I would ask for advice but I'll just do what I like

ootd

Kerhotalolla oli sinä keskiviikkona ollut hiljaista – rauhallista oli ollut oikeastaan koko alkaneen viikon – minkä johdosta Eve oli saanut lojua huoneessaan kenenkään häiritsemättä lähes koko päivän. Hän oli käynyt välillä hymyilemässä nätisti sisällä pyörähtäville tai korjaamon pihalla taukoaan pitäville kerholaisille, keittänyt kahvia, tarjonnut oluita päiväänsä lopetteleville ja hyväksynyt kikatellen pari läimäystä takamukselleen, mutta that’s about it. Suurimman osan päivästä hän oli ollut omissa oloissaan, joten ei ehkä ollut ihme, että iltapäivän muuttuessa illaksi hän alkoi kaivata seuraa. Sitä jotenkin vain tottui ihmisten jatkuvaan läsnäoloon ja sitten oli vaikea olla ilman. Eve oli juuri kävellyt sisään kerhon isoon oleskelutilaan, joka joinain muina iltoina oli tupaten täyteen ahdettu, mutta tällä kertaa siellä pyöri vain muutamia, yksikin oli juuri suuntaamassa ulos, eikä Even ollut tarkoitus salakuunnella, mutta hän kuuli väkisinkin sen lyhyen keskustelunpätkän ja sanat, jotka menijän perään huudettiin. Ovi ehti pamahtaa kiinni sen jäljessä, eikä huutelija saanut kysymykseensä vastausta. ”She was pretty old wasn’t she”, Eve enemmän totesi kuin kysyi astellessaan baaritiskiä kohti. Sen ääressä Barbara Bushin perään sureva mies oli Beau Norwood, vanhempi Norwoodin veljeksistä ja se, jonka Eve tunsi huonommin siitäkin huolimatta, että nuorempi oli välillä istunut linnassakin. Nainen kiersi tiskin taakse ja asettui suunnilleen miestä vastapäätä, mutta kuitenkin vähän sivuun.

”Didn’t mean to eavesdrop but you know, couldn’t really avoid that”, nainen totesi, hymyili ja sai lauseen kuulostamaan enemmän flirttailulta kuin siltä, että olisi moittinut toista tyhjyyteen huutelusta. ”You want some company?” hän kysyi sitten ja nojautui aavistuksen verran baaritiskin päälle, lähemmäs miestä. Oma tylsistyminen puettiin kätevästi palvelualttiuden ja pienen flirtin taakse. Eikai sillä niin väliä ollut, millä motiivein hän kerhon miesten seuraan hakeutui, kunhan hakeutui ja niille tuli siitä tärkeä olo. Eve ei ylipäätään pannut kerholaisten kanssa jutustelua pahakseen, hän piti siitä, miten turvalliseksi kerholaiset saivat hänen olonsa tuntumaan. Lisäksi Beau oli söpöimmästä päästä, joten sille lirkutteli ihan ilokseen. Nainen ei muistanut nähneensä sitä kovin usein sillä tavalla istuksimassa yksinään, tervehtimäänkin oltiin totuttu enemmän korjaamon lähistöllä tai joukossa. Kerholaisia oli kahdenlaisia, toiset viettivät kaiken hereilläoloaikansa siellä, toisia näki vain erikoistapauksissa. Miehen edessä olevaa olutta vilkaistiin tarkkaavaisesti. ”Another one of those maybe?” Vastausta odottamatta tehtiin palvelus kuten aina, kaadettiin miehelle uusi. Harvoin ne oluesta kieltäytyivät ja oma-aloitteisuus oli valttia. ”Something on your mind sweetheart?” hän kysyi ja kaivoi takataskustaan sätkätarvikkeensa, alkaen kaikessa rauhassa kääriä itselleen yhtä. Katse käväisi miehessä vähän laskelmoivasti. Sweetheart oli saattanut olla vähän riskipeliä, mutta jotenkin Evelle ei tullut tuosta sellaista kuvaa, että se raivostuisi sellaisesta. Monet pitivät kovastikin siitä, kun niille kahden kesken vähän lirkuteltiin sellaiseen sävyyn, puhuttiin pehmeästi.

