I want the flame without the burning

ootd

Yksi kerholaisista oli sinä aamuna yllättänyt Even aamukahvilta keittiöstä ja pyytänyt – tai ehkä enemmänkin käskenyt, mutta mitä väliä sillä oli – häntä käymään joutessaan kaupassa hakemassa jotain perustarpeita, jotka alkoivat olla talolta loppu. Ilmeisesti kaikki niiden prospectit olivat joko liian tyhmiä tekemään ostoksia tai muissa hommissa, koska ei Eve yleensä mitään kaupassakäyntejä siellä hoitanut, mutta hommaan kuitenkin lupauduttiin. Hän oli saanut käteensä nipun seteleitä ja listan, jonka oli käsialasta päätellen väsännyt joku muu kuin mies itse, mistä Eve päätteli, että kauppareissu oli varmaan alkujaan sälytetty sen niskaan ja se oli vain päättänyt delegoida homman eteenpäin ensimmäiselle alapuolellaan olevalle. Juotuaan rauhassa kahvinsa ja napattuaan jotain aamupalaa Eve olikin sitten lähtenyt kipaisemaan lähikaupassa, siinä mihin saattoi helposti kävellä, koska kenenkään autoa ei viitsitty alkaa ruinaamaan lainaksi, eikä hänelle tietenkään omaa ollut. Kauppareissu oli ihan mukavaa vaihtelua siihen normaaliin siivoiluun ja korjaamolaisille kahvin keittelyyn, joten reissu sujui sinänsä kuin itsestään. Palatessaan kerhotalolle puolenpäivän aikaan Eve kuuli jo etuovesta astuessaan, että oleskelutilassa oli meneillään jonkun pariskunnan lepertelyhetki. Harmillisesti nainen ei pysähtynyt kuuntelemaan niin pitkäksi aikaa, että olisi ehtinyt rekisteröidä sen miesäänen, koska sen hän olisi kyllä tunnistanut, jos olisi vain yhtään ajatellut. Vasta päästyään siihen käytävän nurkalle, josta näki suoraan huoneeseen, Eve tajusi kenen keskustelun oli kuullut. Huoneessa seisoi kaunis, vaalea nainen ja sen käsipuolessa noin nelivuotias poika. Naisen edessä sen otsaa, poskea ja viimeksi huulia suutelemassa oli Beau.

Sen yhden lauantaiyön jälkeen Beaun vierailuista oli tullut tapa, mutta ne melkein jokapäiväiset kohtaamiset saivat silti Even värisemään, hänen ihonsa nousemaan kananlihalle ja sisuskalut kouristelemaan. Se oli niin helppoa ja niin hyvää, ettei se voinut olla mitenkään väärin. Beaun tyttöystävää oltiin tietoisesti päätetty olla ajattelematta, se ei ollut hänen asiansa. Monet kerholaiset panivat sweetbutteja satunnaisesti, eikai sitä edes laskettu pettämiseksi jos kumppani ei saanut tietää. Sitä voitaisiinko heidän kolmisen viikkoa jatkunutta tapaamisten ketjuaan kutsua satunnaiseksi Eve ei halunnu erityisemmin miettiä. Ei se edelleenkään ollut hänen asiansa, eivätkä Beaun kotona odottavat ihmiset olleet tuntuneet todellisilta, kun niitä ei koskaan nähnyt eikä niistä kuullut. Beau ei puhunut niistä, eikä Eve kysynyt. Aina kun se visiittinsä jälkeen lähti hänen huoneestaan, hän saattoi teeskennellä, että se menisi vain tyhjään kotiin, mutta tietenkin oikeasti tiedettiin paremmin. Jos sillä olisi ollut odottamassa tyhjä sänky, se olisi nukkunut hänen kanssaan, miksei olisi. Vasta sillä hetkellä siinä kerhotalon oleskelutilassa ne ihmiset muuttuivat hyvin pitkälti todellisiksi: Beaulla oli tyttöystävä ja poika, ja sitten sillä oli Eve, joka oli mitä oli.

