Life hurts a lot more than death

Vaikka riskit olivat mitä olivat, niin monille se työ puolustusvoimissa oli kuitenkin juuri se, mikä mahdollisti perhearjen. Piti saada talo hyvältä alueelta ja vakaa työ, kunnon vakuutukset kaikille perheenjäsenille, lapsille hyvä koulu. Sen kaiken sai, kun allekirjoitti sen yhden paperin. Kun selviytyi edes siitä ensimmäisestä neljästä vuodesta, sai mennä itsekin kouluun täysin ilmaiseksi. Opiskelu oli monen kohdalla hyvin toivottavaa, koska sitä ei todennäköisesti ollut tehnyt, jos oli ylipäätään värväytymiseen päätynyt, mutta se perheen toimeentulon ja lasten tulevaisuuden varmistaminen taisi lopulta olla kaikista tärkeintä.

Nuoremmat lapset eivät ehkä täysin tajunneet sitä tilannetta, ja ehkä se oli vain hyvä asia. Jeremiah kyseli niiltä koulusta ja kavereista, mutta ei edes sivunnut sitä, miksi tänään oltiin tälläisessä paikassa ja miltä se tuntui. Jos hän ei halunnut asiasta puhua, niin tuskin halusi kukaan muukaan. Keskimmäisen pojan annettiin lainata mukana kulkevaa hattuakin, mitä se lähinnä pyöritteli käsissään etäisen uteliaana. Lindsay tuntui rekisteröivät sivusilmällä sen kaiken, eikä päästänyt lapsia hetkeksikään karkaamaan pois näköpiiristään. Se oli kai tässä vaiheessa ihan ymmärrettävää.

“Me too”, nainen sanoi niihin pahoitteluihin. Huulilla kävi pieni hymy, joka ei noussut lähellekään silmiä. Joskus muuten oltaisiin voitu istua alas ja puhua siitä, kuka oli kertonut mitäkin ja miten hienoa oli, että Jerrykin oli löytänyt jotain, mutta nyt ei ollut oikea hetki. Nyt ei kukaan oikein osannut kuin nyökkäillä, pahoitella ja jatkaa matkaansa. Sekin oli ihan oikein. Jeremiah tarjoutui ottamaan lapset hetkeksi pois Lindsayn käsistä, mutta luonnollisesti sai vain no thank youta osakseen. Teki pahaa jättää se yksinään jättämään niitä kättelyitä, mutta ei siinä oikein muuta voinut tehdä kun siirtyä sivuun.

Jerry hakeutui Remyn vierelle, kun sen kanssa siirryttiin sivumpaan. Se otti kädestä kiinni ensin ja haki kontaktia. “He was a marine”, hän joutui huomauttamaan blondille heti ensitöikseen, mutta kohautti sitten harteitaan. “Just stand when others do and keep your hand over your heart when you see someone saluting. And try and face the flag”, hän tiivisti, mutta ei varsinaisesti sitä tunnelmaa ja sitä, millaista se oli. Ehkä siksi, ettei sitä haluttu turhaan käydä läpi tai ajatella. Itse Remy sen näkisi, ja tuli näkemäänkin, niin paljon kun sitä oltaisiinkin haluttu välttää. Ei mennyt pitkään, ennen kun sinne parkkipaikan keskelle ajoi kaikista elokuvistakin tuttu, tumma auto. Vieraat järjestäytyivät kaikki katoksen lähettyville seisomaan, rintamasuunta kohti sitä autoa ja sen luona järjestäytyvää honor guardia - kuusi sotilasta, jotka ottivat sen lipulla peitetyn arkun kantoonsa. Ne liikkuivat hitaasti ja mekaanisesti, askel kerrallaan ja äärettömän harjoitellusti. Se olisi ollut hienoa, jos tilanne ei olisi ollut mitä olisi. Nyt mieli tuntui lähinnä leikkaavan kiinni, eikä oikein osattu muuta kun tuijottaa hiljaa.

