Life is 10% of what happens to you..

Yksin odotteleminen oli oikeastaan ollut ihan mukavaa ja leppoisaa siihen verrattuna, miten hankalaksi Emmet tunsi olonsa heti, kun Stella tosiaan ilmaantui paikalle. Heidän katsekontaktinsa kesti vain hetken, mutta sen vaikutus oli riittävän suuri laittaakseen Emmetin epämukavuustilastot eksponentiaaliseen nousuun. Onnistuttiin kai kuitenkin vetämään omillekin kasvoille joku hymyntapainen. Tyttö viittoi menevänsä ensin tiskille ja hän nyökkäsi, kääntyi tuijottelemaan armeliaasti ulos ikkunasta ettei joutuisi seurailemaan sen jokaista liikettä kahvilassa. Muutaman minuutin omaa rauhaa ei todellakaan pantu pahakseen, koska se antoi hänelle aikaa tolkuttaa itselleen, että Stella se vain oli. Se sama Stella, jonka kanssa hän oli leikkinyt piilosta ja lukenut sarjakuvia 10-vuotiaana, se joka oli ollut paikalla, kun hänen äitinsä ja veljensä oli haudattu. Se sama ihminen, mikä siinä oli muuttunut? Siihen kysymykseen olisi kai ollut ihan helppo vastata, todellinen mysteeri piili siinä, miksi heidän suhteensa oli muuttunut niin radikaalisti sen jälkeen, kun he olivat päätyneet samaan sänkyyn.

Emmet ymmärsi kääntää katseensa pois ikkunasta siinä vaiheessa, kun Stella oli vain muutaman asekeleen päässä heidän pöydästään. Hän nosti katseensa ja hymyili, melko hillitysti mutta kuitenkin. ”Hi”, sille vastattiin ja seurattiin sitten tarkkaavaisesti kuinka se kävi istumaan, pyyhki hiuksia paremmin nutturaansa. Se alkoi pahoitella myöhästymistään ja Emmet vain puisteli päätään, heilautti kättään sen merkiksi, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut. ”Not a big deal, I didn’t wait for long”, hän vakuutteli. Seurasi lyhyt hiljaisuus ja Emmet oli kivuliaan tietoinen siitä, että kaksi vuotta sitten hän olisi noussut halaamaan sitä, se olisi kutsunut häntä ruusunnupuksi tai miksi ikinä – Stellalla oli ollut hänelle miljoona toinen toistaan typerämpää lempinimeä – ja alkanut pajattaa päivästään mitä ikinä sylki suuhun toi. Hän olisi nauranut sille, kommentoinut sen tekemisiä vähän tuomitsevaan, mutta kuitenkin lempeään sävyyn. Sellainen heidän ystävyyssuhteensa oli joskus ollut, vaikka sitä suhteen nykytilasta olikin vaikea uskoa.

Stella oli lopulta se, joka teki ensimmäisen siirron keskustelunavauksen suhteen ja Emmet oli tästä sille kiitollinen. Olisihan hän halunnut olla sillä tavalla kypsä, että olisi voinut hyllyttää kaikki päänsä sisällä käymänsä analyysit ja hypätä luontevasti keskusteluun niin kuin Stella olisi ollut kuka tahansa hyvänpäiväntuttu, mutta se tuntui olevan hänelle vaikeampaa kuin olisi pitänyt olla. Ilmeisesti hänen töissä hyväksi havaittu kykynsä lokeroida asioita ja irrottaa itsensä niistä emotionaalisesti ei pätenyt yksityiselämään tai ainakaan tähän ihmissuhteeseen. Mies ynähti sen merkiksi, että oli kyllä aikeissa vastata, otti huikan kahvistaan ja sanoi sitten: ”I suppose you could call this a vacation but it’s more of a compulsory cooling off period after some pretty heavy cases. Brooks said it wasn’t optional, so… Here I am, having lots and lots of free time on my hands. They are paying me though, so that’s nice.” Niiden viimeisten sanojen perään naurahdettiin kuivasti. Mies vilkaisi kuppiinsa ja pakotti kätensä lopettamaan sen rauhattoman pyörittelyn. ”I’ve been working a lot. Overtime, long days, long weeks”, tarkennettiin ikään kuin se ei olisi ollut aika selvää hänen edellisen lausuntonsa huomioon ottaen. Stella varmasti muisti aivan hyvin, että Emmet teki paljon töitä, mutta toki ne peiteoperaatiot olivat vieneet vielä tavallistakin enemmän tunteja, kentällähän oli käytännössä koko ajan töissä. ”Hopefully Brooks will take me back before the end of the month or I’ll go crazy”, hän totesi ja virnisti pienesti katsoessaan naista. Kyllä se tiesi millainen hän oli, sellainen vapaa-ajan määrä oli hänelle ihan tuntematon käsite.

