member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Apr 9, 2014 22:12:33 GMT 2
Post by nepa on Apr 9, 2014 22:12:33 GMT 2
Eilen Noah oli tavannut siskonsa. Kyllä, hänen siskonsa. Periaatteessa siis osan sitä elämää, jonka Noah luuli olevan takana, eli tähän asiaan suhtautuminen oli ollut vähintäänkin vaikeaa. Eilen kotiin saavuttuaankin hän oli vain mennyt suoraan nukkumaan. Ei edes perinteiseen tapaansa ollut suukottanut Debbietä ja Calebia, vaan suhteellisen lasittuneen katseen kera oli vain laahustanut sänkyyn voidakseen nukkua kaikkien niiden muistojen yli, jotka väkisinkin olivat tulvineet hänen mieleensä. Virgin, Utah, ei todellakaan ollut paikka, jossa Noah oli viihtynyt. Kaikkea muuta. Hänet oli suoraan sanoen kahlittu, vangittu sinne saatanalliseen paikkaan, jonka piti olla Jumalan tyyssija. Noah itse muisti vain kaikki ne negatiiviset asiat: fyysiset kuritukset, huudot, kaikki ne rajoitukset, jotka silloin nuorena poikana olivat tuntuneet hulluilta. Näin vanhemmalla iällä vielä enemmän. Ihan totta, kuka hitto ei muka saanut kuunnella rytmimusiikkia? Nykyään Noah kuunteli sitä varmaan kaikista eniten, ja baarimikkona ollessaan oli kuunnellut sitä päivittäin. Ei se ollut aina johtanut syntiin, kuten hänen vanhempansa olivat varoittaneet. Ei se ollut se musiikki, vaan seura. Mielihalut. Tosiaan ne mielihalutkin oli ollut pakko kieltää joka ikisessä elämän vaiheessa, eikä niihin mielihaluihin välttämättä liittynyt vain seksi. Ihan vain joku ruokakin saattoi olla sellainen, mutta ei Noah voinut ikinä sanoa himoavansa jotain. Ihan kuin siinä sanassa olisi ollut jotain myrkyllistä silloin aikoinaan. Noah ei voinut uskoa, että oli kaikessa epäilyksessään joskus uskonut sitä paskaa, jota hänelle ja hänen muille sisaruksilleen suollettiin. Onneksi Nessa oli tullut järkiinsä. Noah totta helvetissä (hähä vanhemmat, kärsikää kirosanoista) olisi siskonsa tukena nyt, kun hän oli saapunut New Yorkiin ja yritti tulla toimeen omillaan. Vaikeaa se oli, sen Noah tiesi, mutta perheen tuki merkitsi paljon. Tai edes yhden perheenjäsenen - ei Noah mistään voinut heitä lisää taikoa. Seuraavana aamuna, eli tänään, oli Noah herännyt perinteisesti Debbien vierestä toinen käsi mainitun naisen ympärillä. Oli ihme, ettei Debbie sinä aamuna kuulustellut mitään Noahin käyttäytymisestä. Sitä Noah oikeastaan oli odottanut, koska ei mies koskaan ollut kylmä omalle perheelleen. Ja koska Noahilla ja Debbiellä oli ... No, historiansa, oli Noah odottanut Debbien kysyvän edes jotain. Sen sijaan Debbie oli vaikuttanut aurinkoiselta koko aamun, ja tietenkin tartuttanut sitä hyväntuulisuuttaan myös Noahiin, joka edes pieneksi hetkeksi oli onnistunut unohtamaan eilisen. Ei hän tietenkään Nessan näkemistä katunut, vaan hän ei halunnut muistella kipeää menneisyyttään. Kuitenkin juuri nyt hänellä oli kaikki asiat hyvin. Hänellä oli kaunis, rakastava vaimo ja fiksu poika - mitä muuta hän voisi kaivata? No, ainakin töitä. Niinpä Noahin oli käytävä iltapäivällä työhaastattelussa, joka ei ollut tuntunut menevän niin kovin hyvin, kiitos miehen ajatustenharhailun. Työhaastattelusta päästyään Noah ei todellakaan ollut hyvällä tuulella ja hetken aikaa hän mietti, olisiko mennyt vaikka istumaan johonkin räkälään aikansa kuluksi. Ei hän kuitenkaan loppujen lopuksi vain voinut tehdä sitä Debbielle. Eihän Noah nyt ikinä mikään alkoholisti ollut ollut, mutta hänen elämässään ennen Debbietä sitä alkoholia oli kulunut sen verran runsaasti, että hän itse halusi pysyttäytyä siitä kauempana edes hetken aikaa. Mukaan ei luettu niitä muutamia kaljoja, jotka Noah aina välillä joi Debbien kanssa, kun he viettivät yhteistä laatuaikaa. Kun Noah avasi ulko-oven ja heitti kengät eteisen puolelle, pystyi hän vain toivomaan, että he saisivat viettää sitä vielä tänäänkin. " Hi babe", Noah tervehti Debbietä nähdessään hänet olohuoneessa. Vastausta ei kuitenkaan tullut ja automaattisesti mies oletti tehneensä jotain väärin. Ennen kuin Noah kerkesi avata suunsa, patisti Debbie jo häntä nukuttamaan Calebiä ja Noah teki työtä käskettyä. Miten niin tossun alla? Noah ei voinut uskoa, että Caleb oli jo vuoden ikäinen. Minne oli kadonnut kaikki aika? Poika oli kasvanut silmissä, ja kohta hän saakeli soikoon olisi jo teini-ikäinen, jolloin Noahilla ja Debbiellä tosiaan olisi paljon työtä hänen kasvattamisessaan. Noah toisaalta odotti sitä aikaa innolla. Caleb raahaisi tyttöjä salaa yöllä kotiin, Debbie menettäisi siitä hermonsa, Noah vain nauraisi ... Kevyt naurahdus karkasi Noahin huulilta, kun hän piti keinutteli Calebia sylissään. Hetken aikaa Noah ei voinut edes liikkua, kun hän jähmettyi paikoilleen vain katsomaan poikaansa. Caleb oli todellakin yksi niistä asioista, joista hän oli elämässään ylpeä, eikä niitä valitettavasti ollut paljoa. Hän kuitenkin heräsi siitä koomastaan, kun oli laskenut Calebin pinnasänkyyn ja poika oli tarttunut kiinni hänen etusormestaan iloisesti jokeltaen. Noah piti itsekin siinä jotain epämääräisiä ääniä, ennen kuin Caleb näytti rauhoittuvan. Pian poika taisikin olla syvässä unessa. " Good night, precious", Noah kuiskasi, ennen kuin suukotti nopeasti poikaansa otsalle. Mies hiippaili huoneen ovelle ja sammutti valot, jonka jälkeen siirtyi keittiöön, jossa näki vaaleatukkaisen vaimonsa tiskaavan. Ei kestänyt kauaa, kun Noah oli saapunut Debbien luokse ja kietonut kätensä hänen ympärilleen takaapäin. Mies painoi kevyen suukon vaimonsa sileälle poskelle, jolloin Debbie lopetti tiskaamisen. "Caleb nukkuu nyt. Haluatko tehdä jotain?" Noah kysyi painellen lisää suukkoja vaimonsa kasvoille. Ei se ollut kuitenkaan mitään seksuaalista, ihan vain hellyydenosoitusta. Noah kuitenkin tiesi Debbien pitävän siitä. Kuitenkin, toisin kuin aiemmin, Debbie ei reagoinut mitenkään. Hän vain jatkoi tiskaamista, jonka tahti oli muuttunut todella nopeaksi ja suorastaan raivokkaaksi. Voi saatana - mitä Noah nyt oli tehnyt väärin? Pieni paniikki iski miehelle, kun hän mietti, mikä oli saanut hänen vaimonsa suuttumaan. Noah oli viikannut omat pyykkinsä alusvaatteet mukaan lukien, oli pedannut heidän yhteisen sänkynsä jo viikon ajan ja tiskannut omat tiskinsä - ainakin suurimman osan. "Anteeksi, etten ole tiskannut kaikkia tiskejäni", Noah sitten lopulta pahoittelikin, mutta Debbien elekieleen ei tullut minkäänlaista muutosta. Loppujen lopuksi Noahin oli siis irtauduttava Debbiestä ja siirtyä hänen vierelleen, jotta hän saisi paremman katsekontaktin niihin sinisiin silmiin. "Onko jotain sattunut?" Noah kysyi aidosti huolestuneena, koska tällä kertaa hän ajatteli, että vika ei ollut hänen tekemisissään. |