Mies osasi kertoa Barbara Bushin iän ja vähän sen epäterveellisistä elämäntavoista, mikä kirvoitti Evestä hyväksyvän, joskin hieman yllättyneen nyökkäyksen tai pari. Nainen pöyhi hajamielisesti tukkaansa ja haroi sitä pois kasvoiltaan. ”Jeez, does that mean that I only have 12 good years left and after that I’ll have to give my smokes up to live as long?” hän päivitteli ja huulilla pyörivästä puolinaisesta hymystä olisi ollut helppo päätellä, että hän vitsaili, vaikkei olisikaan ollut mikään suurin sarkasmin tuntija. He molemmmat varmasti tiesivät, että Bushin kohdalla pitkän iän salaisuus oli siinä, että se oli rikas valkoinen nainen – jotain mitä Eve ei todellakaan ollut. Sen verran Evekin eliniänodotteista ymmärsi, että tiesi, ettei hänen elintavoillaan ja ominaisuuksillaan elettäisi paljon yli viidenkymmenen, jos sinnekään. Keuhkosyöpä tavoittaisi viimeistään silloin, jos ei ehtisi saada luotia takaraivoon jossain selkkauksessa tai suututtaisi muuten vääriä ihmisiä. Sitä paitsi köyhillä ei ollut tapana elää vanhaksi siellä päin kaupunkia.

Beau ei kieltäytynyt seurasta, muttei näyttänyt olevan siitä erityisen kiinnostunutkaan. Jossain Even alitajunnan rajamailla pyöri hatara mielikuva siitä, että miehellä saattoi olla joku vakinainen nainenkin. Jonkun insiderin sisko ehkä? Eve oli aika varma että oli joskus nähnyt ne yhdessä ja tytöt tietenkin puhuivat klubilla kaikkien suhteista minkä kerkesivät. Aivan varma hän ei ollut, mutta päätti olla ottamatta itseensä, jos mies ei lämpenisi hänen flirtilleen. Pitäisi kysyä Bettyltä tai Realta siitä naisesta, kun niitä seuraavan kerran näkisi. ”I don’t gotta or you don’t want me to?” hän esitti tarkentavan kysymyksen, mutta oli ihan tyytyväinen, kun mies kuitenki siemaisi tuopistaan. Joku olisi voinut väittää, että oletusarvoisesti Even oli kyllä tehtävä juuri niin. Sen takia hän sai olla siellä, asua yhdessä niistä vaatimattomista huoneista ja nauttia siitä vapaudesta, ettei tarvinnut joka yö miettiä missä silmänsä ummistaisi tai olisiko jonain aamuna työpaikan oven takana joku kyselemässä työluvan perään. Siellä ei ollut sellaisia ongelmia, piti vain pysyä poissa tieltä silloin, kun oltiin tekemisissä virkavallan kanssa.

