If it's meant to be it'll be

"Oh?" Hannah henkäisi hieman epämääräisesti Leon vastaukselle ja vilkaisi miestä nopeasti olkansa ylitse, kun ei muutakaan keksinyt siihen hätään. Toisaalta mitäpä hän oli odottanut. Leon rutiineihin sillä hetkellä tuntui kuuluvan lähinnä kuntoutusta ja pelinauhojen katselemista. Hannah olisi voinut vaikka vannoa, että mies oli joka kerta aivan samassa kohtaa sohvaa istumassa, kun hän saapui käymään. "How did it go?" Nainen kysyi niin luonnollisesti ja rennosti, että puheenaiheena olisi saattanut olla vaikka sää. Tietysti kuntoutus oli aluksi herättänyt paljon kysymyksiä ja mietteitä naisessa, mutta nykyään se ei juuri sellaista teettänyt. Se oli oikeastaan aika arkinen aihe heidän keskusteluissaan, joten ei se kai mikään ihmekään ollut, ettei siitä jaksettu pahemmin meteliä pitää.

Hannah naurahti, mutta puisti sitten päätään. "No! It's fine", hän vakuutti hymyssä suin. Kipeää se oli tehnyt tapahtumahetkellä, mutta nyt kylki oli vain enemmänkin kosketusarka. "I just fell. My horse refused to jump. So... yeah,  it's nothing. Really!" Vaikka Hannahin äänessä oli iloinen, nauravainen sointi, onnistui nainen kuulostamaan myös varmalta ja päättäväiseltä. Vuosien varrella oli tullut pudottua niin monta kertaa, ettei hän vain jaksanut suhtautua niihin kovinkaan vakavasti. Ehkä sitten saattaisi itkettää, kun jotain sattuisi, mutta vielä toistaiseksi oltiin selvitty lähinnä mustelmilla, naarmuilla ja ruhjeilla - ei mitään vakavaa siis. Hannah soi Leolle vielä hymyn pään nyökkäyksen kera. Mitään syytä huoleen ei ollut. Ammatin huonoja puolia - ei siinä muusta ollut kyse.
"Have you eaten anything today? I can do something or we can order a take away", Hannah oli hädin tuskin ehtinyt syödä pastasalaattiaan tallilla, sillä työsarkaa oli ollut yllättävän paljon sinä päivänä. Lisäksi putoaminen ja siitä toipuminen olivat vieneet arvokasta työaikaa, joten sekin oli omalta osaltaan vain lisännyt kiirettä. Silti nainen ei tuntenut oloaan väsyneeksi, vaan koki olevansa edelleen täynnä virtaa. Tilanne varmasti muuttuisi siinä vaiheessa, kun hän istuutuisi hetkeksi alas.

Syvään henkeä vetäen nainen vilkaisi television ruutua. "Callihan?" Hän varmisti, vaikka ei varmaan olisi edes tarvinnut. Katse palasi Leon hieman kysyvänä, mutta nainen ei oikeastaan edes jäänyt odottamaan vastausta, vaan asteli lähemmäksi sohvaa ja kävi istumaan Leon viereen. "So... what do you think of him? He's any good?" Nainen kysyi käyttäen katseensa taas televisiossa pikaisesti, ennen kuin kohdensi sen mieheen, jääden odottamaan vastausta.

Hannah kohotti hivenen kulmiaan, sillä hän olisi mieluusti kuullut jonkin hieman yksityiskohtaisemman vastauksen, eikä vain saanut kuittausta siitä, että kaikki oli ok ja edistystä tapahtui. Toisaalta Hannah ei ollut edes varma oliko hänellä oikeutta kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä aiheen suhteen, joten siksipä ne pidettiin visusti jossain oman mielen pohjamudissa ja hymyiltiin vain hyväntuulisesti, ennen kuin todettiin: "That's good." Totta kai edistys oli aina positiivinen asia kuntoutuksessa. Hannah oli vilpittömästi iloinen Leon puolesta, jos kuntoutus toteutui suunnitelman mukaisesti, mutta tietenkään hän ei osannut asettua täysin miehen saappaisiin. Omalle kohdalle tarvetta moiselle ei ollut vielä tähän mennessä ilmennyt, joten nainen ei yhtään edes uskaltanut arvailla millaista ajatustyöskentelyä myös kuntoutukseen sisältyi. 

