Mamma mia, here we go again – how can I resist you?

Hugon olisi tehnyt mieli kommentoida jotakin siihen ulkoaktiviteetteja kohtaan kohdistuneeseen vähäiseen kiinnostukseen, mutta hän sai pidettyä ajatukset ominaan. Hyvä niin, sillä se jotain olisi vain liittynyt jotenkin siihen, että kyllä hän tiesi, millaisista sisäaktiviteeteista Levi enemmän tuntui välittävän. Ajatuksilleen Hugo sitten vain tyytyikin hymyilemään, muttei paljastanut liikaa sitä hymyään Leville. Sitten se toinen olikin jo utelemassa hänen jalkansa kohtalosta. ”Nah, nothing. I was just playing some basketball with the guys when Jonah suddenly poked me”, sanottiin ja heilautettiin toista kättä ilmassa välinpitämättömästi. Seuraavaksi Levi oli jo toivotellut pikaista paranemista. It’s two weeks max. Or that’s what the doctor said.” Hugo katsahti toista, kun tämä selvästi teki jo lähtöä takaisin ulos. Oikeastaan Levillä ei edes ollut asiaa takaisin siitä ovesta ulos, sillä Hugo seisoi yhä siinä tien tukkeena. ”Have fun? All by myself? Are you trying to say that I should stay here and… wank a bit?” Hugo naurahti hyväntahtoisesti ja kevyesti tökki Leviä kepeillään ohjatakseen tämän takaisin peremmälle.

Olohuoneeseen he sitten päätyivätkin ja Levin istuuduttua yhdelle nojatuolille, Hugo kävi pitkäkseen sohvalle. ”Why did you come in? Were you looking for something… Somebody? Somebody like me?” Hugo kyseli ja kumartui sen verran, että pääsi laskemaan kepit lattialle sohvan viereen. Sen kysymyksen myötä hän sai aika tylyä settiä takaisin vastauksena. ”Wow, rude… There were times when you wouldn’t have said so”, huomautettiin Leville ja katsahdettiin tätä tietäväisesti, muttei sitten ehditty muuta sanoakaan, kun lauma tuttuja kundeja paukkasi paikalle. Yksi jätkistä luikki suoraan mökin perälle jäätävää kusihätää valittaen, mutta muut jäivät vonkumaan Hugoa kanssaan pihalle. ”Not now. I prefer stay here with Levi and this fucking leg. Maybe later”, Hugo sanoi kavereilleen, jotka jatkoivat vielä hetken vänkäämistä, kunnes sen kusellakävijän – Codyn – ja pienen juomatauon myötä suostuivat häipymään takaisin pihalle. Hugo vilkaisi eteisen suuntaan ja sitten vielä ulos olohuoneen ikkunasta, josta näki suoraan mökin etupihalle, missä kaverit kirmasivat takaisin teilleen. Sitten hän käänsi katseensa takaisin Leviin

”So, where were we? Oh, you were looking for me, right?” Hugo irvaili Leville ja sai jälleen kerran vain tylytystä osakseen. Pari sekuntia Hugon kasvoilla viipyili tyrmistynyt ilme. ”A second choice? What second choice? Who’s my first one?” ihmeteltiin aidosti, koska mitä vittua nyt taas – mitä Levi oikein draamaili? Miksi sen piti taas pitää jotain draamakuningattaren kruunua päässään? ”Go yourself. You’re the one who can walk properly”, napautettiin takaisin ja kaivettiin puhelin housujen taskusta esiin. Hetkeen ei sanottu Leville mitään – eikä tämäkään sanonut hänelle – vaan selattiin vain Instagramia ja muita sosiaalisen median kanavia vähän tympääntyneesti ja pyöriteltiin vapaalla kädellä lippistä ajankuluksi. ”Why did you even come here when you want to be like… Like that” Hugo ihmetteli eikä edes keksinyt sanaa sille, osoitti vain loppujen lopuksi Levin koko olemusta. ”Whatever. I go. Even though I can’t do anything out there but your company makes me even more depressed.” Niine hyvineen Hugo sujautti puhelimen takaisin taskuunsa, kampesi itsensä istuma-asentoon sohvalla ja kaappasi kepit pystyyn eteensä. Hugo veti lippiksen takaisin päähänsä ja keppien tukemana hän lopulta nousi ylöskin ja lenkkasi sitten itsensä eteisen kautta ulos. Vitun sekopää.