Even katse liikkui kiinnostuneena mukana, kun Beau valui tiskille ja laski leukansa käsivarttensa päälle. Sekin katseli häntä ja Eve hymyili sievästi lopettamatta tupakkansa käärimistä. Hän oli siinä aika näppärä, vuosien harjoitus oli tuottanut tulosta. Kun mies kysyi hänen nimestään, hän nyökkäsi ja kun se tipahti uudelleen tuon huulilta, tuntui melkein kuin se olisi maistellut sitä. Tunnustellut miltä tuntuu sanoa Eve. Hetken aikaa nainen oli varma, että mies alkaisi avautua asioistaan. Ne usein alkoivat: sweetbutteille oli mukava avata sydäntään kotioloista tai liian kuormittavasta työstä tai siitä, miten ei saanut kaikkea arvostusta jonka olisi ansainnut. Eve tiesi miten sellaiseen reagoitiin ja miten saatiin puhuja tuntemaan, että sitä kuunneltiin ja sen ongelmia pidettiin merkittävinä. Kun Beau sitten avasi suunsa, sen kysymys yllätti hänet siinä määrin, että tuloksena oli aivan autenttinen naurunhelähdys. ”For a moment I thought you’d tell me everything about your life”, hän sanoi päätään pienesti pudistellen. Valmis savuke sujautettiin huulten väliin, toppa työnnettiin takaisin takataskuun ja sieltä napattiin samalla sytkäri. Tyttö nojautui vasten takanaa olevaa tasoa, sytytti savukkeensa ja näytti miettivän. ”If you want it close, there’s one at the corner of 35th street but depending on the day the food can be real good or give you a food poisoning”, kerrottiin ja saatiin asia kuulostamaan siltä, että joskus ruokamyrkytys voisi olla ihan worth it. ”To play it safe I’d go to Maya on Steinway. It’s rel nice, not too fancy but better food and better chances on staying alive”, Eve jatkoi astuessaan eteenpäin ja vetäessään tiskillä lojuvan tuhkakupin itseään päin voidakseen karistaa tuhkaa tupakkansa päästä. ”You suddenly feeling hungry or just testing my knowledge on the restaurant scene on Astoria for funsies?” kysyttiin, vaikka ihan samahan se oli.

Eve ei voinut olla virnistämättä sille miehen kysymykselle. ”Something like that”, nainen vastasi ja kohautti olkiaan muka välinpitämättömästi. Varmasti se kolmentoista ikäisenä vedetty ensimmäinen tupakka tulisi vielä puremaan häntä persuksista, mutta olihan hän sentään ensimmäiset viisi vuotta ottanut aika iisisti sen polttamisen kanssa. Tupakka silloin, toinen tällöin. Samaa ei voinut sanoa siitä nykyisestä menosta, Eve tiesi itsekin, että pitäisi lopettaa tai ainakin vähentää, mutta minkä takia? Että olisi vielä nelikymppisenäkin sen verran nätti, että joku vanhempi kerholainen suostuisi panemaan edes säälistä? Kuka tiesi, ehkä nuorena ryppyyntyminen olisi ainut asia, mikä saisi hänet ottamaan itseään niskasta ja tekemään jotain muuta. Ehkä. ”Isn’t it more depressing knowing you could have got away with this shit but didn’t?” Eve ihmetteli sitten, kun mies puhui niistä seilanneista laivoista ja mukavista ajatuksista. ”Thank god I still have this day to enjoy my nasty habits before I’m doomed to die because of them”, heitettiin sitten naurahtaen. Ikään kuin hän oikeasti lopettaisi, ei tämä keskustelu nyt mitään kohtalon johdatusta edustanut, vaikka se satuttiinkin käymään juuri hänen 25-vuotissyntymäpäiväänsä edeltävänä iltana. ”Maybe I shouldn’t have told you that though, it’s better if you guys think we’re forever 21.”

”I don’t know, maybe one that enjoys the conveniences he’s got in life. Others don’t seem to mind”, nainen vastasi vähäeleisesti, mutta tavallaan kai vähän haastavaankin sävyyn. Oliko Eve oikeasti sitä mieltä, että kerholaisten oli oikeutettua odottaa tytöiltä kaikkia niitä palveluksia? Varmaan. Itsehän he olivat päättäneet elää sellaista elämää. Kaljan kaataminen oli sitä paitsi aika vähäistä siihen verrattuna, millaisia muita pyyntöjä piti olla valmis toteuttamaan voidakseen kuulua sweetbutteihin, eikä Eve ollut enää vuosikausiin niitäkään kavahtanut. Beau ei oikeasti näyttänyt liian kiusaantuneelta siitä, että hän seisoi siinä sen edessä tarjoamassa seuraansa ja kaatamassa sitä kaljaa, joten ehkä asia ei oikeasti vaivannut sitäkään niin paljon kuin se halusi antaa ymmärtää. Olihan se ihan jaloa sanoa kerhon tytöille, ettei niiden tarvinnut palvella ketään, kun silti saattoi nauttia elämästään kun ne sitten kuitenkin palvelivat. Ihan sama se Evelle oli, mitä tuo oikeasti ajatteli, hänhän halusi vain pitää kaikki tyytyväisinä.

