If you ever find yourself lost in the dark and you can't see

Abby ei missään nimessä kieltänyt sitä faktaa, etteikö ero olisi ollut aivan itse aiheutettu. Matt oli kaikin puolin oikeutettu niihin tulenkatkuisiin tunteisiin ja kieltämättä Abby odotti lähtönsä jälkeen saavansa mieheltä vielä saman sävyisiä puheluita tai viestejä. Mitään ei kuitekaan kuulunut, joka oli kieltämättä helpotus, sillä Abby koki sättivänsä itseään tarpeeksi tapahtuneesta. Abby ei katunut tapahtuneessa mitään muuta, kuin sitä että oli antanut asioiden äityä siihen pisteeseen, että oli onnistunut jopa kehittämään jotain syvempiäkin tunteita Brettiä kohtaan. Nisitä tunteista ei tosin oltu puhuttu kenellekään – mutta mitä luultavammin Mattkin oli osannut niistä lukemistaan viesteistä päätellä, ettei Brett ja Abigail välit olleet enää lämpimän ystävälliset. Toki harmiton flirttailu oli aina kuulunut heidän keskustelu tapoihin ja sen jopa Mattkin tiesi. Olihan se viestien sävy ja Abigailin käyttäytyminen kuitenkin muuttunut viime kuukausien aikana niin merkittävästi, että miehen olisi pitänyt olla tyhmä – tai sokea, jos ei olisi ajan kanssa huomannut jonkun muuttuneen. Ei Abby osannut pohjimmiltaan kuitenkaan katua sitä tapahtunutta, tapahtunut mikä tapahtunut ja sen kanssa hänen oli vain opittava elämään. Virheitä sattui, eikä niitä pystytty tehdä tekemättömiksi

Mutta Luojalle kiitos Brettin kaltaisista ystävistä! Dallasista lähtö tuntui sillä hetkellä ainostaan hyvältä ratkaisulta ja kieltämättä lentokoneensa laskeutuessa DC:n kentälle, Abby koki pystyvänsä hengittämään. Ahdistus painoi edelleen rintaa, mutta seisahtuessaan lopulta tutun oven taakse ja oven takaa paljastuvan Brettin nähdessään, se ahdistus helpotti huomattavasti. Brettiä halattiin tiukasti ja kasvot painettiin ensimmäiseksi visusti miehen lohduttavaa olkapäätä vasten. ”Mmm... I guess you’re right”, hän jupisi väsyneenä. ”But you also know, you just don’t fall accidentally on someone’s dick”, Abby huomautti vitsailevaan sävyyn ja onnistui hymähtämään hiukan huvittuneena niiden sanojensa jälkeen. Hän ei ollut koskaan kokenut olevansa sellainen ihminen, joka pettäisi poikaystäväänsä tai kihlattua, mutta tässä sitä oltiin. Eikä sellainen koskaan tapahtunut vahingossa. Abby syystäkin tunsi huonoa omatuntoa ja itsensä huonoksi ihmiseksi, joten Brettin lohduttavat sanat eivät liioin helpottaneet. Ainoa joka helpotti, oli se miehen tarjoama tuki ja läheisyys. Lopulta peremmälle asteltiin Brettin taluttamana ja takki riisuttiin yltä eteisen naulakkoon, jonka jälkeen siirryttiin eteisestä olohuoneeseen, jonka sohvalle Brett hänet istutti.