Päivä sujui pitkälti muiden touhuja sivusta seuraten, vaikka muutamaan tikanheittomittelöön ja sisätiloissa pidettyyn tietovisailuun Hugokin pääsi osallistumaan. Tai no, joutui, kun mökkireissun organisoineet vanhemmat opiskelijat pitivät omalta osaltaan huolen, ettei kukaan jäänyt reissun aikana liikaa yksikseen – siitäkin huolimatta, vaikka se syrjäänvetäytyvä olisi halunnut jäädä pois ”hauskoista yhteispuuhista”. Iltapäivän välipala oli toki yksi päivän kohokohtia, samoin kuin myöhemmin illalla tarjottava illallinen. Hyvin moni tosin hotki illallisruoan menemään alta aikayksikön, sillä he tiesivät, että sen jälkeen illan bileet voisivat alkaa. Niin myös Hugo tiesi, ja jos päivemmällä hän oli näyttänyt juroa naamaa jossain vitun tikanheittopaikalla, nyt hän oli ensimmäisten joukossa korkkailemassa ensimmäisiä oluita ja kilistelemässä pulloilla ja tölkeillä. Varsinkin alkuillasta hän hengasi paljon jonkin sortin laavulla mökin pihapiirissä kuten suunnilleen kaikki muutkin heidän mökkiseurueestaan, tai siltä se ainakin tuntui. Tosiasiassa porukka oli tainnut levittäytyä hyvin pitkin poikin mökin ympäristöä ja sisätiloja. Musiikki pauhasi ja alkoholi virtasi. Hugo ei sen syksyn mittaan enää ihmetellyt, miksi kemianopiskelijoitakin haukuttiin ahkeriksi juhlijiksi. Tosin – mikäpä opiskelijaryhmä ei sellainen ollut, jolle ei alkoholi maittanut?

Kun Hugo joskus puoli yhdentoista maissa varsin iloisessa humalassa lähti käymään sisällä mökissä, hän huomasi Levin yksinään olohuoneessa. Hetken aikaa hän joutui jopa hieraisemaan silmiään, ennen kuin todella ymmärsi, että Levihän se siinä. Hän ei ollut tainnutkaan nähdä kyseistä kundia sitten sen iltapäivän, kun he olivat istuneet tilassa hetken aikaa kahdestaan. ”Don’t say that you’ve been here since afternoon?” Hugo tyrmistyi, muttei jäänyt odottamaan vastausta vaan paineli vessan puolelle tekemään tarpeensa, jonka oluiden lipittäminen oli hänessä illan mittaan aiheuttanut. Lopulta hän palasi takaisin yleisiin tiloihin, mutta nyt Leviä ei näkynyt enää miss—Auts. Hugo tajusi törmänneensä johonkuhun ja se joku oli Levi, joka oli juuri tullut ulos yhdestä makuukamarista. ”Finally going out?” Hugo riemastui, kun Levi näytti vähän siltä, että oli käynyt vetäisemässä lämpimämpää päälleen. He olivat kyllä jääneet sen törmäyksen saattelemana melko lähelle toisiaan, eikä Hugo voinut olla tapailematta Levin katsetta. ”You are doing it again, Lewis. Being so tense.” Hugo katsahti Leviä silmiin ja lipaisi kevyesti huuliaan tietäväisenoloisena.