Jotenkin mies näytti yllättyneeltä kuullessaan, että elämäntarinat vaihtoivat omistajaa niiden seinien sisällä ihan säännöllisesti. Sellaisista asioista näki, ettei se voinut viettää kovin paljoa aikaa klubilla, ei ainakaan kenenkään kanssa jutellen. Muuten se olisi kyllä tiennyt, että tytöillä oli tapansa saada miehet puhumaan ja usein ei tarvinnut edes yrittää, kun ne puhuivat kuitenkin, ihan oma-aloitteisesti ja mielellään. ”Sure, why not?” Eve kysyikin ikään kuin olisi ollut itsestään selvää, että ihmiset halusivat kertoa hänelle asioista. ”Everyone needs someone to talk to. It’s not like sucking dick and pouring beer are my only skills, even though I’m really good at those”, hän totesi melkein näpäyttäen, mutta kuitenkin tarpeeksi pehmeästi, ettei sitä voinut tulkita niskoitteluksi. Sanoja säestettiin vielä imelällä hymyllä. Jos katsoi silmiin, saattoi sen helposti lukea päälleliimatuksi. Sitten ilme palautettiin takaisin peruslukemille, siihen mukavaan ja kutsuvaan hymyyn, joka oli paljon aidompi ja enemmän häntä itseään. ”I can’t tell you anything darling, those secrets are safe with me, I promised and when I make a promise I tend to keep it. Let’s just say that you guys seem to have real big feelings”, Eve virnisti ja imi sitten tyytyväisenä sätkäänsä. ”Pretty sure you can’t find that from here”, se eteläafrikkalaisen ruuan etsimiskommentti kuitattiin. ”I’d try going to the other side of the bridge for that one”, lisättiin sitten ja nojauduttiin taas tiskiä vasten. Eve katsoi miestä silmiin ottaessaan pitkät henkoset ja puhaltaessaan sitten savut huolellisesti ohi sen kasvojen. Sillä oli jotenkin ihan erityisen siniset ja kauniit silmät.

Beau taisikin olla enemmän haaveilija kuin miltä näytti, puhui ihan pehmeitä nuoruudesta ja kaikesta typerästä mitä silloin tehdään, anteeksiannosta. Eve ei oikein osannut samaistua siihen, varmaan koska omat typeryydet eivät tuntuneet niin kovin typeriltä. Olihan hän tehnyt asioita, joista ei ollut ylpeä tai jotka olisi voinut jälkeenpäin ajatellen tehdä toisin, muttei hän myöskään hävennyt tai katunut tekojaan. Kaivannut niistä anteeksiantoa. Olisi tuntunut turhalta märehtiä niitä yhtään sen enempää kuin sitä tupakoimistakaan, ei niistä mitään saisi pyyhittyä pois kuitenkaan. ”Yeah, tomorrow. That destructive 25 is approaching pretty fast”, nainen totesi ja äänensävystä kuuli, ettei ikä oikeasti kuumottanut häntä yhtään niin paljon kuin olisi voinut. Joskus vanheneminen oli tuntunut ahdistavalta, koska syntymäpäivänä tuli aina huomanneeksi olleensa taas vuoden samassa tilassa kuin edellisenki, mutta suoraan sanottuna hän ei enää oikein jaksanut laskea niitä. Elämä oli ihan hyvää, hän oli ihan tottunut siihen. Beaun ehdotus syntymäpäiväaktiviteeteiksi sai Even nauramaan ilahtuneesti. Pelkkä ajatuskin sellaisesta illasta oli jotenkin absurdi. ”What do you think is the occasion, my quinceañera?” kysyttiin päätä huvittuneesti pudistellen. ”Nah, I don’t really do that whole celebrating your birthay thing. Not like a teenager anyway.” Totuus olikin, ettei hänellä ollut mitään erityisiä suunnitelmia. Jos muita tyttöjä olisi vapaalla, voisi niiden kanssa kai tehdä jotain, muussa tapauksessa hän olisi siellä missä aina muutenkin tekemässä sitä mitä yleensäkin.