Even jalat tuntuivat yhtäkkiä niin raskailta, ettei se saanut itseään liikkeelle, tuijotti vain niitä kolmea. Kukaan ei ollut ilmeisesti huomannut häntä, joten kohtaus jatkui. Beau kääntyi sen lapsen puoleen ja lupaili sille jotain pyörää, jonka ne voisivat korjata. Eve tiedosti aika kivuliaan selvästi blondin naisen kasvoilla häilyvän kiitollisen ja rakastavan ilmeen, kun poika irrotti sen kädestä ja siirtyi lähemmäs miestä. Seurasi vielä sananvaihtoa aikatauluista ja sitten: ’Love you – Love you too, babe’. Sen viimeisen suudelman aikana Even onnistui jotenkin repiä itsensä hereille siitä transsista johon oli vajonnut ja siinä vaiheessa kun blondi oli kääntynyt kannoillaan ja suuntasi hänen ohitseen ulko-ovea kohti, Eve pystyi vetämään kasvoilleen sellaisen nöyristelevän hymyn jota sweetbuttit saattoivat jaella niille kerholaisten vaimolle ja tyttöystäville, joita eivät tunteneet. Se nainen tuskin katsoi häneen kävellessään ulos ja Even vatsassa muljahti. Jos se olisi tiennyt että hän pani sen miestä, sitä olisi kiinnostanut enemmän. Nyt hän näytti tietenkin vain juuri siltä, miltä pitikin: joltain merkityksettömältä muijalta kauppakassit käsissään. Vaikka siinä tilanteessa olisi suoraan sanoen tehnyt mieli heittää ostokset seinään ja painella suorinta tietä omaan huoneeseen tai ihan mihin tahansa mahdollisimman kauas, ei Eve voinut tehdä niin. Siinä vaiheessa Beau oli tietenkin jo huomannut hänet ja Eve väänsi kasvoilleen ilahtuneen ilmeen. Sillä ei onnistuttu ihan täydellisesti peittämään sitä inhottavaa vihlontaa, joka rintalastan alla jostain syystä tuntui. ”Hi!” nainen täräytti varmaan ihan liian pirteän kuuloisesti kävellessään peremmälle, katsoessaan ensin miestä ja sitten sitä poikaa joka nyt seisoi Beaun jalkojen juuressa. ”What’s happening here?” hän kysyi kuin ei olisi tiennyt, vaikka varmaan Beaukin tajusi, että hän oli kuullut niiden keskustelun. ”Are you babysitting Beau?” nainen kysyi siltä lapselta sillä tavalla leikkisän totisesti kuin lapsilta nyt yleensäkin kysyttiin typeriä kysymyksiä. Jos hän olisi tiennyt edes sen lapsen nimen, olisi sekin ollut jotain, mutta hän ei tiennyt mitään.

Eve ei tiennyt oliko parempaa vai pahempaa, että Beau huomasi hänet ja teki silti kaikki ne asiat, jotka sen tietysti järjellä ajatellen oli pakkokin tehdä, mihin sillä oli täysi oikeus. Miksi se ei muka olisi voinut kertoa avovaimolleen rakastavansa tätä hänen edessään, tottahan se varmasti vain puhui. Ei se, että mies kävi aikansa kuluksi panemasssa häntä tarkoittanut, että se olisi ajatellut asiasta mitään sen kummempaa, kyllähän Eve sen tiesi. Ja vaikka tiesikin, tuntui tilanne silti hyvin epämukavalta ja epäreilultakin. Ei hän odottanut, että Beau kohta vannoisi hänelle rakkauttaan, muttei hän kyllä totuuden nimissä halunnut kuulla sen tekevän sitä kenellekään muullekaan. Kyse ei ollut siitä, että Eve olisi – niin hän ainakin itselleen kiven kovaan väitti – jotenkin haksahtanut mieheen, kuvittelisi että heillä oli jotain enemmän kuin oli, se oli puhdasta maalaisjärkeä. Beaun olisi hänestä kuulunut pystyä paremmin pitämään nämä asiat erillään, hänen ei olisi pitänyt joutua näkemään sen tyttöystävää, eikä sen tyttöystävän häntä. Toki jälkimmäinen näytti toteutuvan ihan jo sillä, ettei blondi osoittanut häntä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta poistuessaan. Valitettavasti Even ei ollut yhtä helppoa sulkea sitä tajuntansa ulkopuolelle.