Töistä puhuminen oli sujunut helposti, mutta Stellan seuraava kysymys tuli yllätyksenä. Emmetin asuntoon liittyi heidän kohdallaan noh, paljon historiaa. Sekä hyviä että huonoja muistoja, enimmäkseen toki hyviä. Emmetin ajatukset harhautuivat kahden vuoden taakse, siihen iltaan kun he olivat ensimmäisen kerran… no niin. Hän oli ollut humalassa, niin oli ollut Stellakin, mutta ainakaan hänellä ei ollut minkäänlaisia ongelmia palauttaa mieleensä täsmälleen miten huumaavalta oli tuntunut suudella sitä sen taksin takapenkillä, tai toisaalta miten omituiselta ja syyllisyydensekaiselta oli tuntunut nostaa se keittiön saarekkeen reunalle ja riisua vaatteistaan. Kaikki oli alkanut Stellan aloitteesta ja jatkunut siitä myös, mutta jotenkin hän oli ollut se, joka oli onnistunut sekoittamaan päänsä ja satuttamaan itseään prosessissa. Sitä oli paljon vaikeampi muistaa, miltä hänestä oli tuntunut, kun hän oli tunnustanut Stellalle rakkauttaan puoli vuotta myöhemmin. Emmet tulkitsi sen merkitsevän, että oli keksinyt tunteet päästään. Ei hän ollut tiennyt mitään mistään rakkaudesta, kuvitellut vain. Antanut himon ja mustasukkaisuuden sumentaa päänsä ja tässä sitä nyt oltiin. Mieleen ei juolahtanut – tai siihen ei annettu juolahtaa – että ehkä tilannetta ei pystytty palauttamaan samalla intensiteetillä, koska sitä oltiin niin helvetin sinnikkäästi koitettu unohtaa kuluneet puolitoista vuotta. Ja siinä he nyt istuivat melkein steriilisti kahvilan pöydän ympärillä ja puhuivat hänen töistään, hänen asunnostaan. ”Yes I kept it”, hän sai vastattua ja hetken pelkäsi, että jokin hänen ilmeessään tai äänessään oli paljastanut, mitä hän oli juuri äsken ajatellut. Oliko hän näyttänyt poissaolevalta, oliko ääni kähissyt, helvetti. ”Didn’t really feel like giving it up, it’s my home after all. A lot has happened in that appartment”, sanojen painoksi vilkaistiin Stellaa nopeasti, sitten käännettiin huomio kahvikuppiin ja juotiin. Mitä kaikkea se asunto olikaan todistanut. Ehkä olisi ollut terveellistä luopua siitä, mutta muuttaminen ei ollut missään vaiheessa tuntunut vaihtoehdolta.

Keskustelu olisi voinut lähteä siitä alamäkeen hyvin nopeasti, joten Emmet päätti ryhdistäytyä. Olisi ollu helppo kysyä Graysonista, Stellan asumisjärjestelyistä ja kaikesta siitä, mutta hänen ei mielestään tarvinnut kuulla siitä yhtään sen enempää. Niinpä hän väisti aiheen kysymällä sen sijaan: ”So what classes are you taking? Did you just pick up your old studies on economics or –?” Ehkä keskustelua käytiin lähinnä kohteliaisuudesta, mutta kyllä Emmetiä oikeasti kiinnostikin, mitä Stellalle kuului ja hän oli iloinen, että tyttö oli palannut kouluun. Opintojen kesken jättäminen mallinuran tavoittelun vuoksi oli ollut hänestä eräitä tuon heikoimmista päätöksistä ja joskus hänellä sentään oli ollut lupa ottaa kantaa sen kaikkiin heikkoihin päätöksiin. Oli virkistävää kuulla, että tyttö oli nyt alkanut tehdä myös hyviä. ”Are you enjoying it?” mies kysyi ja seuraili tarkkaavaisesti sen ilmeitä. ”It sounds like you’re doing pretty well these days, you’ve deserved it.” Sekään ei ollut piikki, vaikka sen olisi voinut halutessaan sellaiseksi lukea. Stella tosiaan näytti ja kuulosti siltä, että sillä meni hyvin, eikä Emmet ollut sille mitenkään katkera siitä, päinvastoin.

Stella tarttui Emmetin kysymyksiin opinnoista ja mies oli siitä hyvin kiitollinen: hetken aikaa kahvilan ilmapiiri tuntui taas vähemmän raskaalta ja oli helpompi hengittää. Ei varmaan olisi kannattanut alkaa miettimään sitä asuntoaan ja heidän yhteistä historiaansa, se oli ollut harvinaisen huono idea. Keskustelu oli parempi johdattaa muille urille. ”Wow, international marketing and pr, huh. That sounds interesting”, mies myötäili hyväksyvästi. Olisiko jotain sellaista itse lähdetty opiskelemaan? No ei, mutta Stellalle se varmaan saattoikin sopia. Joskus ennen oltaisiin kiusattu sitä siitä, miten tylsältä sen mielenkiinnonkohteet aina kuulostivat, mutta enää ei oltu siinä paikassa, joten pysyttiin kohteliaina. ”Yeah, about studying”, vahvistettiin ja kuunneltiin kaikessa rauhassa, kun Stella pohti suhdettaan opintoihinsa. Se ei saanut asiaa kuulostamaan ihan niin yksinkertaiselta kuin olisi voinut etukäteen olettaa. Emmetin olisi ollut vaikea kuvitella tekevänsä työtä, josta ei nauttinut joka solullaan. Poliisin työ ja sittemmin FBI, eivät ne olleet hänelle vain ammatti, ne olivat hänen elämänsä. ”Good things tend to do that”, mies naurahti, kun Stella lopuksi hymähti opintojen ainakin pitävän sen kiireisenä. Kai se oli tärkeää löytää itselleen jotain, millä sai ajan kulumaan vaikkei siitä olisikaan nauttinut sydänjuuriaan myöten.

