Baby this town rips the bones from your back

ootd

Eve oli ollut aika varma, että sen edellislauantaisen jälkeen Beau vetäytyisi entistä kauemmas. Hän ei olisi syyttänyt miestä siitä, koska jälkikäteen ajatellen oma käytös oli ylittänyt aika montakin niistä rajoista, joita itselle oli pyritty kuluneiden vuosien aikana asettamaan. Rajoja jotka koskivat hänen asemaansa sweetbuttina, sitä mitä hän sai vaatia miehiltä, jotka itse saivat halutessaan pyytää häneltä mitä tahansa. Yksinkertaistetusti voisi ajatella, ettei hänen olisi pitänyt vaatia mitään ja silti humalaiselle Beaulle oli tarjoiltu sellainen tunnelatautunut tilitys siitä, miten miehen valinnat vaikuttivat häneen ja miltä se sai hänen olonsa tuntumaan. Se oli noloa ja Eve tiesi, että hänen olisi pitänyt osata käyttäytyä paremmin. Beaun kanssa vain oli välillä vaikea muistaa, missä rajat menivät. Mies oli hämärtänyt niitä entisestään, kun se ei ollut sunnuntaiaamuna luikkinut tiehensä kuten sen olisi kai järjellä ajatellen kuulunut, vaan se oli jäänyt, keittänyt kahvia ja antanut Even olla lähellä, vaikka olihan sen kasvoilta voinut lukea ainakin tusinan verran katumuksen eri sävyjä. Sunnuntainkin jälkeen Eve oli ajatellut, ettei se varmaan enää tulisi, mutta hän oli ollut väärässä. Se oli tullut ja kaiken huipuksi se oli jonkun omituisen päähänpiston vallassa pyytänyt, että hän lähtisi tulevana lauantaina sen mukaan Philadelphiaan.

Pyyntö oli tullut vähintään yllätyksenä, mutta Eve oli luvannut lähteä, tietenkin oli luvannut. Hän ei ollut sanonut yhtään poikkinaista sanaa siihenkään, kun Beau oli kysynyt voisiko noukkia hänet mukaan jostain muualta kuin kerholta. Se oli ainut järkevä tapa, Eve olisi pitänyt miestä ihan hulluna, jos se olisi kirkkaassa päivänvalossa napannut hänet kerholta autoonsa, kun tarkoitus oli olla poissa pidempään kuin muutaman tunnin verran. Lyhyet visiitit hänen huoneeseensa menivät ihmisiltä helposti ohi, mutta tätä kukaan tuskin olisi pitänyt sattumana. Niinpä Eve oli sinä lauantaina heittänyt pieneen putkikassiin jotain tavaroita, joita oletti heidän pienen roadtrippinsa aikana tarvitsevansa ja raahautunut odottelemaan sen yhden delin lähistölle, jossa hän välillä teki vuoroja. Beaun mustaa avolavaa ei ollut vaikea tunnistaa: Eve oli nähnyt sen korjaamolla tuhat kertaa, joten kun se ajoi jalkakäytävän laitaan, nainen uskalsi epäröimättä avata oven ja hypätä kyytiin. Tervehdyksen sijaan saatiin heti ensimmäisenä tieto odottavasta kahvista, mikä pisti pienen hymyn kareilemaan naisen huulilla ”Thanks, that’s very thoughtful of you”, nainen hengähti päästyään sisään – niin lyhyelle naiselle niin korkeaan autoon kiipeäminen kävi melkein jo haasteesta. Hän survoi laukkunsa luontevasti penkin takana olevaan tilaan ja tarttui sitten vielä mukavan lämpöiseen kahvikuppiin.

”So”, Eve aloitti, kun oli ottanut pienen huikan kahvistaan ja asennoitunut oikealla tavalla siihen, että oli nyt tosiaan Beaun autossa. ”Do you wanna fill me in on our travel plan or..?” hän kysyi ja katsahti miehen puoleen. Vatsanpohjassa lepatti perhosia kun sitä tilannetta edes mietti, mutta Eve kielsi itseään miettimästä liikaa. Beau oli pyytänyt hänet mukaan koska kaipasi seuraa, ei siihen pitäisi sen enempää lukea.