Kai tilanteessa jonkinasteisena siunauksena toimi sentään se, ettei Beau näyttänyt olevan siitä moksiskaan. Se ei varsinaisesti tehnyt Even oloa kevyemmäksi, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut vastailla mihinkään typeriin kysymyksiin siitä, oliko kaikki ihan kunnossa. ”Uh, I guess”, Eve myönsi vähän hämääntyneenä. Beau oli tilanteessa niin luonnollinen, että nainen tuli entistä tietoisemmaksi omasta tekopirteästä äänestään ja jännittyneistä hartioistaan. ”To be fair though, I do live here so..” hän lisäsi lähestulkoon puolustelevaan sävyyn. Helvetti, nytkö hän alkoi puolustella muita kerholaisia, kun ne syytivät paskahommiaan hänelle? Ostoskassit luovutettiin Beaulle ilman vastarintaa, koska olisi ollut aika lapsellista alkaa vänkäämään sellaisesta asiasta. Huomio kiinnitettiinkin varmaan juuri siksi siihen poikaan, kyykistyttiin jopa vähän sille puhuessa ja kun se vastasi hyvin itsevarmasti olevansa juurikin vahtimassa Beauta, ei Eve voinut muuta kuin hymyillä sille ja naurahtaa vähän vilkaistessaan miestä. Vilkaisuksi se jäikin, kun ei sitä jotenkin haluttu katsoa pitkään siinä tilanteessa. ”Yeah, that’s what I thought”, hän vahvisti pojalle kääntyessään takaisin sen puoleen ja lisäsi sitten perään: ”He needs someone to look after him sometimes, it’s cool you’re handling it.” Evellä ei ollut paljoakaan kokemusta lapsista, mutta kai niiden kanssa tultiin juttuun ihan siinä missä muidenkin ihmisten.

Kun Beau sitten ehdotti pojalle, Austinille, että he auttaisivat tavaroiden purkamisessa, ei Eve sanonut siihenkään mitään vastaan. Lapselle olisi varmaan jäänyt vähän outo kuva tilanteesta, jos hän olisi alkanut pitämään kiinni oikeudestaan purkaa ostokset itse, eikä siitä haluttu tehdä mitään numeroa. ”He’s cute”, Eve tokaisi Beaulle, kun Austin viiletti menemään edeltä sen kahvipaketin kanssa. Hän itse joutui kulkemaan keittiöön päin tyhjin käsin, koska mies oli varastanut hänen kantamuksensa. Sitä osattomuutta paikattiin nappaamalla ranteesta kumilenksu ja sitomalla hiuspehko mahdollisimman siistille nutturalle – luultavasti se näytti vaivannäöstä huolimatta hyvin pörröiseltä ja sotkuiselta, eikä Eve suostunut myöntämään edes alitajunnalleen, että halu siistiytyä voisi johtua siitä, että Beaun tyttöystävä oli näyttänyt niin moitteettomalta vaaleine sileine hiuksineen ja nätteine vaatteineen. Perillä saatettiin sentään käydä kiinni yhteen kasseista ja alkaa ladella sen sisältöä pöytätasolle. ”How old are you, Austin?” Eve kysyi, kun poika ilmaantui takaisin siihen Beaun jalkoihin, ilmeisesti hakemaan jotain lisää hyllytettävää. Eve ei voinut olla miettimättä, mihin se oli mahtanut sen kahvipaketin survaista. Pitäisi varmaan etsiä se myöhemmin, jos se ei löytyisi mistään järkevästä paikasta kuten kahvinkeittimen luota.

Se olkapäällä käynyt käsi olisi haluttu tulkita rauhoittelevana, mutta kaikessa tuttavallisuudessaan se tuntui melkein varoittavalta. Beau selvästi näki kireyden hänen jäsenissään ja Evestä tuntui, ettei se pitänyt siitä. Ihan kuin se olisi sanonut, että katso nyt itseäsi ja yritä käyttäytyä. Eve ei ollut kovin hyvä näyttelijä, kai toisen piti aina näissä tilanteissa olla se joka wore her heart on her sleeve. Yleensä se oli hän. Olipa Beau tarkoittanut mitä tahansa, Eve pakottautui rentouttamaan hartioitaan, keskittyi siihen, ettei näyttäisi niin vaikealta. Sellainen mukautuminen tuli nykyään niin luonnostaan, että olisi ollut vaikeampaa olla noudattamatta eleitä, jotka tuntuivat käskyiltä tai kehotuksilta. ”Sure, I’ll just tell them that next time”, nainen vastasi hyvin neutraalisti, vaikka tiesi, ettei tietenkään sanoisi mitään sellaista. Beau ei varmaan tajunnut yhtään, miten hullulta sellainen kuulosti. Kerholaiset saattoivat pitää huolta tytöistään ja suojella niitä ulkopuolisilta, mutta kyllä sellaisesta vikuroinnista saisi kuulla kunniansa. Ei siellä ketään hakattu, mutta oli Evekin joskus saanut varoittavan läimäyksen poskelle, kun oli mennyt tekemään tai sanomaan jotain typerää. Sellaisesta oltiin sitten opittu aika nopeasti pois ja ehkä oli hullua, miten helposti niihin sääntöihin ja toimintamalleihin oli sopeuduttu, mutta niin vain oltiin. Ne ihmiset olivat hänen perheensä ja niiden säännöillä elettiin.

