Are you too young or afraid to grow up?

Jos asiat olisivat menneet niinkuin niiden oli suunniteltu menevän, Elena asuisi yhä edelleen Phoenixin Paradise Valleyssa suuressa talossa ja hän olisi juuri mennyt naimisiin. Hän olisi nyt rouva de Moreau. Häät olivat olleet hyvää vauhtia suunnitteilla, kaikki oli ollut hyvin – ainakin näennäisesti. Todellisuudessa Elena oli ollut viime kuukausina onneton, eikä hän ollut enää luottanut kihlattuunsa. Niimpä Elena oli tehnyt jotain todella väärää – hän oli päätynyt pettämään Robbieta. Hyvin pian sen jälkeen Elena oli tajunnut sen tosiasian, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän rakasti edelleen Brettiä. Tunteet olivat molemminpuoleiset ja niimpä he olivat tehneet päätöksen, joka oli muuttanut paitsi heidän omaa elämäänsä, myös heidän lasten ja nykyisten ex-kumppanien elämää. He olivat jättäneet pelkät laput koteihinsa ja lähteneet vain menemään. Ensimmäisenä suunta oli osunut Elenan kotimaahan Kolumbiaan ja rahoitus sinne.. No, Elena oli ottanut rahaa Robbielta. Miehellä oli rahaa kuin roskaa, joten Elena ei voinut kuin toivoa, ettei mies edes tajuaisi, että Elena oli ottanut mieheltä pienen summan. Priscillan puuttumisen Robbie oli kyllä taatusti jo huomannut, joten Elenaa pelotti joka ikinen päivä, että Robbie laittaisi poliisit hänen peräänsä ja vaatisi tyttärensä huoltajuutta edelleen. Pakomatka oli siis jatkunut, eikä Elenalla ollut edes suunnitelmissa palata takaisin Phoenixiin. Kuukausi pakosalla olikin hurahtanut nopeasti, ajan kulumista oli vaikea uskoa – lapsetkin olivat sopeutuneet tilanteeseen jopa pelottavan hyvin ja Elenastakin tuntui, että hän oli juuri siellä missä hänen pitikin olla, juuri oikean ihmisen kanssa.

Sinä iltapäivänä Elena oli istumassa heidän motellihuoneessaan hänen ja Brettin huoneen sängyllä, tuijotellen vain lähinnä sormiaan ja välillä seinää. Ajatukset vilistivät vilkkaasti Elenan päässä, mutta hänestä tuntui, ettei hän saanut ajatuksiaan mitenkään kokoon. Brettin ääni havahdutti Elenan takaisin tähän maailmaan ja pieni hymy nousi hänen huulilleen. "No hyvä. Niillä onkin ollut pitkä päivä, ihan hyvä, että nukkuuvat vähän." Elena totesi, jatkaen kuitenkin sitten kynsiensä tuijottelua. Brettkään ei puhunut hetkeen mitään, mitä nyt kyseli Elenan ajatuksista – sille kysymykselle Elena oli kohauttanut olkapäitään. Pian Brett oli kuitenkin noussut myös istumaan ja kysynyt jotain, joka sai Elenan hieman hämilleen. Miksi heidän muka pitäisi päättää mistään? Brett jatkoikin pian selitystään ja Elena meni entistä enemmän hämilleen. "Ai että me palattaisiin Phoenixiin?" Elena kysyi ja vaikka Brett ei vastannut suoraan mitään siihen suuntaan, Elena pudisti samantien päätään. "Ei. Ei. Brett, ei." Elena sanoi lähes paniikinomaisesti, nousten samalla siitä sängynlaidalta ylös. Hän ei todellakaan palaisi Phoenixiin, ei varmasti! "Mä en voi palata sinne ja sä tiedät sen." Elena jatkoi, katsoen samalla Brettiä tiukasti silmiin, pysyen kuitenkin edelleen siellä lattian puolella, sängylle hän ei uskaltanut enää istahtaa. Hänen oli pakko saada olla hieman jaloillaan, vaikka kieltämättä Elenasta tuntui, että jopa hänen jalkansa tärisivät hieman pelkästä ajatuksesta, että hänen pitäisi palata takaisin Phoenixiin. Hän olisi siellä samantien pulassa – Robbie löytäisi hänet heti ja ottaisi Priscillan itselleen. Todennäköisesti Elena joutuisi vankilaan varkaudesta ja lapsen kaappaamisesta. Elena ei todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä.

