Got it all figured out There's no doubt in my mind

//Miekkosen vaatetus tällä kertaa


Pitkään odotetut vapaat olivat viimeinkin käsillä, eikä Chris aikonut käyttää niitä kotona lahnaamiseen – vaikkei ajatus laiskottelusta kuulostanut huonolta idealta. Normaalin rytminsä mukaisesti hän oli pitänyt itsensä kiireisenä: Herätys kukonlaulun aikaan, aamulenkki, aamiainen, pyykinpesu, siivoaminen, yhdistelmätunti jujutsua ja systemaa... Kaiken sen jälkeen häntä odotti päivällinen isoäidin luona, joka oli vartavasten valmistanut pöydän täydeltä ruokaa – ja enemmänkin –, mitä varten hän oli ennen lähtöään raivannut tilaa autonsa takakonttiin, jotta kaikki ylijäämä ruoka mahtuisi mukaan. Nääntymisestä ei ollut vaaraa ainakaan seuraavaan kolmeen päivään. Jääkaappikin kiittäisi uudesta sisällöstä, sillä ennen herkkupöytään lähtöä se oli näyttänyt orvon tyhjältä, lukuunottamatta hedelmiä, maitoa ja palautusjuomia. Kantonilaisen keittiön gourmet-ruoka olivat muutenkin hyvää vaihtelua länsimaalaiseen ja korealaiseen, joita hän oli vedellyt viimeiset pari viikkoa. Puhumattakaan kuppinuudeleista, joista oli tullut jonkinlainen perinneruoka henkivartijoiden keskuudessa; aina joku oli kotoa lähtiessään ottanut useita nuudelipurkkeja mukaansa ja joutunut jakamaan ne nälkäisten kollegoidensa kanssa. Nykyään tosin kenenkään ei enää tarvinnut tuoda nuudeleita, sillä he olivat yhteistuumin täyttäneet yhden – ja ainoan – henkivartijoiden huoneessa sijaitsevan vaatekaapin kuppinuudeleilla. Makuja löytyi aina kanasta kimchiin ja kimchistä kasviksiin.

”You should go back inside, grandma. I think I can handle this.” Chris totesi samalla, kun nosti kahden kauppakassillisen verran pakattua ruokaa aukinaiseen auton takakonttiin. Niille raivattu tuli riitti nippanappa eli toisin sanoen täydellisesti. ”Never trust men, my mother once said. They can't take care of themselves, she also said. And you really can't take care of yourself, unless you'll find a lovely wife who makes sure that you don't starve to death.” vanha, ryppyinen nainen totesi sarkastisen vitsailevalla äänellään ja vetäisi mukanaan tuoman neuletakin ylleen odottava ilme kasvoillaan. Chris pudisteli huomaamattomasti päätään isoäitinsä sanoille. Sama virsi jatkui vuodesta toiseen, eikä sille näyttänyt loppua tulevan ennen kuin hän joko tykästyi sokkotreffikumppaniinsa tai sitten toi itse jonkun näytille. Varmistettuaan ruokien matkustusturvallisuuden Chris sulki takakontin oven. ”Which reminds me, did you like her?” isoäiti kysyi uteliaana koskettaen hellästi pojanpoikansa käsivartta syvän tummat silmät tuikkien toiveikkuutta. ”Ying Yue? She was... okay... I guess..” nuorempi osapuoli vastasi epäröivästi ja pörrötti takahiuksiaan. Isoäidin lempeille kasvoille ilmestyi särö, minkä myötä silmistä vielä hetki sitten loistanut toiveikkuus kuoli siihen paikkaan. Chris loihti pahoittelevan hymyn huulilleen, vaikkei oikeastaan ollut yhtään harmissaan siitä, ettei ollut pitänyt viimeisimmästä sokkortreffikumppanistaan – eikä sen liiemmin tätä edeltäneistäkään. Avioliitto vain tuntui turhan kaukaa haetulta, saati siihen tähtäävät rikkaiden perheiden tyttärien tapaamiset. ”No need to be sorry, I didn't even like her that much. She was too talkative.” isoäiti vakuutteli, vaikka tiesi aivan yhtä hyvin kuin lapsenlapsensa, että kyseinen neito oli ollut yksi tämän suosikeista. Chris kaappasi isoäitinsä karhunhalaukseen osaanotoksi tämän epäonnistuneelle paritusyritykselle ja kiitokseksi niin jääkaapin kuin vatsan täytteestä. Sananvaihtoa ei juurikaan enää siinä vaiheessa harrastettu, vaan isoäiti läimäisi häntä käsivarteen ennen kuin suuntasi takaisin sisätiloihin.

