainita kenestä hän puhui. Walterin nimeä ei juuri mainittu, ei perheen kesken eikä muutenkaan. ”What if I am?” Ihan syystäkin Emmet oli tuntenut huonoa omaatuntoa esimerkiksi kaikista niistä viimeaikaisista kerroista, kun oli huutanut Stellalle tai tarttunut siihen kiinni suutuspäissään. Sanoista se kai vanhemmankin Dixonin kohdalla oli alkanut.

Emmetin oli lopulta lopetettava tyhjästi kattoon tuijottaminen, kun Stella kurottautui hukuttamaan hänen huulensa ihaniin unohdusta tarjoaviin suudelmiin. Stellan sanomana kaikki ne asiat tuntuivat merkityksellisiltä, siltä, että niiden oli oltava totta. Ainakin Stellalle itselleen, vaikka kai se olisi voinut sanoa kaiken kohteliaisuudestakin parantaakseen ystävänsä mielialaa. Emmet vain päätti uskoa naisen puheisiin. Tietenkin hän halusi ajatella olevansa Stellan mielestä maailman hellin, ihanin, ajattelevaisin, rakastavin, lämpimin ja seksikkäin mies. Kaikkea muuta kuin isänsä. Tietenkin. Ihan sama vaikka Stella olisi sanonut samat asiat jollekin muullekin joskus aiemmin tai tulisi sanomaan myöhemmin. Tässä hetkessä se oli Emmetin oma, Emmetin otteessa ja sen sanat olivat tarkoitettuja vain hänelle. Mies hengitti syvään suudelmien sadellessa kaulalleen ja palatessa sitten huulilleen. Stellan huulien sulkeminen omia vasten oli omiaan pyyhkimään sen epävarmuuden ja pelon Emmetin mielestä. ”Thank you for saying that”, Emmet mumisi hellästi Stellan huulia vasten, kun se vakuutti, että hän ei ollut mitään isänsä kaltaista. Hän halusi uskoa samaan, mutta joskus omat tunteet, omat reaktiot, pistivät hänet pelkäämään muuta. Emmet oli vapaaehtoisesti valinnut ammatin, jossa näki jatkuvasti kuolemaa ja joka kulutti ihmisiä tehokkaasti loppuun. Hänen tapauksessaan syytä varovaisuuteen oli ehkä enemmän kuin muilla.

Suudelmat syvenivät ja Emmet huomasi vetävänsä naista paremmin itseään vasten, vaikka tuskin sen saaminen lähemmäs oli enää edes mahdollista. He olivat aivan kiinni toisissaan ja se tuntui täydellisen oikealta. Verkkaisesti suudelmat sulivat taas kiihkeistä rauhallisemmiksi, Emmet veti välillä henkeä naisen huulia vasten ja välillä taas upposi takaisin siihen hukuttavan lempeään tunteeseen, jonka suudelmat hänessä herättivät. Emmet oli varma, etteivät hellät suudelmat tauonneet ennen kuin jompikumpi heistä viimein vaipui uneen toisen huulia vasten ja juuri niin asioiden kuuluikin olla.

- - - - - - - - -

Emmet tiedosti Stellan tuhisevan tyytyväisenä sylissään jo kauan ennen kuin edes oikeastaan itse tajusi olevansa hereillä. Peitto oli yön aikana karannut valtaosin pois hänen ylävartalonsa päältä, mutta ei sen ollut väliäkään, koska Stellasta huokuva lämpö olisi kyllä pitänyt hänet lämpinänä. Nainen oli varsin lähellä, Emmet tiedosti hyvin sen paljaan vartalon omaansa vasten ja aamu-unisena ajatus tuntui melkein hengästyttävän mieluisalta. Kun Stella kohta kääntyi ympäri ja kaivautui vain lähemmäs hänen rintakehäänsä, kietoi Emmet käsivarsiaan tiukemmin toisen ympärille. Omat kasvot hautautuivat tyytyväisen hymyn kera Stellan hiuksiin ja varovasti Emmetin huulet ehkä hengenvetojen lomassa tapailivat sen päälakea, vaikka moinen saatettiinkin naamioida vain uneliaaksi liikahteluksi. Stellan shampoon tuoksu täytti miehen tajunnan ja siihen oli hyvä uppoutua sen suuremmin ajattelematta oliko tämä aamun valossa enää sopivaa. ”We don’t have to”, Emmet mumisi lähes yhtä hiljaa, availlen silmiään verkkaisen levollisesti. Aamun valo kävi kirkkaana silmiin. Hän oli täysin hereillä, mutta ajatus sängystä poistumisesta tuntui suorastaan väkivaltaiselta. ”I bet it’s still early”, mies henkäisi yrittäen arvioida valon määrästä ja omasta olotilastaan kellonaikaa. Edellisillan alkoholiannokset tekivät ajan arvaamisesta hankalampaa, mutta ei Emmet koskaan nukkunut kovin pitkään, joten ehkä kello kävi korkeintaan kahdeksaa.

