Like a brother

Rian ei ollut täysin varma siitä, miksi oli antanut isänsä raahata hänet mukaansa vanhojen venäläisten ryyppyjuhliin. Poika ei varsinaisesti kokenut olevansa aivan sellaisessa seurassa missä normaalisti viihtyi, ja minne tahansa hän nyt katsoi, näki nuorempi Kadnikov vain setiä jotka olisivat voineet olla ikänsä puolesta hänen isiään. Oli pyyleviä ja nauravia miehiä, tummasilmäisiä ja jäyhiä miehiä, ja sellaisia joita ei tehnyt mieli liikaa tuijottaa. Suuri osa paikallaolijoista lieni rikollistaustaista väkeä, mikä ei sekään synnyttänyt yhteenkuuluvuutta, Rian kun itse eli aika normaalia rikkaan nuoren miehen elämää. Siinä seurueessa hän tunsi olevansa pikkupoika polvihousuissaan. Siis kuvainnollisesti, Rianille ei ollut jaloissa polvihousuja vaan mustat puvunhousut, ylävartaloa taas peitti valkoinen kauluspaita ja tumma liivi, mutta sekään ei olisi voinut olla kauempana hänen normaalista vaatetuksestaan. Jos hän ei ollut pikkupoika, niin kuoropoika.

Häntä puhuteltiin aina välillä kun joku huomasi yhdistää hänet isäänsä ja jutusteli kohteliaisuuttaan, tai nauroi miten niin isolla miehellä saattoi olla niin pieni poika - hän oli oikeasti kuullut saman jutun illan aikana jo ainakin kolmesti. Rian ei edes ollut pieni. Hänen hymynsä alkoi käydä väkinäisemmäksi ja katseensa julmistua mitä pidemmälle ilta kului, ja jos hän olisikin halunnutkin karata kotiin itkemään setämiesten pilkkaa, ei hän enää tiennyt missä humaltunut isä viiletti.

Rianin isä oli varmasti halunnut piristää poikaansa, ja siksi Rian oli nyt täällä. Koska hän ei ollut voinut sanoa ei, koska silloin hän olisi ollut juuri sellainen masentunut ja rikkimennyt poika, jollaiseksi hänen isänsä pelkäsi Rianin muuttuneen. Hän oli lupautunut vanhojen venäläisten ryyppyjuhliin syyllisyydestä. Ehkä hän nykyisin oli vihaisempi ja äkkipikaisempi kuin yleensä, ja kenties hän vietti enemmän aikaa itsekseen. Ei se ollut hänen perheensä syy. Hänellä oli kaikki ihan hyvin.

Rian vilkaisi meluista huonetta välinpitämättömästi, katse ei tarkentunut mihinkään tai keneenkään, vaan pyyhkäisi samojen äänekkäiden setien yli tyhjästi. Hän nojasi seinään ja joi juomaansa, enää Rian ei edes muistanut monestko se oli, mutta varmasti hän oli selvempi kuin kukaan kymmenen metrin säteellä. Edes musiikki ei tuonut toivottua iloa, sillä kaiuttimista pauhasi jatkuvalla syötöllä ilomieliset venäläiset tanhusävelmät, joka herätti kansallisromantiikan sykkeen humalaisiin päihin ja sai aina jonkun veijarin heittämään pienen tanssisoolon. Rian puolestaan tahtoi heittää itsensä alas parvekkeelta. Hän vilkaisi silloin tällöin kelloa kännykkänsä näytöltä, mutta yritti muutoin näyttää edes etäisen inspiroituneelta juhlijalta. Rianin panosti edellämainittuun valheeseen juomalla lisää.

Iloisten setien letkajenkka tanssi parhaillaan hänen ohitseen, kun vaalea poika huomasi jotain hätkähdyttävää. Joku, jonka ikä alkoi varmaan kakkosella eikä nelosella, seisoskeli baaritiskin lähistöllä. Nuori ihminen. Ja vaikka Rian yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, loisti hänen katseestaan varmaan helpotus ja ilo, joka oli melkein liian intiimiä suoda jollekin aivan ventovieraalle, joka kaikenlisäksi tuijotti Riania nyt itsekin. Tummatukkainen nuorimies alkoi kävellä kohti ja Rian suoristi ryhtiään, hymyili vähän eli siristi silmiään. "Samat sanat", hän totesi ja otti vastaan toverillisen läimäisyn, eikä esimerkiksi yrittänyt väistää kuin olisi ehkä normaalisti estyneenä itsenään tehnyt. Hän hädintuskin ymmärsi mitä nuori mies hänelle paksulla venäjällään puhui, mutta luojan tähden Rian ei aikonut päästää toista tiehensä nyt kun oli tämän löytänyt.

