For once, I wanna talk to you again just like the old times

Kuten vähän oltiin osattu aavistellakin, oli valmennus päättänyt pitää Leon sivussa vielä illan pelistä. Kaikki tiesivät paremmin kuin hyvin, että hänellä oli jo valmiiksi historiaa päävammojen kanssa, joten nyt ei haluttu yhtään lähteä leikkimään terveydellä. Päävalmentaja oli vielä erikseen siinä aiemmin käydyssä keskustelussa korostanut, että hän tarvitsi aivojaan nyt, ja tarvitsisi niitä vielä uran jälkeenkin. Leo itse koki, ettei olisi tarvinnut yhtään ylimääräistä lepoa, mutta ei siitä asiasta voinut oikein jäädä riitelemäänkään.

Sairasosastolla tai ei, hän ei kuitenkaan osannut jäädä vain istumaan hotellille. Oman joukkueen mukana kuljettiin, vaikka ei kamoja vedettykään päälle. Kotona seurana olisi ollut kasa muitakin omia joukkuetovereita, jotka toipuivat vähän kuka mistäkin, mutta näin vieraskiertueella sai olla aika rauhassa. Oli vaikea sanoa oliko se hyvä vai huono juttu. Areena oli noin yleisön vinkkelistä outo ja tuntematon, joten Leo hengaili sitten kaukalon laidalla oikeastaan loppuun asti. Hänelle oltiin kyllä isketty kaulaan kulkupassi, jolla pääsi samaan aitioon mihin kaikkien perheetkin pääsivät, mutta se ei oikein inspiroinut.

Ei edes siinä vaiheessa, kun Nolan jalomielisesti kertoi, että oli kutsunut sinne Hannahinkin ja sitä voisi kuulemma mennä sinne vaimokoppiin viihdyttämään. “Family box”, Leo korjasi Nolania ja esitteli sille sitä kulkupassiaan kuin korostaakseen, ettei se koskenut vain vaimoja. Colbylle piti kuitenkin huikata “right, honey?” kun se luisteli siitä ohi. Rooli illan pelissä päättyi aikalailla siihen, kun joku järjestysmies lähti kiltisti saattamaan häntä sinne boksiin. Sen apu oli varmaan ainut syy sille, miksei matkalla eksytty. Omasta areenasta pidettiin tuhat kertaa enemmän, eikä vain siksi, että siellä osattiin suunnistaa.

Aitio oli hyvin perinteinen, eikä tuntunut kauheasti vaihtelevan eri kaupunkien välillä. Jäänpuoleinen seinusta oli auki, oli sohvia, baaripöytiä ja joku pieni buffettikin, mihin oltiin varmaan kannettu lähinnä jotain eilisiä jämäruokia. Joku oli keittänyt kahviakin, mikä oli todennäköisesti ollut tuoretta siinä noin kolme tuntia sitten, jos vanhat merkit paikkansa pitivät. Kahvia mies päätti joka tapauksessa kokeilla, seuraa sen sijaan ei. Siellä ei ollut oikeastaan ketään, jonka hän olisi heittämällä tuntenut, jos ei Hannahia laskettu. Se oli tässä vaiheessa pienin paha, joten kaikki muut paikallaolijat täysin ignooraten Leo päätyi vain istumaan sen viereen. Siitä ei edes tehty isoa numeroa, vaan sille vain nyökättiin samalla kun täysin kasuaalisti ja huolettomasti kaivettiin puhelin esiin.

Välillä tuntui, että kiusallisuus oli Leolle jollain tavalla jo pysyvä, normaali olotila, joten tämä tilanne ei ollut mitenkään erityisen paha. Enemmän se oli ehkä vaikea ja surullinen, koska kumpikaan ei enää tiennyt mitä sanoa. Joskus yhdessä oleminen oli ollut luontevaa ja vaivatonta, mutta nyt oltaisiin varmaan ihan yhtä hyvin voitu mennä niiden vieraiden ihmisten pöytään. Niiden kanssa olisi varmaan lähtökohtaisesti ollut ihan yhtä paljon puhuttavaa.

Hannah rikkoi tuttuun tapaan hiljaisuuden. Se oli aina ollut se, joka oli ensmmäisenä ja viimeisenä puhumassa. “Nah. Said it had something to do with needing my brain in the future”, Leo myönsi siihen, että eikö hänen oltu annettu pelata. Hän olisi kyllä ollut jäällä nyt enemmän kun mielellään, eikä vain katsonut sitä kaikkea sivusta kuin mikäkin hyödytön idiootti. Se otettiin aina ihan liian raskaasti, jos jouduttiin mistään syystä olemaan poissa, ja liian nopeasti oltiin kantamassa vastuuta, jos juuri sillä kertaa joukkueen peli takkusi. Ihan kun hän olisi muka pettänyt kaikki loukkaantumalla.