Naurahtaen nainen puisti päätään. "It's fine. Really. I'm fine", hän vakuutteli, yrittäen karistaa huolestuneisuutta Leon olemuksesta, mutta ei ollut ihan varma miten siinä loppukädessä onnistui. "Yeah, I'm sure. Don't worry. Just... uh, chill out, man! I mean that this isn't even the worst thing that has happened to me", Hannah ei todellakaan pitänyt tapahtunutta kovinkaan suurena onnettomuutena. Toki oli ottanut hetken, että henki oli lähtenyt kulkemaan normaalisti, mutta muuten nainen ei ollut edes ymmärtänyt säikähtää. Hän oli vain kömpinyt takaisin jaloilleen ja tarkastanut heti ensimmäisenä, että hevonen oli päässyt tilanteesta ehjin nahjoin. Hymy säilyi edelleen huulilla, vaikka Hannah loikin Leon suoran, tiukan katsekontaktin ja veti kasvoilleen niin vakuuttavan ilmeen kuin mahdollista. Turha tässä oli kenenkään huolehtia, kun luita ei ollut murtunut, eikä mikään ollut sijoiltaan. Ennen kaikkea hevonenkin oli kunnossa ja seuraavalla kerralla se oli suoriutunut esteestä varsin mallikelpoisesti, joskin Hannah oli ehkä ratsastunutkin sillä kertaa aiempaa määrätietoisemmin, eikä ollut edes antanut mahdollisuutta kieltäytymiselle. Yli oli mentävä - haluttiin tai ei.

"Okay", Hannah vain totesi, Leon torjutessa hänen ehdotuksensa ruoan suhteen. "Yeah yeah, of course", nainen hymähti leppoisasti ja kohautti olkiaan vähättelevästi, sillä hän ei todellakaan pitänyt kovinkaan suurena vaivana sitä, vaikka olisikin joutunut kokkaamaan tai tilaamaan ruokaa läheisestä kiinalaisesta. Totta puhuen Hannah oli sitä mieltä, että se kuului siihen hyväntahtoisuuteen, jota jokaisesta olisi pitänyt aina silloin tällöin löytyä. Eihän se mikään velvollisuus ollut, mutta Hannah ainakin halusi tarjota apuaan, jos vain saattoi.

Hannah nojautui kyynerpäillään reisiin ja kumartui hieman eteenpäin kuunnellessaan Leoa. Hymähdys karkasi vaimeana huulilta, kun mies myönsi ettei ollut oikeastaan edes katsonut ruudulla pyörivää pelinauhaa. Nainen siirsi katseensa hetkellisesti käsiinsä, mutta antoi sen lipua laiskahkosti takaisin mieheen, kun Scranton nousi esiin miehen puheista. Niin, Scranton. Joku pirun, mitäänsanomaton kaupunki Pennsylvaniassa, josta Hannah ei tiennyt tuon taivaallista. Hänellä ei ollut hajuakaan kuinka paljon asukkaita siellä oli, ja oliko koko kaupungissa mitään muuta mainitsemisen arvoista, kuin AHL:ssa pelaava jääkiekkojoukkue, jonka jatkoksi Leo oli nyt siirtymässä kapteenin roolissa. Sen hän sentään tiesi, että Scrantoniin ajoi parisen tuntia New Yorkista. "So, Scranton", Hannah aloitti, ehkä jopa hieman pahaenteisesti. Naisen kasvoilla vallitsi mietteliäs ja jopa vakavakin ilme, kun hän kääntyi paremmin Leon puoleen siten, että rintamasuunta osoitti mieheen ja kylki painautui kevyesti sohvan selkätyynyjä vasten, kun käsi haki paikkansa jostain selkänojan päältä. "When do you have to be there? Do you get your own apartment from there?" Toki se pisti miettimään mitä tapahtuisi, kun Leo muuttaisi Pennsylvaniaan takaisin. Pitäisivätkö he edelleen yhteyttä, vai katkeaisivatko välit pikkuhiljaa arjen pyörityksessä? Jopa Hannah tiesi, ettei ollut millään muotoa mahdollista, että mies olisi jäänyt asumaan Brooklyniin.