Kotimatka eteni sutjakkaasti illan hämärtäessä. Puhelin ilmoitti pulpahtavalla äänellä WhatsApp-viestin saapuneen. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja vielä neljännen. Ilmoitusääni ei saanut hetken rauhaa, mistä Chris päätteli sen aiheuttajana olevan jokin ryhmistä, joista jokaiseen hänet oli pakotettu osalliseksi. Hän ei kuitenkaan avannut puhelimensa lukitusta ja katsonut viestejä, sillä istui paraikaa ratin takana, eivätkä ryhmäviestit olleet ikinä niin tähdellisiä, että niiden takia täytyi vetää tien sivuun. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua Volvo parkkeerattiin pysäköintihallin sille tarkoitetulle paikalle, minkä jälkeen auto sammutettiin, turvavyö irrotettiin ja aurinkolasikoteloa kuroteltiin hansikaslokeron suuntaan. Sulavasta poiketen hansikaslokero lävähti auki tiputtaen omistajan käsikirjan pelkääjänpaikan jalkatilaan, mikä sai Chrisin kiroamaan ääneen samalla, kun heitti kotelon lokeroon. Hän noukki jalkatilaan tippuneen kirjasen ylös ja viskaisi sen takaisin sille kuuluvaan paikkaan läimäyttäen sitten hansikaslokeron kiinni. Puhelin napattiin mukaan samalla, kun siirryttiin nappaamaan takakontista ruokakassit, jotka siirrettiin yhden käden varaan. Toisella kädellä takakontin ovi suljettiin ja auton ovet lukittiin, minkä jälkeen lähdettiin suuntaamaan hissin vieressä sijaitseviin portaisiin.

Siinä portaissa edetessään, askelma kerrallaan, Chris antoi ajatustensa siirtyä auton käsikirjasta sitä kuukausia takaperin selanneeseen Bunnieen ja siitä tämän viimeisimpään, juhlissa tapahtuneeseen tempaukseen. Tempaukseen, mikä oli sitä seuranneiden flirttiyritysten ja muiden kera alkanut vetää häntä hitaasti, mutta varmasti syvälle suohon – niin syvälle, ettei hän enää päässyt sieltä ylös. Ennen toisen flirttailu oli ollut vain hermoja raastavaa, mutta nyt hän piti sitä jopa suloisena. Ylipäätänsä kaikki Bunnien kiintymyksen osoitukset olivat muuttuneet häiriinnyttävästä hurmaavaksi, puhumattakaan siitä, ettei hän enää nähnyt tätä vain kauniina naisena, vaan naisena, jota oli alkanut haluta itselleen. Mikä oli mielipuolista, hän tiedosti sen hyvin itsekin. Hän ei kuitenkaan pystynyt enää millään konstilla kieltämään sitä tosiseikkaa, että oli sata lasissa rakastumassa toiseen. Ja jarruja siihen ei ollut. Ne olivat lähteneet lätkimään ennen kuin hän edes oli alkanut lämmetä Bunnielle, koska oli pitänyt kyseistä skenaariota mahdottomana. Eikä asiaan auttanut se, että hänelle oli siunaantunut useampia vapaapäiviä henkivartijan työstä saadakseen mahdollisimman pehmeän laskun takaisin setänsä oikean käden tehtävien pariin. Aluksi hitaasti vieraantuminen niin kollegoista kuin suuremman hajuraon saaminen Bunnieen tuntui hyvältä, mutta nopeasti hän oli joutunut huomaamaan jopa kaipaavansa tämän jatkuvaa ympärillä pörräämistä. Hulluinta tässä kaikessa oli kuitenkin se, ettei hän osannut pelätä oman henkensä puolesta, vaikka yritti kovasti vakuutella itselleen toista ja sitä kautta pitää tunteensa visusti piilossa. Ne tulisivat muutenkin kuolemaan siinä vaiheessa, kun hän pääsisi takaisin siihen tuttuun, tietyllä tavalla turvalliselta tuntuvaan elämäänsä, mitä oli elänyt ennen Bunnien henkivartijaksi joutumista. Niin oli parasta kaikille.

Viimeisten askelmien kohdalla hän kuitenkin jähmettyi niille sijoilleen. What the fuck? Käväisi ensimmäisenä mielessä, kun näkökenttään osui liiankin tuttu naishenkilö, joka käveli edestakaisin kerroksen käytävällä, vieläpä hänen oven edessään. Oliko tämä jotain pilaa? Nopeasti Chris oivalsi tarkistaa puhelimensa viestit, jotka olivat – yllätys yllätys – tulleet henkivartijoiden ryhmään. Viestit sisälsivät sen pakokauhun, mitä hän oli toisen nähdessään pelännytkin: Bunnie oli karannut ja jättänyt henkivartijat juoksemaan ympäriinsä kuin päättömät kanat. Chris tiputti puhelimensa takaisin taskuunsa kavuten sitten ne viimeiset askelmat ja käveli vaiti ovelleen, meinaten saada ravaavan Bunnien päälleen. ”How- … Why-... ”hän yritti aluksi löytää oikeita sanoja samalla, kun antoi kasvoilleen kohota ärtynyttä muistuttavan ilmeen. ”What are you doing here? You shouldn't be running around like that without your bodyguards.” äänestä kuulsi puhtaasti toruva sävy. Miten tai pikemminkin mistä Bunnie oli kaivanut hänen osoitteensa? Ja mistä tämä olis edes keksinyt tulla tänne? Jostain päin rappua kaikui oven avautuminen. Joku oli poistumassa asunnostaan. Eikä rappu ollut oikea paikka asioiden setvimiseen – liikaa uteliaita korvia ja silmiä. Chris kaivoi kotiavaimet taskustaan ja siirtyi avaamaan oven, nyökäten sitten Bunnieta astumaan peremmälle.