Jos Eve ei yrittänytkään pitää yllä small talkia, ei sitä tehnyt kyllä Beaukaan. Ongelman kaksipuolisuudesta huolimatta Evelle tuli hyvin nopeasti huono omatunto siitä, miten typerästi käyttäytyi. Hävetti olla sellainen, kyllähän hän tiesi paremmin. Silti oli helpompi keskittyä Austiniin, se saattoi olla vasta neljä, mutta ainakin sen elämä oli hyvin yksinkertaista ja sitä kuunteli mielellään. ”That’s a great age”, Eve myötäili ja syventyi sitten pojan selityksiin sen syntymäpäivistä ja kaikesta mitä niihin liittyi. Hän kysyi tarkentavia kysymyksiä oikeissa kohdissa: mitä se oli saanut lahjaksi ja niin edelleen. Välillä vilkaistiin Beauta ja yhtäkkiä hän tajusi etsivänsä vaivihkaa yhdennäköisyyttä niiden kasvoista, vaikka eikö Beau ollutkin silloin ensimmäisenä iltana puhunut jotain adoptiopapereista eli poika ei varmaan ollut sen oma. Eivät kai ne olleet vielä neljää vuotta sen tyttöystävän kanssa seurustelleetkaan, miten niillä olisi voinut olla sen ikäinen lapsi yhdessä.

Austin kertoi haluavansa seuraavana vuonna syntymäpäivälahjaksi mopon, eikä Eve voinut olla miettimättä, oliko sekin jo kovaa kyytiä suuntaamassa kohti omaa prospect-vuottaan ja kerhon jäsenyyttä. Se oli ehkä vasta neljä, mutta niissä piireissä lapset tunnuttiin kasvattavan jo varhain joko siihen ajatukseen, ettei niiden annettaisi koskaan littyä, tai siihen että kerholeiman hakkauttaminen selkänahkaan olisi vain luonnollinen osa niiden elämää. ”Let’s hope your mom and Beau have been listening to your wishes then”, Eve naurahti ja katsahti miehen suuntaan miettien, mitä se oli mieltä kaikesta siitä. Hän keräsi pöydälle jääneistä tavaroista ne, jotka kuuluivat siivouskomeroon ja kävi kiikuttamassa ne sinne. ”So what you guys are planning on doing next? I’m afraid I don’t have any more chores to share with you”, hän kysyi palattuaan lähietäisyydelle. Nyt ei enää puhuttu lapselle vaan aika selvästi Beaulle, kai siinä oltiin suunnilleen onnistuttu pääsemään pahimman hämmennyksen yli. Oli taas helppo tolkuttaa itselleen, että tilanne oli vain päässyt yllättämään, ei siinä mitään muuta ollut. Ihan luontevastihan hän pystyi hengailemaan Austininkin kanssa, vaikka sen olisi pitänyt olla äitiäänkin selvempi muistutus siitä, mitä Beaulla oli kotona. Eikä niillä Beaun kotioloilla kuulunut olla hänelle mitään merkitystä. ”You have couple of hours before his mother get’s back, right?” varmistettiin, vaikka aika selväksihän se oli jo aiemmin tullut. ”So basically time to take over the world or whatever you feel like doing”, virnistettiin nyt sille lapselle, joka kaikesta päätellen olisi mieluusti jo tehnyt jotain muuta kuin järjestellyt tavaroita keittiössä. Lapsille pari tuntia oli varmaan ikuisuus.