Suoraan sanottuna Eve oli aika kiitollinen, kun Beau ei jäänyt tuijottelemaan häntä ja odottamaan mitään merkkiä ennen kuin ohjasi auton takaisin tien päälle. Olisi ollut turhan omituista nököttää siinä sen pelkääjänpaikalla ihan vain katseltavana; tuntui paljon luontevammalta että matka jatkui heti, kun hänet oli saatu kyytiin ja hän sai itse kaikessa rauhassa hakea tavaroilleen paikan ja piiloutua sen kahvikupin taakse. ”Not really”, nainen myönsi siihen aamupala-asiaan ja esitti vastakysymyksen: ”Did you?” Hänen aamupalansyömisensä riippuivat aina vähän siitä, mitä kerholla sattui olemaan ja oliko jaksanut käydä kaupassa. Nyt ei oltu jaksettu, joten herätessä oltiin nautittu jääkaappiin unohtuneen jogurtin jämät ja siinä se. Kahvi oli joka tapauksessa Evelle se aamun tärkein eväs.

Matkasuunnitelma kuulosti tarpeeksi yksinkertaiselta, joten Eve otti sen vastaan hyväksyvästi mumisten. ”Sounds good”, hän totesi ihan ääneenkin siinä vaiheessa, kun mies kuvaili parin tunnin ajomatkaa ja lupasi, että voitaisiin napata jotain ruokaa välillä. Se tuntui niin arkiselta että melkein huimasi, mutta Eve päätti hämmentymisen sijaan vain nauttia tilanteeesta. Hän huokaisi syvään rentouttaessaan hartiensa ja painuessaan paremmin auton sopivan tukevaa ja kuitenkin pehmeää penkkiä vasten. ”So who is this guy anyway? You were pretty vague about everything when you asked me to join you”, nainen kysyi ja vilkaisi Beauta ohimenen. ”You went to college together, right?” hän muisteli ja puraisi mietteliäänä huultaan pohtiessaan, miten sellainen ihmissuhde sopi yhteen Beaun nykyisyyden kanssa. Ja ennen kaikkea, miten hän siihen sopisi. ”Did you tell him I was coming?” Eve tiedustelikin varsin kasuaalisti, ei niinkään sillä ajatuksella oliko Beau kuuluttanut hänen olemassaoloaan vaan ihan vain informaation vuoksi. ”What I mean is… Who am I in this picture, fill me in, okay?” hän pyysi, pyyhki rennosti nutturalta karanneita hiuksia korvansa taakse. Tuntui aika olennaiselta kuulla, mitä Beau oli hänestä sanonut. Tai edes itsestään. Tuskinpa ainakaan totuutta, sen opiskelukaverit olisivat voineet ihmetellä jos se olisi ilmoittanut ottavansa moottoripyöräkerhonsa sweetbuttin mukaansa muuttoavuksi. Ja mitä ne nyt ylipäätään Beaun elämästä tai sen uusioperheestä tiesivät? Eve ei halunnut vahingossa pilata Beaulta mitään.

Kun se sanoi Maxin nimen sillä tavalla kysyvään sävyyn, Eve tyytyi vain nyökkäämään ja ynähtämään myöntävästi. Kenestä muustakaan hän olisi puhunut? Veikkaus opiskelijakaveruudesta osui oikeaa ja kohta saatiin kuulla tarkemminkin Maxin nykyisestä ammatista sekä sen vaimosta. ”Oh so a reporter and a preschool teacher, very idyllic”, Eve pohti ääneen. Maxin ja Heatherin elämä kuulosti, noh, vähintäänkin kaukaiselta heidän elämäänsä verrattuna. Hänen ja Beaun, tai edes Beaun ja Ninan. Joku muu olisi voinut vähän jännittääkin sellaista tapaamista, mutta Eve ei ollut erityisen huolissaan. Tuskin Beau olisi ottanut häntä mukaansa, jos olisi ajatellut etteivät he tulisi toimeen. Lähinnä hän kaipasi pientä briiffausta siitä, mitä oli luvassa. Oletettavasti pariskunta ei tenttaisi häntä henkihieveriin muuttolaatikoiden kantamisen ohessa, mutta oli kai siihenkin ihan hyvä varautua.