Seremonia oli kaunis, mutta tuskin sai nyt surun keskellä sitä arvostusta, mitä olisi ehkä ansainnut. Jeremiah toimi melkein yhtä mekaanisesti kuin kunniakaartilaisetkin, nousi seisomaan silloin kun piti ja nosti kättä lippaan ilman, että ajatteli asiaa sen suuremmin. Katse ei tainnut irrota telttakatoksen etualalle kannetusta arkusta kunnolla kertaakaan, ei ennen kun se lopulta laskettiin maahan ja heitettiin kourallinen multaa päälle. Kaiken sen jälkeenkin hän oli se, joka piti töytäistä liikkeelle, ettei siihen haudan vierelle jääty vain seisomaan. He olivat silti takaisin autossa vasta, kun kaikki muut olivat jo lähteneet matkaan.

Jeremiah olisi seissyt paljon mieluummin pitämässä tt kuin lähtenyt muistotilaisuuteen, mutta hänen tahdollaan ei ollut juuri nyt paljonkaan painoarvoa. Katse pysyi melkein lasittuneena edessä niin, että jos se reitti ei olisi ollut niin älyttömän tuttu, oltaisiin varmaan väkisinkin ajettu väärin ja eksytty. Nyt alue muuttui kuitenkin yhtä tutummaksi, kunnes viimein saatiin tukikohdan porteilla rullailla ikkunaa auki ja tarjoilla henkilöpapereita. Moni muu joutui kiertämään erikseen toimiston kautta ja täyttämään vierailijapaperit, mutta he pääsivät helpolla. Koska se oli myös oma palvelupiste, olivat vartiossa olevat sotilaatkin kaikki tuttuja.

Oikea talo löytyi helposti. Se oli hyvin perinteinen rivitalonpätkä, juuri sellainen standardirakennus joita merijalkaväen tukikohdat olivat täynnä. Pieni ruohopläntti edessä, paikat kahdelle autolle, lippu jokaisessa ovenpielessä. “I guess”, mies vastasi Remylle, kun nousi autosta ulos. He joutuivat parkkeeraamaan tienvarrelle, kun vain pari onnekasta ensimmäistä oli mahtunut pihaan. Nainen rupesi heti perään miettimään ääneen, miten Lindsay saisi pidettyä sen kaiken kasassa, eikä Jeremiah todellakaan tiennyt. “I’m gonna take care of it”, hän kuitenkin huomasi sanovansa, "all of it. Somehow." Kuka muukaan sen olisi tehnyt jos ei hän? Hänellä oli rahaa, joskus aikaakin. Miken osaa ei voitaisi ottaa, mutta ei kai hän ollut täysin avuton sivustaseuraajakaan tässä kriisissä. “They’ll give her a month or two to move out”, hän lisäsi, silmäisi sitä taloa pitkään ja kaivoi tupakka-askin taskustaan. Kaikki tiesivät, miten se kuvio menisi. Merijalkaväki olisi ensin muka niin tukeva ja pahoillaan, sitten tarjoilisivat häädön ja pesisivät kätensä siitä sotkusta.

Remyn mielessä asiat kääntyivät aivan eri tavoin kun Jeremiahin. Hän tumppasi tupakkansa ja se kysyi, että vieläkö hän halusi palata. Ihan kun hautajaiset ja kaikki tämä olisi jotenkin muuttanut asiaa. Tai ehkä ne olivatkin - enemmän hän halusi palata nyt kun aiemmin. Joka päivä keksittiin vain lisää syitä sille, miksi pitäisi mennä takaisin. “Even more”, Jerry myönsi ääni vakavana samalla, kun etuovi työnnettiin auki. Sanat katosivat puoliksi sen alle, kun nainen julisti, että ei halunnut kuulla.