|
|
|
Apr 11, 2014 21:28:09 GMT 2
Post by Deleted on Apr 11, 2014 21:28:09 GMT 2
Debbie ei olisi vielä vaikkapa puoli vuotta sitten voinut edes kuvitella, että he todella muuttaisivat New Yorkiin Noahin ja Calebin kanssa. Kummankin elämä tuntui olleen Phoenixissa, vaikka nyt kun asiaa mietti jälkikäteen.. Mikä heitä muka oli siellä pidätellyt? Vaikka Phoenixissa toki oli Debbien sisarukset, kaupunki ei merkinnyt hänelle yhtään mitään muuta kuin huonoja muistoja. Hän oli muuttanut kaupunkiin Lucasin kanssa, joutunut petetyksi, masentunut, sairastunut syömishäiriöön. No, olihan hän tavannut Noahin, mutta sitten myös Noah oli pettänyt, Avalyn oli kuollut, Debbie oli sairastunut uudestaan ja lopulta yrittänyt tappaa itsensä pariinkin kertaan, toisella kerralla jo lähes onnistuenkin. Olihan kaupungissa hyvätkin muistonsa alkaen heidän häistään ja Calebin syntymästä, mutta ei Debbie silti ollut yhtään pahoillaan, että hänelle oli tarjottu töitä New Yorkista ja he olivat päättäneet muuttaa – se tuntui kuin heille olisi tarjottu uusi tilaisuus aloittaa elämä puhtaalta pöydältä, ilman huonoja muistoja. Ja nyt kun kuukaudet olivat lähteneet kulumaan, Debbistä lähes tuntui kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Heillä meni Noahin kanssa suorastaan loistavasti, tai, niin Debbie ainakin oletti. He olivat läheisempiä kuin kuukausiin, mikä tuntui ihan uskomattomalta ottaen huomioon kaiken sen pahan, mitä heille oli tapahtunut. Ainut miinus tietysti oli se, ettei Noahilla ollut vielä töitä. Debbie tiesi, että vaikka Noah viihtyikin kotona Calebin kanssa, mies olisi paljon onnellisempi, jos saisi töitä edes jostain. Debbie kuitenkin oli ajatellut, että asiat menisivät omalla painollaan eteenpäin ja ajan myötä Noah löytäisi jonkun työn, jossa mies viihtyisi hyvin. Asiat olivatkin menneet tähän asti ihan hyvin, mutta eilen illalla Debbie oli huomannut Noahin käytöksessä jotain outoa – mies oli vain tullut kotiin, mennyt nukkumaan, eikä puhunut mitään. Debbie oli kuitenkin ajatellut, että mies oli vain väsynyt, eikä siinä olisi mitään erityistä. Aamulla Noah olikin jo ihan normaali ja mies oli lähtenyt työhaastatteluun, kun Debbie jäi kotiin Calebin kanssa. Kaikki oli mennyt hyvin siihen asti, kun Debbien ystävä Emmy oli soittanut hänelle. Ensin he olivat jutelleet ihan niitä näitä, mutta sitten Emmy oli mennyt mainitsemaan ohimennen, että oli nähnyt eilen Noahin jonkun naisen seurassa. Debbie oli onnistunut toteamaan, että kyseessä oli Noahin ystävä, mutta kun puhelu oli loppunut, oli Debbie vähällä purskahtaa itkuun – Noah ei ollut puhunut, että olisi tavannut ketään ystäväänsä, joten kenen kanssa toinen oli ollut? Kun vielä otti huomioon sen Noahin eilisen poissaolevuuden, Debbietä alkoi oikeasti ahdistaa. Juuri näin Noah käyttäytyi viimeksikin, kun oli pettänyt Debbietä. Kun mies sitten myöhemmin tuli kotiin, Debbie oli ollut olohuoneessa selailemassa jotain juorulehtiä (Debbie ei oikein itsekkään tiennyt, miksi edes luki niitä). Hän kuuli kyllä varsin hyvin Noahin moikkauksen, mutta vastasi siihen lähinnä komentamalla miehen nukuttamaan Calebia. Kun Noah oli häipynyt Calebin huoneeseen, Debbie itse siirtyi keittiöön tiskaamaan. Aikansa hän sai tiskata kaikessa rauhassa, kunnes Noah sitten tunki keittiöön lässyttämään (normaalisti miehen puheet ja suukot olisivat olleet musiikkia Debbien korville, mutta nyt..). Debbie ei vastannut mitään, jatkoi vain tiskaamista entistä aggressiivisemmin. Lopulta Noah sitten kysyikin sen oleellisimman kysymyksen – onko jotain sattunut? Mies haki katsekontaktia Debbieen, mutta nainen vain vältteli sitä katsetta. Lopulta hän erehtyi vilkaisemaan Noahia ja samantien häntä alkoi ärsyttää. "Niimpä, you tell me." Debbie vain tuhahti, pyristellen samalla kauemmaksi Noahista. Debbie käveli hieman kauemmaksi, haroi samalla vaaleita hiuksiaan ja lopulta käänsi katseensa takaisin Noahiin. Hetkeen hän ei sanonut mitään, yritti vain kasailla ajatuksiaan, ettei koko homma menisi taas vaihteeksi huutamiseksi ja raivoamiseksi. "Missä sä olit eilen?" Debbie aloitti sitten yllättävänkin rauhallisella äänensävyllä – tosin, Noah varmasti tajusi, että se äänensävy enteili myrskyä. Ilmeisesti koko kysymys oli saanut miehen hämilleen, sillä Debbie ei saanut vastausta kysymykseensä. "Jos sä tapaat kavereita niin se on mulle ihan fine. Mua vaan kiinnostaisi tietää, että missä välissä olet kerennyt tutustua johonkin blondiin muakin nuoremman näköiseen tyttöön." Debbie sanoi lähes jäisellä äänensävyllä. Koko asia otti häntä ihan helvetin pahasti päähän – he eivät olleet kerenneet asua New Yorkissa pitkään, mistä Noah oli kerennyt jo löytää jotain naisia ystävikseen, kun Debbielläkään ei semmoisia ollut? Sitäpaitsi, Noah tiesi miten mustasukkainen Debbie osasi halutessaan olla, luulisi miehen kertovan, keihin oli oikein tutustunut, eikä salailisi enää mitään. "Mä kyllä muistan, miten poissaoleva sä olit eilen, mutta mä luulin, että sua stressasi vain se tän päiväinen työhaastattelu. Vai oliko sulla edes mitään työhaastattelua?" Debbie huomasi jo korottaneensa ääntään, mitä hän kyllä yritti estellä viimeiseen asti – hän ei halunnut herättää Calebia raivoamisensa takia. Poikaraukka oli elämänsä aikana joutunut kuuntelemaan niin paljon vanhempiensa riitelyä, ettei Debbie halunnut enää aiheuttaa yhtään ylimääräisiä traumoja lapselleen. "Jos sulla on oikeesti taas jotain mun selän takana niin kerro se edes suoraan." Debbie sitten lopulta sanoi, jääden vain tuijottamaan Noahia kädet puuskassa. Tällä kertaa hän ei alkaisi itkeä ja huutaa – jos Noah oli pettänyt häntä, Debbie ottaisi sen tiedon vastaan aivan neutraalina, kyllä hän näyttelijänä osasi tunteensa pitää kurissa niin halutessaan.
