Life hurts a lot more than death

Ootd /

Oli hautajaisia, ja oli hautajaisia. Jeremiah oli istunut takarivissä pää painettuna ennenkin, joskus syyllisyyttä potien ja joskus vain surullisena, mutta tämä kerta oli erilainen. Oli aina ihan eri asia, kun se pahin osui niin lähelle omaa kotia ja omaa perhettä. Puolituttuja oltiin menetetty vuosien saatossa useita, mutta tämä oli uutta. Se taisi olla ensimmäinen oikeasti läheinen ystävä joka meni. Asiaa ei auttanut tippaakaan se, että hän oli ollut paikalla ikuistamassa niitä viimeisiä hetkiä - tietysti. Ei kohtalo kai olisikaan kohtalo, jos ei olisi juuri niin julma. Tapahtumat eivät olleet hänen syytään, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi silti voinut ottaa vastuuta.

Jeremiah oli miettinyt elämäänsä paljon viimeisen parin päivän aikana, mutta ei ollut tullut mihinkään lopputulokseen minkään suhteen. Hän ei vieläkäkään oikein osannut olla, joten koitti vain näytellä normaalia. Jotenkin tuntui, ettei Remy uskonut sitä esitystä, mutta ei se kuitenkaan sanonut mitään. He eivät ylipäätään puhuneet paljonkaan, vaikka olivat melkein koko ajan yhdessä. Mies ei pääsisi omaan asuntoonsa vielä viikkoon, joten tilanne oli nyt mitä oli. Tavallaan Jerry arvosti sitä, että nainen halusi olla tukena, tavallaan hän olisi halunnut rypeä omassa yksinäisyydessään. Oli varmaan vain hyvä, ettei siihen ollut mahdollisuutta.

Hautajaisaamuna tunnelma oli vielä aiempaakin synkempi. Mies oli rehellisesti pahalla tuulella, eikä edes yrittänyt sitä peitellä. Syyllisyys oli siinä vaiheessa jo aivan omaa luokkaansa, eikä asiaa auttanut se, että hän oli pyörinyt koko yön sängyssä miettimässä asioita. Unta oltiin saatu ehkä tunti monessa, monessa pätkässä. Suurimman osan ajasta hän oli kiltisti maannut sängyssä naisen vieressä, mutta pariin kertaan oli ollut pakko nousta jaloittelemaan. Taas Remylle vain hymyiltiin väsyneesti kun se kysyi, oliko hän valmis. Aamulla oltiin oltu ylhäällä viiden aikaan, oltiin käyty suihkussa ja vain hengailtu. Uniformun päälle kiskomiseenkin oltiin käytetty varmaan kolme kertaa enemmän aikaa kun yleensä.

“Let’s go”, mies vahvisti, kun olisi parempi vain päästä lähtemään. Hän potki itsensä väkisin ylös sohvalta, kiskoi takin helmaa suoraksi ja nappasi hatun sohvan käsinojalta. Auton avaimen ja puhelin iskettiin housujen taskuun, eikä paljon muuta tarvittu. Remyn läsnäolo tuntui melkein lohduttavalta, kun sen kanssa suunnattiin ulos ja autolle. Käsi kävi sen alaselällä, mutta se ei tuntunut luontevalta. Jerry istui ratin taakse, kuten sitkeästi aina teki, ja kirosi jo valmiiksi mielessään sitä reilun tunnin ajomatkaa. Hetken hän vain istua paikallaan rattia puristaen, ennen kun sai edes auton käyntiin. 

Kukaan tuskin katsoisi Remyä kovinkaan pitkään. Hautajaiset taisivat aina sellaisia tilanteita, mihin vähän yksi jos toinenkin halusi tuoda jonkun mukanaan. Perheenjäsenen, puolison, vähän riippui. Jerry meni yleensä yksin, jos meni ollenkaan - hän oli hyvä välttelemään kaikkia tilanteita, joissa koki olonsa vaikeaksi. Nyt ei oikein oltu voitu sanoa ei, vaikka oltiin tavallaan haluttukin. Hän oli oikeastaan viimeisille minuuteille asti ruokkinut sitä ideaa, että ei vain menisi, vaan yksinkertaisesti jäisi kotiin, leikkisi ettei mitään ollut tapahtunut eikä kohtaisi ketään. Kunnioitus ystävää kohtaan oli ehkä ainut syy sille, miksi hän ei ollut antanut itsensä jänistää.