Avaimet vetäistiin irti lukosta samalla, kun vielä toistaiseksi paikallaan seisovaa naista katsottiin odottavasti jalan pitäessä ovea auki. Jonkun naapurin avattua oven alkoi myös kuulua innokkaiden naisäänien säestämää puhetta ja korkokenkien kopinaa, mikä täytti hetkellisesti koko rapun. Sen pienen hetken ajan, mikä Bunnielta meni päättää, astuakko sisään asuntoon vai tehdä jotain muuta, harkitsi Chris jo vetävänsä tämän mukanaan eteiseen karkuun lähestyviä naishenkilöitä – joita kuulosti olevan parin kappaleen verran. Onneksi toinen kuitenkin astui juuri sopivasti sisään, kun brunette ja blondi astuivat näkyviin portaiden takaa. ”Oh, hi!” blondi hihkaisi vilkuttaen ystävällinen hymy huulillaan. ”Hi”, Chris vastasi pakottaen pienen, lähes olemattoman hymyn kasvoilleen. Hän oli nähnyt kyseisen blondin aikaisemminkin; tämä käytti usein portaita hissin sijaan, aivan kuten hänkin. Pari kertaa hän oli tainnut vielä auttaa tätä ruokaostosten kantamisessa, samassa kerroksessa kun asuivat ja olivat vielä naapureita. Sen tarkemmin Chris ei tätä tuntenut. Ennen kuin naiskaksikosta kumpikaan ehti sanoa muuta, hän pujahti itsekin ovesta sisään ja sulki sen perästään.

Pimeään eteiseen sytytettiin valot läheistä valokatkaisijaa napauttaen ja kumarruttiin avaamaan kengännauhat. Sen tehtyään Chris laski kotiavaimet, puhelimen ja taskusta kaivamansa auton avaimet yhdelle eteisen tasoista riisuen samalla kenkänsä, suunnistaen sitten edessä häämöttävään keittiöön. Asunto itsessään oli melko synkähkö, mitä lievennettiin laittamalla kaikki valot päälle. Päiväsaikaan valoja ei tarvittu, sillä suuri ikkuna varmisti valon pääsyn melkein jokaiseen asunnon kolkkaan, lukuunottamatta eteistä. Eteinen vain nyt sattui olemaan sen verran eristetyksi suunniteltu, että siellä kattovalot tulivat enemmän kuin tarpeeseen vuorokaudenajasta riippumatta. Muovikassit, mitä hän kantoi toisen kätensä voimin, laskettiin lähimmälle keittiötasolle. Vapautuneella kädellään hän avasi jääkaappinsa, minkä hyllyt näyttivät aivan yhtä orvoilta kuin hän oli muistanutkin. Maltillisesti Chris alkoi purkaa kauppakassien sisältämiä ruokarasioita jääkaappiin, kuunnellen puolella korvalla Bunnien puhetta. Just saying hello tarttui väkisinkin hänen korvaansa. Missä vaiheessa paikalle piipahtaminen ja tervehtiminen oli tullut tämän velvollisuudeksi? He eivät olleet ystäviä, pikemminkin tuttuja toisilleen. Chris ei tuntenut Bunnieta, eikä Bunnie häntä. Ja silti se yhdessä vietetty aika oli tehnyt tepposensa; ensin peremmälle asuntoon uskaltautuneelle kanille ja sitten hänelle.

”You're right”, Chris totesi myöntyvästi laittaen viimeisen rasian sille kuuluvaan paikkaan. Jääkaappi näytti taas siltä, että asunnossa asui ja eli ihminen aaveen sijasta. Hänellä ei vain yksinkertaisesti ollut kiinnostusta käydä kaupassa kuin vasta pakon edessä, koska ei osannut tehdä mitään valmisramenia tai voileipää ihmeellisempää keittiössään. Sääli sinällään, keittiö oli tilava kuin mikä, eikä hän olemattomilla ruoanlaittotaidoillaan kyennyt tuomaan sitä etuuksiinsa – suuri keittiö oli ollut puhdasta vittuilua sedän suunnalta. Deputy kun oli sattunut olemaan vastuussa löytää työntekijälleen asunto Los Angelesista. ”I guess so, but you shouldn't be too happy about it. Because when I come back to work on monday the first thing for me to do is to find your escape route.” Jos jotain hyvää tästä tilanteesta täytyi hakea olisi varmaankin se, että hän tiesi jo etukäteen, mitä tuleva työpäivä piti sisäällään. Kollegat tuskin yrittivät löytää Bunnien pakoreittiä – tai jos yrittivät niin eivät välttämättä edes löytäneet sitä kuin vasta paljon myöhemmin. Chris vilkaisi seinällä tikittävää kelloa. Todennäköisesti tieto tyttären ulos livahtamisesta oli jo tavoittanut Dragon Headin, sekä tontti ja sen lähialueet oli käyty tarkasti läpi, moneen otteeseen. Ottaisi monta päivää, että nämä edes saapuisivat haravoimaan hänen kotikulmiaan.

