50% Namaste, 50% Fuckouttahere

Oli varmasti olemassa paljon lähes 190 senttisiä ja lähemmäs satakiloisia miehiä, jotka pystyivät kaiken sortin akrobaattisiin suorituksiin, mutta Leo ei varsinaisesti kuulunut niiden valittuun joukkoon. Nivelet paukkuivat kaikki suurinpiirtein normaalisti kävellessä ja pari päivää sitten hän oli hetken pelännyt saaneensa olkapäänsä sijoiltaan, kun oli kiskonut paidan päältään jotenkin huonossa kulmassa. Notkeus, nopeus tai ketteryys eivät olleet sanoja, joita häneen oltaisiin ensimmäisenä liitetty, ei luistimilla eikä todellakaan ilman niitä. Uran alkuvaiheilla saatu “we're not sure if he's really that slow, or he just refuses to move” oli aikoinaan jäänyt mielen perukoille pyörimään ja sen jälkeen oltiin satsattu lähinnä siihen, että takuulla oltiin joukkueessa huippukastia voima- ja taitopuolella.

Ehkä siitä ketteryyspuolen hiomisesta olisi ollut apua, ehkä ei, mutta tilanne pelijäillä rupesi olemaan sellainen, että kaikkiin epätoivoisiinkin ideoihin ja ratkaisuyrityksiin kannattaisi varmaan sanoa kyllä. Leolla oli henkilökohtaisesti ollut pahempiakin kausia - lähinnä Bostonissa, kun nelosketjussa ihmisten yliajaminen oli pitkälti syrjäyttänyt oikean pelaamisen - mutta ei hän voinut edes yrittää esittää olevansa tyytyväinen omaan suoritukseensa. Tai kenenkään muunkaan, jos nyt rehellisiä oltiin. Ketjujakin oltiin pyöritelty, mutta se tuntui väsymyksen ja turhautumisen keskellä tekohengitykseltä siinä missä Radulovin psyykkauspuheet ja sen mysteeriaktiviteetitkin. Koska tekohengityskin oli parempi kun kyljelleen kierähtäminen ja kuoleminen - ja koska Callihan oli vängännyt tarpeeksi pitkään - oli Leo suostunut lähtemään mukaan leikkiiin, ja samalla sitten kirjaimellisesti johonkin.

Leo ei tiennyt mitä odotti, mutta oli silti aavistuksen yllättynyt, kun vasta parkkeeraamisen jälkeen nosti katseensa puhelimestaan - mitä oli mielenosoituksellisesti tuijotellut koko matkan ihan vain protestoidakseen sitä, että tuli väkisin raahatuksi luoja ties mihin - ja rekisteröi ympäristön. “You don’t know what a foam roller looks like?” Miehen piti tiedustella Callihanilta sen ihmettelyn ohessa. Hän oletti, ettei se oikeasti ollut niinkään täysin pihalla kuin kieltäytyi uskomasta mitään. Hän tunnisti kyllä paikan ja, yllätys yllätys, osasi myös lukea kylttejä ja yhdistää yksi ja yksi mielessään. Joogamattojakin oltiin nähty ennen, mistä kuului kiitos yksin ja ainostaan Hannahille. Leo ei ollut ihan varma, harrastiko se jotain tämän tyylistä, mutta jos jompi kumpi heistä harrastaisi, niin takuulla se. Ei hän. Leo tunsi itsensä äärettömän ulkopuoliseksi jo ennen kun paikan ovi sulkeutui perässä ja ihan hyvästä syystä.

Koska tässä oltiin luvattu kerta kokeilla kaikki, niin niin sitten ilmeisesti tehtiin. Hyvästä asenteesta ei kukaan ollut puhunut mitään, joten mies ei edes yrittänyt hymyillä tai näyttää motivoituneelta. Vähän huvittuneelta hän kyllä vaikutti, kun mumisi itsekseen sitä ohjaajaa imitoiden ‘Alexander’ ja pudisteli päätään. Ohjaaja käski hakemaan jostain joogamattoja ja Leo lähinnä viittoi Callihania tuomaan kerralla kaksi, mihin tiivistyi varmaan aika hyvin se, miten valmis hän oli oikeasti pistämään tikkuakaan ristiin. Junnu vaikutti jotenkin järkyttyneemmältä, kun taas hän hoisi sen apaattisen hyväksynnän ja yleisen tympääntymisen, näytti vähän kävelevältä kysymysmerkiltä sitä mattoa levitellessään. Callihan kirosi, hän tuijotti toista joukkuetoveria ääretömän varautuneena, kun se istuutui sinne matolleen ihan muina miehinä ja taitteli jalkansa ihan liian näppärästi ristiin. Leo olisi voinut puolestaan vannoa, että ainakin kuusi niveltä huusi kohtaloaan ihan vain lattialle istuessa. Ei tarvinnut edes jalkoja ristiä.