Asia tuntui konkretisoituvan jo sen myötä, että istuttiin siihen autoon. Remylle hymyiltiin kuitenkin ja nyökättiin. “I’ll snap out of it”, Jeremiah lupasi ja päätti vakaasti uskoa siihen itsekin. Naisen kättä puristettiin ohimennen ja yritettiin sen jälkeen selvästi tehdä jonkunlainen ryhtiliike. Oli hyvä keskittyä siihen, että navigoitiin liikenteen joukkoon, etsittiin oikeaa radiokanavaa - jota ei ikinä löytynyt - ja vain tähyiltiin ympärille. Nainen tarjoutui ajamaan, mutta sille vain tuhahdettiin. “I got it”, hän vakuutti, lähinnä koska ei halunnut istua tuntia tekemättä mitään ja pyörittelemässä ajatuksia päässään. “I could use the distraction, anyway”, hän myönsi ääneenkin. Ajaminen rupesi sentään jo sujumaan vähän paremmin kun silloin, kun oltiin suunnattu lentokentältä kotiin, mutta oli se edelleen jotenkin harvinaisen työlästä ja vaati paljon tavallista enemmän huomiota.

“Doyle’s in Arneytown, New Jersey. It’s like an hour and a half. An hour if we really push it”, mies vastasi ja vaikutti vähän siltä, että tähtäsi ehdottomasti ennemmin siihen tuntiin kuin puoleentoista. Mitä nopeammin päästäisiin perille, sitä parempi. Sitä piinaa ei ollut syytä pitkittää yhtään enempää, kun oli ihan pakko. “I’m sorry”, Jerry totesi perään, “for making you come. I know it’s far away and the whole thing's just fucking depressing.” Sitä se todellakin oli - masentavaa. Oikeastaan koko aika kotona oli ollut aika masentavaa. “I appreciate it”, lisättiin perään huomattavasti hiljempaa.

Ei Jeremiah ollut nytkään varsinaisesti pyytänyt Remyä tulemaan, vaan se oli itse kutsunut itsensä mukaan. Ei hän olisi koskaan edes ehdottanut, että se olisi lähtenyt johonkin New Jerseyhin suremaan ihmistä, jota ei ollut koskaan edes tavannut. Sekin oli sääli - ehkä ne olisivat joskus tavanneet, jos asiat eivät olisi menneet miten olivat ja jos olisi ollut edes vähän enemmän aikaa. Ei olisi tarvinnut sinnitellä kun pari viikkoa pidempään ja nyt oltaisiin voitu istua yhdessä oluella, eikä suinkaan autossa matkalla hautausmaalle. Ajatus kuristi kurkkua.

Nainen totesi perään hyvin keskustelevaan sävyyn, ettei ollut ollut hautajaisissa pitkään aikaan. “Lucky you”, Jerry hymähti. Positiivistahan se oli, että saattoi käyttää aikansa jossain muualla, kun tämä ei tainnut kuulua kenenkään suosikkitapoihin viettää aikaa. Molemmat todistivat varmasti työssään paljon surullisia kohtaloita, mutta eri tavoilla. Oli mieskin poliisin asemassa törmännyt tilanteisiin, joissa ihmisiä oltiin ammuttu tai puukotettu ja ne oltiin menetetty parhaista yrityksistä huolimatta, mutta se ei jotenkin jäänyt samalla tavalla mieleen kun se, mitä ehkä tapahtui siellä meren takana. Siellä kaikki oli eri tavalla. Niiden ihmisten kanssa koettiin jonkunlaista yhteyttä, vaikka niitä ei oltaisi koskaan ennen edes tavattu, ja niiden kärsimykset tunnettiin omissa nahoissa.

“Too many”, hän kuittasi osaltaan hautajaisten määrään. “Mostly suicides at home, though”, hän koki tarpeelliseksi myös lisätä, ettei Remy seuraavaksi luulisi, että kymmenkunta miestä heitti henkensä joka komennuksella. Se oli oikestaan huomattavasti harvinaisempaa, että joku oikeasti kuoli sota-alueella. Isompi riski tuntui olevan kotiinpaluu. “Mikey, though..” Hän jatkoi ja tuntui hetken vain tunnustelevan nimeä kielellään. Ote ratistakin tuntui kiristyvän. “He was a good guy. You would’ve liked him”, Jerry nyökkäsi, mutta vältteli katsomasta naisen suuntaankaan.

“I told him about you, too. A while back. He wanted to come over and have a beer or dinner or something but I told him it was too early and we’d do it later. You know, if you were still here when we came back”, hän jatkoi, mutta ääni tuntui vain hiljenevän ja lopulta oli mahdoton sanoa, oliko hänen ollut vielä tarkoitus jatkaa samasta asiasta vai ei.