He olivat pysyneet siihen asti varsin turvallisilla vesillä, mutta small talkin kuivuessa kasaan kävi nopeasti selväksi, ettei siellä voitaisi pysyä. Jo ennen kuin Stella avasi suunsa, Emmet näki sen ilmeestä, että se aikoi ottaa puheeksi sen, miksi he olivat tulleet sinne, päättäneet istua alas. Tai no, kai siitä oli enemmänkin päättänyt Stella kuin Emmet, hän oli vain luvannut tulla paikalle, luvannut olla osa sitä keskustelua, jos se kerran haluaisi selvittää asiat. Sitä ei oltu alun alkaenkaan pidetty hyvänä ideana, eikä Emmet voinut väittää, että olisi siinä välissä tullut toisiin aatoksiin. Ehkä Stellakin oli alkanut kyseenalaistaa omaa ajatusmalliaan, koska siltä otti aikansa saada muotoiltua se ensimmäinen lause, jolla johdattaa heidät aiheeseen. Emmet veti syvään henkeä, muttei sanonut heti mitään, antoi Stella hakea sanojaan ja selittää omaa kantaansa. Se sanoikin paljon yhteen mittaan, eikä tuntunut rakentavan puheeseensa paikkoja, joissa Emmet voisi vastata sen kysymyksiin jotain, joten mies tyytyi ensin vain kuuntelemaan. Oikeasti Emmet oli odottanut, että Stella ainakin jossain määrin nimenomaan haluaisi mennä yksityiskohtii, muuten koko tapaamisen pointti tuntui aika epäselvältä. Olisivat kai he voineet päättää olla puhumatta asiasta ja unohtaa kaiken ihan ilman kiusallisen kahvilatapaamisen järjestämistäkin, se olisi hoitunut vaikka tekstiviestillä. Mutta sitä ei oltu hoidettu niin vaan näin ja monesta asiasta Emmet olikin naisen kanssa samaa mieltä. Meghanin ja Robbien häissä ei ihan totta ollut kyse heistä kahdesta.

Vaikka Stella oli nimenomaan sanonut, ettei pitäisi mennä yksityiskohtiin, se oli kovaa vauhtia menossa niihin puhuessaan suudelmista ja sitten siitä, mitä lopuksi oli tapahtunut. ”How I confessed my love to you and we had a falling out and here we are?” Emmet täydensi Stellan lauseen jokseenkin laimeasti. Hänen ei ollut tarkoitus kuulostaa niin värittömältä kuin kuulosti, joten perään naurahdettiin vähän, selvitettiin kurkkua ja päätä puisteltiin melkein huvittuneina tilanteen absurdiudesta. ”We should definitely try to forget all about that”, mies myönsi ja hymyili ilottomasti, otti lyhyen huikan kahvistaan ja palautti sitten kupin takaisin asetilleen. ”Look, Stella. I’m not proud about what happened between us. You’d been my best friend as long as I could remember and all the shit that we did… We should have known better”, hän jatkoi ja näytti hetken siltä kuin olisi yrittänyt miettiä, mitä muuta voisi sanoa, miten sen voisi tiivistää puheeksi liikaa yksinkertaistamatta. ”I didn’t promise to be Robbie’s best man so I could cause him trouble, I really just wanna help him and Meghan to have the day they deserve. It’s not about me or you or what happened years ago, so you don’t have to worry about me digging those things up. I don’t want to talk about it more than you do, believe me.”

Sanottuaan kaiken sen Emmet piti pienen tauon ja nojautui paremmin tuolinsa selkänojaa vasten. ”To be honest I don’t really like those people we became during that time. When I look back to that I don’t even know us”, hän sanoi hetken päästä ja katsoi naista hakien sen ilmeestä merkkejä siitä, että se tunnisti hänen fiiliksensä, tiesi mistä hän puhui. Ei syy hänen hankalaan oloonsa ehkä ollut Stella itsessään tai edes se mitä heidän välillään oli tapahtunut vaan pikemminkin se, että Emmet oli vasta paljon myöhemmin alkanut ymmärtää, miten vähän oli pitänyt siitä ihmisestä, joka hänestä oli sen heidän juttunsa aikana tullut. Mikä Stellasta oli tullut. ”I don’t know if we can ever go back to how things were before, but I liked us better when we were friends so I'd like to try.”