|
|
member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Apr 16, 2014 21:40:39 GMT 2
Post by nepa on Apr 16, 2014 21:40:39 GMT 2
You tell me. Syvä huokaus karkasi Noahin huulilta, eikä sitä todellakaan ollut estäminen. Mies nojasi kämmenillään tiskipöytään ja puraisi huultaan. Tässä sitä taas mentäisiin. Kun Noah ja Debbie olivat saapuneet New Yorkiin, oli kaikki mennyt ihan helvetin hyvin, jos ihan suoraan puhuttiin. Oikeastaan Noahkin tunsi olonsa kotoisammaksi New Yorkissa kuin Phoenixissa, mikä taisi johtua siitä, että Isossa Omenassa asuminen oli ollut se Noahin unelma. Hän rakasti ison kaupungin valoja ja eläväisyyttä, mutta tietenkin hän rakasti vielä enemmän vaimoaan. Siis miksi Debbien oli pakko juuri nyt kohdella häntä kuin paskaa? He olivat Noahin mielestä jo riitansa riidelleet silloin Phoenixissa. Niitä riitoja oli oikeastaan ollut ihan naurettavan paljon. Täällä heillä ei ollut ollut minkäänlaista riidanhiventäkään, mutta juuri nyt sellainen oli syntymässä - sen vain aisti ilmassa. Oli oikeastaan ihan sama yrittäisikö Noah estää sitä vai ei, koska se kuitenkin tapahtuisi. Pian mies huomasi jo pudistelevansa päätään ja hänen kasvoilleen oli noussut sellainen epäuskoinen, pieni virne, vaikka asiassa ei oikeasti ollut mitään hauskaa. Debbie oli lähtenyt jo kauemmaksi, mutta Noah sen kuin nojasi vieläkin siihen tiskipöytään selkä Debbietä päin täysin eleettömänä. Hän ei oikeasti jaksaisi. Ihan helvetin varmasti Debbie saisi miehen provosoitua riitelemiseen, se oli nyt selvää, mutta miten? Toisaalta Noahia jopa kiinnosti tietää, vaikka hän ei välttämättä sitä halunnutkaan.
No niin, ja sieltä se asioiden povaus sitten alkoi. Missä sä olit eilen? Noah tiukensi otettaan jo sen verran, että hän puristi tiskialtaan reunaa. Ei kai Debbie ollut tosissaan? Noah ihan tosissaan oli luullut, että Debbie oli suuttunut jostain turhasta, pienestä asiasta - sellaisesta asiasta, mikä saisi Noahinkin suuttumaan mutta se olisi pian unohdettu. Ei se kuitenkaan tainnut mennä niin. Kun Debbie sitten jatkoi ja alkoi puhua blondista nuoresta naisesta, huomasi Noah koko elekielensä jännittyvän. Miehen hengityskin taisi muuttua raskaammaksi, kun hän yritti hillitä sen vittuuntuneisuutensa mahdollisimman hyvin. Nyt siihen oli kuitenkin aihetta. Noah ei koskaan, ei ikipäivänä, pettäisi Debbietä toistamiseen - ja jos pettäisi, niin siihen olisi joku ihan helvetin hyvä syy. Vaikka se, että Noah ei olisi onnellinen, mutta asia ei tietenkään ollut niin. Saatana, Noahin tunteet olivat vain kasvaneet Debbietä kohtaan New Yorkissa - siis miksi Debbie ei voinut nähdä sitä? Seuraavaksi Debbie selitti, että Noah muka huijaisi siitä työhaastattelusta. Jos sulla on oikeesti taas jotain mun selän takana niin kerro se edes suoraan. Ja se oli siinä. Noah löi kämmenensä tiskipöytää vasten sellaisella voimalla, että satutti itseään. "Sometimes you are fucking unbelievable!" Noah sihahti hampaidensa välistä ympäri käännyttyään. "Jos haluat uskoa minun pettäneen, niin ole hyvä sitten! Minä en enää jaksa todistella mitään sinulle", Noah murisi ja juoksi Debbien ohi. "Eikä hän edes ollut ystäväni!" Noah vielä huudahti, ennen kuin antoi kätensä livetä lipaston laatikkoon. Sieltä hän nappasi vanhan ystävänsä tupakan ja sytkärin - pitihän sitä nyt hätävara olla juuri tällaisiin tilanteisiin. Debbien takia Noah oli lopettanut tupakoinninkin, mutta nyt nainen saisi katsella oikein aitiopaikalta, kuinka hänen miehensä menisi tupakalle parvekkeelle.
Parvekkeella se tupakka syttyi alta aikayksikön, ja mies sai vetää ensimmäisen henkäyksen nikotiinia ja tervaa keuhkoihinsa. Tervetuloa keuhkosyöpä - taas. Silti se tapa rauhoitti aina kerta toisensa jälkeen, joten jos tämä oli hyvä tapa rauhoittua, niin kyllä Noah sitten mielellään kuolisi muutamaa vuotta aikaisemmin. Hän kuitenkin veti tupakansavua siihen väärään keuhkoonsa, kun Debbie olikin yhtäkkiä ilmestynyt raivoamaan hänen viereensä. Noah suurin piirtein pyöritteli silmiään ja jatkoi sitä tupakan polttamista, ennen kuin hän tunsi varman otteen ranteessaan. Tarkemmin sanottuna oikeanpuoleisessa ranteessa eli hänen tupakkakädessään. Irrota Debbie taisi murista, jolloin Noah joutui alistumaan ja heittämään tupakan parvekkeelta alas. Tuhkakuppia sieltä ei ollut koskaan löytynytkään. Lopulta Noah käänsi katseensa Debbieen, joka katseli häntä vieläkin tulisin silmin. Silloin Noah kietoi kätensä eteensä kuin suojakuoreksi ja hän katsoi Debbietä haastavasti. "Haluatko kuulla totuuden?" Noah kysyi. Debbie ei vastannut. Hetken päästä kyllä - raivoten. Sen raivoamisen Noah kuitenkin keskeytti, koska hän ei enää kestänyt. "Se oli minun siskoni!" Noah huusi. "Pikkusiskoni!" Jälkimmäisen sanan hän kuitenkin pystyi sanomaan hiljempaa muistaessaan nukkuvan Calebin. Sen tunnustuksen jälkeen Debbie vaikutti rentoutuvan silmin nähden, ja nyt nainen vaikutti enemmänkin häpeävältä. "Minä ... Hän ... Hän otti minuun yhteyttä ja sanoi saapuneensa New Yorkiin. Nessakin lähti, Debbie. Miten minä olisin voinut käännyttää pois oman pikkusiskoni luotani?" Noah kysyi. Ehkä enemmänkin retorisesti - ei hän siihen vastausta kaivannut. Noah käänsi katseensa maahan, ennen kuin nosti sen takaisin Debbien silmiin.
