I'm always moving forward and not looking back

Tamsin pureskeli kuulakärkikynänsä päätä. Hän oli nyt alleviivannut lähestulkoon kokonaisen aukeaman kirjasta What evolution is, piirtänyt sen nurkkaan pienen trilobiitin, jonka ensimmäisestä jalkaparista tuli niin suuri, että se pystyisi tuskin edes liikkumaan, ja torkkunut sivua vasten niin, että oli saanut kuulakärkikynäjäljen otsaansa. Ja siltikään Tamsin ei osannut jatkaa. Hän ei tiennyt, oliko sisäistänyt yhtään mitään ja kertakaikkiaan hänen silmänsä eivät tahtoneet pysyä auki. Kenties pitäisi keksiä jotain muuta? Mutta kun Tamsin ei ollut vähentänyt työtuntejaan laiskotellakseen! Hän laiskotteli, kun Daisy oli kotona, käpertyi johonkin nojatuoliin ja valitteli olevansa väsynyt, vaikka ei olisikaan. Mutta sen tekosyyn avulla ainakin oli helpompi välttää turhanpäiväinen small talk. Tamsin asetti kynän paikkamerkiksi sivulle 113 ja siemaisi kahviaan. Se maistui kamalalta, oli ehtinyt jo haalistua odotellessaan liian kauan juoduksi tulemista.

Tamsin painoi huokausten otsansa käsiinsä. Pikku Hope tuijotteli häntä hieman huolestuneen näköisenä lempipaikaltaan sohvan vierestä. Se tosin luultavasti oli huolissaan lähinnä päivällisestään. Hölmö, tuskin tajusikaan kuinka onnekas oli, ainoana huolenaiheenaan se, että ruoka-ajat toteutuivat säännöllisesti. Eikä kukaan koskaan unohtanut ruokkia koiraa kuitenkaan. Hope pomppasi seisaalleen, kun huomasi Tamsinin katsovan. Hän hymyili sille, vilkaisi kelloa ja nousi lopulta ylös antaakseen pikkuiselle jotain syötävää. Hope tuli tökkimään innoissaan Tamsinin puutunutta jalkaa, hän oli istunut sen päällä, eikä ollut edes jaksanut välittää. Tamsin työnsi täyden ruokakupin Hopen eteen, istui hetkeksi sen viereen lattialle ja hieroi paljaita jalkapohjiaan. Hän nautti yksinäisistä iltapäivistään kahdestaan Hopen kanssa, ja silti hän ei vieläkään lakannut vaivaamasta serkkuaan, joka oli hiukan liian ystävällinen antaessaan hänen yhä oleskella siellä. Mutta ei Tamsin valittanut, tai no, valitti joskus, mutta sehän ei ollut hänen ongelmansa.

Evoluutioteoria ei houkutellut enää pariinsa ollenkaan, joten Tamsin nousi laiskasti lattialta ja nojaili hetken keittiötasoon odotellen inspiraationsa palautumista. Tietenkään se ei totellut juuri sillä hetkellä, inspiraatiot eivät vain toimineet niin. Niinpä Tamsin päätti lopulta keksiä jotain muuta. Olikohan hänellä vielä jokunen katsomaton luontodokumenttikin jäljellä… Matkalla kohti olohuonetta jokin sai hänet kuitenkin pysähtymään Daisyn ateljeen ovella. Daisy sulki oven aina huolella, ja Tamsin oli käynyt huoneessa vain muutamia kertoja, lähinnä Daisyltä salaa. Mutta kun Daisy vietti huoneessa päivät pitkät, totta kai Tamsinia kiinnosti, mitä tämä siellä puuhaili. Ei niin paljon että hän olisi vaivautunut kysymään, mutta silti.

Tamsin raotti ovea ja astui sisään. Huone haisi maalille ja ties mille kemikaaleille, jotka aiheuttivat Tamsinille päänsäryn. Silti hän astui peremmälle ja antoi katseensa vaeltaa maalauksesta toiseen. Niitä oli aseteltu telineille, lattialle ja seinille varmaan ainakin yhden pienen taidenäyttelyn verran. Eikä Tamsin ymmärtänyt, miksei toinen vaikka yrittänyt perustaa sitä taidenäyttelyä. Jos hän tiesi taiteesta mitään, Daisy oli aika hyvä. Tamsin astui peremmälle varoen. Daisy tuskin tykkäisi, jos tietäisi, että hän kävi siellä salaa.
Sitten hän tunsi jonkin pienen vilahtavan hänen jalkojensa ohitse.

”Hope!” hän älähti ja astui koiran, joka oli jo tekemässä lähempää tuttavuutta maalaustarvikkeiden kanssa, perään. Tamsin kuitenkin horjahti lattialla lojuvaan tavarakasaan ja otti tukea lähimmästä pöydästä onnistuen samalla kaatamaan hontelon lasimaljakon, aivan liian täynnä erikokoisia pensseleitä, suteja, siveltimiä tai mitä ikinä lienivätkään. Ja mihin? Ei Tamsinin tuurilla ainakaan pöydälle, josta ne olisi voinut siististi kerätä takaisin paikoilleen. Sen sijaan Daisy oli jättänyt yhden maalauksistaan pöydälle kuivumaan, eikä Tamsin voinut olla kiroamatta keräillessaan siveltimet. Pensselikatastrofi oli saanut keskikohdan maalipinnan leviämään yhdeksi sotkuksi, joka ei taatusti jäisi Daisyltä huomaamatta. Voi helvetti, hienoa, kertakaikkiaan loistavaa. Varmasti Daisy oli pitänyt siitä maalauksesta aivan erityisesti. Oli parempi lähteä maanpakoon, ennen kuin tämä yrittäisi tappaa hänet…

Tamsin ei keksinyt kuin yhden vaihtoehdon. Hän tarttui maalaukseen, hätisteli Hopen ateljeesta, sulki oven huolella ja lähti suoraa päätä keittiöön. Tamsin kiipesi keittiötason päälle seisomaan ja työnsi maalauksen ylähyllyjen päälle. Sieltä kukaan ei ainakaan tulisi sitä vahingossa löytäneeksi. Sitten hän palasi kirjojensa pariin. Tietenkään Tamsin ei osannut enää keskittyä, mutta hän pakotti itsensä lukemaan eteenpäin yrittäen unohtaa tuhotun maalauksen, joka sai hänen sydämensä vähän väliä hakkaamaan hullun lailla.