Eve kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi, kun Beau sanoi maininneensa hänet. Kun se käski olla huolehtimatta, hän vilkaisi kahvikuppiin käsissään, muttei sanonut heti mitään. Jotain tämän suuntaista hän oli toki odottanutkin ja se oli ihan ok. Kahvista juotiin pitkä kulaus ja sillä välin Beau ehti ehdottaa, ettei kerhosta puhuttaisi paljon tai mieluummin ollenkaan. Eve tiesi, että sen oli pidettävä katseensa liikenteessä, muttei silti voinut olla vilkaisematta sen suuntaan ennen kuin vastasi: ”Okay, let’s not.” Ei se häntä haitannut, olisi voinut olla hyvin kiusallista selittää kahdelle täysin tuntemattomalle ihmiselle, mikä hänen oma roolinsa siinä kerhossa oikein oli. Jotenkin tuntui, ettei esikouluopettajan kanssa olisi syntynyt kovin luontevaa keskustelua siitä, miten hän itse piti katon päänsä päällä makaamalla kokonaisen moottoripyöräkerhon kanssa. ”What do they think you do?” Eve kysyi aivan kuin olisi ollut täysin luonnollista, etteivät Beaun nuoruudenystävät tienneet niin isosta osasta sen elämää. Kerho oli parhaimmillaan ja pahimmillaan hyvin kokonaisvaltainen määrittäjä kaikkien siihen sotkeutuneiden arjessa, oli ihmeellistä, jos Beau oli onnistunut piilottamaan sen kokonaan. ”You don’t see each other that often, huh?” nainen järkeili, kun se tuntui ainoalta mahdolliselta selitykseltä siihen, miten ne eivät muka tienneet kerhosta. ”What about.. you know”, hän aloitti, muttei sitten osannut muotoilla sitä järkevästi loppuun. Olisi tuntunut vähän tökeröltä kysyä suoraan tiesivätkö ne Ninasta ja Austinista, kun melkein saattoi arvata, etteivät voineet tietää, kun Eve kerran oli tervetullut tälle retkelle. ”I’m totally cool with this by the way, only reason I’m asking this much is because I don’t wanna say anything that puts you in an awkward position. Being someone else for few days sounds refreshing as fuck. I have nothing against that.”

Beau ei sanonut suoraan, että olisi mieluusti ottanut sen idyllin valkoisine aitoineen kaikkineen itselleen, mutta jotenkin siitä vain kuuli. Ja kai Eve heidän aiempien keskustelujensakin pohjalta tiesi, että se oli haaveillut ihan toisesta elämästä, haaveili vieläkin. Hän oli silti vähän huojentunut kuullessaan, ettei Beau ollut kehitellyt itselleen mitään kokonaan uutta persoonaa ja elämää, jättänyt vain pois jotain sellaisia osia, joiden sovittaminen keskusteluihin ystävien kanssa olisi ollut hankalaa. Kaipa järjestäytynyttä rikollisuutta saattoi pitää sellaisena asiana, samoin ilmeisesti niistä piireistä löydettyä tyttöystävää ja sen poikaa. ”That must have been rough, seeing your friends continue studying when you couldn’t”, Eve sanoi myötätuntoisesti. Hän oli jättänyt kaikki ystävänsä taakse sinä iltana, kun äiti oli kuollut, eikä sen jälkeen oltu juuri katsottu taakse. Ei ollut tarvinnut nähdä niitä ihmisiä, jotka olivat jatkaneet elämäänsä. Olisi se voinut olla terveellistäkin, ehkä silloin olisi itsekin tehnyt itselleen jotain eikä olisi nyt siinä, mutta niin se nyt vain oli mennyt. ”Working at the garage, no club, got it”, nainen varmisti ja näytti miehelle peukkua sen merkiksi, että pystyisi pitämään kiinni tästä pienestä yksityiskohdasta. Sen seuraavan.. No sen hän oikeastaan unohtaisi aivan mielellään. ”Everybody fakes something, that’s how we survive”, Eve kuittasi melkein liian helposti. Hänellä ei ollut varaa lähteä moralisoimaan ketään valkoisista valheista, Ninalla ilmeisesti oli, mutta sen täytyikin olla jollain tapaa paljon häntä parempi ihminen.