|
|
|
|
Apr 16, 2014 22:04:01 GMT 2
Post by Deleted on Apr 16, 2014 22:04:01 GMT 2
Debbie ei ollut täysin varma, mistä Noahin reaktio kieli – siitä, että Debbie oli osunut oikeaan vai että mies oli vain niin turhautunut siitä, että Debbie edes uskalsi epäillä miehensä pettäneen häntä toistamiseen. Ne Noahin sanat kyllä onnistuivat kirpaisemaan Debbietä jostain syvältä ja hetken hän joutui oikeasti räpyttelemään silmiään, ettei alkaisi itkeä. Hän ei halunnut taas alkaa vollottaa, ne ajat olivat takana päin. Nyt Debbien pitäisi yrittää olla kuin kuka tahansa aikuinen, joka yritti selvittää parisuhteensa tilaa. Noah kuitenkin jatkoi sitä ärinäänsä ja oli lopulta kadonnut parvekkeelle. Debbie tiesi sen tarkoittavan vain yhtä asiaa – mies oli menossa tupakalle. Hetken aikaa Debbie oli keittiössä yksin, yritti vain hengitellä kaikessa rauhassa hyvään. Hänen ei olisi mitään järkeä lähteä huutamaan Noahille, hänen pitäisi rauhoittua. Tosin, pelkkä ajatuskin Noahista polttamassa tupakkaa sai Debbien pahalle tuulelle. Mies oli lopettanut tupakoinnin Phoenixissa ja mies oli tehnyt sen ihan vain Debbien takia. Debbie tiesi, että lopettamispäätöksen olisi pitänyt lähteä miehestä itsestään, mutta ei hän voinut lopputuloksesta valittaa. Nyt mies näköjään päätti aloittaa senkin paskan tavan uudestaan ja sitä Debbie ei sallisi – ihan sama, vaikka mies olisi pettänyt häntä, mutta Noah ei todellakaan ehdoin tahdoin hommaisi itselleen mitään tappavaa tautia yhden tupakan takia.
Kovin kauaa miettimättä Debbie oli sitten päätynyt myös sinne parvekkeelle ja tottakai riitely jatkui, vaikka nyt aihe olikin päässyt vaihtumaan. "Sun mielestäkö yks riita on oikea syy jatkaa tupakointia? Tajuatko sä, mitä sä teet sun keuhkoille tolla tupakan polttamisella ja millaisen esimerkin sä annat meidän pojalle!" Debbie ei voinut olla huudahtamatta ja ennenkuin hän edes tajusi, hän oli repäissyt sen tupakan Noahin kädestä pois. Kauaa Noahkaan ei ruennut siitä asiasta kättä vääntämään, vaan tupakka sai lopulta lentää parvekkeen kaiteen ylitse. Debbie jäi edelleen tuijottamaan Noahia lähes murhaavasti, eikä mieskään sanonut mitään. Haluatko kuulla totuuden? Hetken ajan Debbie mietti vastaavansa, ettei hän todellakaan haluaisi kuulla, mutta nyt hän vain oli hiljaa – kai hiljaisuus sitten oli jonkinlainen myöntymisen merkki, sillä lopulta Noah jatkoi. Se oli Noahin sisko. Se eilinen nainen oli ollut Noahin pikkusisko. Hetken aikaa Debbie tuijotti miestään lähes hölmistyneenä, mutta nopeasti se katse vaihtui noloksi. Häpeäväksi. Miten hän oli edes kehdannut epäillä, että Noah pettäisi häntä? Noahin sanat saivat Debbien kääntämään katseensa jonnekkin parvekkeen kaiteen ylitse. Debbien oli pakko yrittää keräillä ajatuksiaan, sillä hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. "Noah.. Anteeksi. Ihan oikeasti, anteeksi. En mä tiennyt.. Mä en olisi saanut epäillä sua." Debbie sitten lopulta sanoi lähes onnettomalla äänellä. Hänen olisi tehnyt mieli mennä lähemmäksi Noahia ja halata miestä, mutta hän ei uskaltanut – miehellä oli todellakin syytä olla hänelle vihainen.
Debbie nojasi kevyesti parvekkeen kaiteeseen, tuijotellen vain eteensä. Kuinka hän oli taas saattanut epäillä omaa aviomiestään? Kumpikin oli varmasti oppinut aiemmista virheistään, eikä heidän suhteessaan pitäisi enää olla tälläistä epäluottamusta. "Miksi sä et kertonut mulle?" Debbie sitten lopulta kysyi, kääntäen katseensa Noahiin. Mies näytti itsekin jopa hieman säikähtäneeltä – koko miehen olemus kertoi Debbielle sen, että toinen oli jälleen vetäytynyt siihen omaan suojakuoreensa, joka kätki kaikki ne tunteet liittyen entiseen elämäänsä. "Mä olisin voinut olla sun tukena." Debbie jatkoi, nielaistenkin pienesti – eikö Noah luottanut häneen tarpeeksi, että olisi voinut kertoa tälläisistä asioista? Toisaalta kun mietti Debbien äskeistä kohtausta.. Ei ollut mikään ihme, jos Noah ei halunnut puhua hänelle asiasta mitään. "Aiotko sä tavata sun siskosi vielä?" Debbei ei tiennyt, miten asiallinen kysymys se oli, mutta hän vain halusi tietää. Hän halusi, että Noah kertoisi hänelle enemmän asiasta ja ylipäätänsä niistä tunteista, jota Nessan näkeminen miehessä oli herättänyt. Hieman varovasti Debbie oli kävellyt Noahin luokse ja vieläkin varovaisemmin Debbie kiersi kätensä miehen ympärille. "Mä olen sun vaimo ja mä haluan tietää tälläisistä asioista. Mä voisin olla sun tukena. Kyllä mä tiedän, miten vaikea sun on puhua sun lapsuudesta, mutta ei toi asioiden märehtiminen yksinkään tee sulle hyvää.." Debbie puheli hiljaa, hakien sitten katsekontaktia Noahiin, pitäen kuitenkin edelleen käsiään miehen ympärillä. "Mä oon niin pahoillani tuosta äskeisestä, mä olin ihan idiootti."
|
|
member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Apr 17, 2014 21:31:13 GMT 2
Post by nepa on Apr 17, 2014 21:31:13 GMT 2
Miten suuren tappelun ihmiset pystyivätkään saamaan aikaan yhdestä pienestä asiasta? Kaiken lisäksi se riita oli levinnyt jo Noahin tupakointiin asti, mikä oli vielä naurettavampaa - ei Debbielle kuulunut pätkän vertaa, polttiko Noah vai ei. Pystyi tosiaan sanomaan, että Noah oli siirtynyt täysin puolustuskannalle sitä tupakkaa polttaessaan. Hän ei todellakaan aikonut kumarrella Debbietä, joka ei vieläkään luottanut häneen, vaikka Noah oli tehnyt kaikkensa ansaitakseen takaisin vaimonsa luottamuksen. Vaikka Noah sen tupakkaepisodin aikana olikin täysin suojakuoret päällä, ei hän kuitenkaan voinut estää sitä pientä ajatusta kumpuamasta pintaan - siis sitä ajatusta, että mitä, jos Debbie ei tosiaan koskaan enää voisi luottaa Noahiin? Sehän tarkoittaisi sitä, että heidän suhteensakin olisi silloin ohi. Noah toki jollain tasolla ymmärsi Debbien epävarmuuden, mutta oli Noahillakin rajansa. Hän ei jaksanut aina olla se syy kaikkeen, koska syy oli monta kertaa ollut kuitenkin vain ja ainoastaan Debbien epävarmuus. Ei Noah tietenkään sanonut olevansa itse puhdas pulmunen. Voi ei, oli Noahkin ollut niiden joidenkin riitojen aloittaja ihan itse, mutta suurin osa niistä riidoista oli johtunut jotenkin Debbiestä epävarmuudesta. Ja niiden riitojen lopuksi Debbie sitten vuodatti, jonka jälkeen Noah pyysi anteeksi. Ja hetken aikaa kaikki oli hyvin. Hetken Noah ja Debbie olivat riitelemättä, mutta sitten jokin asia saattoi palauttaa heidät siihen alkuruutuun - tilanteeseen, johon Noah ei todellakaan tahtonut takaisin.