Radulov vakuutteli samalla, että jooga oli hyväksi, ja Leo loi ensin siihen ja sitten Callihaniin epäilevän katseen. “Massages are good”, hän sitten tiedotti, mutta kiltisti potki kengät jalasta ja työnsi ne sivummalle. "Good food is good. Sleep is good. Going fishing and taking a day off is good", lista jatkui hyvin hiljaisella, ei kellekään suunnatulla äänellä, samalla kun hän yritti löytää mukavan asennon. Se ei ollut risti-istunta. 

Se kaikki pelleily olisi tietysti voinut olla hyvinkin hyödyllistä, mutta sitä olisi varmaan pitänyt harrastaa vähän enemmän tosissaan ja vähän sitoutuneemmin. “I feel so much better already”, Leo kyllä vakuutteli hyvin sarkastisesti junnulle kun sekin yhtyi hierontatoiveisiin, mutta oikeasti hän tunsi itsensä lähinnä idiootiksi. Silloin oli helpointa olla yrittämättä ollenkaan. Hän päätti kylmästi vain istua jalat suoraa edessä ja lähinnä päätään pudistellen seurata sitä toimintaa. Silmät suljettiin kyllä kiltisti hengitysharjoitusten ajaksi, mutta samalla päädyttiin makaamaan selällään ja lähinnä pohdittiin, olisiko mahdollista nukkua siinä tunti kenenkään huomaamatta. Se olisi takuulla ollut hyödyllisempää.

Nukkuminen ei onnistunut, kun junnu ei sitä vaihtoehtoa hyödyntänyt, vaan marisi sen sijaan ääneen. Ihan aiheellisesti kyllä, se oli kai pakko myöntää. Se toi jotenkin elävästi mieleen peruskouluajat - Leo oli silloinkin lähinnä istunut nurkassa ilman työvälineitä ja ollut tekemättä yhtään mitään, kun ei joko ollut huvittanut tai ei oltu osattu (yleensä molemmat). Vieressä oli aina istunut joku tupakkapaikan ihme, joka oli valittanut kaikesta ja kuiskinut tunnit läpeensä. Callihan pääsi ennätysajassa hengityksestä siihen, että tarvitsi uuden mailan, luistimet tai jotain. “Or a break and a chance to get a ton of sleep”, Leo jatkoi ehdotuslistaa, “dunno about you but I’m fucking wrecked.” Kautta oli takana tarpeeksi pitkään, että sen lisäksi, että väsytti ihan tosissaan, alkoi jatkuva reissaaminen käydä hermoille ja pienet vammat, mustelmat ja kolhut olivat ehtineet kasaantumaan. Iltaisin teki mieli lähinnä syödä purkillinen särkylääkkeitä ja nukkua vuorokausi putkeen. “We don’t suck”, hän myös ilmoitti päättäväiseen ääneen, ihan kun olisi itsekin uskonut itseään.

“Lookin’ good Rads”, Leo näytti lattiatasosta Raduloville peukaloita kun se naureskeli Callihanin kommenteille. Ohjaaja näki hänet varmaan täysin menetettynä tapauksena, koska suuntasi kommenttinsa lähinnä junnulle, mutta sai se kyllä Leonkin keräämään luunsa ja nousemaan istumaan. Pari paikallaolijaa näytti epäilyttävästi siltä, että oikeasti nautti siitä kontallaan olosta ja vääntelehtimisestä, mutta niihin oli vaikea samaistua. Mies yritti laiskasti tehdä perässä, mutta yrityksen määrä oli kieltämättä aika vähäinen ja selvästi oiottiin aika paljon kulmia. Fysioterapiassa oltiin joskus harrastettu saman tyyppisiä juttuja, mutta se oli ollut tuhat kertaa mielekkäämpää. “I’m enlightened as fuck. I just wish we had some scented candles and pumpkin spice lattes”, hän vakuutti taas äänessä olevalle Callihanille tekopirteästi, mutta samalla päätti taas palata istumaan siihen paikalleen ja pyöritteli toista, ennätysajassa puutunutta olkapäätä. Ehkä olisi oikeasti pitänyt harrastaa jotain tälläistä jo siinä kymmenen vuotta sitten. Nyt kyllä mietittiin jostain syystä, että ehkä tämän sijaan olisi pitänyt vain buukata uusi sessio sen taitoluistelijanaisen kanssa, joka Bostonissa oli palkattu tutoroimaan luistelussa. Siitä oli ollut paljon enemmän apua.

“You’re doing it wrong”, junnulle piti myös huomauttaa, vaikka paremmin sillä meni kun hänellä, “turn your face towards the floor and focus. You heard the lady.”