"Sori, minun venäjä on vähän huono", vaaleatukkainen sanoi kielellä jota tuskin koskaan käytti, ja sellaisella ääntämisellä joka sai hänen venäläiset sukulaisensa kierimään haudoissaan. "Olen Kadnikov. Rian." Hän seurasi mukisematta uutta ystäväänsä baaritiskille ja kulautti edellisen juomansa sisuksiinsa. "Entä sinä?" Ei sillä, että Rian edes piti tarkkaa kirjaa New Yorkin venäläissuvuista, hyvä jos muisti kumminsa nimen.

"Mitä jos otetaan juomat ja mennään parvekkeelle? Tämä musiikki tekee minut hulluksi", poika virnisti ja osoitti vastakkaista seinää peittäviä valtavia ikkunoita. Niiden ja raskaiden verhojen lomassa oli myös ovi parvekkeelle, jossa oli varsin huikeat näköalat. Ja ennenkaikkea se oli tyhjä tanssivista miehistä. Oikeastaan edes vastausta odottamatta Rian jo lappasi pienelle ruualle tarkoitetulle tarjottimelle rivin julmanmakuisia shotteja.

Medved? Rianin katse käväisi yllättyneenä tummatukkaisen pojan kasvoissa, joista hän nyt etsi tuttuja piirteitä. Hän ei tiennyt miten yleinen sukunimi Medved oli, mutta hän oli aika varma siitä että se oli myös hänen kumminsa nimi. Tai jotain sinne päin. Rianin isä kutsui ystäväänsä aina Slavaksi, ja mies oli niin tuttu näky hänen isänsä toimistossa, että hänen olemassaoloonsa oli jo aika turtunut. Ja vaikka juro ukkeli vieraili heillä usein, Rian itse ei puhunut Stanislaville juuri koskaan. Rian ei ollut ihan varma kuvitteliko asian tai oliko Stanislav kaikille samanlainen, mutta mies tuntui inhoavan häntä, oli aina inhonnut. Ehkä Rian oli tehnyt taaperona jotain anteeksiantamatonta.

Hän hymyili kiitollisena kun uusi ystävä vaihtoi kieltä englantiin. Ei sillä, kyllä Rianin päähän oli pamputettu venäjää jo vauvaikäisestä, mutta sen puhuminen tuntui hänestä aina kömpelöltä. "Saat anteeksi tämän kerran", virnisti poika toisen pahoiteltua sukutietämystään, ja astui ulos parvekkeelle viilenevään iltaan. Hän laski kantamansa tarjottimen parvekkeen nurkkaan ja otti vastaan tummatukan tarjoaman savukkeen. Parvekkeella ei ollut pöytiä, vaan se oli ilmeisesti tarkoitettu juurikin hapen haukkaamiseen ja maisemien ihailuun, täten se oli siis juuri sopiva kahdelle kansaansa pakenevalle nuorukaiselle. Hän istui alas ja nojasi selkänsä kaiteeseen.

"Täällä mä olen syntynyt, mutta mun äiti on kanadalainen ja isän suku on umpivenäläistä siitä huolimatta, että mun sukupuun ensimmäiset oikeasti Venäjällä asuneet on mun isoisovanhemmat", virnisti poika ja puhalsi savua suustaan. "Sä et tainnut vielä sanoa sun nimeä?" Häntä myös häiritsi yhä se Medved tai Midget tai mikä ikinä. Rian yritti olla tuijottamatta toisen kasvoja liikaa, vaan yritti analysoida poikaa luontevasti, vaikka nouseva humalatila tekikin siitä haastavaa. Mutta ehkä hän samalla sai vähän anteeksi, kaikkihan tuijottivat humalassa. Toveri oli tummatukkainen kuten kummikin, mutta hänellä oli sata kertaa ystävällisempi ilme ja olemus ja kasvot ja silmät. Ehkä heissä oli jotain pientä samaa. Kummatkin olivat ainakin pitkiä.

"Onko sun sedän nimi Stanislav? Mietin vaan kun se voisi olla ehkä mun kummisetä", Rian kysyi silmiään siristäen. Hän napautti tupakkaansa parvekkeen lattiaan.

Rian tuijotti toista pitkään, kun tämä kertoi viimein nimensä. Chernikov. Vaikka Rian ei ollut aito ja alkuperäinen venäläinen, kuulosti nimi hänenkin korvaansa sukunimeltä. Vai oliko häneltä mennyt jotain ohi. Pojan venäjä oli aika paksua ja Rianin kielipää oli vähän heikko ja hän oli humalassakin. Hän etsi kummastukseensa lasin käteensä ja joi ensimmäisen shottinsa. Pahaa.