Katse käväisi eteisen suunnassa puhelimen ilmoittaessa uusista viesteistä, joita oli alkanut taas sadella ryhmään. Hän pyöräytti silmiään ja pudisteli minimaalisesti päätään samalla, kun tyrkkäsi tyhjät muovikassit niille tarkoitettuun paikkaan tiskialtaan alla olevaan, roskakorin vieressä sijaitsevaan pönttöön. Jalat johdattivat hänet eteiseen, minkä pöytätasolta puhelin napattiin mukaan ja sen ilmoittamat viestit tarkastettiin samalla, kun käveltiin takaisin keittiöön. Joka tapauksessa, hänellä oli velvollisuus ilmoittaa Bunnien olinpaikasta, jotta joku tulisi hakemaan karkulaisen takaisin kotiinsa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia aikeita päästää toista jatkamaan matkaansa Los Angelesin yöelämään, ei ainakaan ilman tällä hetkellä vuorossa olevia henkivartijoitaan. Bunnien anteeksipyyntö ja sitä seuranneet sanat upposivat hitaasti hänen tajuntaansa, minkä johdosta katse siirtyi puhelimen näytöstä toiseen. ”Why did you need to see me? Did my colleagues fuck up again or..?” Chris esitti tyhmää, vaikka näki kilometrien päähän toisen punastuneista kasvoista, ettei kyseessä ollut mitkään kollegoiden töppäilyt. Rehellisesti sanottuna hän ei edes tiennyt, miten suhtautua Bunnien tunnustukseen. Puolet hänestä iloitsi asian puolesta ja toinen puolisko – se, jota järki tällä hetkellä edusti – halusi lähettää tämän mahdollisimman nopeasti takaisin kotiinsa. "Actually, forget it, we can talk about that later. You should go back home. I'll call someone to pick you up.” Puhelin, joka oli kerennyt lukita itsensä, avasi peukalon painalluksella lukitusensa uudemman kerran ja parilla kosketuksella paljasti yhteystietolistan, mistä Chris metsästi vanhemman kollegansa nimeä, jonka tiesi olevan tänään yövuorossa.

Chris tiesi, ettei Bunnie tulisi ilahtumaan lasipalatsiin palaamisesta, eikä hän mielellään tätä sinne potkinutkaan, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Hän oli harvinaisen tietoinen siitä, ettei se niin kutsuttu koti ollut sitä sen perimmäisessä merkityksessä toiselle – ja oli mahdollista, ettei asia korjaantuisi koskaan. Nykyään kollegat kuitenkin osasivat hoitaa hommansa kutakuinkin hyvin, joten sinne palaamisen ei kuuluisi olla yhtä vastenmielistä, mitä se tuntui olleen vuoden alussa. Kaiken piti olla hyvin, sen vuoksi hänkin oli saamassa vapautuksen henkivartijan velvollisuuksistaan. Mutta Bunnie antoi koko tilanteesta aivan toisenlaisen kuvan. Toki Chris tiesi veljen ja serkun käyntien tapahtuvan, mutta oli ojentanut kollegoitaan sen verran, että nämä puuttuisivat tilanteeseen tarvittaessa. Sai olla viimeinen kerta, kun Bunnie näytti kuin portaissa kaatuneelta. ”Of course..” hän mumisi hiljaa itsekseen naisen paljastaessa karkumatkan syynä olevan lasipalatsissa yöpyvän veljensä, minkä myötä koko idea lähettää toinen takaisin unohdettiin. Vain idiootti pakottaisi Bunnien takaisin veljensä seuraan ja niin julma hän ei sentään ollut. Vielä.

Bunnien sanat haluttomuudesta palata takaisin kuulostivat suorastaan sydäntä särkeviltä, vaikka ne oli kuultu useaan otteeseen viimeisten neljän kuukauden aikana. Erona kuitenkin se, että nykyään hän pystyi ymmärtämään niitä täydellisesti, ottaen huomioon kaiken tapahtuneen ja mitä saattoi vielä olla edessä. Koskaan ei voinut olla liian varma siitä, mitä tuleva Dragon Head ja serkku – joka seurasi vain kiltisti Bunnien veljeä käyttämättä sen suuremmin aivokapasiteettiaan – saivat päähänsä. Henkivartijoiden puuttuminen tilanteisiin toimi, mutta tuskin ikuisesti. Tuleva Dragon Head joutui jo luvatun tittelinsä puolesta omaamaan sen verran järkeä ja ajatuksen juoksua, joten eiköhän tämä jotain vielä keksisi, millä saisi luun kurkkuun niin siskolleen kuin tätä suojeleville henkivartijoille. Chris kuunteli tapansa mukaisesti vaiti naisen sanoja; hänellä ei ollut mitään takaisin sanottavaa, eikä sen liiemmin korjattavaakaan. Jos hän toteuttaisi alkuperäiset aikeensa soittaa kollegalleen, ottaisi Bunnie välittömästi jalat alleen. Eikä toisen pitäminen panttivankina siihen asti, kunnes joku tulisi tämän noutamaan, tuntunut houkuttelevalta idealta. Toisen kiriessä se pieni, turvallinen välimatka heidän välillään ja käsivarren kosketus olisivat normaalisti saaneet Chrisin perääntymään – jos ei taakseen niin jommalle kummalle sivulle. Mutta koska hän oli jo niin ehdollistunut Bunnien läheisyydelle, sekä kosketukselle, ei hänelle tullut tarvetta livahtaa karkuun. Suukko tosin tuli puun takaa, muttei sekään saanut ajatuksia sekaisin, vaan sydämen takomaan kovempaan tahtiin.