Hannah kurtisti otsaansa ja puisti päätään miehelle. "Yeah, you don't wanna know", nainen vahvisti puolittain naurahtaen, ei siksi että hän olisi ajatellut miehen saavan sydänkohtauksen hänen puolestaan, vaan lähinnä siksi ettei hän osannut sanoa mikä oli oikeasti pahinta, mitä hänelle oli tapahtunut ratsastusuransa varrella. Kentän aitaa vasten oli tullut lennettyä, kaaduttuakin oli tullut ja kesken hypyn 160 senttiä korkean esteen päällä oli tullut muksahdettua alas. Oli sattunut ja tapahtunut, eikä Hannah viitsinyt ryhtyä ihan oman itsensä takia kertaamaan läheltä piti -tilanteita, koska niiden liika ajattelu ei palvellut ainakaan eduksi. Ja saisivat luultavasti ratsastuksen kuulostamaan vaarallisemmalta, mitä se todellisuudessa oli.

Päätään kallistaen Hannah jäi kuuntelemaan aikataulujen ja asuntojärjestelyiden mietiskelyä Leon puolelta. Puolitoista kuukautta ja sitten miehen pitäisi olla Scrantonissa. Mies ei kuulostanut erityisen innostuneelta tulevasta, eikä siitä kai sitä oikein voinut syyttääkään. Kukapa olisi halunnut siirtyä pääliigasta AHL:n, vaikkakin tiedossa oli kapteenin paikka ja kaikki. Hannah puraisi alahuultaan kevyesti ja käytti sohvan selkänojalla lepäävän kätensä sipaisemassa hellästi, ikään kuin lohduttaen Leon poskea. Hymyä naisen kasvoilla ei kuitenkaan näkynyt, vaan ilme pysyi edelleen mietteliäänä. "You don't sound particularly enthusiastic about it, huh?" Nainen huokaisi ja tarkasteli Leon ilmettä, yrittäen löytää vastausta kysymykseen pelkästään miehen eleistä. "I mean, isn't this supposed to be only temporary? Just so you get to heal without any pressure", Hannah kohotti pienesti kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt yhtään miten jääkiekkomaailma loppujen lopuksi toimi, mutta hänestä oli ainakin vain hyvä, että Leolle annettiin mahdollisuus keräillä itseään ja parantua kaikessa rauhassa. Välillä oli hyvä palata askeleen verran taaksepäin, jotta saattoi palata huipulle entistä vahvempana. Ihan kuten Hannahkin oli tehnyt. Nyt hiottiin perusasioita ja haettiin uutta vauhtia uralle - päätös oli ollut ehkä raskas, mutta Hannah ei katunut sitä hetkeäkään.

Samaan aikaan, kun Leon tuleva muutto Scrantoniin lähestyi kovaa vauhtia, tuntui myös tietynlainen deadline heidän kohdallaan olevan sulkeutumassa. Ikään kuin päätöksiä suuntaan tai toiseen olisi pitänyt alkaa tehdä sen osalta, mitä he olivat ja tulisivat olemaan tulevaisuudessa. Hannah ei ollut varma olivatko he sillä hetkellä enemmän ystäviä, exiä vai vain hyvänpäiväntuttuja. He käyttäytyivät kuin ystävät, mutta samaan aikaan Hannah aisti koko ajan sen vahvan jännitteen, joka oli ollut heidän välillään olemassa jo vajaa vuosi sitten. Kaikki oli käynyt niin nopeasti silloin, mutta nyt oli sitten himmailtu ehkä vähän turhankin kanssa. Tuntui vaikealta raottaa sanaista arkkua ja kysellä missä tässä nyt oikein mentiin, sillä Hannah pelkäsi myös pilaavansa sen, mitä heillä nyt oli. "When we are now talking about Scranton and the future..." Hannah henkäisi hieman vaikeasti ja irvisti pienesti perään. "I have to ask... Uh, what we are doing? You and me. We... The previous time didn't end well and I just... I was just wondering what do you want from me?" Naisen kulmat painuivat tiukkaan ryppyyn, kun hän kohdisti kysyvän katseensa lopulta Leon silmiin. Aiheesta puhuminen tuntui jotenkin tajuttoman hankalalta, mutta kai jommankumman heistä oli nostettava kissa pöydälle.

Hannah veti syvään henkeä kuunnellessaan Leoa. Tietyllä tapaa hän ymmärsi miestä, sillä Leo ei ollut tehnyt päätöstä itse AHL:n siirtymisestä, vaan se oli tehty miehen puolesta. Silti Hannah näki sen enemmänkin niin, että miehelle haluttiin selkeästikin antaa tilaisuus parantua kunnolla, jotta paluu NHL:n kävisi kivuttomammin. Ennen kaikkea sujuvammin. Ei ollut mitään järkeä hankkia itselleen sairaslomaa uudestaan heti alkukaudesta. "Next year you are playing again at NHL", Hannah yritti valaa mieheen uskoa. Rohkaisevasti hymyillen Hannah läimäytti miestä hellästi käsivarteen.