"Mitä vikaa Kolumbiassa on? Lapset sopeutuu tänne taatusti ja mä oon ihan varma, että säkin oppisit pian espanjan pian. Me voitaisiin kumpikin etsiä töitä ja täällä on myös mun sukua, ei me oltaisi yksin.." Elena jatkoi, vaikkakin jo mielessään hän tiesi, että Brett ei kääntäisi päätään – mutta niin ei kääntäisi myöskään Elena. Se olikin ehkä heidän heikko puolensa, sillä kumpikin osasivat olla niin hemmetin jääräpäisiä, ettei kumpikaan ollut ihan helposti muuttamassa mielipidettään. "Mitä me tehtäisiin Phoenixissa? Sä irtisanouduit sun työstä ja entä jos sä törmäisit Annieen? Etkä sä ole vielä edes kertonut sun vanhemmille tästä kaikesta, mitä nekin sanoisi?" Elena yritti vedota, tietäen kyllä varsin hyvin, että ei häntä itseään ainakin paljoa hetkauttanut Annien tai Brettin vanhempien mielipide – he olivat tehneet päätöksen, jonka olivat katsoneet oikeaksi, eikä kumpikaan sitä katunut, vaikka toteutus olikin ollut äärettömän huono. "Brett, jos me palataan Phoenixiin niin mä joudun vankilaan. Sä tiedät sen, mä en oikeasti voi enkä halua palata. Mä haluan pysyä sun ja lasten luona ja jos me ollaan Phoenixissa niin mä olen pulassa." Elena sanoi, pienen huokaisunkin kera. Ei hän tiennyt, ymmärsikö Brett hänen kantansa tähän asiaan – ehkä Brett ei edes ymmärtänyt, miten kovasti Elena pelkäsi tätä kaikkea. Hän ei halunnut hylätä Brettiä ja lapsiaan enää kertaakaan ja se olisi väistämättäkin edessä, jos he palaisivat takaisin kotiin. Mitä he muka Phoenixissa tekisivät? Okei, ei heillä ollut kovin suurta suunnitelmaa myöskään Kolumbiassa, mutta täällä he sentään saivat olla yhdessä ilman sen suurempia ongelmia.

Kuka tässä on Phoenixista mitään puhunut? Nojoo, Brett ei ollut suoraan puhunut mitään Phoenixista, mutta minne muualle he muka menisivät? He kumpikin olivat kasvaneet Phoenixissa, heidän kummankin perhe oli Phoenixissa – tai siis Brettillä koko perhe, Elenalla enää vain sisarukset. Ei heillä ei olisi muissa osavaltioissa tai edes kaupungeissa yhtään mitään ja ei Elena halunnut muuttaa ihan minne tahansa vain sen takia, että Brettillä oli joku hinku päästä mahdollisimman kauas Etelä-Amerikasta. Ennenkuin Elena kerkesi edes alkaa väittämään vastaan, Brett alkoi luotella eri osavaltioita – Nevadan kohdalla Elena jopa tuhahti ääneen. ”Joo jonnekkin Nevadaan me tasan olla muuttamassa. Saat mennä keskenäs.” Elena mutisi, kuitenkin sen verran hiljaisella, että hyvällä tuurilla Brett ei saanut niistä sanoista mitään selvää. Brettin ehdotukset jatkuivat, eikä Elena voinut kuin pudistella päätään. ”No ei se pointti nyt olekkaan löytää merta ja palmuja vaan mä haluan olla paikassa, jossa mä viihdyn ja jossa mä uskallan lapseni kasvattaa. Barranquillassa ei ole mitään vikaa.” Elena jatkoi, mutta Brett sen sijaan näytti koko ajan turhautuneemmalta. Elena ei aikonut kuitenkaan näin helpolla antaa periksi, se ei kerta kaikkiaan sopinut hänen luonteeseensa – Elena tiesi, että hän onnistui turhaututtamaan ihmiset nopeasti sillä jankuttamisellaan ja itsepäisyydellään, mutta kyllä Brettin pitäisi hänen luonteensa tässä vaiheessa jo tietää tarpeeksi hyvin.