Hiljaa, lähes äänettömästi Chris kirosi naisen lähtiessä suuntaamaan ovea kohden. Hänelle ei ollut jätetty vaihtoehtoja tämänkään asian suhteen. Hän ei nimittäin missään nimessä halunnut tarjota Bunnielle yöpymispaikkaa luotaan, koska tiesi varsin hyvin, että aiheutti sillä vain hallaa niin itselleen kuin toisellekin. Mutta vaihtoehdot olivat vain yksi toisensa jälkeen kuolleet kasaan. Ennen kuin Bunnie kerkesi paria askelta pidemmälle Chris otti hellästi kiinni tätä käsivarresta pysäyttäen samalla tämän eteiseen etenemisen. ”Do you have a place to stay tonight? Any relatives or friends?” hän kysyi, vaikka oli käytännössä katsoen jo luovuttanut – ja sen pystyi kuulemaan äänestä. Oli oikeastaan turhaa edes kysyä ystävistä, koska tällä ei niitä ollut, mikä oli käynyt ilmi sillä sekunnilla, kun hän oli astunut sisään lasipalatsiin. Eristetty elämä ei juuri sallinut triadin ulkopuolisia ihmisiä. Ja mitä tuli sukulaisiin, niitäkään ei hänen käsittääkseen ollut kuin täti ja serkkupoika, jotka putosivat samaan kategoriaan tulevan Dragon Headin kanssa; näiden lähelle ei Bunniella ollut asiaa.

Chris näytti kaikkea muuta kuin vakuuttuneelta kuullessaan joistain paikoista, mistä ei edes kerrottu mainitsemista enempää. Hän olisi hullu, jos päästäisi Bunnien Los Angelesin yöhön. Tiedä kehen toinen törmäisi jossain pimeällä kujalla ja katoaisi tuhkana tuuleen maailmankirjoista. Eikä tällä tuntunut olevan edes minkäänlaisia itsepuolustustaitoja, mikä oli huomattu niin veljen kuin serkun kohtaamisissa. Bunniella oli älliä ja sisua, muttei niidenkään avulla päässyt pitkälle, jos vastassa oli 130 kiloa painava korsto. Tyyppihän heittelisi toista pitkin seiniä sille päälle sattuessaan, sillä nainen oli kaikkea muuta kuin raskasrakenteinen. Joten ei, niistä paikoista ei edes vaivauduttu kysymään minkäänlaista tarkennusta. Ne olivat joutuneet suoraan hylättyjen ideoiden listalle – mikä sisälsi jo miljoona ja yksi muuta ideaa. Ja aivan kuten Chris oli osannut epäillä, ei tällä ollut ketään tuttua, kenen luokse mennä. Jotain sen tapaista hän olikin muistellut lukeneensa, kun oli saanut naamansa eteen paperipinkan, mikä sisälsi mm. Bunnien henkilötiedot, perhetaustat ja muuta. Dragon Head oli pitänyt huolen siitä, etteivät he lähteneet aivan soitellen sotaan – sotaan, minkä vastustajana toimi tämän oma tytär. Pieni hymy ponnahti Chrisin huulille naisen tukahduttaessa ilmiselvän haukkumasanan alun. Ei ollut epäilystäkään siitä, keihin Bunnie oli sillä viitannut – ja hän oli samaa mieltä tämän kanssa.

Tummat silmät siirtyivät kanin nyökäyttämään suuntaan, mutta palasivat sitten takaisin tähän. Otetta höllättiin, muttei kuitenkaan niin merkittävästi, että Bunnie saisi vetäistyä kätensä vapaaksi, ja oman kämmenen annettiin tippua toisen ranteen kohdille. ”You're leaving me no other choice than letting you sleep here tonight.” hän totesi irrottaen otteensa naisen ranteesta ja osoittaen sitten makuuhuoneen suuntaan, ”You take the bed, I'll take the couch.” Toisessa kädessä ollut puhelin laskettiin keittiötasolle pulpahtelemaan, minkä jälkeen katse siirrettiin Bunnien jalkoihin. Jalkoihin, joissa koreilivat valkoiset kengät. Chris myönsi olevansa kaavoihin – tarkemmin sanottuna itä-aasialaisiin sellaisiin – kangistunut, joista yhtenä näytteenä oli kenkien ottaminen pois jalasta ennen kuin astuttiin peremmälle asuntoon. Niinpä hän käveli Bunnien ohitse eteiseen, jonka yhdestä kaapista kaivoi kahdet, valkoiset lipokkaat, joista toiset tiputti lattialle eteensä. Tottuneesti jalat pujautettiin niiden sisään ja käteen jääneet, pienemmät sellaiset, annettiin Bunnielle hivenen pahoittelevasti hymyillen. ”I've spent 22 years of my life in Hong Kong so I can't get used to the fact that americans use shoes inside the house. I hope you understand.” Sen enempää selittelemättä Chris lähti suunnistamaan makuuhuoneen suuntaan.

Makuuhuoneessa sijaitsevasta kaapistosta kaivettiin ylimääräinen peitto ja tyyny, mitkä heitettiin pedatun sängyn päälle odottamaan vuoroaan. Viereisestä kaapista, mikä sisälsi vaatteita, myllättiin pari hyllyllistä paitoja ja huppareita sekaisin ennen kuin käteen osui harmaa t-paita ja valkoinen huppari. Chris ei sattuneista syistä omistanut naisten yöpaitoja, ylipäätään mitään naisten vartalolle tarkoitettua vaatetta, joten hänellä ei ollut tarjota Bunnielle kuin omaa, tänä aamuna pestyä vaatetta. Eikä hänellä ollut hajuakaan siitä, paleliko toinen öisin vai ei, joten oli parempi tarjota paksumpaa ja ohuempaa päällepantavaa. Housuja tosin oli vaikea lainata, koska... niin.. kiristysnauhat täytyisi vetää niin kireälle kuin mahdollista, jotta ne pysyisivät naisen yllä, minkä jälkeen ne olisivat lähes käyttökelvottomat hänelle itselleen. Sopivasti Bunnie saapuikin makuuhuoneen puolelle, minkä johdosta Chris heitti hupparin ja t-paidan tälle. ”I didn't know if you get hot or cold at night so you can just borrow both of them.” hän huikkasi sulkien kaapin oven.