Joskus oli vähän turhankin helppo ymmärtää, miksi joku päästäisi itsensä hengiltä. Jeremiah ei edes osannut syyttää niitä, jotka siihen päätökseen tulivat. Ei siinä voinut kuin olla pahoillaan sen kaiken takia, mitä ne ja niiden perhe oli joutunut kestämään. Kai se oli aina perheelle ja läheisille kaikista pahinta, mutta kukaan oli tuskin päässyt helpolla. Asioiden piti olla todella pahasti pielessä, että ei nähnyt enää mitään muuta ratkaisua. Silti sitä oli melkein helpompi käsitellä kun sitä, että joku kuoli sellaisessa tilanteessa, että sillä olisi vielä ollut kaikki edessä ja se olisi odottanut sitä kaikkea aidosti innoissaan. Oli epäreilua, että osalla ei ollut mitään sanottavaa siihen koko asiaan - ne vain olivat väärässä paikassa ja kaikki päättyi siihen.

Ne pahoittelut olisi varmaan pitänyt osoittaa ystävän perheelle, ei niinkään Jerrylle. Hän ei kokenut, että olisi oikeutettu edes oikeasti suremaan, kun monet olivat menettäneet paljon enemmän. Vaikea oli tietysti pelkästään tahdonvoimalla tappaa tunteita ja päättää olla järkkymätön. Remyä katsahdettiin sivusilmällä, kun se puristi kättä, ja sille pudistettiin vähän päätä. Se kysyi perään siitä, olivatko he olleet läheisiä, eikä Jeremiahille ollut mitään sen tarinan kertomista vastaan.

“Yeah. He was one of my best friends”, mies vahvisti. Sen ääneen sanominen oli jostain syystä ihan tarpeettoman vaikeaa. “I met him back in -09 in Iraq. We were on the front lines of Operation Ninewa Resolve and, uh.. There was a big operation to clear insurgents from Mosul and the areas around it. I don’t know if it was on the news ‘cause I think it was after Obama had promised to bring all American troops back home”, Jeremiah aloitti, edelleen katsellen lähinnä kaikkialle paitsi Remyn suuntaan.

“Anyway, everything went to absolutely fucking hell the second we landed. I don’t even really know what happened, but like.. I remember complaining about helicopters and how they were unsafe, and then it was boots on the ground and the whole world just kinda exploded. Couldn’t see or hear worth shit so I just randomly picked a person and followed them into some building. It was him, obviously. And then, uh.. Long story short. More shit exploded and people were shooting. Building half collapsed. Lost sight of everyone else. Kinda sat there overnight and prayed that someone would come and get us and tried not to die.” Se oli kai ollut se oma personal hell, josta kaikki oli alkanut. Hän ei edelleenkään tiennyt, muisteliko sitä yötä lämmöllä vai kauhulla. Jotenkin siitä kaikesta tuntui yhtäkkiä tärkeältä puhua, koska kukaan muu ei oikein tiennyt mistään, mitä oli tapahtunut.

Elämän tietyt osa-alueet haluttiin pitää erillään, joten ehkä siksi Jeremiah ei ollut ollut innolla järjestelemässä lounasdeittejä. “You’re surprised I have friends, huh”, hänen oli pakko vinoilla naiselle välissä jonain epätoivoisena yrityksenä yrittää piristää tunnelmaa. Oli hänellä ystäviä - ei kovin montaa, mutta oli kuitenkin. Nyt yksi vähemmän, eikä hän ollut missään kiireessä hankkia uusia tilalle. Kai ne olivat kaikki sellaisia ihmisiä, joihin oltiin tavallaan tutustuttu pakon edessä ja joiden kanssa oltiin löydetty yhteys vain yhteisten kokemusten kautta, ei niinkään siksi että oltaisiin kiinnostuttu samoista asioista tai eletty kovin samanlaisia elämiä.

Ensimmäinen tositilanne oli jäänyt kirkkaasti mieleen. Sen jälkeen kaikki oli jotenkin ruvennut puuroutumaan, eikä hän osannut enää nimetä mitään erityisen järkyttäviä hetkiä tai kokemuksia. Mieleen tuli ensimmäisenä loputon tylsyys ja vasta sen jälkeen se kaikki, mitä ihmiset yleensä odottivat ja näkivät televisiossa. Sitä oli paljon vähemmän. “More like he kept me company while I freaked the fuck out and made crazy plans on how we could dig a tunnel out of there or something”, Jeremiah myönsi ja irvisti vähän päälle. Hän oli ollut liian nuori ja liian kokematon, ja silmittömän kauhuissaan. Mike oli vain pari vuotta vanhempi, mutta se oli pitänyt päänsä huomattavasti paremmin kylmänä ja onnistunut pitämään hänetkin aloillaan. Ei siinä ollut lopulta voinut kuin istua ja odottaa, joten oli ollut ihan mukavaa, ettei ollut ollut yksin. Silloin olisi varmaan seonnut lopullisesti. “Not really”, hän lisäsi siihen, oliko paikalla ollut muita. Ei ketään elossa ainakaan.