Beau kiusasi sitä poikarukkaa höpisemällä ties mistä villasukista ja sitä oli aika mukava seurata. Austin ei tietenkään tajunnut sitä huumoriksi, koska se oli neljävuotias eivätkä neljävuotiaat ymmärtäneet sellaista. Mutta ne vain näyttivät jotenkin nin luontevilta: Eve saattoi helposti kuvitella, että niiden arki oli täynnä tällaisia hetkiä ja varmaan Austinin äiti piti niitä yhtälailla hellyyttävinä. Vaikka Eve oli esittänyt kysymyksen Beaulle, antoi se vastauksensa Austinin kautta. Ihan ymmärrettävää kaiketi kysyä lapselta, suostuisiko se tekemään sitä, mitä aikuisella oli mielessä. Pojalla ei tuntunut olevan mitään pientä pyöränkorjausta vastaan ja Beau vielä varmistikin Even esittämän arvion siitä parista tunnista, tai ehkä kolmesta kuulemma.

Siinä oltiin jo kovasti asennoiduttu siihen, että nyt luikahdettaisiin paikalta, mutta sitten Beau kysyi oliko hänellä suunnitelmia ja Eve rypisti kulmiaan ihan hitusen, sillä tavalla kysyvästi. ”Nah, nothing special”, hän vastasi ja nojasi kyynärvarsiaan pöytään odottaessaan, että kysymys johtaisi johonkin. Oli vaikea sanoa, oliko tämä Beaun tapa tiedustella halusiko hän viettää niiden kanssa aikaa vai koittiko se vain saada Even keksimään edes jonkun tekosyyn ja häipymään. Evellä ei tosiaan ollut sille päivälle mitään suunnitteilla. Sen verran hän tiesi, että Levyn, yhden kerholaisen joka piti hänestä aikalailla lähinnä sängyn puolella kuten Beaukin, oli tarkoitus palata kaupunkiin sinä päivänä. Eve oli varautunut siihen, että se tulisi käymään, mutta saattaisi se kiitää suoraan kotiin vaimonsa luoksekin. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään Levyä vastaan, vaikka olihan se vähän mitä oli ja tappanut varmasti enemmän porukkaa kuin Eve halusi ajatella, mutta hänelle se oli aina ollut hyvä. Elämästä tuli helpompaa, kun oli joku joka katsoi siellä perään: eipä joutunut ainakaan kaikkien pompotettavaksi kun yksi sisäpiiristä vaati itselleen. Mutta jos Levy tulisikin, se tulisi myöhemmin. Nyt kello kävi vasta puoltapäivää ja suoraan sanottuna Eve ei ollut saanut paljoa tilaisuuksia viettää aikaa Beaun kanssa sängyn ulkopuolella. Sellaisten perään ei oltu viitsitty kysellä, ettei oltaisi tunkeilevia, mutta nyt Eve päätti ottaa itseään niskasta, kun selvästi kumpikaan heistä ei oikein ollut varma, miten tilanteessa olisi pitänyt toimia.

”Are you asking me if I want to hang around with you guys?” mieheltä kysyttiin melko suorasukaisesti, eikä voitu peitellä sitä, että alkoi vähän hymyilyttää. Austin oli ilmeisesti kyllästynyt heidän keskusteluunsa, koska ainakaan se ei katsonutkaan mihinkään heidän suuntaansa, puuhaili vain jotain omiaan. ”If you are, I’d love to. It’d be fun to do something different for a change and it’s rare to have as handsome and charming company around here as this one”, nainen lisäsi ja osoitti Austinia. Beaun komeudesta tai hurmaavuudesta ei sanottu mitään, mutta varmaan se tiesi mitä hän siitä ajatteli. Oli se kaiketi luettavissa siitä hänen vinosta hymystäänkin. Miehelle päätettiin kuitenkin antaa vielä ulospääsy tilanteesta, jos se olikin tarkoittanut jotain ihan muuta. ”And if that’s not what you were asking it’s okay, I don’t mind splitting”, naurahdettiin ja työnnyttiin käsivarsien varassa pystyyn siitä pöytätason päältä notkumasta. ”Though I am pretty good at handing over tools.” Se heitettiin kuin oltaisi lyöty pöytään tarjous, josta olisi täysin järjetöntä kieltäytyä. Kuin työkalujen ojentelu olisi ollut hankalastikin opittava taito.