Abby hieraisi kasvojaan nopeasti, jonka jälkeen kodhisti katseensa eteensä kyykistyneeseen mieheen ja hymyili sen huolestuneisuudelle vinosti. ”Usually I wouldn’t say no to food… But something to drink would be nice. Alcohol, I mean”, hän huokaisi pienesti nyökäten. Alkoholi tuntui aina näissä tilanteissa olevan varsin hyvä keino turruttaa turhankin kovaa kuohuvaa mieltä ja sitä tunnemyrskyä, joka velloi naisen sisällä. Brettin lohtuseksi sai hänet kuitenkin naurahtamaan, joskin vaisusti kylläkin, mutta kuitenkin, samalla kun tuppasi miestä kevyesti. ”You’re awful...”, Abby torui muka hyvin nuhtelevaan sävyyn, joka meni täysin metsään siinä vaiheessa, kun pieni, mutta ilkikurinen virne puolestaan kohosi hänen huulilleen. ”But maybe later…”, hän hymähti pehmeästi niiden miehen suomien suukkojen lomasta. Ne helpottivat hetkeksi, mutta heti kun Brett vetäytyi kauemmaksi, Abby huokaisi raskaasti ja painoi selkänsä sohvan selkänojaa vasten. ”I feel so crazy right now…”, Abby henkäisi ja nosti kämmenensä hetkeksi kasvoilleen, antaen niiden lopulta valahtaa kylkiensä vierelle sohvalle. Sillä välin Brett oli noussut ylös ja lähtenyt nähtävästi hakemaan sitä naisen pyytämää juotavaa, jota Abby hetken seurasi hiljaa katseellaan. ”I’m happy and relieved, but at the same time, I’m sad and homeless”, hän selvensi omia tuntemuksiaan, kammetessaan itsensä ylös sohvalta ja seuratessaan Brettiä keittiöön.

Abby seisahtui keittiön saarekkeen toiselle puolelle ja nojautui sen reunaa vasten molemmilla käsillään. Brettiä katseltiin hetki hiljaa, samalla kun omien ajatuksiensa siivittämänä pieni, vino hymy nousi hänen huulilleen. Abby ei voinut olla muuta kuin onnellinen Brettin kaltaisesta ystävästä – tai mitä lie he ikinä olivatkaan. Heidän välinsä ja suhteensa oli yhtä suurta harmaata aluetta Abbylle, jonka totuudenperää hän ei halunnut aivan vielä ottaa selville. Asiat olivat Brettin kanssa hyvin näinkin… Eikä Abbyllä ollut sinä iltana sen suurempaa halua keskustella asioista vakavasti Brettin kanssa. Ainakaan siitä mitä heidän väleihin tuli. Eteen saatiin hetkeä myöhemmin viinilasi, johon tartuttiin mukisematta ja otettiin mieltä tyynnyttävä siemaus. ”You’re good friend, you know that?”, hän hymyili Brettille kiitollisena, samalla kun kädessä oleva viinilasi laskettiin takaisin pöydälle. Abby otti muutaman askeleen lähemmäksi Brettiä ja seisahtuessaan miehen eteen, hän kietoi rennosti kätensä miehen ympärille. ”Thank you… And thank you for not hating me”, Abbystä tuntui, että toistuvasti kiitteli Brettiä – mutta ei kuitenkaan turhasta. Oli oikeastaan vain helpottavaa, ettei kaikista maailman ihmisistä Brett vihannut häntä. Pettäminen kun oli ollut alun perin viimeinen niitti miehen avioliitolle. Kiitokseksi Abby kurottautui seuraavaksi painamaan huulensa Brettin omille, suukottaen vuorostaan tuon huulia hymyillen. ”By the way, where are the kids? And how was the game?”, hän kyseli aidosti kiinnostuneena ja vilkaisi vaistomaisesti ympärilleen, laitettuaan vasta nyt merkille miehen lapsien loistavan poissaolon. Kieltämättä se oli harmi, etteivät Brettin lapset olleet kotona, mutta toisaalta Abby taas mielellään myös vietti aikaa Brettin kanssa ihan kahden kesken. Mitä taas peliin tuli, Abby oli lentonsa aikana seurannut suhteellisen huonolla wifillä peliä. ”You have day off tomorrow?" - "Can we just... sleep late and spend the whole day in bed. Just you and me. And maybe Netflix and some take away”, nainen tiedusteli ja kallisti herttaisesti päätään, kun silmäili pienen, mutta ilkikurisen virneen kera Brettiä. Sillä hetkellä ei oikeastaan kaivattu mitään muuta, kuin rauhaa ja kahden keskeistä aikaa Brettin kanssa - joka itsessään oli jo varsinainen piristysruiske. Sen seurassa unohtui ne vähäisetkin omantunnon tuskat ja muut huolet.