Puhelimen näytöllä kävi nopeasti joukkueen yhteinen chat, siirryttiin siitä selaamaan muita viestejä varsin hajamieliseen sävyyn. Joku kyseli kuulumisia, joku ihmetteli poissaoloa, joku halusi haastattelun, äiti käski ottamaan rauhassa. Kellekään ei vastattu. Katse nostettiin naiseen, kun se vakuutteli, että oli saanut kutsun ja ettei ollut tiennyt hänen olevan paikalla. “I don’t like watching the game from tv”, Leo kohautti harteitaan. Oli siinä takana enemmänkin. Loukkaantunut tai ei, oli tärkeää olla fyysisestikin läsnä, eikä rypeä itsesäälissä jossain hotellihuoneessa.

Hänenkin katseensa kävi niissä tuntemattomissa ihmisissä, kun blondi ne mainitsi. “I don’t know ‘em either”, Leo myönsi ja siemaisi kokeilevasti kahvikupista. Se maistui juuri niin tympeältä kun oltiin ajateltukin, joten sille ei voitu olla irvistämättä. “You’d think they could afford good coffee”, piti kommentoida, “this place has gotta have costed like, what, 400 mil, maybe?”

Oli kaunis ajatus, että Leo olisi osa sen lapsen elämää, mutta käytännössä se voisi olla äärettömän vaikeaa. Hannah oli jossain itärannikolla, kuka edes tiesi missä se tarkalleen ottaen aikoi aikansa viettää, eikä sillä selvästi ollut mitään tarvetta muuttaa lähemmäs. Koska se oli heistä ainut, jolla edes oli mahdollisuus valita vapaasti asuinpaikkansa, olivat myös päätökset ikävästi sen käsissä. Leo tiesi sen paremmin kun hyvin. Se puhui ohimennen siitä, miten hän tarvitsisi aivojaan, jos meinasi opettaa lapsen luistelemaan, mutta sekään ei ollut niin yksinkertaista. “You don’t gotta teach them. Just lace some skates on and let them figure it out”, hän kommentoi asiaa kuitenkin, kun se oltiin kerta otettu esiin.

Oma kausi oli saavuttanut taas sellaisen tietyn suvantovaiheen, missä mikään ei vain sujunut, joten voitto olisi ollut enemmän kun tervetullut. Sen todennäköisyys oli kuitenkin vähän eri asia. “What, you think I’m gonna betray my own team and bet against them?” Leo katsahti Hannahia sivusilmällä, pitäen rintamasuunnan kuitenkin selvästi kohti jäätä. Siinä vaiheessa kun suostuisi uskomaan siihen, että oli mahdollisuus hävitä, niin myös häviäisi. Niin se vain meni.

“Home”, hän sanoi siihen, että mihin mentäisiin seuraavaksi, ja kieltämättä vaikutti vähän helpottuneelta. Kotona ei ollut odottamassa mitään kovin erityistä, mutta toisaalta hotellielämä ei ollut herkkua, vaikka se tietysti luksukselta kaikkine yksityiskoneineen toisinaan vakuttikin. Edessä ei nytkään olisi kuin yksi kotipeli, mitä seuraisi taas neljä peliä vieraissa. St.Lousista Detroitiin, Pittsburghiin ja Coloradoon. Siinä olisi taas kädet täynnä.

Hannahin sanoille naurahdettiin, mutta niitä ei ihan allekirjoitettu. “I warned you about it, though”, hän huomautti. Oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että jäähallilla vain oli mahdotonta tarjoilla hyvää kahvia. Luoja ties miksi, kun rahasta ei tuntunut varsinaisesti olevan puutetta. Hannah kuulemma piti siitä kahvista, mutta kaupungista ei niinkään. “Never liked Washington either”, Leo myönsi. Ei hän kyllä tuntunut pitävän mistään muustakaan kaupungista, tai ehkä vain protestoi muodon vuoksi sitä koko maata kanadaikävässään. Dallas oli kyllä kieltämättä hänestäkin yllättävän siedettävä.