”New York parikymppisenä kahdestaan on pikkuisen eri asia kuin monta vuotta myöhemmin kolmen pienen lapsen kanssa.” Elena töksäytti siihen New York ehdotukseenkin samantien ja ne sanat taisivat tulla yhtä lempeästi kuin luoti aseen suusta. Brett alkoi selvästi turhautua yhä enemmän, sillä nyt mies oli noussut sängyltä ylös kirosanojen saattelemana ja kävellyt heidän parvekkeensa luokse. Elena seurasi miesystäväänsä katseellaan ja kun mies onnistui huitaisemaan Elenan käsilaukun alas, Elena yhtäkkiä muisti, mitä hänellä siellä laukussa oli. Oli kuitenkin liian myöhäistä tehdä asialle yhtään mitään, sillä Brett oli alkanut nostella niitä ympäriinsä levinneitä tavaroita ylös ja lähes samantien mies olikin sitten bongannut sen, mitä miehen ei olisi tarvinnut löytää. Brett kääntyi katsomaan Elenaa, joka vain tuijotti miestä takaisin jopa hieman säikähtäneenä. Elena yritti kuitenkin vetäistä ilmeensä nopeasti takaisin peruslukemille. ”No kai sä nyt olet ennenkin raskaustestin nähnyt.” Elena töksäytti hieman tarkoitettua tylymmin – naiselle tuntui olevan välillä edelleen vaikeuksia muistaa, etteivät he enää olleet Brettin kanssa ex-pariskunta, jolle saattoi tiuskia miten tahansa. ”Anteeks.” Elena sanoikin sitten heti perään pienen huokaisun kera ja käveli sitten Brettin luokse, napaten kuitenkin sen pakkauksen omiin käsiinsä. ”Mä ostin tän eilen.. Brett, mä en.. Mä en tiedä, olenko mä raskaana.” Elena lopulta myönsi, tarkkaillen samalla miehen reaktiota – Brettin tuntien oli suorastaan ihme, että mies oli niin rauhallisena, sillä Elena oli ollut varma, että mies alkaisi vetää jotain voitontanssia pelkästä raskausepäilystä. Koko ajatus nosti kylmät väreet Elenan iholle.

Kauaa heidän ei sentään tarvinnut vääntää kättä siitä, tekisikö Elena testin vai ei. Hieman alistuneena Elena huokaisi, suostuen kuitenkin sitten testin tekemiseen. Itse testi oli nopeasti tehty, mutta tulosta odotellessaan Elena oli tullut takaisin heidän makuuhuoneen puolelle istumaan ja odottelemaan, mitä testi sanoisi. Tulosta odottaessa vanhat muistot nousivat väkisinkin pintaan – Aidenia odottaessa Elena oli ollut hetken iloinen, vaikka testitulos itsessään oli jo saanut hänet paniikkiin. Pepita taas.. Silloinkin Elena oli ollut Kolumbiassa, eikä Brett ollut edes tiennyt, että Elena oli raskaana. Heti testin tekemisen jälkeen Elena oli tiennyt, että hän antaisi lapsen adoptioon. Kun hän taas oli tehnyt testin Priscillaa odottaessaan, Elena oli ollut suhteessa Paulon kanssa, mutta tiesi lapsen olevan Robbien. Silloinkin hän oli ollut paniikissa, itkenyt Isabelin olkapäätä vasten ja suunnitellut aborttia. Elena ei tiennyt lainkaan, mitä hän tekisi, jos testi näyttäisi taas positiivista. Asiat eivät olleet nyt yhtään sen paremmin kuin aiemmillakaan kerroilla ja Elena oli vasta viimeisen vuoden aikana osannut ottaa vastuuta lapsistaan – miten neljännen kanssa kävisi. ”Kai tää näyttää jo tuloksen..” Elena lopulta sanoi hiljaisena ja Brettiä nopeasti vilkaistuaan hän laski katseensa testiin. Tuloksen nähtyään Elena laski testin käsistään sängylle, nousi ylös ja käveli parvekkeen luokse, yritti vain hengittää syvään rauhassa. Hetkeksi hän sulki silmänsä ja yritti koota itsensä. ”Mitä me oikein tehdään?” Elena kysyi Brettiltä, kääntyen lopulta katsomaan miestä. Mies oli ilmeisesti myös katsonut tuloksen, Elena näki sen miehen kasvoilta.

Ihan turhaan Elena oli edes kysynyt sen kysymyksen Brettiltä. Tottakai mies vastasi, että he pitäisivät lapsen. Mies ei suostuisi edes harkitsemaan mitään muuta vaihtoehtoa. Elena pystyi mielessään kuvittelemaan, miten Brett ajatteli heidän ostavan kotitalon Phoenixin Biltmoresta, talossa olisi oma piha, Brett kävisi taas töissä ja Elena olisi kotona lasten ja parin koiran kanssa. Elenalle koko ajatus aiheutti kylmiä väreitä ja suoranaista pahaa oloa, vaikka toisaalta, sellaista elämäähän hän oli jo Robbien kanssa elänyt. Toisaalta Elena kyllä huomasi mielessään ajattelevansa, että se oli ihan eri asia – Robbiella oli ollut rahaa, Elena oli pystynyt olemaan kotona yksin lasten kanssa. Brettin kanssa heillä ei koskaan tulisi olemaan samaa tilannetta. Ja jo Robbien kanssa Elenaa oli ahdistanut se, ettei hänen elämäänsä kuulunut muuta kuin lapset ja kodinhoito. Elena ei vastannut Brettin kysymyksiin mitään ja kun Brett tuli hänen luokseen, hän lähes säpsähti. ”Mä oikeastaan oletinkin, että sä haluat pitää tän.. En mä osannut edes kuvitella muuta vaihtoehtoa.” Elena sanoi jopa pienesti naurahtaen, nostaen katseensa Brettin silmiin, tuntiessaan tämän tarttuvan käsiinsä kiinni. Miehen kysymyksiin hän ei osannut vastata vieläkään, sillä ei hän tiennyt, mitä hän vastaisi. Brett ei tuntunut ymmärtävän hänen kantaansa asiaan ollenkaan – no, eihän Elena ollut vielä edes yrittänyt selittää, mutta hän tiesi, ettei Brett tulisi ymmärtmään.