Ehkä Hannah oli odottanut jonkinlaista vastausta Leolta, mutta sellaista ei ollut luvassa. Mies vain korosti sitä miten Hannahin elämä oli New Yorkissa ja miehen oma Scrantonissa. Se oli tietysti totta. Hannahin elämä oli paljon joustavampaa kuin vuosi sitten. Ja nyt he olivat sentään samalla mantereella, vaikka olisivatkin sitten eri osavaltioissa. "Yeah, I know that", nainen mumisi vaimeasti, tuskin kuuluvasti ja käytti katseensa televisiossa, voidakseen jäsennellä ajatuksiaan paremmin. Hän nielaisi ja rypisti kulmiaan taas, ennen kuin katsahti Leoa uudestaan. "But, um... I mean that if... What your feelings are? Or is there any feelings anymore?" Hannah kallisti pienesti päätään ja huokaisi syvään, kuin valmistautuen henkisesti Leon vastaukseen - oli se sitten mitä tahansa.

"Because my feelings are still the same", Hannah lisäsi perään varovaisesti ja hieman arastellen. Vuodenkaan jälkeen ne eivät olleet muuttuneet mihinkään. "And my life is quite different than what it was a year ago."

"You'll get a lot of experience there", Hannah tarjosi, sillä toisihan kapteenin paikka mukanaan taatusti myös uusia haasteita, joita Leo ei ollut vielä ehtinyt kohtaamaan NHL:n puolella. "Experience is always good. So this is not necessarily a bad thing", nainen kohautti pienesti olkiaan ja mutristi mietteliäästi huuliaan, sillä hän oli varma, että Leo oppisi uudessa asemassaan myös paljon uutta. Omasta asennoitumisestahan se oli kiinni paljolti, mutta ei ajatusten työstäminen silti helppoa ollut. "And kids will love you. This is a great opportunity for them to learn from you", Hannah ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan Leoa holhoamassa parikymppisiä poikia eteenpäin ammattiurallaan, vaikka tuskin se ihan niin menisi. Mielikuva oli silti tavallaan aika hellyyttävä.

Jos Leolle oli vaikeaa puhua tunteista, niin sitä se myös oli Hannahille. Hän pelkäsi heidän toistavan samat virheet uudestaan, kuin vuosi sitten. Ja hän pelkäsi myös, ettei Leo tuntenut enää samoin, mitä vuosi sitten. Oli pelottavaa ja hieman ahdistavaakin paljastaa omat tunteensa, kun siinä samalla luovutti toiselle ihmiselle myös vallan täydellisen tuhon aiheuttamiselle. "Yes", Hannah huokaisi myötäilevään sävyyn ja yritti päättää olivatko miehen sanat positiivinen vai negatiivinen juttu. Kai se osoitti jotain, että nainen sai olla osa miehen elämää, vaikka Leo ei ollutkaan elämänsä kunnossa sillä hetkellä. Kyllä Hannah sitä arvosti, eikä hän halunnutkaan, että mies olisi esittänyt hänelle vain vahvaa ja urheaa. Mieluummin hän otti miehen vastaan sellaisena kuin se oli - aitona. 

Hannah naurahti melko värittömästi ja puisti päätään, järjestellen ajatuksiaan niin, että saisi selitettyä tilanteensa mahdollisimman yksinkertaisesti ja tiivistetyssä muodossa Leolle. "It means that I don't compete actively at the moment. I don't have the same responsibilities as I had in Germany. My schedule is much more flexible now. I'm not tied up here, you know", Hannah selitti, mutta ei ollut lainkaan varma kuinka paljon järkeä hänen selityksessään oli ja ymmärsikö Leo siitä tuon taivaallistakaan. Pointti oli kuitenkin se, että elämässä oli aikaa muullekin kuin hevosille ja ratsastukselle. "That's what it means", nainen lisäsi perään päättäväisesti. "I don't know what I'm going to do with my career, but my point is that I have a lot more time now", ihan oikeaa vapaa-aikaa oli ensimmäistä kertaa vuosiin, eikä Hannah ollut ihan varma millä olisi sen täyttänyt. Leosta huolehtiminen oli tarjonnut ainakin nyt loistavaa tekemistä, mutta totta puhuen Hannah ei nähnyt sitä pelkästään ajan tappamisena, vaan hän aidosti nautti myös miehen seurasta. Ihan kuten hän oli nauttinut myös viime vuoden lopulla. Ja totuus oli myös se, että Leo nostatti perhoset naisen vatsan pohjassa lentoon joka ikinen kerta, kun hän miehen näki.