Kun se tupakka oli saatu heivattua, meni Noah sitten kertomaan totuuden Nessasta. Jos Noah olisi kuitenkin pitänyt päänsä ja pitänyt sen suojakuoren yllä, olisi hän voinut mennä vaikka koko illan esittäen loukkaantunutta. Vaikka oli hän sellainen kyllä oikeastikin. Ei hän voinut sanoa, etteikö olisi vihainen Debbielle, joka oli taas kerran mennyt epäilemään omaa aviomiestään. Hitto, se taisi olla yksi niistä asioista, joka oli ajanut Debbien yrittämään itsemurhaa. Noah ei halunnut edes ajatella sitä, mutta ei hän sen koommin tahtonut ajatella menneisyyttäkään. Miksi sä et kertonut mulle? Noah ei vastannut. Hän vain katsoi ulos parvekkeen ikkunasta ja yritti hengitellä kaikessa rauhassa, koska tunsi, että jonkinnäköinen hermostuminen oli nousemassa pintaan. Ei se kuitenkaan ollut suuttuneisuutta. Ei todellakaan. Se oli enemmänkin ... Surua? Omaa epävarmuutta? Pelkoa? Kyllä - juuri niitä asioita. Vielä tänäkään päivänä Noah ei ollut kertonut Debbielle kaikkea entisestä asuinpaikastaan, koska pelkäsi, mitä hänen oma vaimonsa sen jälkeen tulisi hänestä ajattelemaan. Mä olisin voinut olla sun tukena. Kyllä Noah sen tiesi. Todellakin tiesi, mutta tällä kertaa vika oli siinä Noahin omassa epävarmuudessa. Ajatella - usein Noah ajatteli Debbietä epävarmana, mutta kyllä mies taisi olla itsekin sellainen aina toisinaan. Debbie kysyi seuraavaksi, että haluaisiko Noah tavata vielä siskonsa. Edes siihen Noah ei vastannut mitään. Edes silloinkaan, kun Debbie kiersi kätensä Noahin ympärille, ei hänestä saanut irti mitään reaktiota. Hän tuijotti yhä lasittuneena eteenpäin mitään sanomatta.
Mä oon niin pahoillani tuosta äskeisestä, mä olin ihan idiootti. Noah ei tiennyt, miksi, mutta juuri se lause sai hänen suojakuorensa laskeutumaan. Se luultavasti muistutti niitä kertoja, kun Noah joutui pyytämään Debbieltä anteeksi. Tältäkö Debbiestäkin tosiaan aina tuntui? Siltä, että maailma kaatuisi niskaan millä hetkellä hyvänsä? Siltä, että hetkessä Noah menettäisi hänelle tärkeimmän asian? "En tiedä haluanko nähdä häntä enää", Noah tunsi silmiensä kostuvan. Hän yritti parhaansa mukaan nieleskellä niitä kyyneleitä, mutta siinä vaiheessa se oli jo turhaa. "Hän muistuttaisi minua joka päivä menneisyydestäni - siitä, mitä minä olisin voinut olla jossain. Siitä, että teinkö minä sittenkin kaikki väärät päätökset. Että olinko minä se idiootti, joka jätti perheensä oman jääräpäisyytensä takia. Mitä jos he olivatkin oikeassa? Mitä jos minä en pärjääkään?" Noah selitti ääni väristen ja kiersi loppujen lopuksi kätensä Debbien ympärille. "Debbie, jos menetän sinut ... Silloin päätökseni oli väärä. Silloin isäni oli oikeassa sanoessaan, että minusta ei koskaan tule mitään", Noah vei päänsä Debbien olkapäälle haistellen naisen tuttua ominaistuoksua. Ei Noah pärjäisi ilman sitä tuoksua. "Debbie, miten me ikinä voimme olla yhdessä, jos et ikinä luota minuun?" Noah lopulta heitti. "Olen tehnyt kaikkeni. Helvetti, olen ihan oikeasti tehnyt kaikkeni, että luottaisit minut taas. Siis miksi et vaan jätä minua saman tien?" Se ajatus oli sietämätön. Noah ei voisi elää ilman Debbietä - ei vain voisi. Yhtäkkiä Noah sitten nosti päänsä pois Debbien olkapäältä voidakseen ottaa naiseen suoran katsekontaktin. "Nimenomaan - jätä minut. Sitten sinulla olisi parempi olla ja löytäisit miehen, joka ei ole samanlainen idiootti kuin minä. Jonkun sellaisen, jonka sinä ansaitset", Noahin mahassa velloi ja mies oli varma, että paniikkikohtaus ei ollut kaukana. Ainakin hänen hengityksensä oli sen verran ripeää, että huonoa teki. "Olen yhä niin pahoillani siitä pettämisestä. Se on asia, jota en ikinä anna itselleni anteeksi, joten ehkä ... Ehkä sinäkään tee niin. Ehkä olet kanssani vain siksi, että olet tottunut minuun", Noah pudisteli päätään pitäen koko ajan katseensa tiukasti kiinni Debbiessä. "Tekisin mitä tahansa voidakseni perua sen, Debbie. Usko minua."
|
|
|
|
Apr 17, 2014 22:04:52 GMT 2
Post by Deleted on Apr 17, 2014 22:04:52 GMT 2
Noah ei puhunut hetkeen mitään, mutta Debbie yritti silti pitää katsekontaktin tiukasti miehensä silmissä. Lopulta Noah sitten aloitti puhumisen – ei kuulema ollut varma, halusiko nähdä enää siskoaan uudestaan. Samalla Debbie tajusi myös jotain uutta, jotain sellaista, jota hän ei nähnyt Noahissa usein. Miehellä oli selvästi kyyneleet silmissä. Se sai Debbien jopa hieman hätääntymään, mutta hän ei sanonut mitään, odotti vain, että Noah jatkaisi puhumistaan. Noah jatkoikin, puhui perheestään ja niistä päätöksistä, joita hän oli tehnyt lähtiessään kotoaan pois. Debbie oli aukaisemassa suunsa sanoakseen jotain, mutta mies alkoikin sitten puhua Debbien menetyksestä. Debbien ilme muuttui samantien hämmentyneeksi, jopa säikähtäneeksi. Miksi Noah kuvitteli, että menettäisi hänet? Debbie tunsi miehen kädet ympärillään ja taisipa mies painaa päänsä häntä olkapäätä vasten, mutta tilanne ei helpottanut lainkaan, sillä seuraavien sanojen kuuleminen tuntui Debbiestä pahemmalta kuin hän olisi voinut kuvitellakaan. Debbie, miten me ikinä voimme olla yhdessä, jos et ikinä luota minuun? Aikansa Noah jatkoi niitä puheita ja kyyneleet olivat nousseet jo Debbienkin silmiin. Hiljaa nainen nyyhkytti kuunnellessaan miehensä puheita, kunnes Noah haki häneen jälleen katsekontaktin. Debbiestä tuntui, että hänen koko olemuksensa oli muuttunut suorastaan murtuneeksi Noahia kuunnellessaan. ”Noah.. Rakas, älä puhu noin..” Debbie yritti sanoa hiljaa, mutta sanat olivat tuskin kuiskausta kovempia. ”Et puhuisi noin, mä rakastan sua.” Debbie jatkoi sen nyyhkytyksen keskeltä, pitäen kuitenkin itsekin katsekontaktinsa Noahissa. Miten Noah saattoi puhua tuolla tavalla?