Kaatumalla oppi, joten Leosta oli ihan hyvä strategia että lapselle vain vähän tönäistäisiin vauhtia. Hannah oli selvästi eri mieltä. “It hurts to fall over. That’s how you learn”, sille kuitenkin huomautettiin. Eivät kai lapset seinää päinkään juosseet kovin montaa kertaa, kun kerrasta tajusivat sen sattuvan. Jotkut vaativat enemmän toistoja kun toiset, mutta kai kaikilla sitten kuitenkin lopulta sytytti.

Kotona ei ollut odottamassa Giaa, vaikka se ehkä olisikin ollut se helppo ratkaisu. Uusi parisuhde ei ollut tässä vaiheessa edes ajatuksissa, kun edes edellistä ei oltu saatu kunnolla päätökseen. Nyt tuntui paremmalta idealta vain olla yksin ja keskittyä muihin asioihin, ihan kuten olisi ehkä pitänyt tehdä alusta asti. Joskus hän oli yksinäinen, mutta se oli kaikkeen siihen draamaan ja tappeluun verrattuna kuitenkin suhteellisen harmitonta. Hetken lohtua oli liian helppo löytää, eikä Leo tässä vaiheessa edes esittänyt, etteikö olisi välillä lähtenyt illalla baarista kotiin jonkun kanssa.

Washington oli varmasti ihan mukava asuinpaikka, mutta se ei jotenkin vain herättänyt kovin positiivisia ajatuksia. “I’ve been here a million time and it’s always the same. Boring and cold”, hän summasi, vaikka Washington ei takuulla ollut yhtään sen kylmempi kuin Pennsylvania tai New York, Thunder Baysta nyt puhumattakaan. Oli hyvin mahdollista, että siellä oltiin vain joskus aikoja sitten koettu joku harvinaisen karvas tappio, mikä oli alitajuisesti jäänyt kummittelemaan mieleen. Samalla perusteella vihattiin muitakin paikkoja.

Aiheesta ei ehditty puhua paljonkaan enempää, kun päästiin taas sivuamaan lastenkasvatusmetodeja. “No, see. That’s what happens when you don’t teach ‘em”, Leo viittoi kohti jäätä, “that’s not how you fight.” Jos ei osannut tapella, niin sitten tuli tyrmätyksi ja kaatui suorilta jaloilta. Sitä ei suositeltu kokeilemaan. Oli paljon parempi tietää, mitä oli tekemässä.

Kahvi oli pahaa, mutta saatiin se silti juotua ilman sen suurempia vastaväitteitä. He katsoivat peliä, puhuivat ja eivät riidelleet. Se oli ihan mukavaa, ainakin siihen asti että nainen lopulta halusi puhua ihan oikeista aiheista. Se pyysi mielipidettä siihen asumistilanteeseen, mikä oli vähän typerää, koska ei se ollut Leosta kiinni. “That was the plan, wasn’t it?” Leo katsahti naista vähän kysyvästi. Ei hän ollut missään vaiheessa ajatellut, että se olisi tulossa takaisin, tai että hänen mielipiteellään asiasta olisi ollut mitään väliä. “You do what you think is for the best”, hän lisäsi, ehkä vähän raskaaseen sävyyn.

Se näytti ehkä enemmän nujakalta kuin oikealta tappelulta, mikä saattoi tietysti olla ihan hyväkin juttu. Ainakin Hannahin mielenterveyden kannalta, koska se vaikutti jo tästä tilanteesta suhteellisen järkyttyneeltä. “Too much grabbing and not enough punching”, Leo tiivisti kuitenkin sen tilanteen etäisen huvittuneena. Mustaan silmään ei kuollut, eikä ruhje tai pari todennäköisesti aiheuttanut pitkäaikaista ongelmaa. Huolestua sai sitten, kun joku oli oikeasti taju kankaalla, ja sitä ei onneksi käynyt kovinkaan usein. Tappeluita enemmän pelottivat isot taklaukset ja se, miten aina toisinaan rojahdettiin täydestä vauhdista kaukalon laitaan. Niissä tilanteissa taisi olla jo sen verran liike-energiaa, että oli tuurista kiinni että sattuiko vai ei.

Jos Hannah haluaisi oikeasti muuttaa Washingtoniin tai Pittsburghiin pysyvästi, niin niin se varmasti tekisi. Leo yritti olla ajattelematta, mitkä kaikki tekijät siihen päätökseen vaikuttivat, mutta ajatteli silti. Ei se ollut hänen asiansa, joten mitään ei kuitenkaan sanottu. He olivat molemmat aikuisia ihmisiä, jotka saivat tehdä ihan mitä halusivat, eikä heillä ollut mitään velvollisuutta vastata toisilleen enää mistään.