Eve oli jo alkanut löysätä sen flirttailunsa kanssa, mutta sitten Beau sanoi jotain sellaista ja ojensi hänelle kuin hopeatarjottimella, eikä Eve voinut muuta kuin kohottaa merkitsevästi toista kulmakarvaansa. ”Oh boy have you been hanging out with wrong girls”, hän kiusoitteli ja näykkäsi kevyesti alahuultaan. Mieheltä ei voinut mennä ohi, miten hänen katseensa lipui ikään kuin baaritason läpi tuon haaroväliä kohti ja nousi sitten pienen hetken kuluttua takaisin ylös. Kaikki siinä ja hänen merkitsevässä hymyssään oli helposti luettavissa niin, että hän mieluusti näyttäisi miehelle miten nuo kaksi asiaa olivat sidoksissa toisiinsa, jos se vain haluaisi. Sitä ei kuitenkaan sanottu ääneen vaan kohotettiin olkapäitä hieman: ”All I’m saying is that I’m a good listener. I’m always here, more often than not it’s easier to talk to me than to your wife I guess”, hän kuittasi sen asian. ”Are you trying to tell me that I’m not special?” nainen kysyi ja katsoi miestä kuin sillä olisi ollut voima pahoittaa hänen mielensä puheillaan. Ei sillä ollut. Ehkä Beau piti kerhon tyttöjä vain jonain elävinä panopuina joita saattoi käydä jyystämässä sanomatta sanaakaan. Kai he vähän olivatkin, mutta ei se tarkoittanut etteikö seitsemässä vuodessa olisi väkisinkin oppinut tuntemaan ihmisiä, kuullut asioita.

Se mielenkiinnon määrä, jonka Beau osoitti muiden – etenkin oman veljensä – salaisuuksia kohtaan oli Evestä vähän huvittava. Ehkä se koitti vetää huomion pois itsestään, mikä oli aika ovelaa, mutta ei Eve sille mitään kertoisi, ei tietenkään. Ei edes nimettömänä, koska mikä sotku siitäkin syntyisi kun joku kuulisi puhuttavan omista asioistaan edes anonyymisti. Ei sellaista tehty. ”Doesn’t your brother pour his soul to you? Aren’t you close like that?” Eve kysyikin kääntäen keskustelun kätevästi noiden suhteeseen. Hän sormeili rauhattomasti tupakkaansa, veti siitä vielä muutamat savut ja sammutti sen lopuksi tuhkakupin laitaan. Selkää ei kuitenkaan suoristettu vaan jäätiin nojailemaan siihen tiskin reunaan. Beau näytti unohtaneen oluensa ja Even olisi melkein tehnyt mieli ottaa siitä huikka, mutta niin röyhkeitä ei sentään oltu. ”He doesn’t seem to be one to open up that easily. Nice guy though”, arvioitiin, vilkaistiin muuten tyhjää kerhotilaa ja käännyttiin sitten taas katsomaan sitä omaa juttukumppania. Oli hän muutaman kerran päätynyt samaan sänkyyn nuoremman Norwoodinkin kanssa, eikä siinä ollut ollut mitään valittamista. Sen syvimpiä tuntoja hän ei kuitenkaan ollut päässyt tulkitsemaan, vaikka he ihan hyvissä väleissä olivatkin.