Hetken Debbie yritti koota itsensä ja nopeasti hän pyyhkäisi silmiään. ”En mä halua jättää sua. Ei siinä ole kyse mistään tottumuksesta vaan mä ihan oikeasti rakastan sua. Mä rakastan sua niin helvetin paljon, että välillä tuntuu, ettei siinä ole edes järkeä.” Debbie sanoi sen nyyhkytyksensä keskeltä, pitäen kuitenkin koko ajan kätensä Noahin ympärillä. ”Mä vaan.. Mä pelkään. Mä pelkään, että joku päivä sä vielä löydät jonkun paremman. Jonkun, joka on parempi kuin mä. Jonkun sellaisen, joka on itsevarmempi ja ei ole näin kamalan mustasukkainen. Mä olen oikeasti mustasukkainen susta. Se on ehkä tyhmää, mä tiedän sen itsekin.” Debbie sanoi, joutuen sitten hetkeksi hiljenemään. Katseensa hän yritti pitää edelleen Noahissa, mutta lopulta Debbie nyökkäsi parvekkeen ovelle. ”Mennään sisälle juttelemaan, jooko?” Debbie ehdottikin lopulta hiljaa ja ilmeisesti Noahilla ei ollut mitään ajatusta vastaan, sillä hetkeä myöhemmin he olivat palanneet sisälle. Debbie sulki parvekkeen oven ja käveli sitten Noahin perästä olohuoneeseen sekä istuutui sohvalle. Hän hakeutui heti Noahin viereen, painautuen kevyesti miestään vasten. ”Kyllä mä suhun luotan, Noah.” Debbie sanoi hiljaisena, nostaen samalla katseensa miehensä silmiin. Hän tiesi kyllä itsekin, että hänen käytöksensä kieli selvästi ihan muuta, mutta kyllä Debbie mieheensä luotti. Kai. ”Mä tiedän, että mä näytän sen tosi huonolla tavalla ja mä olen monesti miettinyt sitä asiaa.. Mua pelottaa, että joku päivä sä kyllästyt tähän mun skitsoamiseen ja lähdet menemään, mutta mä en vain osaa lopettaa.” Debbie sanoi, pyyhkäisten taas silmiään. Mitä ihmettä hän tekisi, jos Noah jättäisi hänet? Debbie ei todellakaan halunnut elää ilman Noahia. ”Sä olet parasta, mitä mun elämässä on koskaan tapahtunut. Mä en halua menettää sua.”
Lopulta Debbie painoi taas päänsä Noahia vasten, ottaen tosin samalla kevyesti miehensä kädestä kiinni ja yritti samalla rauhoittua. Itkeminen ei auttanut asiaa mitenkään, sen Debbie tiesi. ”Musta tuntuu ihan hirveältä, että mä olen aiheuttanut sulle tommoisen olon. Anteeksi..” Debbie sanoi hiljaa, kyyneleitään nieleskellen. Hän ei ollut nähnyt Noahin itkevän kuin pari kertaa, sekin Avalynin kuoleman jälkeen. Noah ei yleensä näyttänyt tunteitaan kovin selvästi, joten tämä hetki oli todellakin poikkeuksellinen. ”Mä oikeasti haluaisin, että sä puhuisit mulle enemmän sun taustoista. Ainahan mäkin sulle avaudun ja sen pitäisi toimia myös toisin päin. Mä tiedän, että sulle on tapahtunut ikäviä asioita, mutta sitä suuremmalla syyllä sun pitäisi puhua mulle. Mä ymmärtäisin sua paljon paremmin, jos mä tietäisin, mitä sä olet joutunut kokemaan.” Debbie sanoi, nousten samalla paremmin istumaan ja haki jälleen katsekontaktia mieheensä. Samalla Debbie silitteli hellästi Noahin kättä ja yritti olla itkemättä – tämä ei todellakaan nyt päättyisi niin, että Noah olisi jälleen kerran lohduttelemassa vaimoaan. ”Jos.. Jos sä haluat ottaa yhteyttä sun siskoosi niin mä lupaan olla sun tukena. Ehkä sun jopa kannattaisi ottaa häneen yhteyttä. Sä itse sanoit, että sä et halunnut kääntää selkääsi sun siskolle ja.. Tiedätkö, se voisi tehdä ihan hyvää. Jos sä siis puhuisit hänen kanssaan. Te kummatkin olette kokeneet samat asiat.” Debbie yritti puhua edes hieman järkevästi – hän ei tiennyt kaikkea sitä, mitä Noahille oli tapahtunut kotona aikoinaan, mutta miehelle tuskin olisi pahitteeksi, jos hän olisi tekemisissä siskonsa kanssa.
|
|
member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Apr 17, 2014 23:02:38 GMT 2
Post by nepa on Apr 17, 2014 23:02:38 GMT 2
Noah ei tosiaan tiennyt, että miksi hän antoi itsensä huuhtoutua tunteiden viemäksi niin pahasti. Tämä ei todellakaan ollut hänen tapaistaan. Ei hän ollut sellainen tyyppi, joka näytti tunteensa avoimesti - ei edes omalle vaimolleen. Toki hän näytti Debbielle rakastavansa häntä päivittäin, mutta ei hän lähes koskaan puhunut omista tunteistaan. Tällä kertaa hän oli kuitenkin tehnyt niin. Ja se tosiaan oli vapauttavaa. Oli, vaikka Noah oli tuntenut menettäneensä kaiken ylpeytensä, kun tällä tavalla itki menettämisenpelkoaan. Se kuitenkin oli juuri se tunne, mikä hänellä pyöri mielessä päällimmäisenä. Vaikutti tosin siltä, että juuri samaa asiaa Debbie joutui käymään läpi juuri sillä hetkellä, ainakin niistä puheista päätellen. Eikä Noah kai voinut Debbietä siitä syyttää. Kuulosti nimittäin ihan varmasti siltä, että juuri sillä hetkellä Noah oli jättämässä Debbien, vaikka ei tekisi sitä missään nimessä. Debbie kertoi olevansa äärimmäisen mustasukkainen, ja kyllä Noah moisen tunteen ymmärsi. Ei hän sitä vain itse tuntenut. Tai no, oli tuntenut silloin aikoinaan, kun oli nähnyt Debbien suutelevan toista miestä, vaikka kyse oli ollut pelkästään näyttelijänsuorituksesta. Se oli kuitenkin täysin eri asia - ei Noah ainakaan mielestään ikinä käyttäytynyt vainoharhaisesti Debbiestä. Ei hän kuvitellut, että Debbie petti häntä joka ikinen kerta tilaisuuden tullessa. Sellaista ei nimittäin koskaan tapahtuisi. Debbie rakasti häntä eikä koskaan pettäisi, mutta vaikka Noah rakasti Debbietä, oli hän silti mennyt pettämään ja se oli vaan niin helvetin väärin, että Noah ei kestänyt sitä. Se häpeä kalvoi Noahia joka päivä, oikeastaan päivä päivältä enemmän. Varsinkin niinä päivinä, kun Debbie oli poissaoleva, koska Noah tiesi, että silloin nainen kuvitteli Noahin pettäneen tai tehneen vähintäänkin jotain muuta yhtä kauheaa. Sitä pettämisvirhettä Noah ei kuitenkaan koskaan toistaisi. Ei koskaan.