”Mua pelottaa, Brett. Eikö sua muka yhtään?” Elena sitten tunnustikin, pitäen edelleen katseensa Brettissä. ”Mä olen kokenut jo kolme raskautta ja rehellisyyden nimissä, mulla liittyy niihin aika paljon enemmän huonoja muistoja kuin hyviä. Aiden.. Mä olin silloin niin nuori. Ja Pepita.. Mä olin oikeasti ihan hukassa silloinkin. Mä olin silloinkin täällä ja mä en tiennyt yhtään, mitä mä tekisin. Ja mitä taas tulee Cillaan.. Niin paljon kuin mä Cillaakin rakastan, välillä mä mietin, että asiat olisi niin eri tavalla, jos Cillaa ei olisi. Robbiesta eroaminen olisi tullut niin paljon helpommaksi.” Elena oli irroittanut hellästi Brettin käsien otteen omistaan ja katse oli taas kääntynyt sinne parvekkeelle. Tuntui pahalta puhua näin omista lapsista, sillä tottakai Elena lapsiaan rakasti. Asiat vain olivat menneet kaikkien kolmen kohdalle aivan täysin väärin. ”En mä tarkoita, että mä katuisin mun lapsista yhtäkään, päinvastoin. Kaikki kolme on minulle niin mielettömän rakkaita. Mä vaan olen tehnyt niin paljon virheitä jokaisen kohdalla. Entä jos asiat menee pieleen tälläkin kertaa? Entä jos mä en vieläkään osaa olla äiti?” Elenasta tuntui, että hän alkoi pikkuhiljaa joutua pakokauhun valtaan ajatellessaan koko asiaa. Sinänsä asiasta stressaaminen tuntui naurettavalta – hänellä oli nyt Brett. Toisaalta, niin hänellä oli ollut Aideninkin kohdalla Brett. Ja Priscillan kohdalla Robbie. ”Entä jos mä en oikeasti osaa vain asettua ja kohta mä taas löydän itseni yksin täältä? En mä halua sitä, enkä mä suunnittele mitään sellaista enää koskaan, mutta enhän mä osannut olla Robbienkaan kanssa. Enkä sunkaan silloin viimeksi.” Elena tiesi, ettei Brett pitänyt siitä, että hän puhui lähdöstään, mutta pakko tämä asia oli nyt käsitellä.

Elena sipaisi kevyesti hiuksiaan korvansa taakse katsellessaan niitä parvekkeelta näkyviä maisemia. Hän olisi viihtynyt niin hyvin Kolumbiassa, mutta tavallaan, tavallaan hän myös ymmärsi minkä takia Brett halusi takaisin Yhdysvaltoihin. Koti oli aina koti, Elenalla se oli Kolumbiassa, Brettillä Yhdysvalloissa. ”Jos me aiotaan pitää tämä lapsi niin meidän pitäisi myös päättää mihin me asetutaan. Mä en halua olla millään roadtripillä raskaana ollessani ja vielä vähemmän sitten, kun tämä lapsi syntyy. Miten me edes pystytään pitämään mitään lasta, jos me ei päästä lopputulokseen siitä, missä me halutaan asua?” Elena sanoi hieman hiljaisena, kääntäen nyt katseensa takaisin Brettiin. Hän ei osannut tulkita sitä ilmettä miehen kasvoilla, mutta tuskin toinen ainakaan kovin vihainen niistä Elenan äskeisistä puheista oli. ”Sä olet siis ihan varma, että sä et halua jäädä tänne?” Elena sitten lopulta kysyi ja Brett vastasikin heti asiaan pään nyökkäyksellä. ”Niin mä arvelinkin.” Elena huokaisi pienesti. Hän ei tiennyt lainkaan, miten he tämän erimielisyyden selvittäisivät, sillä kovin hyvältä tilanne ei vaikuttanut. ”Phoenixiin me ei palata ainakaan, mielellään ei edes Arizonaan. Mä tiedän, että meidän kummankin koti on ollut siellä, mutta se kaupunki aiheuttaa mulle kylmiä väreitä. Mä en todellakaan halua palata sinne.” Elena jatkoi, yllättävänkin rauhallisella äänensävyllä. Kaipa tieto uudesta raskaudesta sitten oli saanut jonkun hieman aikuisemman vaihteen Elenan ajatuksiin, ainakin siksi hetkeksi.