Vaikutti julmalta, että ensin leskelle ojennettiin viikattu lippu, pahoiteltiin ja vakuuteltiin, että kaikki järjestyisi, ja sitten sen käskettäisiin pakkaamaan kaikki tavaransa ja muuttamaan muualle. “Base living’s not for civilians and that’s what they are now, so..” Jeremiah vastasi Remylle, mutta loi siihen sellaisen pitkän silmäyksen, joka kertoi, ettei hän kannattanut sitä koko asiaa. Perheille olisi vähintään pitänyt antaa pari kuukautta enemmän aikaa lähteä, että ne olisivat voineet rauhassa viettää suruaikaa. Se oli vähintä, mitä ne olisivat ansainneet.

“She’ll get like 150k so that’ll buy them a house”, Jerry yritti lohduttaa, perään tai ehkä lohduttautua itse. 150 tuhatta oli paljon, mutta ei tarpeeksi edes aloittamaan sen tilanteen korvaamista. Perhe oli menettänyt paitsi aviomiehen ja isän, myös elättäjän - 150 tonnista ei elettäisi loppuelämää kovinkaan leveästi. Tai ollenkaan. “And they got tricare. So that’s something”, hän mumisi vielä perään samalla, kun nyökkäsi parilla tutulle, joka pyöri enemmän tai vähemmän vaivaantuneen oloisena eteishallissa eikä oikein tiennyt mitä tehdä.

Jerrykään ei tiennyt mitä oli tekemässä, joten päätti että turvallisinta oli pysytellä keittiössä ja ottaa muista mallia ottaen ruokaa. Remyn kanssa puhuttiin samalla. Se ei pitänyt saamastaan vastauksesta, mikä oli ymmärrettävää. “Why wouldn’t I?” hän vastasi naisen kysymykseen kysymyksellä, äänensävy hyvin huolettomana, ihan kun siinä ei oltaisi nähty mitään ongelmaa. Oli miehellä syyt sille, miksi hän tunsi mitä tunsi ja halusi mitä halusi, mutta niitä ei haluttu tässä tilanteessa avata. Naisen puoleen oli kuitenkin pakko kääntyä ja lopettaa se ruoan hamstraus, kun se perään protestoi, ettei halunnut olla seuraavaksi tässä samassa tilanteessa. Jerry vilkaisi automaattisesti ympärilleen, vaikka ymmärsi kyllä katsomattakin mistä kiikasti.

“We’re not gonna end up in this situation”, hän päätti ja koitti kuulostaa äärettömän vakuuttavalta, laski lautasensakin hetkeksi sivuun. “This - this is not the norm. This is not what happens unless you got the shittiest fucking luck, you know. I’m more likely to get hit by a truck”, Jeremiah järkeili, vaikka sekään ei muuttanut tilannetta millään tavalla. Lähinnä hän oli kai vain itsekäs, eikä ollut valmis joustamaan siitä, mite itse halusi tai kuvitteli haluavansa. 

Se oli epäreilua, ihan kuten elämä yleensäkin. Oli epäreilua, että huonoja asioita tapahtui hyville ihmisille, jotka ihan oikeasti yrittivät vain auttaa, mutta tässä sitä oltiin. “They’ll find something. Lindsey’s tough”, Jeremiah päätti. Jos joku saisi homman pysymään kasassa niin se. Ja oli sillä kai molempien suku takanaan ja muutamia hyviä ystäviä, jotka voisivat tarpeen mukaan tulla apuun. Toivoa ainakin saattoi, koska vaikka mies sinisilmäisesti ajattelikin, että voisi korjata kaiken niiden puolesta ihan siitä vain ja puhtaalla tahdonvoimalla, se voisi olla käytännössä vaikeampaa.