Mennään sisälle juttelemaan, jooko? Kyllä. Kyllä, sitä jos jotain Noah kaipasi - ei hän tahtonut, että tästäkin tulisi olemaan joku artikkeli seuraavan päivän juorulehdessä. Tosin ulkona kaikki vaikutti olevan rauhallista, mutta silti. Ei ihmisistä koskaan tietänyt. Niinpä Noah lähti seuraamaan Debbietä sisälle, vaikka hän saman tien kaipasikin uudelleen Debbien läheisyyttä. Noah oli kuitenkin ensimmäisenä olohuoneen sohvalla ja niinpä hän istui alas saaden vaimonsa hetkessä viereensä. Debbie nojasi Noahiin, jolloin käsi tuli vietyä automaattisesti pienikokoisen naisen ympärille, kun toisen käden sormet taas liu'utettiin Debbien omien lomaan. Tätä Noah halusi - läheisyyttä. Noah ei koskaan olisi edes kuvitellut, että vuodattaminen voisi tuntua näin rentouttavalta. Kyllä mä suhun luotan, Noah. Katsekontaktiin vastattiin hetimmiten, mutta ei Noah kovinkaan pitkään kehdannut Debbietä suoraan silmiin katsoa - ei hän halunnut, että Debbie näki hänen itkuiset silmänsä. Noah oli kuitenkin tottunut olemaan se mies talossa. Hän oli tottunut siihen, että hän olisi enemmänkin tukena kuin valittamassa. Hetkessä Debbie oli jo sanomassa, ettei tahtonut menettää Noahia ja hän oli pyytelemässä jo anteeksikin. Ei Noah tästä Debbietä syyttänyt. Ei, vaikka se menikin tällä kertaa niin, että Debbie oli aiheuttanut Noahille tämän tunteenpurkauksen. Tosin nyt se oli vain hyvästä. Tuskin Noah olisi enää kauan kestänyt tätä ilman, että olisi jotenkin romahtanut. Parempi oli siis romahtaa näin tunnepuolella. "Mä tiedän, että mun pitäisi puhua, mutta kun se on vain niin helvetin vaikeaa. Kyllä sä mut tunnet, Debbie. Mä oon liian ylpeä puhuakseni", Noah joutui tunnustamaan. Debbie kuitenkin rakasti Noahia kaikesta huolimatta, eli asia oli helppoa tunnustaa.
Hetkessä Debbie oli sitten taas siirtynyt puhumaan hänen siskostaan ja menneisyydestään. Te kummatkin olette kokeneet samat asiat. Se oli lause, joka sai Noahin kyynelkanavat aukeamaan uudestaan. "Se onkin se syy, minkä takia mä en haluaisi puhua Nessalle", Noah selitti ja selvitti karheaa kurkkuaan. "En minä halua tietää, oliko isä hänelle yhtä kamala kuin minulle. Isä ei koskaan lyönyt minua tai mitään, mutta hän aina haukkui minua. Kertoi aina, että minulla oli vain yksi tulevaisuus ja se olisi Jumalan parissa. En kuulemma pärjäisi yksin. Ja voitko edes kuvitella, miltä se tuntui? En uskonut itseeni ollenkaan silloin", Noah selitti ja irrotti otteensa Debbiestä kokonaan. Nainen kuitenkin piti kättään hänen polvellaan, mikä lämmitti Noahin sydäntä edes hieman. "Ja nyt, kun minulla ei ole töitä ... No, väkisinkin muistelen kaikkea. Tiedän kuitenkin saavuttaneeni jotain. Siis sinut ja Calebin. Te olette elämäni suurimmat saavutukset, tiedäthän sen?" Noah katsahti Debbietä. "Haluaisin kuitenkin töitä, koska muuten tunnen oloni epäonnistuneeksi. Isä kuitenkin on sen verran hyvin saanut taottua päähäni sen, että mies ei ole mitään ilman töitä." Niin - edes perhe ei ollut yhtä tärkeä kuin miehen saavutukset. Se oli asia, jota Noahin isä Andy oli aina jaksanut toitottaa. "Siis jos Nessa on joutunut kuulemaan samoja asioita, minä en ... Minä en kestä sitä. Olimme Nessan kanssa todella läheisiä. Hän oli oikeastaan minulle läheisin siskoistani", Noah huokaisi syvään, "ja minä jätin hänet sinne. Minä kyllä mietin, että olisinko ottanut hänet mukaani, mutta ei siitä mitään olisi tullut. Olin ihan kusessa, kun olin saapunut Phoenixiin, eli en todellakaan olisi pystynyt huolehtimaan Nessasta." Noah käänsi katseensa Debbieen. "Siis mitä, jos Nessa syyttääkin minua? Jos hän haukkuu minua? Kertoo, että olen paska isoveli, kun jätin hänet pulaan? Nessa taisi kuitenkin pitää minua esikuvanaan.." Viimeinen lause oli muisto, joka sai Noahin edes vähän paremmalle tuulelle. Niin - Nessa tosiaan oli aikoinaan ihannoinut Noahia. Se oli ollut ihan hullua, mutta Noah ei pystynyt unohtamaan sitä. "Ja en tiedä ... Mitä, jos kaikki tämä onkin joku sairas vitsi? Jos isä yrittää saada minut murtumaan tai jotain? Hän kuitenkin tekisi varmaan kaikkensa, että tuntisin oloni mitättömäksi. Rikoin yhteisön lakeja, ja sen vuoksi olen syntinen ja kokonaisuudessaan paska henkilö." Noah pudisteli päätään samalla, kun hänen toinen jalkansa tärisi. Melkoinen tunnekuohu.
|
|
|
|
Apr 18, 2014 11:03:22 GMT 2
Post by Deleted on Apr 18, 2014 11:03:22 GMT 2
No, kyllähän Debbie tiesi varsin hyvin sen, että Noah oli toisinaan niin hiton jääräpäinen ja ylpeä, ettei puhunut omista tunteistaan juuri mitään. Monen monta kertaa Debbie oli toivonut, että Noah edes hieman laskisi sitä suojaansa, mutta koska tilanne ei ollut pahemmin hiertänyt heidän välejään, oli Debbie antanut olla ja olettanut, että mies kyllä puhuisi sitten kun kokisi ajan siihen sopivaksi. Hieman Noah oli kerennyt jo rauhoittua äskeisestä tunnepurkauksestaan, mutta Debbien ottaessa Nessan puheeksi, mies meni hetkessä taas lähes onnettoman näköisenä. Debbien teki pahaa katsoa sitä Noahin tuskaa, mutta hän kuitenkin päätti pysyä miehensä tukena – niin Noahkin oli monta kertaa tehnyt hänelle. Kun Noah sitten viimein aloitti puhumaan perheestään, mies irroitti otteensa Debbiestä, mutta Debbie itse jätti kätensä edelleen Noahin polvelle ja silitteli miehen jalkaa kevyesti, sillä hän halusi jotenkin osoittaa, että olisi tässä ja kuuntelisi Noahia. Noahin sanoja olikin lopulta yllättävän vaikea kuunnella, sillä rehellisyyden nimissä, ei Debbiellä ollut hajuakaan siitä, miten vaikeaa Noahin elämä oli ollut. Ei Debbie ollut koskaan joutunut kokeemaan vastaavaa – hänellä oli ollut aina rakastava perhe, joka oli hänen tukenaan, tapahtui mitä tahansa. Hän olisi voinut varmasti tehdä mitä tahansa ja perhe olisi aina hyväksynyt kaiken. Noah ei ollut kuitenkaan sellaista saanut kokea ja nyt mies ei edes ollut tekemisissä perheensä kanssa. Se kuulosti niin väärältä ja epäreilulta Debbien korvaan ja hänen oli oikeasti vaikea ymmärtää, millaiset vanhemmat hylkäsivät oman lapsensa.