Hugo sai nopeasti sen, mitä halusikin. Eikä se ollut mikään ihme. Hänhän oli Rhodes, joka oli tottunut saamaan lähes aina lähes kaiken haluamansa. Ainakaan rahasta se ei koskaan ollut kiinni, lähinnä vanhempien jämäkkyyttä siinä oltiin testattu, kun Hugo oli keksinyt haluavansa jotakin. Ja nyt oltiin testattu Levin jämäkkyyttä, mutta varsin nopeasti kyseinen kundi oli taipunut Hugon sanattomaan tahtoon ja he olivat vaihtamassa suudelmia siinä keskellä mökkiä. Varsin riskialtista touhua, mutta juuri sillä hetkellä rakennuksessa ei ollut muita – kaikki olivat kännäämässä mökin ulkopuolella. Lopulta se oli kuitenkin Levi, joka vei suudelmat myös päätökseen ja hetkeä myöhemmin jätkä oli kieltävien mutinoiden saattelemana painellut takaisin pihalle. Hugo jäi katsomaan Levin perään pieni virne huulillaan, suutaan kevyesti kämmenellä pyyhkäisten, kunnes päätti itsekin lähteä takaisin ulos.

Ketään ei kuitenkaan näkynyt oikein missään. Hugo tähysi ympärilleen ja ajatteli, kuinka porukan täytyi olla sulloutunut vähän matkan päässä olevaan isompaan mökkirakennukseen. Ulkona oli kuitenkin aavistuksen pakkasta – Hugo pysähtyi hetkeksi, nojasi toisella kädellä keppeihinsä ja oikoi toisella kaulassaan olevaa huivia. Sitten se äkkäsi liikkeelle lähtiessään siellä laavun luona jonkun, miltei huomasi toivovansa, että se joku olisi äsken mökistä häipynyt Levi. Mitään sanomatta Hugo tuli istumaan Levin lähettyville ja laski kepit nojaamaan vasten tyhjää puupölliä. Kumpikaan ei sanonut mitään, Hugokin vain tuijotti sitä rätisevää tulta. Sitten Levi alkoi kuitenkin avata sitä käytöstään sinä iltana, kun he viimeksi olivat nähneet. Hugon kulmat kurtistuivat. Aika vähästä Levikin oli malttinsa menettänyt. Hehän olivat Jolenen kanssa vain heittäneet läppää kotimatkan ratoksi. Levi puhui ihan vitusti. Mutta kerrankin Hugo malttoi pitää päänsä kiinni. Ei se kuulemma halunnut Jolenen tietävän mistään homouksista. Sen sisko oli Hugon lisäksi ainoa.

”Who says that you have to tell everybody who you are? I haven’t told anyone that I’m… That I’ve fucked you”, Hugo lopulta mutisi, oli jo vähällä sanoa sen ääneen, mikä olisi hänelle itselleenkin ehkä jonkinlainen uutinen, paljastus, myöntäminen, mutta sai kuitenkin korjattua sanojaan omatunnolleen suotuisampaan suuntaan. Jotakin niissä sanoissa oli kai kuitenkin mennyt oikein, sillä seuraavaksi Levi oli jälleen painamassa huulensa Hugon omille. He vaihtoivat pehmeän, ehkä jopa liiankin pehmeän suudelman ennen kuin Levi vetäytyi jälleen kauemmas ja jatkoi puheenvuoroaan. ”You hate me. You hate me and at the same time it’s good for you to be with me – what are you, a fucking bipolar?” Hugo hymähti ja liikautti katseensa Levistä loimuihin. ”I’m not looking for anything that requires me to tell everyone who am I and with whom I do hang around”, Hugo sanoi hetken päästä – oli joutunut pari sekuntia pyörittelemään ajatuksia päässään, että pystyi muodostamaan niistä jotain järkevää ulosantia. ”But if you wanted to stay away from me… Maybe you should already go. What are you doing here anymore?” nuorukainen hymähti ja vilkaisi pikaisesti Leviä, kunnes käänsi katseensa takaisin liekkeihin. Kaivoipa hän jopa puhelimensa esille ja lisäsi vähän sisältöä Snapchatin tarinaansa videokuvaamalla niitä liekkejä. Vittu miten tylsää sisältöä, Hugo ei voinut olla ajattelematta, mutta hän kaipasi jotakin tekemistä käsilleen. Kun ei kerran voinut niillä hipelöidä Levin koisoakaan.