Kukaan ei tuntunut seuraavan heidän keskusteluaan sen suuremmin, mutta Jerry tarkkaili kaikkien ilmeitä silti. Remy tenäsi edelleen kunnon selityksiä, mikä tuntui vain iskevän entisestään kiilaa heidän väliinsä - se ei selvästi ymmärtänyt yhtään, mitä hänen päässään liikkui. Ei sen tietysti tarvinnutkaan, eikä se ehkä voinutkaan. Etenkään, kun selityksiä ei oikein tullut. “I’m no use here”, mies yksinkertaisti sen kaiken. “I don’t even know how to be here”, hän lisäsi vähän tyytymättömämpään sävyyn, osoittamatta sanojaan oikein kellekään. Olo oli edelleen ihan yhtä luonnoton kun oli ollut lentokentälläkin. Päiviä ei oikein osattu täyttää eikä mikään oikein tuntunut miltään.

“Well then its probably safer to be out there than here. Less ways to die”, Jeremiah pyöritteli sille huonolle tuurille. Jos aikoisi heittää henkensä, niin sama kai se oli missä sen tekisi. “I’ll be fine”, hän vielä lisäsi Remylle kun se vain käveli ovi ja jatkoi ruoan ottamista. Sen olkapäätä kurotettiin ohimennen sipaisemaan. “Honestly, you’re the only one of us that almost died”, piti myös huomauttaa, “if anything I should be the one worrying.” Sairaalaympäristö ei ehkä vaikuttanut kaikista vaarallisimmalta, mutta mistä sitä tiesi. Huonompi historia Remyllä oli kun hänellä.

“I got money”, Jeremiah ilmoitti, ihan kun se olisi ratkaissut kaikkien kaikki ongelmat. Johan hänen perheensäkin oli elävä esimerkki siitä, että asiat saattoivat mennä pieleen vaikka pankkitili olisikin täynnä, mutta se oli nyt helppo unohtaa. Ykkösprioriteetin pitäisi nyt kuitenkin olla se, että niillä lapsilla olisi koti ja ruokaa pöydässä, ja siinä nyt voitiinkin auttaa. Koska Jerry oli melko varma, että Mike oli vähintään heittänyt henkensä hänen puolestaan, se teki sen perheestä huolehtimisesta automaattisesti hänen velvollisuutensa.

Ne kaksi päivää olivat tuntuneet ikuisuudelta. Jeremiah tiesi itsekin, ettei pari päivää riittänyt yhtään minkään järkevän päätöksen tekemiseen ja että asiat olivat jatkuvassa muutostilassa, mutta se ei auttanut. Nyt ahdisti. Vielä se kolme päivää sitten ei ollut ahdistanut, joten se tuntui helpolta pakoreitiltä. “I don’t like it that they’re there and not me”, hän sanoi Remylle ääni vähän synkkänä. Elämä Afghanistanissa tuntui nyt realistisemmalta kun se, mikä oli itseä edessä. Ajatukset olivat siellä, pyörivät koko aja nsiinä, mitä niille ihmisille kuului ja mitä ne tekivät. Oli raivostuttavaa, kun ei voinut olla osa sitä kaikkea. Syyllisyys väritti ajatukset vain entistä synkemmiksi. “It’s not fair. What right do I have to come home? NYPD doesn’t need me. Like, fuck, the other guy is probably better at my job than I am. Probably likes it more, too”, hän pohti ääneen, mutta lopulta vain hiljeni ja pudisti päätään. Töihin pitäisi palata parin päivän päästä ja se jos mikä vasta ahdistikin. Menisi varmaan alle työpäivä ja hän olisi taas se tyyppi, joka käveli pitkin toimistoa itsekseen kiroillen ja ovia paiskoen. 

Remy vain päätti, että pitäisi antaa päätökselle vielä enemmän aikaa. “I am giving it more time. They’re forcing me to”, Jerry huomautti. Hän oli pyytänyt nopeaa lähetystä takaisin, mutta oli saanut tiukan käskyn mennä kaikessa rauhassa kotiin, viettää aikaa perheensä kanssa ja vetää henkeä. Se oli todennäköisesti se kaikista järkevin vaihtoehto, vaikka ei hyvältä tuntunutkaan.