”Mä en usko, että Nessa inhoaa sua.” Debbie lopulta aloitti, kun Noah oli saanut puhuttua loppuun asti. ”Jos te kerta olette olleet läheisiä ennen ja Nessa otti nytkin suhun ensimmäisenä yhteyttä.. Mä uskon, että sun siskosi vain kaipaa sua. Sä teit sillon niinkuin susta tuntui parhaalta ja et sä voi syyttää itseäsi siitä, että sä jouduit jättämään Nessan. Sä olit itsekin vielä nuori silloin.” Debbie sanoi, silitellen samalla kevyesti Noahin käsivartta. Ei Debbie osannut kuvitella, miltä Noahista mahtoi tuntua, mutta hän halusi edes yrittää ymmärtää ja olla miehensä tukena. ”Ja mitä taas tulee sun isäsi puheisiin.. Et sä ole huono ihminen, Noah. Sä olet hyväsydämisin ihminen, jonka mä tiedän. Enkä mä sano tätä pelkästään sen takia, että mä olen sun vaimo, susta näki sen jo paljon aiemmin. Sitäpaitsi, sä olet ihan mahtava isä, puhumattakaan siitä, miten hyvä aviomies sä olet.” Debbie yritti edes hieman hymyillä, katsellessaan samalla Noahia silmiin. Eihän siitä takuuseen voinut mennä, piristikö Debbien puheet Noahia yhtään, mutta ainakin hän yritti. ”Kyllä sä niitä töitäkin vielä löydät, mä tiedän sen. Ja.. Mä olen oikeasti pahoillani siitä, että sä olet joutunut jäämään töistäsi pois mun takia.” Debbie sanoi sitte jo huomattavasti vaisummalla äänensävyllä. Eihän Noah nyt täysin Debbien takia ollut työttömäksi jäänyt vaan myös Calebin. Mutta kun Debbie oli töissä ja joutunut viime vuonna niin huonoon kuntoon, ettei ollut voinut huolehtia Calebista, oliko Noahilla muka ollut muita vaihtoehtoja kuin jäädä kotiin? Ei tosiaankaan. Noah oli pitänyt hyvää huolta heidän pojastaan ja Debbie tiesi, ettei hän ollut varmasti läheskään niin hyvä äitinä kuin mitä Noah oli isänä.
Hetkeksi Debbie käänsi katseensa heidän sohvapöydälleen ja lähinnä Noahin puhelimeen, joka pöydän päällä oli. Pieni ideanpoikanen pyöri hänen päässään, mutta hän ei tiennyt lainkaan, miten Noah siihen reagoisi. Debbie kuitenkin päätti ottaa sen riskin ja niimpä hän kurkottautui nappaamaan puhelimen pöydältä, ojentaen sen sitten Noahille. ”Mitä jos sä soittaisit Nessalle? Nyt.” Debbie ehdottikin suoraan. Ainakaan suoralta kädeltä Noah ei tyrmännyt hänen ideaansa, mutta selvästi ihmeissään olevalta mies näytti. ”Kyllä susta näkee sen, miten paljon sä kaipaat sun perhettäsi ja vaikka me kolme ollaankin nyt perhe niin kyllä sä tarvitset myös muita ihmisiä sun ympärille. Ja nyt sulla on mahdollisuus olla tekemisissä sun siskon kanssa.” Debbie jatkoi, pysyen sitten hetken aikaa hiljaa, jotta Noah saisi miettiä niitä sanoja ihan rauhassa ilman, että Debbie oli koko ajan kälättämässä. Debbie oli kieltämättä ollut varma, että Noah viskaisi sen kännykän samantien menemään ja olisi vain kieltäytynyt siitä ideasta, mutta Noah näytti oikeasti miettivän asiaa. ”Mitä pidempään sä viivyttelet asian kanssa niin sitä vaikeampaa siitä soitosta tulee. Jos sä haluat niin sä voit pyytää Nessan käymään täällä. Mä voin lähteä pois siksi aikaa, että te saatte jutella, mutta mä voin myös jäädä tänne sun tueksi, jos sä vain haluat.” Debbie jatkoi sitä suostutteluaan. Tietenkään hän ei voinut pakottaa Noahia mihinkään, mutta Debbie oli sitä mieltä, että Nessan näkeminen tekisi Noahille vain ja ainoastaan hyvää.
|
|
member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Apr 21, 2014 19:53:51 GMT 2
Post by nepa on Apr 21, 2014 19:53:51 GMT 2
Vaikka häpeä olikin suhteellisen suuri, Noah oli todellakin iloinen, että jopa tällaisessa asiassa Debbie jaksoi olla hänen tukenaan. Noah ei edes tajunnut, että miksi hänen mielessään Debbie tarvitsisi jonkin miesten miehen, kuka ei itkenyt mistään asiasta, koska tuskin nainen sitä kaipasi. Sitä paitsi naiset kai pitivät siitä, että mies kertoi joskus tunteistaan, ja sillä saralla Noah taisi kyllä olla epäonnistunut. Omista asioistaan Noah puhui Debbielle harvoin, vaikka rakkauttaan jaksoikin aina vannoa - varsinkin sen pettämisepisodin jälkeen. Sen jälkeen Noah oli todellakin pelännyt, että Debbie jättäisi hänet lopullisesti, koska vaaleaverikkö oli joutunut jo kerran aikaisemmin kokemaan pettämisen. Noah oli kivenkovaa vannonut, ettei koskaan tekisi mitään sellaista vaimolleen mutta kappas keppanaa, mitä olikaan käynyt. Noah oli alentunut siksi saakelin Lucakseksi, vaikka selvää nyt olikin, että mies ei ollut läheskään hänen kaltaisensa. Tosiasiassa Noah oli kyllä Debbien luottamuksen arvoinen, mutta Avalynin kuolema ... No, se oli saanut Noahin täysin pois raiteiltaan. Noah kuitenkin keskeytti ajatustyönsä, kun hän kuunteli, mitä Debbiellä oli sanottavanaan. "Kyllähän minä niitä töitä saan, mutta milloin? Pitäisiköhän sitä vain alentua johonkin kaupan kassalle", Noah huomasi jo vähän naurahtavansa, koska come on - millainen olisi Noah heittelemässä lukuja vieraille ihmisille?
Hetken Noah oli hiljaa voidakseen rauhoittua. Mitä jos sä soittaisit Nessalle? Nyt. Kyseisen lauseen jälkeen Noah ei enää ollut elekielellisesti hiljaa, vaan hän kavahti asiaa sananmukaisesti taaksepäin. Debbie kuitenkin puhui ihan asiaa selittäessään, että miksi Noahin pitäisi tehdä se. Mies ei voinut valehdella ja sanoa, etteikö kaipaisi perhettään. Niin katkera kuin hän olikin, oli hänen entinen perheensä kuitenkin samaa verta hänen kanssaan, joten tietenkin Noahia kiinnosti tietää, että mitä heille kuului. Tai oikeastaan hänen sisarustensa kuulumiset kiinnostivat häntä kaikista eniten. "Sä olet oikeassa, mutta en mä pysty siihen ihan vielä, Debbie", Noah selitti. "Mä haluaisin soittaa, todellakin haluaisin, mutta en mä vaan pysty. Mutta jos sulle käy, niin voisin kyllä kutsua Nessan käymään täällä. Hän varmaankin arvostaisi sitä", mies katseli vaimoaan. Taisi oikeastaan herkistyä uudestaan. "Kiitos, Debbie", Noah hymyili, kun kyynel valui hänen poskeaan pitkin. "Kiitos, että olet siinä. En tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut kaiken paskankin jälkeen." Tämän jälkeen Noah kietoi kätensä Debbien ympärille ja painoi hellän suukon hänen huulilleen. Debbie tosiaan teki Noahin onnelliseksi päivä toisensa jälkeen - ei kenelläkään voinut olla tällaista tuuria. Noah taisi olla hyväonnisin idiootti tämän maan päällä.
|
|