Oli vähän liiankin helppo tarttua siihen Beaun tarjoamaan hymyyn ja päättää sen varjolla jättää huomiotta kaikki se epävarmuus, jota miehestä varmaan olisi ollut luettavissa, jos olisi halunnut. ”Great”, Eve tokaisi ja seurasi katseellaan, kun mies siirtyi kaivamaan jääkaappia. Se kysyi häneltäkin haluttiinko jotain. ”Wouldn’t mind one of those”, Eve vastasi siihen Beaun olueen viitaten. Mies ottikin hänelle kaapin uumenista yhden samalla kun komensi Austinia laittamaan takaisin ne tavarat, joita se oli kaivanut keittiön kaapeista. Keittiöstä poistuessa ja kerhotalon läpi ulos kävellessä tiedettiin itsekin, ettei tämä ehkä ollut paras mahdollinen idea, muttei oikein voitu itselle mitään. Oliko se muka niin väärin, että hän halusi nähdä Beauta joskus päivänvalossakin? Seksi oli hyvää ja Eve oli siihen enemmän kuin tyytyväinen, mutta ulos auringonvaloon käveleminen tuntui aivan eri tavalla todelliselta. Näistä ajatuksistaan huolimatta Eve piti tiukasti huolen, ettei vaikuttanut liian tuttavalliselta, ettei puhunut ohi suunsa tai antanut katseen harhailla. Kai se halu olla hetken vain ihan normaali ihminen, jonka kanssa saattoi viettää aikaa muutenkin kuin salaa sai hänet tsemppaamaan ja tunkemaan ne aiemmin esiin nousseet epävarmuudet taka-alalle. Vähän aikaa tuntuikin siltä kuin he olisivat olleet ihan ketä tahansa tuttuja: Beau kaivoi sen lupailemansa pyörän esiin varastosta ja Eve viihdytti Austinia sen aikaa. Puhuttiin niitä näitä, kuunneltiin Austinin juttuja ja oltiin jotenkin vain melkein pelottavan luontevasti.

Kovin pitkään sitä hupia ei tietenkään kestänyt, oltiin juuri ehditty asettua tarvittavien työkalujen ja pyörän kanssa aloilleen, korkata oluet ja tehdä tilannearviota tarvittavista korjauksista, kun pari pyörää kaarsi korjaamon pihaan. Liiveistä näki heti, että tulijat olivat omia ja pari kerholaista tulikin heti sisältä paiskaamaan niiden kanssa kättä. Eve oli tosiaan ollut siinä luulossa, että miehet palaisivat vasta myöhemmin ja pienen tovin hän saattoi uskotella itselleen, ettei Levy ollut huomannut häntä, mutta sitten kuului yksinkertainen ”yo, Eve” ja tiedettiin että olisi mentävä. ”I gotta go”, nainen totesi ääneenkin ja vilkaisi Beauta nopeasti, ei oikein tiennyt mitä muuta siihen olisi sanottu. Melkein koskematon olutpullo laskettiin kädestä ja työkalujen liikuttelusta kevyesti tuhraantuneet kädet pyyhittiin shortsien lahkeisiin. ”Hey Austin, you think you can cover for me and make sure Beau has all the right tools to make that bike as good as new? I’d appreciate it”, jututettiin vielä sitä nelivuotiasta, joka ei näyttänyt olevan yhtään kiinnostunut siitä, miksi tai mihin Eve oli menossa, mutta lupasi hyvin itsevarmasti hoitaa tältä jäävät tehtävät. Eve hymyili sille sanoessaan ”thanks” ja kohottautui sitten katsomaan vielä Beuta. Ei oikein osattu lukea kiinnostiko sitä edes yhtään, että hän joutui lähtemään vai ajatteliko se ihan puhtaasti, että niin oli parempi. Varmaan olikin. ”Thanks for letting me tag along. I’ll see you around”, Eve totesi ja heilautti sitten kättään mennessää. Pihan poikki mentiin puolijuoksua, koska tiedettiin, ettei Levy arvostaisi jos joutuisi seisomaan siellä kuin idiootti häntä odottamassa. Mennessään Eve puki hyvin vaivattomasti päälle sen puolen itsestään, joka niihin tilanteisiin sopi. Kun Levy veti hänet melkein omistavasti lähelle kädet vaellellen, Eve kihersi sen korvaan ja antoi sen johdattaa itsensä sisään kerhotalolle, koska niin sweetbuttit vain tekivät.