I'm never coming back to the place I once knew

Viimeinen kausi AHL:ssa ei ollut päättynyt niin kuin Colby oli uskonut sen päättyvän. Oma - entinen - joukkue pelasi Calder Cupista ja hän odotti vuoroaan lentokentän kahvilassa, että saisi maksettua takeawaykahvinsa. Mukana oli matkalaukku ja Rolex ranteessa muistutteli aikataulusta ja Dallasiin lähtevästä lennosta johon ei kuitenkaan vielä ollut kiire. Sitä samaista lentoa oli lykätty jo kerran ja Colby oli saanut viettää aikaa peukalojaan pyöritellen ja puoliksi torkkuen joten nyt se kupillinen kahvia - josta jo jonossa ryystettiin varmaan puolet - oli elintärkeä saada. Dallasissa odottaisi vuokra-asunto ja myöhemmin toivottavasti oma talokin: junnu oli katsellut jo niitäkin, kun sopimus Dallas Starsien kanssa oli lyöty lukkoon. WBS Pens tai Pittsburgh ei ollut ehkä häntä halunnut, mutta Starsit halusivat ja ei siihen voinut olla kuin tyytyväinen. Tietenkin Colby oli myös katkera kohtelusta mitä oli saanut osakseen, mutta oli osannut pitää suunsa kiinni eikä asia ollut vielä sen suuremmin vuotanut julkisuuteenkaan. Seuraavalla viikolla olisi mediatilaisuus, jossa sitten kaikki muutkin saisivat tietää uusista tuulista. Mediamylläkkä olisi varmaan huomattavasti suurempi kuin se, joka oli syntynyt centerin juhlimisesta ja joka oli loppujen lopuksi johtanut siihen, että hänet oli poistettu entisen joukkueen riveistä ja päästetty menemään. Junnu oli liian iso riski eikä kannattava sijoitus saatikka kasvukykyinen pelaaja - kaikki olivat kommentteja jotka hän aikoi todistaa vääriksi uudessa tiimissään. Tiimissä, joka pelasi ammattilaisliigassa ja joka ei ollut työntänyt häntä farmitiimin hännänhuipuksi vaan ottanut rehdisti mukaan omiin riveihinsä. Joku sentään uskoi Colbyn kykyihin eikä hän aikonut pettää niiden luottamusta. Pittsburgh saisi vielä katua sitä päätöstään joku päivä.

Jono liikkui lopulta ja junnu sai kahvinsa maksettua ja pääsi lähteä viilettämään kohti lähtöporttia. Hän kumosi kahvinsa aivan liian nopeasti eikä sekään piristänyt niin paljon kuin olisi toivonut. Lentokentälle tosin oli tultu jo aamuyön puolella eikä odottelu ollut auttanut ainakaan sen yleisen väsymyksen kanssa. Ihmisiä riitti aikaisesta ajankohdasta huolimatta melkein tungokseksi saakka eikä paikan hektisyys ainakaan tyynnyttänyt hermoja, jotka olivat aikaisen herätyksen ja uneliaan olotilan takia hiukan koitoksilla. Kukaan ei sentään jäänyt vaatimaan valokuvia tai kiljumaan perään, vaikka varsinkin päälle vedetty huppari sai muutamat pitkät katseet. Colby vilkaisi sitä itsekin ja pyyhkäisi ohimennen tähtikuviota, jonka tilalla oli vain kuukautta aiemmin komeillut pingviini.

Syntymäpäiväkin oli ollut ja mennyt ja melkein center olisi voinut vannoa, että koki olonsa vanhemmaksi ja viisaammaksi. Tuskin se ihan totta oli, mutta todellinen mielentila kuitenkin. Junnu havahtui aatoksistaan, kun törmäsi vastaantulijaan. Ensimmäinen ajatus oli se, että onneksi kädessä ollut pahvikuppi oli jo siinä vaiheessa tyhjä. Lattialle se kuitenkin kirposi sormista ja vieri jonnekin ohikulkijoiden jalkoihin. Colby kirosi ja otti askeleen taaksepäin, jupisten jotain watch where you are going buddyn tyylistä ennen kuin edes katsoi sitä reitilleen sattunutta. Aivan kuten alkuvuodesta hotellissakin tuntui Leo Cote ilmestyvän eteen kuin tyhjästä ja aivan yhtä yllättäen.

“Leo?!”, vanhemmalle parahdettiin ja poju tapaili sen olkapäätä ihan vain siksi, että varmistui ystävän todellisuudesta. Väsynyt mieli olisi hyvin voinut tehdä temput ja saada näkemään näkyjä. Ex-kapteenia ei muutenkaan ollut nähty kuukausiin ja yhteydenpito oli ollut heikkoa - ei hän ollut edes sille ehtinyt kertomaan tiimin vaihdoksestaan. Eikä se ollut ilmestynyt syntymäpäivänä oven taakse onnittelemaan, mutta siinä se nyt törötti eikä Colby voinut olla hymyilemättä typerän iloisesti.