Mitähän siitäkin sitten olisi pitänyt päätellä, että toinen oletti hänen syntymäpäivämieltymystensä olevan jotain mielenkiintoista. Eve ei voinut sanoa siihen oikein juuta eikä jaata, kaipa joku olisi voinut pitääkin hänen elämänvalintojaan ja juhlapäivien aktiviteettejaan mielenkiintoisina. Beau kehotti häntä juhlimaan jatkossa ja sai Even katsomaan sitä hetken aikaa kuin se olisi ollu vähän pöljä. ”Oh yeah?” hän kysyi jokseenkin poissaolevasti, muttei alkanut väittää vastaan. Beaulla ja hänellä oli selvästi hyvin erilaiset kokemukset syntymäpäiväjuhlista; jos Eve olisi halunnut ruokaa tai kakkua olisi hänen pitänyt luultavasti tehdä ne itse ja lahjojen saaminenkin oli aika kyseenalaista. Jos hän olisi päättänyt järjestää siellä juhlat, olisivat muut sweetbuttit ja osa kerhon porukasta varmaan mielellään ryypänneetkin hänen kanssaan. Ja sitten ilta olisi päättynyt kuten ne aina päättyivät. Vaihtoehtoisesti hän olisi voinut saada kuulla kunniansa siitä, ettei kerhotalo ollut sellaista varten. Uskomattoman hyviä vaihtoehtoja. Jos Beau kuvitteli, että hänellä oli kerhon ulkopuolella joku salainen turvaverkko, sen täytyi olla vähän tärähtänyt. Mitään sellaista ei tietenkään sanottu, koska tärähtänyt tai ei, se oli kuitenkin kerholainen ja Eve tiesi oman paikkansa.

Brunette piti siitä, miten toinen kehtasi kohdata hänen katseensa niiden vihjailevien kommenttien jälkeen. Se saattoi ajatella hänestä ja hänen asemastaan mitä tahansa, mutta selvästikään Even ajatusleikit eivät tuntuneet siitä täysin vastenmielisiltä. Kai se oli hänelle jotenkin tärkeää tietää, ettei ollut vastenmielinen. Naisen tyytyväisyys pyyhkiytyi näkyvistä Beaun vastauksen myötä ja hän irvisti kuin se olisi sanonut jotain vastenmielinen. ”That’s your type, the good girls?” hän kysyi ja pyöräytti silmiään. ”How’s that working out for you?” haluttiin sitten tietää, selvästi vihjaillen sen suuntaan, että mies oli vähän aikaa sitten istunut siellä yksin suunnilleen tuijottelemassa seinään ja huutelemassa Barbara Bushista. Vaikutti vähän siltä, että joku tietty kiltti tyttö ei tainnut ihan täyttää kaikkia sen tarpeita elämässä. Hassuahan tietenkin oli, että oikeastaan Eve piti itseään ihan kilttinä, hyvänä tyttönä. Rentona, mukavana, sellaisena jonka kanssa oli turvallista olla ja johon saattoi luottaa. Ja siinä hän silti seisoi, ilmeisesti jonkinlaisena pahan tytön ruumiillistumana, tai ehkä Beau piti häntä vain epäonnistuneena ja jotenkin vähän epäkelpona, kun kerran oli sellaisessa elämäntilanteessa, mistä hän tiesi.

”I can’t disagree with you on that one”, myönnettiin auliisti. Oikeassahan se oli, eikä tässä kukaan ollut missään vaiheessa väittänytkään, että se kerho olisi ollut täynnä miehiä, joilla oli täydelliset pari- ja perhesuhteet. Veljensä suhteen tuo ei selvästi ollut valmis menemään syvällisyyksiin, ilmeisesti se olisi viettänyt mieluummin aikaa tuomiten muiden ihmisten perhesuhteita. ”I’m glad to hear that”, Eve tuhahti huvittuneesti. Ajatus Norwoodin veljeksistä vuodattamassa surujaan toisilleen tuntui mielikuvanakin niin päälleliimatulta, ettei se voisi pitää paikkaansa edes toisessa todellisuudessa. Tai ehkä ne sopivassa humalassa voisivat vähän puhua tunteistaan, jos sille päälle sattuivat. ”As you said, family’s family”, brunette hengähti suoristaen viimein selkänsä ja vetäytyen siitä baaritiskin reunalta. Kohta hänen selkänsä jo osuikin turvallisesti takana olevaan tasoon ja painoa voitiin antaa sen varaan. Eve vei kätensä sivuilleen tason laidoille ja katseli miestä hetken vaitonaisena. ”Did you already forget you were hungry?” hän kysyi huultaan pureskellen, eikä ollut ihan varma yrittikö päästä siitä eroon vai miettikö vain jotain sanottavaa. Perheestä puhuminen oli aina vähän masentavaa ja ehkä se nytkin veti häntä kuoreensa.