”It would be tempting to be a whole new person, but I should probably keep it simple”, Eve pohti, tuijotteli vähän hajamielisesti ulos auton ikkunasta. Kahvikuppi unohtui hetkeksi huulille, kun hän mietti mitä olisi väittänyt olevansa, jos olisi voinut heittää ihan mitä tahansa. Oli vähän hassua, miten hän ei oikein edes osannut osoittaa itselleen jotain haaveammattia. ”Don’t wanna get you into trouble by claiming I’m an astronaut and getting caught lying”, hän virnisti kupin reunaa vasten. Max ja Heather olivat tuskin mitään eilisen teeren poikia, kai ne koulutettuina ihmisinä huomaisivat, jos hän valehtelisi niille päin naamaa. ”I have a pretty impressive CV, but I’ll clean it up a little for everybody’s sake. Let’s just say I work as a waitress in your favorite diner and I just wouldn’t stop giving you free coffee refils before you finally asked me out”, Eve maalaili huolettomasti. Ajatus sellaisesta todellisuudesta oli melko hurmaava, sopivan kaukana totuudesta, mutta kuitenkin helppo kuvitella. ”If I actually was your waitress you would have asked me out, right?” hän tiukkasi mieheltä leikkisästi, rypisti kulmiaan sen näköisenä, ettei hyväksyisi kieltävää vastausta. Kahvi siirrettiin oikeaan käteen ja vasemmalla kurkotettiin sipaisemaan kevyesti Beaun poskea, ei häiritsevästi, mutta ihan vain siitä ilosta, että se oli siinä ja sen kanssa voitiin hetken aikaa leikkiä, että elämä oli erilaista kuin se oikeasti oli.

”Amen to that”, Eve totesi ykskantaan ja nosti kuppiaan ikään kuin maljaksi. Sekin oli jotain, mitä heillä oli yhteistä, se omien asioiden ryssiminen. Ei kukaan ollut Evenkään ohimolla asetta pitänyt siinä vaiheessa, kun hän oli päättänyt jättää koulun kesken. Toki pakeneminen oli tuntunut silloin ainoalta luontevalta vaihtoehdolta, mutta jälkikäteen ajatellen olisi ehkä voinut tehdä muutakin. Huonot valinnat olivat jotain, mitä usein tehtiin sen enempää ajattelematta ja pienessä tai vähän suuremmassakin paniikissa. Sitä paitsi he olivat molemmat olleet nuoria tehdessään niitä virheitä, jälkiviisastelu oli ihan liian helppoa ja ihan liian kipeää.

”Thanks, but you’re not the one I’m trying to reassure here”, sille naurahdettiin hyväntuulisesti. Tarjoilijuus sitten taas ei oikeastaan ollut edes vale, Evehän oli tehnyt niitä hommia niin kauan kuin muisti. Jo ihan muksuna oltiin käyty äidin työpaikoilla ja autettu sitä milloin minkäkin kanssa ja viime vuosina kahvinkaatamisesta oli muodostunut mieleisempi tapa tienata kuin kameran edessä naimisesta tai mistään muustakaan, mitä Eve oli nuorempana tehnyt. Beau huomautti hänen söpössä tarinassaan olevan pienen aukon ja Eve pyöräytti sille silmiään. ”Well jeez, maybe I brought you pie then, who knows”, hän täydensi tarinaansa ja puisteli huvittuneena päätään. ”The main point is me bringing you the refills, not the refills themselves”, sille huomautettiin kuin se olisi ollut ihan pahvi, kun ei ymmärtänyt hänen kauniin tarinansa pääpointtia.

Even sormenpäät sipaisivat ohimennen Beaun alahuulta, kun se vilkaisi hänen suuntaansa. Se väitti ettei välttämättä olisi uskaltanut pyytää häntä ulos, mutta Eve pudisti pienesti päätään ja hymyili sille varmasti. ”You would have”, hän totesi ja uskoi sanoihinsa ihan täysin. Beau oli uskaltanut tulla hänen luokseen nyt, kun se oli helvetin huono idea ja voisi lopulta johtaa vain hankaluuksiin, kyllä se olisi uskaltanut sellaisessakin maailmassa, jossa he olisivat molemmat olleet vapaita tekemään mitä ikinä halusivat. ”And if you didn’t, I would have done it myself”, Eve lupasi, kun Beau hiljensi auton vauhtia ja parkkeerasi sen lopulta sen talon kohdalle, jonka edessä oli muuttoauto ja kasapäin laatikoita matkalla auton sisuksiin. Eve nappasi vielä yhden huikan melkein kokonaan juodusta kahvistaan ja työnsi mukin sitten takaisin siihen kupinpitimeen, mistä oli sen alkujaan poiminut. ”Are those Max and Heather?” hän kysyi irrottaessaan turvavyötään ja äkätessään talon portaista naisen ja miehen, jotka näyttivät sopivan täydellisesti siihen ympäröivään postikorttimaisemaan. Hänen ei oikeastaan tarvinnut edes odottaa Beaun vastausta, kun portaissa ollut mies jo heilautti kättään heidän suuntaansa, oletettavasti tunnistettuaan Beaun auton. Pian Eve olikin jo hypännyt ulos avolavan ovesta ja päätynyt päistikkaa esiteltäväksi pariskunnalle, joka oli tullut heitä autolle vastaan.