"I think I'm just trying to ask you if you want to try again? Or is it just better to forget and move on?" Hannahin sanat hieman takkusivat, sillä suoran vastauksen vaatiminen tuntui vaikealta, sillä aina oli mahdollisuus että se oli sellainen, jota nainen ei halunnut kuulla. "I mean, this is not what you want anymore?" Kysyvien sanojensa päätteeksi Hannah kurottautui lähemmäksi miestä, kehysti sen kasvot käsillään ja painoi hellän suudelman miehen huulille. Miksikään maratonipusuksi se ei venynyt, vaan Hannah veti kasvojaan pian kauemmaksi, jättäen kuitenkin kätensä Leon iholle. Hieman kysyvästi hän kohotti miehelle kulmiaan, kuin vastausta odottaen.

"You are old", Hannah naurahti lämpimästi, eikä voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen härnätä miestä hieman. Tietenkin omalla kohdalla hirvitti se, että kolmekymppiset olivat lähempänä kuin koskaan. Parhaimmat ratsastajat toki olivat yli nelikymppisiä, joten naisella ei sinäänsä uransa kannalta ollut mitään kiirettä - toisin kuin Leolla. Jos Hannah oli mitään oppinut jääkiekosta, niin sen ainakin ettei sitä pelattu koko loppuelämän ajan, vaan parhaimmatkin eläköityivät jo varhain. "I mean, you're almost thirty", nainen lisäsi perään tietäväisesti hymyillen ja kohotti miehelle kulmiaan leikkisästi.

"I know that", Hannah totesi olkiaan kohauttaen Leon huomauttaessa, että mies sen sijaan tulisi olemaan hyvinkin vahvasti sidottuna jäälle, vaikka Hannahin elämä ei enää pyörinytkään niin paljolti ratsastuksen ympärillä. Tai totta kai se pyöri, mutta ei enää ympäri vuorokauden. Hannah ei enää hengittänyt ja elänyt ratsastusta varten, mikä tuntui oudolta, mutta myös hyvin vapauttavalta. Suunnaton helpottuneisuuden tunne vyöryi naisen lävitse, kun Leo vastasi suudelmaan. Olisi ollut oikeasti ihan hirveää, jos mies olisi työntänyt hänet pois ja pyytänyt lopettamaan. Siinä olisi ollut nöyryytystä jo ihan tarpeeksi ainakin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, eikä Hannah olisi edes tiennyt miten olisi siihen reagoinut - onneksi ei tarvinnutkaan tietää.

"Shithole?" Hannah ei voinut olla naurahtamatta. Leo ei edes yrittänyt myydä hänelle Scrantonia parempana kuin mitä se oli. Silti miehen ilmaisu kaupungista tuntui vähän turhankin vahvalta - etenkään, kun se ei ollut siellä asunut vielä päivääkään. Hellästi naisen vasemman käden peukalo silitteli Leon poskipäätä. "But yeah, me neither", nainen myötäili. "They never end well", Hannah oli kuullut yhtä sun toista kaukosuhteista, mutta yhtä kaikki ne eivät tuntuneet oikein toimivan kenenkään kohdalla. "And I don't mean that we have to repeat that same thing again. Last time was..." Hannah ei voinut olla pyöräyttämättä sanojensa päätteeksi silmiään aavistuksen turhautuneesti, koska hän ei tiennyt miten olisi jatkanut lausettaan. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja rytinällä, että ei siinä ollut juurikaan ehtinyt miettimään mikä oli järkevää ja mikä ei. Kumpikaan heistä ei ollut pysähtynyt miettimään todellisuutta, sekä karua faktaa siitä, etteivät he edes asuneet samalla mantereella. "We rush with everything and we both know how that ended. So, that we would meet sometime and see what happens... Well, that sounds better than good", Hannah kohautti olkiaan hiljentyessään ja keskitti katseensa Leon silmiin, annettuaan katseensa vaellella miehen kasvoilla puhuessaan.

"But maybe we should stop behaving like friends? You could start, for example, by inviting me to stay for the night", nainen ehdotti hyväntuulisesti. Parisuhteeseen ei ehkä tarvinnut rynnätä, sen sijaan he voisivat kuitenkin aloittaa alusta ja edetä pienin, varovaisin askelin. "What do you say about that?"