Heräämisen kanssa ei todellakaan pidetty kiirettä. Emmet tunnusteli kaikessa rauhassa oloaan, tiedosti raajojensa kietoutuneen varsin tiiviisti yhteen Stellan omien kanssa ja siitä pidettiin. Varovasti Emmet veti kasvojaan kauemmas Stellan hiuksista nähdäkseen sen unisen ilmeen. Joku läikähti oudosti miehen rinnassa ja hymy väreili huulilla. ”Is this okay?” Emmet kysyi katsellen naista silmiin ja silitellen hellästi sen kasvoja. Ensimmäisen kerran jälkeen oli ollut helppo päättää, että se kaikki oli ollut virhe, jota ei tultaisi koskaan tekemään uudelleen. Päätöksessä pysyminen oli osoittautunut kerta toisensa jälkeen yhtä vaikeaksi ja nyt pelkkä ajatuskin sellaisen päätöksen tekemisestä tuntui musertavalta. Emmet ei halunnut edes ajatella lupaavansa, ettei koskaan enää pitelisi Stellaa sillä tavalla sylissään tai voisi suudella sen ihania huulia. Oikeastaan sellaisten lupausten ajatteleminenkin teki Emmetin vähän sairaaksi. Ei Stella voisi vaatia häneltä mitään sellaista, eihän? Miehen sormenpäät käväisivät Stellan huulilla ja hetken päästä omat huulet ottivat niiden paikan, kävivät varovasti varastamassa naisen uneliaat huokaukset. ”Let’s just stay here, okay? Emmet pyysi toiveikkaasti ja hipaisi nenällään Stellan poskea. Käsi valui naisen kasvoilta kaulan syrjää pitkin olkapäälle ja siitä vyötärön kauniille kaarelle. Kosketus oli viaton ja samalla täynnä kaikenlaisia merkityksiä. Ei Emmet voinut mitenkään unohtaa sitä, miten Stella oli painautunut vasten hänen alastonta vartaloaan. ”Do you have somewhere you need to be today?” hän kysyi melkein huokauksenomaisesti, kun käsi karkasi etsimään pienet kuopat Stellan selkärangan tyvestä ja hyvin hellästi painoi naisen lanteita omiaan vasten.

Stellan hapan asennoituminen aikaiseen herätykseen huvitti Emmetiä. Heillä oli hyvin erilainen päivärytmi: tavallisesti hän olisi itse siihen aikaan maanantaina ollut jo toimistolla tai vähintään matkalla, aamulenkillä tai ampumaradalla. Jossain kuitenkin aloittamassa päivää sen ansaitsemalla tavalla. Stella taisi yleensä olla juuri siinä missä nytkin: sängyssä. Lokakuun 24. oli niitä harvoja päiviä, kun Emmetiä ei haitannut aloittaa päiväänsä laiskasti, ei etenkään tänään, kun Stella tuntui niin mukavan pehmoiselta hänen sylissään. Eihän tämä nyt niin paljoa poikennut aiemmista vuosista, eihän? Stella oli ennenkin nukkunut hänen kainalossaan. He olivat ennenkin makailleet aamulla vieretysten jutellen jostain joutavasta. Silloin heidän ihojaan oli erottanut muutama kerros kangasta, eivätkä Emmetin huulet olleet hellästi tapailleet naisen huulia, mutta he olivat silti aina olleet läheisiä myös fyysisesti. Sitä he eittämättä olivat edelleen ja kun Stellankin mielestä se kaikki oli ok, niin täytyihän sen olla. ”Good”, Emmet hymisi hymynpuolikas huulillaan ennen kuin kumartui suutelemaan naista hellästi. Sitä olisi voinut ylianalysoida ja siitä olisi voinut tehdä vaikea, mutta oliko heidän pakko? Maailmassa oli varmasti tuhansittain ystäviä, jotka tekivät vastaavaa. Mitchkin oli suorastaan painostanut Emmetiä tekemään aloitteen Stellan suhteen kaikki ne vuodet, joten ei tämä nyt voinut olla niin kummallista!

”Well in practice working for the bureau means always being alert and ready to work. But essentially yes, I have a day off”, mies vastasi eikä voinut taistella typerää hymyään vastaan, kun Stellan nenä hipoi hänen poskensa ihoa. Se ei ollut mitään, mitä Emmet yleensä teki naisten kanssa, koska hän ei harrastanut deittailua ja baarista napattujen naisten kanssa lepertely olisi ollut liikaa. Mutta Stella ei ollut deitti eikä puolituntematon, se oli Stella. ”They promised not to call me today if they really don’t have to.” NYPD:ssä vapaapäivät olivat vielä olleet vapaapäiviä. Aloittelevana FBI agenttina se oli vähän erilaista, mutta ei Emmet valittanut. Brooks oli käytännössä luvannut, että hän saisi viettää päivänsä rauhassa, ellei koko kaupunki räjähtäisi. Emmet toivoi monestakin syystä, ettei sellaista tapahtuisi. Stella lupasi olla kokonaan hänen ja jostain syystä lupaus sai ilkikurisen virneen kohoamaan miehen huulille. Mitäkö hän halusi tehdä, kun Stella oli kokonaan hänen? ”That’s an excellent question”, Emmet virnisti ja antoi ensitöikseen naisen suukottaa poskeaan ja käänsi sitten kasvonsa paremmin sitä kohden saaden huulet huulilleen. Tämä nyt ainakin oli äärettömän mukava aktiviteetti.