Nainen kyllä korosti, että halusi hänen mielipiteensä. “Well I don’t gotta like it, do I?” Leo vastasi sille vähän ympäripyöreästi. Ei, hän ei pitänyt siitä, että se lapsi kasvatettaisiin niin kaukana ja ihan muiden ihmisten keskuudessa, mutta ei hän voinut oikein nyrkkiäkään hakata pöytään ja ruveta tekemään vaatimuksia. Hannah oli sitäpaitsi jo kerran tehnyt harvnaisen selväksi, ettei sillä olisi mitään ongelmaa pitää häntä pois lapsen elämästä jos siltä sattuisi tuntumaan, joten siinä oli vielä enemmän syytä leikkiä sen sääntöjen mukaan. Se oli raivostuttavaa, mutta minkäs teit.

Hyvä Hannahin oli puhua siitä, että se halusi hänen olevan osa lapsen elämää, kun se oli kuitenkin saamassa lapsen jossain Washingtonissa. Leo ei ollut Washingtonissa, eikä tulisi siellä olemaan jatkossakaan. “You and me both know I don’t have the time or even the option to fly around the country and follow you”, hän huomautti. Siitähän tässä oli lähinnä kyse. Hän halusi olla osallinen, mutta käytännössä se oli nyt aika mahdotonta. “I’ll do what I can”, hän lisäsi, “but I can’t be here. I can’t just drop everything and move. You wanna stay here, that’s fine. I can’t tell you to do anything.”

Kyllä Leo Hannahin sanomisia kuunteli, mutta he eivät vain tuntuneet olevan samalla sivulla. Siinä ei ollut mitään uutta, sillä ei kai tähän tilanteeseen oltaisi muuten päädyttykään. “I’m trying”, mies päätyi vain huokaamaan, kun Hannah lupasi tehdä kaiken mahdollisen, jos hän haluaisi olla osallisena. Sekin tuntui lähinnä aika tyhjältä lupaukselta, koska mitä sekään muka tekisi itärannikolta käsin.

Ei siinä muuta voinut, kun yrittää saada asiat toimimaan, siinä se oli oikeassa. Juuri nyt ei selkeästi vain ollut vaihtoehto, että oltaisiin muutettu saman katon alle ja leikitty onnellisia. Leo oli ollut siihen aiempaan tilanteeseen ihan tyytyväinen, mutta Hannah ei, ja se ne päätökset teki. Se kosketti käsivarta, mikä sai hänetkin kääntämään katseensa jäältä. “We’ll do what we can”, Leo sanoi, jotenkin pehmeään ja vähän rauhoittelevaan sävyyn. Hän ei ollut aloittamassa draamaa, vaikka olisi niin varmasti voinutkin jo tässä vaiheessa ihan oikeutetusti tehdä. “I’m not going anywhere”, hän lisäsi perään, mutta antoi nyt katseensa taas valua ihan muualle, eikä tuntunut oikein osoittavan sanojaan kellekään.

Hannahin suunnitelma oli, että nyt pysyttäisiin yhteyksissä ja kun lapsi olisi syntynyt, voitaisiin istua alas ja miettiä jatkoa. “Good enough”, Leo päätti, koska mitä muutakaan tässä saattoi. Perään nainen puhui rakastamisesta, eikä se ollut koskaan ollut se ongelma. “That’s not the problem here”, hän huomautti, mutta ei osannut paremminkaan selittää, “that’s never been the problem.” Asiat nyt vain olivat menneet pieleen, molemmat olivat ehkä tehneet huonoja päätöksiä ja kaikki se paska oli kasautunut. Naiseen ei edelleenkään luotettu. Vielä vähemmän nyt, kun se mitä todennäköisemmin vain hengaili Charlien ja kumppaneiden kanssa päivät pitkät ja harkitsi lapsenkin kasvattamista niiden parissa. Miten sen kanssa olisi muka pitänyt olla ok?

Leo oli ehkä pitänyt etäisyyttä, mutta selvästi hänen äitinsä ei ollut samaa mieltä. Se oli kuulemma yrittänyt järjestää Hannahin kanssa tapaamistakin, mikä oli ehkä ihan odotettavissa. “Yeah?” Leo hymähti. “Just get everything you can, I guess. It’ll make her happy.”