Loppujen lopuksi se oli Hugo, joka nousi ensimmäisenä ylös, koska Levi oli näköjään oikeasti jollain tavoin bipolaarinen. Ensin se oli yhdenlainen, mutta sekunneissa jo toisenlainen. Tai ei Hugo muistanut tarkalleen, millainen ihminen oli bipolaarinen, mutta kaksisuuntaisuuteen se perustui, sen hän muisti, se oli varmaa se. Niinpä sanomatta lopulta sanaakaan Hugo lähti lenkkaamaan keppiensä varassa poispäin laavulta, otettuaan suunnakseen sen toisen mökkirakennuksen, jossa muu porukka ilmeisesti vieläkin ryyppäsi ja rellesti. Sinne Hugo sitten jäikin kittaamaan alkoholia loppuillaksi, ja kun hän oli tarpeeksi monta annosta kumonnut kurkkuunsa, alkoivat korttipelit ja muu illanvietto muiden kanssa maistua selväpäistä paremmin. Sen verran järkeä Hugolla kuitenkin koko ajan oli jäljellä, että hän oli koko ajan tietoinen siitä, ettei Levi tullut mökkiin missään vaiheessa. Kyseinen jätkä oli kyllä ihan ihme tapaus. Miksi se oli edes lähtenyt sille reissulle, kun ei se näemmä yhtään halunnut viettää aikaa heidän muiden kanssaan? Jopa Hugo, jolle oli enemmän kuin luontaista tutustua ihmisiin, ymmärsi, että yksi sen reissun tarkoituksista oli hitsauttaa porukkaa entistäkin tiiviimmäksi ryhmäksi. Syksyn myötä porukat olivat toki jo jonkin verran muotoutuneet, ja nyt oli ilmeisesti hyvä hetki yhdistää ja sekoittaa niitä entistäkin tiiviimmiksi ja läheisimmiksi.

Kello oli lähemmäs yhden, kun väki alkoi vähitellen valua kohti toista mökkiä – siis ne, jotka eivät alun perin olleet majoittuneet sinne toiselle mökille. Mökki oli pimeänä, kun he saapuivat sisälle eikä kukaan tuntunut huomaavan yhden huoneen oven alta himmeänä kajastavaa valoa. Mökin valtasikin salamana äänekäs puheensorina, nauru ja vitsailu, kun toistaiseksi ilman ketään reissun järjestämisestä vastuussa olevaa henkilöä oleva porukka jäi norkoilemaan mökin oleskelutiloihin. Alkoholia ei enää ollut, mutta ketään ei tuntunut vielä kiinnostavan nukkumaanmenoa. Sen sijaan esille kaivettiin jälleen korttipakkaa ja jotain muutakin lautapeliä. Myös kylpyhuoneen ja samalla mökin ainoan vessan oven eteen kertyi jonkin verran jonoa, jossa Hugokin vietti hyvän tovin ennen kuin pääsi toistaiseksi viimeisenä tekemään tarpeensa. Tultuaan ulos, Hugo muisti ensimmäisen kerran sitten muutamaan tuntiin Levin olemassaolon nähdessään sen valojuovan sen yhden makuukamarin oven alta. Keppeineen hän ei kovin hiljaa pystynyt liikkumaan, mutta kukaan ei silti näyttänyt tajuavan mitään, kun Hugo työnsi toisella kepillä aavistuksen raollaan olevan oven auki ja pujahti sisälle huoneeseen, josta hän löysikin Levin yhden kerrossängyn alapedistä, yölampun alta kirja kädessä. Pieni naurahdus oli karata Hugon huulilta, mutta hän sai hillittyä itsensä ja onneksi hän jäi sinne huoneen pimeään päätyyn niin, ettei virnettäkään hänen kasvoiltaan voinut kunnolla erottaa. ”Are you reading that… What was it? Pride and Prejudice?”

Levi ei vastannut kysymykseen ennakkoluulosta, heitti vain Hugoa kysymyksellä takaisin. Haukkui liian uteliaaksikin. Ehdotti poistumista, sillä eihän Hugo kai halunnut näyttäytyä sellaisen bipolaarisen henkilön seurassa mitä Levi oli. Se bipolaarisuus sai hetkeksi Hugon kasvoille hämmentyneen ilmeen, kunnes hän muisti omat sanansa. Vittu. Vitun Lewis. Aina niin pitkävihainen. Vai oliko? Kuinka paljon Hugo oikeastaan tunsikaan loppupeleissä Leviä? Hän tunsi ehkä pikku-Lewiksen, muttei Leviä itsessään. Hän tiesi, miten sen pienemmän koisotoverin sai herätettyä, mutta Levi kokonaisuudessaan… Se se vasta oli oikeastaan yksi iso mysteeri Hugolle. Kuten myös Hugon omat tunteet Leviä kohtaan: miksi hän oli niin kiinnostunut Levin seurasta, mikä Levissä oli sellaista, joka veti Hugoa puoleensa niin julmetusti?