Ihmisten kuvailu oli vaikeaa, vaikka ne muistaisi miten hyvin. Remyn kysymystä oli pakko miettiä hetki, ihan vain että vastattaisiin oikein. “He was just a genuinely good person. Kind of an ass sometimes, sure, and way too loud, but if you were ever gonna trust anyone might as well be him. Real big on family. He got married a few years back and they got three kids that meant the world to him. Oldest is 10 and the youngest just turned two a few months ago”, Jerry kertaili, mutta ei onnistunut luomaan yhtään sellaista kuvaa, kun olisi halunnut. Ei hän edes tiennyt, mitä olisi sanonut.

Remy kysyi siitäkin, mitä oli tapahtunut. “Their truck hit an IED”, Jeremiah summasi ja vilkaisi naista, “I can’t tell you before I’ve told her. She’s gotta be the first to hear it.” Jos joku sen tarinan ansaitsi, niin sen vaimo. Kaikki muut saisivat odottaa tai olla kokonaan ilman yksityiskohtia. Ehkä Remyn ei tarvitsisi kuulla ollenkaan. 

Oli epäreilua, että maailmasta vietiin juuri ne parhaat. Jeremiahilla ei olisi ollut yhtään niin paljon menetettävää, kun hän ei olisi edes jättänyt jälkeen lapsia eikä vaimoa, ja jostain syystä hän sai kuitenkin jatkaa sitä elämäänsä. Oli vaikea olla lähtemättä sille should’ve been me -linjalle, vaikka kuinka yritti järkeillä tiensä sen kriisin läpi. Sekin oli vaikeaa, koska kai se oli kaikki vain pohjimmiltaan niin mielivaltaista ja järjetöntä, että siitä ei löytänyt logiikkaa, vaikka miten yritti.

“Yeah. He didn’t think it was a good idea either”, Jerry hymähti Remylle ja sille sen huvittuneisuudelle. Muisto ei ollut enää yhtään niin kipeä kun oli joskus ollut, joten sille saatettiin jo varovasti virnistelläkin. Jotenkin siihen tuntui nyt yhdistyvän enemmän hyvää kuin huonoa, mikä oli vain tervettä vaihtelua kaikkien niiden viimeaikaisten kokemusten keskellä. Harmi oli vain se, että sen tilalle oltiin saatu uusia muistoja, ja niitä ei varmaan ihan heti unohdettaisi. Jos ikinä. Nyt tuntui kaukaiselta ajatukselta, että voitaisiin edes sulkea silmiä palaamatta onnettomuuspaikalle. “He would’ve liked you too”, mies vakuutti Remylle, ennen kun taas pikkuhiljaa palattiin siihen aiempaan hiljaisuuteen.

Ahdistustaso tuntui molemmilla nousevan, mitä lähemmäs päästiin. Jeremiah tunsi sen tien ihan liian hyvin, Remy vain arvuutteli, mutta molemmat taisivat olla ihan yhtä lailla hermostuneita. “Just a sec”, hän lupasi niihin kyselyihin, eikä oikeasti enää oltukaan kun parin käännöksen päässä. Lähempänä parkkipaikkaa liityttiin muiden autojen joukkoon, kiltisti jonotettiin ja parkkeerattiin lopulta ihan liian kauas. “Ready?” Jeremiah varmisti, mutta lähinnä itseltään, ennen kun sammutti auton, nappasi takapenkille heitetyn hatun ja nousi autosta ulos ensin.

Kaikkialla ympärillä oli paljon ihmisiä, osa niistä tuttuja, mutta suurin osa tuntemattomia. Oli paljon uniformuja, mutta ilmeisesti myös Miken sukua ja jotain ystäviä ja tuttuja kotipuolesta. Se oli mukavaa, koska kukaan ei halunnut mennä hautajaisiin, missä oli ehkä kaksi ihmistä. Sellaiset tilaisuudet olivat pahimpia, koska korostivat vain sitä, miten yksin vainaja oli ollut. Hautausmaa oli edelleen hautausmaa ja silmänkantamattomiin yltävät sotilasmuistomerkit edelleen sotilasmuistomerkkejä, mutta muuten se tunnelma vaikutti tilanteeseen nähden suhteellisen positiiviselta. “I don’t know where to go”, Jerry totesi Remylle hiljaa, kun katseli vierestä miten muut halailivat ilmeisesti jo valmiiksi tuttuja ihmisiä. Hän seisoi yleensä vain mahdollisimman takana ja koitti olla herättämättä huomiota, mutta nyt se ei tuntunut oikealta. Jossain sillä hautausmaalla olisi telttakatos, mihin arkku kannettaisiin. Muuta ei tiedetty. Katse yritti lähinnä haravoida ympäristöä ja löytää sitä Miken vaimoa, joka oli tullut itsellekin vuosien saatossa todella tutuksi. 