Varsin mieluusti Emmet otti aiemmin naisen ihoa hivelleellä kädellään tukea patjasta ja kumartui tämän yläpuolelle suudelmaan. Stellan käsi tuntui vaativana selän iholla ja Emmet olisi mieluusti jatkanut tätä vaikka koko päivän, mutta valitettavasti aivan liian pian Stella painoi päänsä tyynyä vasten ja karkais hänen huultensa otteesta. Emmetin kasvoilla käväisi tyytymätön ilmen. ”Are you absolutely starving?” hän kysyi arvioiva ilme kasvoillaan. Mahdollisesti nälkäkuolemaa tekeväksi Stella näytti melko hyvinvoivalta. ”Because if you aren’t I don’t see why we would leave this bed. Ever”, mies jatkoi ja virnisti hellästi. Stella kehtasi vielä vaatia häntä kokkaamaankin ja Emmet tyrskähti sille hyväntahtoisesti. Nainen ei osannut kuollakseenkaan laittaa ruokaa, eikä Emmet olisi vapaaehtoisesti sen pöperöitä syönytkään. Mieluusti hän olisi tosin syönyt Stellan aamiaisen sijaan, joten ei nainen varmaan tarvinnut ruuanlaittotaitoja elämässään. Mies paineli melkein olemattomia suukkoja vasten Stellan leukaluuta ja huokaisi sitten lannistuneesti sen kaulalle, kun sängystä nouseminen aamiaisen vuoksi alkoi vaikuttaa asialta, jonka he tosiaan olivat tekemässä. ”We need to go grocery shopping first, I only have like oatmeal”, hän myönsi. Edellispäivänä oli käyty kaupassa perheillallista varten, mutta vasta menomatkalla, joten kotiin ei oltu ostettu mitään. Hän ei ollut ajatellut kokkaavansa seuraavana aamuna aamiaista kahdelle. ”Or we could grab breakfast somewhere. There’s a great new bagel shop nearby.”

Aamiaisen suunnittelusta hypättiin ihan muihin aiheisiin ja Emmetin kulmat kohosivat aavistuksen verran kysymyksen edessä. Hämmennys suli nopeasti hymyksi. Tietenkin hän oli onnellinen. Hän oli siinä parhaan ystävänsä kanssa ja kaikki oli hyvin. Edellisiltana hänen mielialansa oli ymmärrettävästi ollut matalalla, mutta kummasti Stella oli onnistunut korjaamaan tilanteen seurallaan ja sanoillaan. Suudelmillaan erityisesti. Emmetiä alkoi yllättäen naurattaa, kun hän muisti edellisillan ylistyssanat. ”I recall you calling me the sexiest man on earth. Of course I’m happy”, hän virnisti, vaikka ei se tainnut olla aivan sitä, mitä Stella oli kysymyksellään tarkoittanut. Joka tapauksessa Emmet sai kummasti puhtia, kun ajatteli kaikkea naisen sanomaa. Hän sipaisi hiuksia Stellan korvan taakse ja nojautui kevyesti takaisin toiselle kyljelleen, muttei kuitenkaan kovin kauas. ”Did you see this coming? Because I didn’t”, mies kysyi naurahtaen, kohottaen kulmakarvojaan hitusen. Olihan se kai ollut aika odottamatonta. ”But it doesn’t feel wrong. Actually it feels quite right”, arvioitiin mietteliäästi. Katse lipui Stellan kasvoissa, sen suurissa sinivihreissä silmissä, suloisessa nenänpäässä ja hieman raotetuissa huulissa.”I mean… You are my best friend. Always have been. I just never knew kissing you would make so much sense.” Järkeen olisi käynyt myös kumartua takaisin naisen yläpuolelle, suudella sitä lujaa ja ujuttaa kätensä takaisin sen iholle, mutta Emmet hillitsi halunsa. Heidän oli tarkoitus syödä aamiaista, ei riettailla sängyssä koko päivää. Olkoonkin, että siitä kaikesta puhuminen sai Emmetin haluamaan Stellaa vain lisää. ”It makes me really happy”, mies myönsi pehmeästi hymyillen, eikä ihan voinut vastustaa kiusausta vaan kumartui vangitsemaan Stellan huulet takaisin omilleen hellästi, sitten vähän vaativammin. Se tuntui muistutukselta siitä, että tässä hetkessä Stella oli vain hänen, he olivat kahdestaan, ei ollut muita ihmisiä. Ei Pennyä tai Graysonia, ei ketään ylimääräisiä.