Toisin kuin Levi oli usuttanut, Hugo lenkkasi itsensä istumaan tämän sängynlaidalle. ”You still mad at me?” todettiin kysyvänä, kun Levi suurin piirtein teatraalisesti esitti yhä lukevansa sitä kirjaa. ”Put that stupid book away. We both know that you don’t even read it now. Do you really hate me? I may suck at chemistry but even I know that hate is a strong word”, Hugo lately, yllätti varmaan itsensäkin, kun puhui kerrankin ehkä edes etäisesti oikeita asioita muistuttavaa asiaa. Enempää häneltä ei kyllä siltä erää tullut ulos puhetta, joten olikin hyvä, että Levi avasi seuraavaksi suunsa. Eikä se sitten kuulemma häntä vihannutkaan. Mutta he halusivat tämän mukaan eri asioita. Eikä Hugosta olisi koskaan antamaan niitä asioita Leville. ”What do you want then? A happily ever after? A family with two kids, a dog and a car? How can you say that I could never give it to you when you don’t even know what this it really is?” Hugo paasasi, vähän turhautuneenakin Leviin, kun ei yhtään pysynyt kärryillä tämän ajatuksenjuoksussa – Levi tuntui sillä hetkellä ihan helvetin epäselvältä kemian kurssikirjalta hänelle (eli toisin sanoen kaikilta heidän kurssikirjoiltaan, periaatteessa). ”Gosh, Lewis. Never say never. You overthink. You always do it. Just go with the flow. Live your life. Don’t be such a pussy.”

Lopulta Levikin meni toteamaan, että se erossa pysyminen oli vain niin vaikeaa. He olivat jumittuneet katsekontaktiin, jonka seurauksena Levi oli jälleen ensimmäisenä kuronut välimatkan umpeen suudelmalla. Pari sekunninsadasosaa ja Hugo oli valmis vastaamaan siihen suudelmaan. Nopeasti tilanne oli eskaloitunut koisonhiplailuun – eikä vain hiplailuun pelkästään – ja paidatkin siinä jo lentelivät lattialle. Koska alkoholia enemmän (tai pelkästään?) nauttinut Hugo ei aivan kyennyt ajattelemaan järjellä, oli hyvä, että Levi sentään tajusi käydä napsauttamassa huoneen oven lukkoon. Se sekuntien mittainen keskeytys ei kuitenkaan tunnelmaa latistanut, vaan pian Hugo oli jo nauttimassa Levin hänelle suomasta tyydytyksestä. Nilkka oli ehkä paskana, mutta koiso eli ja voi helvetin hyvin. Ainakin siinä Levin käsittelyssä. Ja Levi todella tiesi mitä teki, sen sai Hugokin tuntea kokonaisvaltaisesti kropassaan. Itse hän ei kyennyt aivan samanlaiseen vastapalvelukseen, joten hetkeä myöhemmin he olivat kumpikin siirtyneet makuuasentoon sängylle ja Hugo tarjoili Leville niin suudelmia kuin osittain peiton suojissa tapahtuvaa käsipeliäkin. Se ei tuntunut olevan yhtään sen vähempiarvoista, sillä Levi sai selvästi tyydytyksensä yhtä lailla kuin Hugokin hetki sitten oli saanut.