Välittikö Eve oikeasti siitä keksimästään tarinasta tipan tippaa? Ei tietenkään. Hän puhui lähinnä lämpimikseen, osin koska oli hauska teeskennellä, että heillä olisi voinut olla niinkin viaton ja ällöromanttinen tarina, osin koska halusi pitää huoletonta keskustelua yllä. Kun Beau lupasi, että olisi varmasti ainakin piiraan voimalla pyytänyt häntä ulos, Eve tyrskähti, saattoi mutista huulipielestään jotain miehistä ja niiden ruokahalusta. Miehen ajatusleikki sai naisen vain kallistamaan päätään. ”Didn’t we already accomplish that I’m either a freak or a nerd myself?” Eve hymisi huvittuneena palaten ajatuksissaan siihen iltaan, kun Beau oli ilmestynyt hänen ovelleen syntymäpäiväkakun ja skumppapullon kanssa. Siitä ei ollut kahta kuukauttakaan, mutta aika tuntui ikuisuudelta. ”Not even in another life, in this one”, hän lisäsi vielä, ikään kuin sillä olisi ollut paljonkin merkitystä. ”But maybe you’re right, perhaps I only like you because of your bad boy image”, sitä kiusattiin hellästi. Ihan kuin Beaulla olisi mitään sellaista imagoa ollut.

Esittäytyminen tapahtui varsin eleettömästi ja orgaanisesti: Beau osoitti hänen suuntaansa, mainitsi hänen nimensä ja Eve sai kätellä vuorollaan sekä Heatherin että Maxin. Nekin sanoivat vielä ystävällisesti omat nimensä, vaikka olisi kai ollut aika outoa, jos Eve ei olisi tähän mennessä niitä tiennyt, kun oli kuitenkin saapunut juuri niiden muuttoavuksi. Kun muodollisuudet oli hoidettu, Heather – joka vaikutti heti ensisilmäyksellä juuri niin herttaiselta kuin vain lastentarhaopettajalta saattoi odottaa – kiitteli heitä avusta, selitti jotain siitä, miten muuttoauto oli tilattu hyvissä ajoin etukäteen eikä oltu tajuttu, miten paljon sitä tavaraa oikein oli. Eve vilkaisi sitä puoliksi pakattua muuttoautoa ja yritti kuvitella, millaista elämä olisi, jos omistaisi niin paljon tavaroita, että saisi tuollaisen täyteen. Lapsenakin oli muutettu niin paljon, että koko omaisuus oli yleensä aina mahtunut henkilöauton tavaratilaan, eikä nykyään ollut sen enempää. ”I don’t know where all this stuff come’s from man” Max henkäisi Beaulle ja taisi katsoa vaimoaan vähän siihen malliin, että yritti vihjata enemmistön romusta kuuluvan tuolle.

Kuului se tavarapaljous sitten kenelle tahansa, pian päästiin jo itse asiaan eli nostelemaan Beaun auton lavalle niitä yksilöitä, jotka pariskunta oli ilmeisesti heitä ajatellen kantanut siihen jalkakäytävälle. ”I still have something inside, mind giving me a hand, Eve?” Heather kysyi, kun miehet kampesivat lavalle jotain isompaa. Kun omalle panokselle ei siinäkään näyttänyt olevan tarvetta, Eve veti kasvoilleen ystävällisen hymyn ja nyökkäsi: ”Sure.” Hän seurasi naista kuuliaisesti kiviportaat ylös ja sisään asuntoon, joka oli tyhjänäkin paljon viihtyisämpi kuin mikään, missä Eve oli koskaan asunut. ”You have a beautiful home”, hän kehui jäädessään katselemaan ympärilleen, kun Heather kasasi niitä tavaroita, joita heidän oli määrä seuraavaksi viedä ulos. ”Wait ’till you see the one in Philly, it’s amazing. I was super picky when we were house hunting, Max almost lost his mind, but it’s totally worth it”, Heather hehkui työntäessään yhden kevyehkän laatikon Even käsivarsille ja tarttuessaan sitten itse toiseen ennen kuin he lähtivät suuntaamaan takaisin ulos.