Saadut kiitokset menivät aikalailla ohi korvien huomion siirtyessä takaisin ensimmäiseen kaappiin, mistä oltiin unohdettu ottaa aluslakana. Pitkästä aikaa vuodesohvasta oli oikeasti jotain hyötyä. Viimeksi sille oli ollut käyttöä vuosi sitten, kun setä vaimoineen oli jättänyt jälkikasvun hänen vastuulleen päästäkseen viettämään viikonlopun mittaista, lapsetonta lomaa. Ihan mielellään Chris katsoi serkkujensa perään, vaikka nuorimmainen olikin oikea tornado innostuessaan – hän ei enää osannut ihmetellä, miksi tämän isoveli pyöritteli joka kerta niin traagisen oloisesti silmiään siskolleen. Chris vastasi tapansa mukaisesti lyhyesti Bunnien kysymykseen kertomalla, miltä suunnalta pesuhuoneen ovi löytyi. Sen suurempia ohjeita ei juuri tarvinnut antaa, koska asunto oli aikalailla samaa kokoluokkaa kuin lasilinnan olohuone, joten hän uskalsi olettaa Bunnien löytävän pesuhuoneen ilman sen suurempia ongelmia. Kun toinen sitten lähti neuvottuun suuntaan ja katosi näkökentästä, uskalsi Chris huokaista syvään. Yökyläily oli huono idea, aivan sama kuinka monta kertaa hän sitä mietti ja vakuutteli sen olevan parhain vaihtoehto. Kyllä, se oli paras ja käytännössä katsoen ainut vaihtoehto, mistä oli lyötyä kaikille, paitsi hänelle itselleen. Jo pelkkä Bunnien läsnäolo sai olon tuntumaan oudolla tavalla tyytyväiseltä, jopa täydeltä, puhumattakaan asunnon lämpötilasta, mikä tuntui kohonneen useammalla asteella siitä normaalista. Chris heitti laiskan puoleisesti kaapista kalastetun aluslakan mytyssä olleiden peiton ja tyynyn seuraksi.

Seuraavaksi kaapista täytyi kaivaa vaaleanharmaat collegehousut ja valkoinen hihaton paita, mitkä eivät normaalisti kuuluneet vakituiseen nukkumisvarustukseen; hän nukkui poikkeuksetta aina pelkillä kalsareilla. Tänä yönä ei kuitenkaan menty hänen ehdoillaan, vaikka asunto kuuluikin hänelle. Chris oli mukavuudenhaluinen, muttei kuitenkaan niin typerä, että lähtisi puolialastomana keimailemaan Bunnien edessä. Jotain siveyttä häneltäkin löytyi. Nopeasti päällä olleet housut vaihdettiin toisiin, minkä jälkeen paita kohtasi saman kohtalon. Sen enempää välittämättä hän heitti käytetyt vaatteet kaapin alahyllylle odottamaan pyykkikoriin kuskaamista, mikä ei tällä hetkellä ollut mahdollista pesuhuoneen ollessa varattuna. Kaapin kiinni lyötyään Chris nappasi syliinsä sängyn päällä röhnöttävän pinon, minkä kanssa suunnisti olohuoneen puolelle. Kätevästi yhden käden voimin hän siirsi sohvapöydän sen verran sivuun, ettei se ollut itse vuoteen tai kulkuväylän tukkeena. Mattokin meni mielenosoituksellisesti rullalle, mitä suoristeltiin jalalla ennen kuin sohvatyynyt voitiin siirtää sohvapydän päälle, pois vuoteen tieltä, mikä saatiin muitta mutkitta levitettyä. Hän laski sylissä olevat sänkyvaatteet sivummalle siksi aikaa, että sai aluslakanan aseteltua patjan päälle. Ikään kuin viime silaukseksi hän kävi nappaamassa keittiötasolle hylätyn puhelimensa ja rojahti vuodesohvalle potkaisten lipokkaat jalastaan samalla, kun vetäisi tyynyn päänsä alle ja peiton jonnekin vierustalle, keskittyen sitten lukemaan puhelimeen tulleita viestejä.