Kun joku haudattiin täysin sotilasmenoin, siinä ei ollut kauheasti tilaa sooloilulle tai persoonallisuudelle. Ne tilaisuudet tuntuivat aina noudattavan ihan samaa kaavaa, mikä toisaalta teki helpoksi muistaa, että milloin piti iskeä kättä lippaan, milloin piti kääntyä ja milloin kehtasi istua. Se seremoniakin oli aina kaunis ja koskettava, joka kerta ihan yhtä erityinen. Jeremiah ehkä arvostikin sitä, että kyynelensekaiset puheet säästettiin suosiolla myöhemmäksi, eikä jouduttu kuuntelemaan kirkkomusiikkia ja papin aamenta. Enemmän se oli vain viimeinen kiitos siitä palveluksesta ja kunnianosoitus, mikä oli kaikin puolin osuvaa.

“Lindsay. Yeah”, Jerry vahvisti, kun tuttu nainen löytyi ihmisjoukosta lopulta aika helposti, kun tajusi oikeasti ihmetellä ympäristöään. Sen eteen oli muodostunut jonkunlainen jono, joten siihen sekin sitten liittyivät. Jerry tunsi kyllä jotain itsekästä oikeutta kävellä vaikka suoraa naisen eteen, koska oli selvästi isompi osa tähän johtaneita tapahtumia kuin suurin osa muista paikallaolijoista, mutta päätti kuitenkin olla kiilaamatta ja yrittää käyttäytyä ihmismäisesti. Hän jäi kiltisti Remyn rinnalle ja koitti vaikuttaa levolliselta, mutta epäonnistui siinä surkeasti. Paikalla liikahdeltiin ihan liikaa, vaihdeltiin koko ajan painoa jalalta toiselle tai vähintään räpellettiin naisen mekon selustaa. “She doesn’t look too bad, does she?” Mies myös pohti ääneen, kun tähyili Lindsayta muiden olkien yli. Se oli väsyneen oloinen, kyllä, mutta ei mitenkään loputtoman surullisen ja murtuneen. Urheasti se jaksoi hymyillä, vaikutti juuri siltä, että oli vain päättänyt selvitä siitä tilanteesta kunnialla.

Jonossa seisottiin noin viisi vuotta - tai ehkä oikeammin muutamia minuutteja - ja Jeremiah ehti sinä aikana maalailemaan kaikenlaisia kauhukuvia mielessään. Eniten hän pelkäsi sitä, että Lindsay syyttäisi häntä tapahtumista. Vaikutti kuitenkin uhkaavasti siltä, että mies itse oli ainut, joka niin teki, kun naisen kasvoille levisi vain aidosti lämmin hymy. “Hey”, hän tokaisi sille, eikä se tuntunut edes huomaavan miten sana meinasi takertua kurkkuun. “Hey stranger. We’ve missed you”, se vain vastasi, eikä sen sanoissa ollut jotenkin tippaakaan teeskentelyä. Ei ollut siinäkään, kun se otti askeleen lähemmäs ja halasi. Lapsetkin osoittivat muistamisen merkkejä, äitinsä jalkaa halaavaa parivuotiasta myöden. 

Oli melko mahdoton sanoa, syleilikö se Jerryä vai toisin päin, ja kumpi siinä oli pahemmin hajoamassa, mutta paikalla seistiin kuitenkin pitkä tovi. Hän silitteli sen vaaleita hiuksia, se antoi sormiensa hetkeksi takertua takin selustaan. Hetki oltiin hiljaa, ennen kun Jeremiah vain kuiskasi ääni murtuen “I’m so fucking sorry.” Lindsay otti puoli askelta taaksepäin ja laski kätensä hetkeksi hänen poskelleen, pudisti päätään: “it’s not your fault. I know you did the best you could.” Viimeistään silloin kaikkien muiden vieraiden olisi Jerryn puolesta pitänyt mennä odottamaan johonkin ihan muualle.