Even olisi varmaan pitänyt olla vähän tolaltaan siitä, miten clueless Beau tuntui olevan tämän koko syntymäpäiväasian kanssa, mutta hän ei viitsinyt ottaa siitä itseensä tai ainakaan näyttää jos se vähän tuntuikin. Sen sijaan että olisi pyöritellyt miehelle ja sen neuvoille silmiään, hän hymyili pienesti ja sanoi: ”Thanks for the tip, I’ll think about it.” Hän ei voinut olla miettimättä miten monta kertaa ennenkin oli sanonut noin jollekin miehelle, kiitellyt sitä jostain ihan tyhjänpäiväisestä elämänneuvosta kuin se muka tietäisi elämästä jotain. Beaun tietämättömyys ei niinkään ärsyttänyt häntä, mutta se tuntui jotenkin omituiselta. Se oli Queensissa asuva moottoripyöräkerholainen, kai sen olisi pitänyt tietää asia tai pari ihmisten erilaisista elämäntilanteista. Siitä ettei elämä ollut pelkkää kakkua ja lahjoja edes syntymäpäivisin.

Ilmeisesti Eve oli onnistunut osumaan kysymyksineen jonnekin, koska se mitä Beau heitti takaisin kuulosti omituisen muoviselta vitsiltä, vaikka saattoi olla tottakin. Nainen tuijotti sitä vähän aikaa keskittynyt ilme kasvoillaan, muttei saanut päätettyä oliko sen puheesta mikään totta vai ehkä kaikki. Vitsailiko se vain? Oli pakko panna merkille, miten se tarttui taas pitkästä aika tuoppiinsa ja imi sitten sitä tupakkaa hyvin keskittyneenä. Eve tuli hetki hetkeltä varmemmaksi, että se vitsaili. Mistä hän tiesi oliko sillä edes mitään naista juuri nyt, ainakaan se ei näyttänyt olevan kotona valmiina kihlaamaan ketään hetkellä millä hyvänsä. ”Whose Neil Lane? Some dude who designs rings for filthy rich people?” kysyttiin puolihuolimattomasti ja jos kuunteli oikein tarkkaan, saattoi siinä välinpitämättömyydessä kuulla palan halveksuntaa. Evellä ei ollut koskaan ollut erityisen lämpimiä tunteita rikkaita ihmisiä kohtaan, mutta miksi olisikaan, eihän hän tuntenut yhtään. ”Your old lady has a kid? Or are you just painting me a picture of your perfect future with your perfect imaginary good girl girlfriend?” Hän yritti pinnistellä muistiaan, josko sinne ponnahtaisi kuva siitä naisesta, jonka kanssa Beau hänen tietääksen oli ja sen lapsesta, mutta mitään ei tapahtunut.

Ei ollut ihan selvää, oliko Beau lukenut hänen kyselynsä ruuasta yritykseksi päästä siitä eroon, mutta se vakuutteli hakevansa jotain kotimatkalla ja Eve tyytyi nyökyttelemään. Oli taas hetken hiljaista ennen kuin Beau avasi suunsa ja palasi vielä siihen syntymäpäiväasiaan. Eve siirsi katseensa mieheen vähän epämukava tunne vatsassaan. Ei olisi pitänyt sanoa sille mitään koko asiasta, nyt se tuputtaisi hänelle vain lisää käsityksiään täydellisestä syntymäpäivästä ja huomisesta tulisi vielä ankeampi, jos kukaan ei ehtisikään tekemään hänen kanssaan mitään. ”You don’t have to stress about that, really, it’s fine”, huokaistiin ja jouduttiin oikein keskittymään, että jännitys laukesi hartioista ja kasvoille saatiin levollinen hymyntapainen. ”I’m a big girl, getting older every year is not new to me. But I promise you I’ll do.. well, something”, hän lupasi ja se oli ehkä maailman epämääräisin lupaus. Pakostihan hän jotain tekisi.