Hieman myöhemmin Hugo veti paitaa päälleen istuessaan sängyn laidalla – housut hän oli jo pukenut ylleen – kun Levi vannotti viimeisen kerran nimeen. Hugo katsahti hieman ylöspäin jaloillaan olevaa Leviä eikä voinut olla virnistämättä pienesti, kuin sanoen you wish, mutta sitten heidät jo keskeyttivät ne koputukset oveen. Hugon virnistys vaihtui hetkelliseen hätääntyneeseen ilmeeseen, pienen paniikinkinomaiseen, kun hän tajusi, että he olivat vähällä jäädä kiinni opiskelutovereilleen. Onneksi selväpäisemmän Levin hoksottimet kävivät taas paljon nopeammalla, sillä kundi oli äkännyt huoneen ikkunan. Hugo linkutti sen ja Levin luo, katsoi toista kuin tärähtänyttä, kun tämä halusi hänen hyppäävän ikkunasta ulos. ”What? I can’t jump with this!” Hugo sihahti ja nosti sitten ikkunaa ylöspäin avatakseen sen. Huoneeseen puhalsi heti hyistä marraskuista yöilmaa. ”You can jump. Now”, hän jatkoi ja patisti Leviä kapuamaan ikkunalaudalle. Mökki sijaitsi jokseenkin mäkisessä maastossa, se oli rakennettu aika korkealle ja pudotusta maahan oli muutaman metrin verran. Levin todennäköisyys selvitä pelkillä mustelmilla oli huomattavasti suurempi – Hugon parin viikon nilkkakipu voisi vielä vaihtua hypyn seurauksena pariin kuukauteen. ”Hide in the closet? Come on, what are you, Lewis – an 8-year-old kid, huh?” Hugo päivitteli ja töni Leviä ikkunalle, saaden tämän lopulta kapuamaan ikkunalaudalle ja sitten – vittu se teki sen oikeasti – hyppäämään alas. Hugo pisti päänsä ulos ikkunasta ja kuuli Levin jotain ähisevän alhaalla, mutta koska kyseinen jätkä ei näyttänyt kuolleen siinä kohtalonhypyssä, Hugo vetäytyi takaisin sisälle, laski ikkunan alas ja puisteli hieman vaatteitaan silmäillessään ympärilleen huoneessa. Enää puuttui vain kelvollinen selitys opiskelukavereille, mutta jos Hugo olisi töissä teatterissa, tekisi hän varmasti töitä impron parissa.

Niinpä Hugo nappasi kepit tuekseen ja käveli sitten huoneen ovelle, pysähtyi siinä hetkeksi ja veti henkeä, kunnes napsautti lukon auki. ”Sorry. I had to call my overprotective girlfriend and I forgot that I locked the door. Sorry. My bad”, selitettiin kasuaalisti niille vähän tuntemattomammille koulukavereille, jotka onneksi olivat sen verran tuiterissa, että kuittasivat asian pelkällä huoneeseen sisään rynnimisellä. Hugo oli luullut, että oven takana olisi ollut vain joku yksittäinen tyyppi, mutta siellä olikin ollut muutama muukin. Päästyään takaisin yleisiin tiloihin Hugo joutui vähän vilkuilemaan varustuksensa suuntaan, mutta se näytti olevan varsin vaiteliaan tyytyväisesti aisoissa koisoissa. Sitten hän silmäili ympärilleen mökissä, mutta Leviä ei näkynyt missään. Hugon oli pakko päästä kurkkimaan mökin edustalle, mahtoiko Levi vieläkin lymyillä jossakin varjoissa. Niinpä hän vetäisi naulakosta takin harteilleen ja linkutti ulko-ovelle ja sieltä kuistille, josta löysi Levin tupakalta. ”Give me one?” avattiin keskustelu, tosin varmaan ensi kertaa kohteliaasti edes jonkinlaisella kysymyksellä eikä vain käskyllä. ”Thanks. It was a good jump. Are you okay? Want to borrow one of these? Anyway, thanks. I owe you.” Hugo istuutui toiselle muovituolille kuistilla, pyöreän pöydän toiselle puolelle ja nosti hetkellisen katseen Leviin, hymyilikin jopa pienesti sanojensa päätteeksi, kunnes sai sen savukkeen ja pääsi keskittymään sen sytyttämiseen. Ei Hugo tiennyt, millä olisi kuitannut velkansa, varmaankin sitten perinteisellä koisonvatkaamisella, mutta kai sekin aikanaan selviäisi.