Lopulta Jerry lappasi lautaselleen täysin satunnaisen, ehkä aavistuksen kyseenalaisen yhdistelmän ruokaa, koska ei vain kiinnittänyt huomiota. Leipää hän söi jo matkalla olohuoneeseen - ihan vain kuivaa leipää, koska joku muu oli seissyt levitteiden edessä ja hän ei ollut jaksanut odottaa. Remy puhui samalla ja siinä se oli kyllä oikeassa, että parempi siitä olisi huolehtia täällä kun muualla, mutta sitä yritettiin olla ajattelematta. “I don’t wanna go anywhere”, hän huomautti naiselle samalla, kun istui sen vierelle sohvalle ja silmäisi pahasti jotain vanhempaa rouvaa, joka pyöri liian lähellä. “I’d love to just sit at home and do nothing and be happy all day long, close to you, but that’s not really how life works”, Jerry järkeili.

Jeremiah ei ehkä olisi tiivistänyt työnkuvaansa niin, että olli ammattimainen kävelevä maalitaulu, mutta jokainen tietysti tyylillään. Hän ei juuri nyt vaan ihan oikeasti keksinyt, että mitä muutakaan tekisi. Oma työ oli armottoman tylsä ja turhauttava, eikä arki noin muutenkaan näyttänyt paljon paremmalta. Oli helppoa todeta, että siitä vain menet ja etsit jotain parempaa, mutta käytäntö oli ihan muuta. Ei hän edes tiennyt mistä olisi aloittanut, eikä nyt kyllä oikein siltä katkeruudeltaan ehtinyt mitään muita vaihtoehtoja aktiivisesti punnitsemaankaan. “That’s not even what I do”, hän protestoi naiselle närkästyneeseen sävyyn. Ei se hänen roolinsakaan ollut mitään herkkua, eikä helppoa koskaan. Kotiinpaluutakin oltiin odotettu samalla tavalla, vaikka siltä ei nyt vaikuttanutkaan. Se tunne oli unohtunut varmaan lentokoneeseen, kun todellisuus oli iskenyt päin kasvoja.

Perään Remy pelasi sen kortin, että silläkin oli tunteet, eikä se halunnut olla yksin. Sille oli vaikeampi vain viitata kintaalla, vaikka Jeremiah kyllä ajatteli, että muutkin tarvitsivat häntä kuin vain Remy. “I’m here right now”, sille huomautettiin. Elämää oli tämäkin, vaikka ei selvästi ihan sitä, mitä nainen oli halunnut. Tokaisi se vielä senkin, että ehkä pitäisi hankkia koiranpentu. Tai vauva. “You're right. Let’s get a baby”, Jeremiah päätti ja oli oikeastaan melkein mahdoton sanoa, että oliko hän tosissaan vai ei. “Why not? I’ve always wanted one. I’ll make a baby with you right now”, hän päätti ja - ehkä tarkoituksella - nosti ääntä niin, että varmaan joka ikinen kuuli ne viimeiset sanat.

Remy käski yrittämään, eikä Jeremiah oikein tiennyt, mitä tässä edes piti yrittää. Olla normaali? Elää? Sopeutua? “I’m not gonna die”, hän päätyi vain toteamaan painokkaasti, “and we’re not gonna end up like this. And, honestly, I know it looks real bad right now, but it’s not a bad life. A lot of people are happy.” Moni perhe todellakin oli onnellinen. Ei ollut mitään syytä, mikseivät hekin olisi olleet, jos siihen joskus tultaisiin. "I just wanna do my job, babe. Just like you wanna do yours. It's not any different", hän lisäsi ja poimi lautaseltaan viinirypäleen. Ei Mikekään ollut koskaan halunnut tehdä muuta kun työnsä kunnialla ja huolehtia perheestään. Jeremiahin kirjoissa se oli ainakin onnistunut siinä esimerkillisesti, eikä siitä mallia ottamisessa olisi mitään häpeää.