Olisi tehnyt mieli kysyä lisää niistä lainoista, mutta ei sitten siihen väliin osattu. Joka tapauksessa Evelle tuli sellainen tunne, ettei se huudellut niistä ihan kaikille ja sehän tavallaan todisti hänen aiemman pointtinsa: ihmiset kertoivat hänelle asioita, eikä hänen ollut edes tarvinnut imeä sen munaa ensin. Se että Beaulla oli ilmeisesti mittavia lainoja opintoajoistaan kertoi kuitenkin jotain sen taustasta ja ehkä vähän selitti sitäkin, miksei sen päähän tuntunut mahtuvan, ettei Evellä ollut takataskussaan mitään keskiluokkaista unelmaperhettä ja ystäviä joihin voisi tarvittaessa tukeutua ja joiden kanssa voisi juhlia elämää. Eve yritti keksiä mitä se oli oikein opiskellut ja missä vaiheessa, mutta sitten jotenkin hätäpäissään tartuttiin siihen lapsiasiaan ja keskustelu ajautui muualle. Aihe ei ilmeisesti ollut Beaulle mieleinen, koska varsinaiseen kysymykseen vastaamisen sijaan se puhui hänen päälleen ja alkoi analysoida termiä old lady.

”So that’s not who you’re dating then?” Eve kysyi kiusoitellen ja virnisti miehelle hieman ilkikurisesti. Hän kuvitteli sen jonkun 50-vuotiaan nahkahousuisen tatuoidun naisen kanssa ja saattoi melkein nähdä yhtälön. Ajatukselle pudisteltiin huvittuneena päätä. ”Sure, sure, I get you. But it’s just what we say. What you guys say”, huomautettiin ja katsottiin sitä merkitsevästi. Ihmeellinen kerholainen kun yritti pyristellä omia perinteitään vastaan, niitä sanoja ja käytänteitä jotka nimenomaan kuuluivat sen omaan kulttuuriin. ”It’s not like I came up with that. You think we call ourselves sweetbutts? Like that’s a name we identify with”, Eve totesi sitten kuivasti ja kohotti kulmiaan. Kerhossa oli paljon asioita, joiden vanhanaikaisuutta oli vaikea ymmärtää, mutta sellaista se nyt vain oli ja niiden asioiden kanssa elettiin jos haluttiin olla mukana. Niinpä Beaunkin olisi varmaan vain tyydyttävä siihen, että muun kutsuisivat sen kumppania old ladyksi oli se sitten minkälainen nuori tyttö tahansa.

Niihin sanoihin ja siihen toisen tarjoamaan hymyyn tartuttiin, koska ne tuntuivat menolipulta pois siitä keskustelusta. Itseään Eve tietenkin sai syyttää, kun oli tuonut koko asian esiin, mutta oppisipahan virheistään. ”Hunger getting the best of you?” nainen kysyi, kun toinen liikahteli tuolillaan. Selvästi se teki lähtöä, mikä oli varmaan ihan fiksuakin kun otti huomioon, miten oudoille vesille keskustelu oli lopulta lähtenyt ja miten nopeasti. ”It was fun talking to you, Beau”, Eve sanoi kuitenkin vilpittömästi ja lausui sen nimen erityisen huolellisesti, vähän niin kuin se oli aiemmin lausunut hänen nimeään. Siihen haettiin katsekontakti ja hymyiltiin. Se ei ollut pyörinyt kerhotalolla tähän asti, eikä Eve uskonut sen tekevän sitä jatkossakaan (ellei sillä sitten ollut meneillään jokin pidempiaikainen eksistentiaalinen kriisi), mutta olihan tämä ollut vähän erilaista. ”See you around then?” heitettiin vielä ennen kuin se ehti poistumaan kokonaan paikalta. Mitä se heitto nyt sitten ikinä tarkoittikaan, kai he nyt näkisivät toisiaan kuten siihenkin asti.