Hyvällä tavalla outo oli jotain, joksi Eve tuskin olisi viidentoista ikävuoden rajapyykin ohitettuaan itse kutsunut itseään, mutta Beaun huulilta se otettiin kohteliaisuutena. Kai se tarkoitti, että hän oli jotenkin kiinnostava tai erilainen kuin muut. Eve lähtökohtaisesti vieroksuikin ajatusta, että pitäisi olla jotenkin ’erilainen kuin muut tytöt’ voidakseen olla kiinnostava, mutta jotenkin vain oletettiin, ettei Beau ihan sitäkään tarkoittanut. ”The best kind”, Eve myötäili ja kuunteli sitten pieni virne huulillaan Beaun tarinan kouluajoistaan. ”Aren’t you fancy”, hän nauroi, kun Beau kertoi päätyneensä joskus musikaalin päärooliin ja saaneensa siitä lisää katu-uskottavuutta. ”I wanna hear you sing sometime, you must be good if they wanted you in the lead”, vaadittiin vielä kepeästi, vaikka pidettiin aika epätodennäköisenä, että päästäisiin koskaan oikeasti kuuleman mitään konsertteja. Kunhan nyt vain pyydettiin sen enempää asiaa ajattelematta.

Sisältä raahatusta laatikosta luovuttiin ihan mieluusti heti, kun päästiin takaisin auton luokse. Tavarat olivat selvästi alkaneet jo hyvää tahtia löytää paikkansa, mutta Eve ei vain päässyt yli siitä, miten paljon sitä kaikkea oli. Miten kukaan saattoi omistaa niin paljon asioita? Mihin sitä kaikkea tarvitsi? ”Are you from there originally?” Eve kysyi Maxilta, kun Beau vihjasi, että mies oli vannonut ettei palaisi sinne. Se vastasi myöntävästi ennen kuin kuittaili Beaulle LA:sta. Eve kohotti hieman kulmiaan, yritti kuvitella miehen länsirannikolle ja tavallaan onnistuikin siinä. Sellainen elämä olisi voinut sopia Beaulle, vaikka se varmaan olisikin ollut ihan jotain muuta kuin sen nykyinen. Tai ehkä juuri siksi. ”LA, huh?” Eve kysyi ja tönäisi miestä hellästi käsivarteen. ”It’s not too late, if these guys can go back to Pennsylvania, you can get to LA”, hän vakuutteli, avasi löystyneen nutturansa ja veti sen paremmin kasaan. Kerhotodellisuudessa toiselle puolella maata muuttaminen oli kaukainen ellei mahdoton ajatus, mutta hehän elivät nyt mielikuvitustodellisuudessa, jossa ei ollut kerhoa tai mitään siihen liittyviä rajoitteita.

Pienen sivupoluille lähtemisen jälkeen Heather palasi siihen Beaun alkuperäiseen kysymykseen.”Max got an offer he could not refuse and to be honest I’m kinda done with New York”, Heather myönsi ja irvisti melkein anteeksipyytävästi. ”I mean, we’ve lived here for ages and this is not the place I wanna raise my kids, so this is as good time as any to leave”, se jatkoi ja vilkaisia Maxia. Eve aavisteli, että lastenhankinta oli varmaan ollut niillä jonkinlaisena keskustelunaiheena viime aikoina, eikä se kai ollut ihmekään, jos ne olivat käyneet koulunsa samaan aikaan Beaun kanssa, olivathan ne kai juuri parhaassa perheenlisäysiässä vakiintuvine työpaikkoineen kaikkineen. ”I get that”, Eve totesi ja nojasi selkäänsä avolavan laitaa vasten. ”I wouldn’t mind living somewhere else either. New York is so… hectic.”