When it feels like the world's falling down

CONNIE'S OOTD + BUMP

Connie oli pistänyt Alexin tiukkaan paikkaan pari kuukautta sitten, kun oli ihan oman mielenterveytensä vuoksi vaatinut poikaa jättämään rikollisen toiminnan taakseen. Ei se olisi pystynyt avioitumaan Alexin kanssa, jos joutuisi elämään jatkuvassa pelossa siitä, että palaisiko Alex kotiin. Luojan kiitos Alex oli myöntynyt siihen – Connie ei nimittäin tiennyt, mitä se olisi tehnyt, jos poika olisi päättänyt jättää sen ja syntymättömän lapsensa. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt, vaan Connie ja Alex olivat sanoneet toisilleen tahdon dinerissa ja jatkaneet siinä onnellisessa kuplassa elämistä. Connien vatsa oli kasvanut beyond the level of comfortable, mikä merkitsi yleistä elämän hankaloitumista. Pyöreä vatsa oli aina ja joka paikassa tiellä, aiheutti epämukavuutta ja ihan kipujakin ja Connie oli täysin valmis jo pääsemään siitä eroon.

Tai ehkä ei ollutkaan. Allyn synnytys oli alkanut aiemmin sinä päivänä, ja Duckia piti jonkun vahtia sillä aikaa, kun Ally ja Kenny olivat sairaalassa. Connie ja Alex oli jo aiemmin nakitettu hoitamaan Duckia synnytyksen koittaessa – it’s good practice for the future parents, Ally oli sanonut – mutta koska jonkun piti kuitenkin pitää dineriakin pystyssä, oli Connie uhrautunut toimimaan yksin lapsenvahtina. Eihän se voinut olla niin vaikeaa, eihän? Pelkästä Duckista blondi olisi ehkä selvinnytkin, mutta Duckin kaverin, Timin, varaan Connie ei ollut laskenut. Lopulta kaksi rasavilliä ja vauhkoa poikaa olivat saaneet Connien ennätysajassa hermoromahduksen partaalle ja blondi oli joutunut hälyttämään Alexin avukseen. Se tietysti oli ajanut Connien ahdistuksen kierteeseen siitä, miten se muka pärjäisi oman lapsensa kanssa ja Connie huomasi toivovansa sitä, että voisi perääntyä vain runsaan kuukauden päässä häämöttävästä synnytyksestä. Ei Connie ollut jotenkin yhtään vielä ajatellut sitä, että sen raskautumisen lopputuloksena niillä olisi ihan oikea vauva, mistä pitää huolta ja mistä ne olisivat vastuussa.

Maailmankaikkeuden pisimmän vajaan tunnin Connie oli vielä katsonut yksin poikaparivaljakon perään, jotka lopulta oli saanut suostuteltua ulos Alexin vanhasta huoneesta, ennen kuin edellä mainittu tuli kotiin. Alexin äänen kuuleminen tuntui toimivan Duckin kohdalla kuin taikaisku, ja villinä blondia karkuun juosseet lapset kirmasivat iloisesti kirkuen Alexin luokse. Connie puhisten ilmaantui lopulta myös paikalle, pitäen itseään hädin tuskin kasassa. ”Thank God you’re here”, Connie puuskahti jokseenkin uupuneena. Alexin arvosteleva sävy sai Duckin ja Timin tietysti heti käyttäytymään kuin mitkäkin Herran enkelit, ja Duck oli auliisti tarjoamassa anteeksipyyntöään. Tietysti. Connie huokaisi turhautuneena, jossain syvällä omien kykyjensä epäilyssä. ”Apology accepted”, Connie sanoi, kun pojat sitten olivat molemmat tarjonneet anteeksipyyntöä blondille. ”Come on, you two must be hungry after all that running.”

Pojat kirmasivat kiireellä keittiöön, ja Connie sulki Alexin halaukseen, joka kertoi kaiken. ”Thank you”, blondi henkäisi. Ja sitten tunsikin jo poskiensa kostuvan kyyneleistä. Connie kyllä yritti piilottaa sen reaktionsa hautaamalla päänsä Alexin olkapäähän, mutta se niiskutus taisi blow her cover. Alexin työntäessä Connieta kauemmas blondi vältteli sen katsetta ja pyyhki silmiään. Sitä hävetti se voimakas reaktio, vaikka olivathan ne tulleet siinä kaikessa hormonimyrskyilyssä jo enemmän kuin tutuksi. Ei se ollut mitään uutta, että yhtenä hetkenä Connie itki ja seuraavana jo nauroi. ”It’s stupid, really”, Connie yritti viittoa asian kintaalla, kun Alex alkoi esittää kysymyksiään. Olihan se Connielle se luontainen tapa käsitellä asioita yhä edelleen – työntää kauemmas ja padota ajatuksiaan, ennen kuin sitten kuitenkin lopulta murtuisi ja kertoisi Alexille kaiken.