Kollegoilla näytti olevan edelleen tilanne päällä viestien määrästä päätellen, puhumattakaan niiden laadusta. Niin kovin mielellään kuin Chris olisikin laittanut ryhmään viestiä 'löytäneensä' karanneen Bunnien, ei hän kuitenkaan voinut tehdä niin. Hän oli harvinaisen selvillä siitä, ettei kyseinen tieto pysyisi kauaa pelkästään heidän välisenä asiana ja kun se viimein tavoittaisi korkeammat tahot, hän tulisi olemaan vielä suuremmissa ongelmissa kuin Bunnie. Niinpä tyynen rauhallisesti hän vain selasi loput ryhmään tulleet viestit lävitse ja laittoi puhelimen äänettömälle. ”No, it's more convenient this way. I can't let you sleep on the couch.” Chris totesi laskiessaan puhelimen käsistään tyynyn viereen ja hilasi itsensä ylös vuodesohvalta. Parin ensimmäisen askeleen aikana, mitkä hän otti keittiötä kohden, jalat pujautettiin nurin lentäneiden lipokkaiden sisään. Hän nappasi ensimmäisenä kuivauskaapista käteen osuvan lasin ja otti suunnakseen kylpyhuoneen, kiertäen Bunnien niin kaukaa kuin vain suinkin pystyi. Hajurako tuntui sillä hetkellä enemmän kuin hyvältä vaihtoehdolta. Chris laski lasin sivummalle pesutasolle ja nappasi lavuaarin vieressä olevasta kupista oman hammasharjansa, minkä harjaosan kasteli viileällä vedellä levittäen sen päälle sopivan määrän hammastahnaa. Hän tyrkkäsi hammasharjan suuhunsa, mutta hampaiden pesun sijaan kaivoikin alla olevasta kaapistosta vähän aikaa sitten ostamansa, vielä paketissa olevan hammasharjan, minkä vapautti muoveistaan ja toisti sille saman valmisteluoperaation, mitä omalleenkin. ”Here”, sanottiin samalla, kun tarjottiin hammasharjaa Bunnielle. Naisen ottaessa hammasharjan kätösiinsä, aloitti Chris hampaidensa pesun työntäen toisella kädellään vielä keittiöstä nappaamaa lasiaan tätä kohden merkiksi siitä, että lasi oli tarkoitettu nimenomaan tämän käyttöön.

Hampaiden harjaus eteni hiljaisissa merkeissä, vaikka sen aikana nyt tuskin oli tarkoitus puhua yhtään mitään. Lukuunottamatta yliaktiivista serkkutyttöä, Wei Weitä, joka ei vain yksinkertaisesti pystynyt olemaan hiljaa – muuta kuin nukkuessaan. Tämä saattoi alkaa kesken kurlauksen paapattaa kuin papupata. Suurimman osan siinä paikallaan seistessään ja hampaitaan harjaten Chris antoi katseensa levätä omassa, väsymyksen merkkejä osoittavassa kuvajaisessaan. Mutta aina välillä, mahdollisimman huomaamattomasti, katse lähti harhailemaan peilistä heijastuvaan Bunnieen. Koko tilanne tuntui epätodelliselta. Niin epätodelliselta, että hän luuli jo hetken nukahtaneensa isoäitinsä luokse ja näki paraikaa aivan helvetin outoa – mutta seesteistä – unta. Kuka olisi voinut uskoa tämänkin päivän koittaneen? Hän ja Bunnie pesemässä hampaitaan saman lavuaarin äärellä, arvoasemat ja velvollisuudet painettuina jonnekin unholaan. Tähän voisi tottua. Bunnien katoaminen hetkellisesti peilistä herätti Chrisin takaisin todellisuuteen. Hän taisi olla enemmän kuin valmis petiin. Toisen esimerkkiä seuraten hänkin päätti hampaiden pesemisen, mutta pesuhuoneesta poistumisen sijaan ottikin lavuaaritasolla olevasta puhdistusainepurkista pienen määrän valkoista, kevyttä ainetta, minkä vaahdotti vedellä kostutetuille kasvoilleen. Huuhtelun ja kuivaamisen jälkeen oli vuorossa kosteusvoide, mikä levitettiin tottuneesti niin naamaan kuin kaulaankin.

Ennen kuin Chris poistui pesuhuoneesta ja napautti valot pois päältä, hän nappasi kaapiston uumenista pinkin Hello Kitty harjan, minkä oli saanut serkkutytöltään lahjaksi. Jollain tapaa oli jopa sääli, ettei hänellä ollut käyttöä harjalle, koska niin lyhyt pehko kuin hänellä olikin, ei tarvinnut sen ihmeellisempiä hoitorutiineja. Ikkunan ääressä seisovan naisen kysymys tuli vähän puun takaa, joten Chrisillä meni hetki rekisteröidä, mitä toinen oli kysynyt. Hän ei kuitenkaan ehtinyt pohtia vastaustaan tämän kysymykseen, kun sai jo kuulla seuraavan. ”To answer your first question: Yes, I miss Hong Kong, very often actually.” Chris vastasi samalla, kun ojensi harjan Bunnielle. Toinen näytti jo hyvän aikaa selvitelleen hiuksiaan sormien avulla, joten harja saattoi tässä tapauksessa olla ihan hyödyllinen; naisten hiukset vaativat yleensä enemmän kuin pesun ja kuivaamisen, erityisesti pitkäkutriset, joihin Bunnie lukeutui. ”And for the second one: You're kidding me, right?” huvittunut äänensävy ja sen mukana tullut ilme, johon oli myös sekoittunut epäuskoa, valtasi Chrisin kasvot. Bunnie oli syntynyt Hongkongissa aivan kuten hänkin ja viettänyt siellä ensimmäiset elinvuotensa, kuin myös käynyt usein vierailemassa isovanhempiensa luona. Ainakin niin oli papereissa lukenut. ”You've never been to Kowloon Park? Or the largest shopping mall, Harbour City?” hänen oli aivan pakko varmistaa. Koska jos asia tosiaankin oli niin... Hän ei tiennyt mitä sanoa. Bunnie todellakin eli hyvin eristetyssä kuplassa, oli elänyt koko elämänsä.