"Ai, aika jännää", Rian hymyili aidosti, ei hän ollut suunnitellut löytävänsä pappajuhlista itselleen kivaa melkein-serkkua. Eikä hän olisi ikipäivänä uskonut että Stanislavilla oli hauska sukulaispoika. Hauskuus ja Stanislav eivät nimittäin kuuluneet samaan lauseeseen. "Mun isä ja Stanislav on hyviä ystäviä ja sitten mun isä sai hyvän idean yhtäkkiä kastaa minut ja mun kaksoissiskon ortodokseiksi- älä kysy miksi koska en tiedä, suostuin vain koska sain paljon lahjoja-, ja Stanislavista tuli kummisetäni. Emme ole silti kovin läheisiä." Rian hymyili viimeisen lauseen kohdalla hieman vaikeasti, mutta missään nimessä hän ei aikonut puhua Chernikoville pahaa sedästään. Ja eihän Stanislav niin kauhea ollut. "Se lähettää joskus lahjoja."

Tuulenpuuska työnsi Rianin hiukset pystyyn ja nappasi pojan löyhästi pitelemän tupakanpätkän mukaansa. Hän katsoi hetken sen perään, mutta heikosti hohtava tulipää tippui alas pimeään ja katosi näkyvistä. Kuulosti myös siltä että sisällä alettiin oikeasti laulaa, matala bassoääni hoilasi isänmaallista veisua. "Siis onko sun nimi Chernikov Medved?" Rian viimein kysyi, kun kaatoi toisenkin shotin kurkkuunsa hieman irvistellen. Toveri oli puhunut aiemmin jotain sukunimistä, mutta Rianille piti toistaa oma nimi vähintään viisi kertaa, jos tahtoi että poika muistaisi sen. Ei sillä että häntä nauratti tai erikoisemmin kummeksutti toisen nimi, olihan hän itsekin Rian, joten poika yritti näyttää ymmärtäväiseltä.

Rian tunsi että oli tehnyt itsestään typeryksen, kun Chernikov tuijotti häntä kummastuneena ja ehkä vähän tyhjästi hetken, ja facepalmasi hänelle nauraen. Vaaleamman pojan silmät levisivät suuremmiksi ja suu vääntyi viattomaan hymyyn, sellaiseen jonka hän teki kun oli tehnyt väärin eikä halunnut rangaistusta. Sellaisen, joka sanoi että kyllä olen hieman tollo, mutta mukava tollo.

Kazimir. Kaz. Nimi kuulosti siltä, että hän oli kuullut sen hetkeä aikaisemmin, mutta jota Rian ei olisi ikimaailmassa itse muistanut jos hänen olisi pitänyt pähkäillä itsensä pinteestä. "Ai. Aivan", Rian totesi ja hautasi puolestaan itse kasvonsa käsiinsä. "Anna anteeksi, mä en tiedä olenko kuuro vai pelkästään tyhmä", poika sopersi sormiensa lomasta. Kaz ei onneksi näyttänyt panneen pahakseen, itse asiassa poika kohteli häntä hyvin lempeästi. Taas tilanne jota Rian ei voinut olla vertaamatta vastaaviin Stanislavin kanssa, jotka eivät päätyisi yhtä hyvin.

"Joo tietenki, ystäviä ei voi koskaan olla liikaa!" Rian lupautui juhlallisesti, ääni yhä aavistuksen liian korkeana. "Eikä sukulaisia, koska niitä mulla ei oikeasti ole täällä yhtään." Poika kavoi kännykkänsä taskustaan ja naputteli uuden yhteystiedon - hänen sormensa liikkuivat kömpelömmin kuin vielä sisällä ollessa, joten shotit alkoivat vaikuttaa -, ja pohdittuaan hetken missä asussa toisen nimi ylipäätään kirjoitettiin ojensi sen tyhjänä toverilleen. Niminolostelut saivat jo riittää. "Mä vaikka soitan sulle sit ni saat mun numeron."

"Sä et oo siis asunu täällä kauaa? Sun englanti on kuitenkin tosi hyvä", poika rupatteli. Hän ei ollut tiennyt Stanislavilla perhettä olevankaan, mutta hän olisi saanut kirjoitettua kokonaisen kirjan jutuista mitä ei kummisedästään tiennyt, joten poika ei takertunut asiaan saati oudoksunut sitä. Rian tarttui taas uuteen pieneen lasiin, ehkä saadakseen käsilleen jotain tekemistä tai kenties lopettaakseen kumman puhetulvansa.