Naisen katseesta pystyi kuitenkin hyvin lukemaan sen, ettei tämä tiennyt, mistä hän oikein puhui. Mietteliäänä Chris painoi huuliaan yhteen samalla, kun yritti keksiä vastausta toisen kysymykseen siitä, millainen Hongkong oikein oli. Oikeiden sanojen löytäminen oli vain niin pirun vaikeaa. Häneltä harvoin kysyttiin yhtään mitään kotipaikkaansa liittyvää, koska niin hänen sukunsa kuin triadin muut jäsenet tiesivät enemmän kuin hyvin Hongkongin ja mitä se piti sisällään – myös ne järjestön ulkopuoliset ystävät. ”It's hard to explain... All I can say is that it felt like home.” Hongkong oli paikkana omanlaisensa, eikä sitä oikeastaan voinut verrata minkään muun kaupungin kanssa; yhtäläisyyksiä saattoi olla, mutta siihen se sitten jäikin. Kulttuurillisesti se oli aivan eri luokkaa Los Angelesiin verraten.

Rajoitteinen, valvottu elämä ei kuulostanut sen kiehtovammalta kuin ennenkään ja oli selvää, että Bunnien elämä kietoutui aivan liian vahvasti vanhempien pelaamaan lautapeliin, jonka pelinappulana tämä oli. Chris ei voinut kuvitellakaan omaa elämäänsä sellaisena; toimimalla vanhempien mielen mukaan. Jo lapsena hänellä oli ollut valta päättää siitä, mitä halusi ja mitä teki, eikä vanhemmilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se ja opastaa häntä oikean ja väärän tunnistamisessa – sekä kokea läheltä piti -tilanteita hänen keksittyä työntää sormensa pistorasioihin. Bunnien elämä kuulosti tukahduttavalta. Ei varmasti ollut kaukaa haettua väittää toisen olleen lapsesta asti vanhemmilleen, erityisesti äidilleen, hieno ja arvokas nukke, joka puettiin aina parhaimpiinsa ja sitä esiteltiin ylpeänä muille. Oikea nukke ei kuitenkaan osannut puhua, liikkua, eikä sillä ollut omaa tahtoa, joten todennäköisesti naiselta oltiin odotettu hyvin paljolti samaa. Erona tosin se, että tämä oli elävä olento ja papereiden antamien tietojen perusteella kasvatettu triadin naisihanteiden mukaisesti edustusvaimoksi, joka tulisi olemaan mahdollisimman vähän aviomiehensä tiellä.

Chris oli vähällä vastata toisen anteeksipyyntöön, mutta huomatessaan tämän purevan huultaan, siirsi hän taktisesti katseensa muualle. She's driving me crazy... Katseen annettiin tarkastella yhtäkkiä niin mielekiintoiselta vaikuttavaa kattoa, katosta seiniä ja seinästä Bunnien takana sijaitsevaa ikkunaa. Koko sen ajan hän keskittyi pitämään ajatuksiaan – ja ennen kaikkea järkeään - kasassa, mitkä olivat sillä hetkellä verrattavissa huteraan korttitaloon, joka huojui puolelta toiselle. ”Sure.” saatiin sanottua mahdollisimman vakaalla äänensävyllä harjaa koskevaan kommenttiin. Hänelle harjalla ei ollut niin väliä, kunhan Bunnie ei kuitenkaan ottanut sitä epähuomiossa mukaan kotiinsa, koska Wei Wein tuntien tämä oli heti ovesta päästyään tarkistamassa harjan olevan vielä tallella. Aivan kuin tämä pelkäisi hänen heittäneen sen pois, mitä ei voitaisi koskaan tehdä. Serkun antamaa lahjaa arvostettiin sen verran paljon. Kiitokset ja olkien kohautus saivat Chrisin pysyttelemään vaiti. Hän tiesi, enemmän kuin hyvin, kuinka paljon se merkitsi Bunnielle – ja kuinka paljon vaikeammaksi se teki päätöksen poistua tämän elämästä.

Henkilökohtaisen kuplan rikkominen ja suudelma saivat senkin niin vakaalta vaikuttavan päätöksen kaatumaan melkein korttitalon mukana. Sydän hyppäsi taivaisiin ja sieltä takaisin, tyytymättömyyden tunne valtasi Chrisin suudelman jäädessä niin pahuksen lyhyeksi. Ja sen tiedostaessaan se helvetin korttitalo romahti kasaan. Se meni siinä, hänen päätöksensä pysytellä kaukana toisesta nimittäin – kaiken muun yhtä järjelliseltä kuulostavan lisäksi. Bunniekin kerkesi livistää makuuhuoneeseen ennen kuin hän ehti sanoa yhtään mitään. Hitaasti, jopa hivenen turhautuneenakin, hän tyytyi sulkemaan olohuoneen verhot ja asettumaan makuulle vuodesohvalle. Hetken mielessä käväisi ajatus vain viskoa vaatteet menemään – huoneen lämpötila oli kaikkea muuta kuin miellyttävä sillä hetkellä –, mutta hän tyytyi pysyttelemään paikoillaan. Jaloilla potkittiin peittoa kauemmas itsestä. Mieli veti sillä hetkellä kärrynpyörää kropan huutaessa väsymystään ja kiitosta siitä, että oltiin vihdoinkin menty maate. Chris antoi ajatustensa lähteä omille teilleen, käsitellä sitä, mitä mieli koki aiheelliseksi käsitellä, mikä alkoi lopulta uuvuttaa pääkoppaakin. Laiskasti hän kääntyi kyljelleen ja paranteli tyynyn asentoa, ennen kuin alkoi hitaasti vaipumaan uneen. Eikä aikaakaan, kun hän oli nukahtanut.