Kapteeni tai ei, Leo kantoi edelleen harteillaan koko joukkueen murheita. Ei hän osannut riemuita omasta, lähinnä täydellisen keskinkertaisesta suorituksestaan, jos yhdessä joukkueena ei pärjätty. Ei sillä ollut mitään väliä, vaikka hän takoisi kuusi maalia per peli, jos ne eivät riittäneet voittoon. Jos joku samassa ketjussa kompuroi, se oli ihan yhtä paljon hänen syytään kun niidenkin, kun kerta yhdessä pelattiin. Hyvä pelaaja sai muutkin pelaamaan hyvin, eikä sellaista ollut nyt todellakaan havaittavissa. “Everyone’s got dry spells sometimes”, Leo yritti, vaikka ymmärsi kyllä sen tuskan paremmin kun hyvin, "you'll snap out of it." Hän oli käynyt sen saman läpi heti kauden alkuun, mikä oli kai tavallaan hyvä ja tavallaan huono. Ainakin se oltiin jo saatu pois alta, jos ei muuta, mutta kieltämättä nihkeä alku oli vähän rokottanut itseluottamusta. Callihanille se ei ollut jäänyt edes mieleen, ihan samalla tavalla kun Leo ei parin viikon päästä enää edes muistaisi sen takeltelua.

Sit like an idiot pose kuulosti enemmän joltain, mihin Leo oli valmis ryhtymään, jos nyt rehellisiä oltiin. “Bum hips. You’ll see when you get old”, hän vain kuittasi olankohautuksella junnulle ja nappasi sivummasta juomapullon, ihan vain lähinnä aikaa tappaakseen ja saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Muiden katselu oli suhteellisen viihdyttävää, mutta kieltämättä siitä tuli vähän turhan raskas ryhmäpaine osallistua, joten oli helpompi tuijotella seinille. Samalla piti kyllä toistella epäuskoisena niitä asentojen nimiä ja pudistella päätä.

Vaikka cow pose oli ehkä typerin nimi ikinä - ihan kun lehmät olisivat olleet muka niin notkeita ja liikkuvia, että niitä olisi kannattanut yrittää matkia - niin Leo sentään leikki lopulta taas tekevänsä mukana. Hän teki vähän sinne päin, mutta kuitenkin, kai se oli edistystä. “Please. I’m basically a professional”, Leo päätti, vaikka Callihan ripitti kyllä siitä yrityksestä. Se ehdottomasti ansaitsi sen ohjaajan jakamattoman huomion. Mahdollisesti se ansaitsi myös tulla jätetyksi sinne joogastudiolle kun muut lähtisivät kotiin, kun se ei vain voinut kärsiä yksin, vaan osoitti sen ohjaajan seuraavaksi hänen luokseen. Sen opetuksesta olisi varmaan voinut olla jossain muussa yhteydessä apua, mutta nyt se meni vähän tyhjille korville. Koska Leo oli noin yleisesti hyvä ryhmäpelaaja, hyvä noudattamaan ohjeita ja sitä rataa, niin hän kyllä panosti sen minuutin ajan ja melkein jaksoi vaikuttaa siltä, että oli investoitunut sen tunnin agendaan. Se yritys loppui välittömästi kun se nainen häipyi ja se vääntelehtiminen aiheutti lähinnä pistoksen niskassa ja päänsäryn.

“This is why no one wants to hang out with you”, piti sen jälkeen protestoida junnulle, “I thought we’d be getting pizza or something.” Pizza kuulosti tähän väliin oikeastaan ihan hyvältä idealta. 

Joku pieni ääni mielen perukoilla sanoi, ettei sillä ollut mitään väliä miten paljon pisteitä tässä vaiheessa lyötiin, kun pleijareihin tuskin mentäisiin kuitenkaan. Leo yritti pysyä positiivisena ja kieltää itseään ajattelemasta mitään sellaista, mutta se oli kieltämättä peli peliltä vaikeampaa. Siitä ei syytetty varsinaisesti ketään, asiat nyt vain olivat miten olivat. Johtajuudessa oli puutteita, valmentajan systeemiin ei vieläkään täysin luotettu, peliaikataulujen kanssa olisi voinut käydä parempi tuuri. Tekosyitä oli loputtomasti, eikä millään niistä ollut mitään väliä, kun niiden märehtiminen ei asiaa muuttanut. “Season’s not over”, Leo sanoi sen sijaan, että olisi myöntänyt, että omakin usko oli vähissä. Niin hän kai aina teki, viimeiseen asti. Jonkun oli pakko uskoa ja jos hän ei voinut sitä rehellisesti tehdä, niin hän saattoi ainakin näytellä.

Callihan ei varsinaisesti ollut väärässä Leon sosiaalisesta elämästä, mutta sille pyöriteltiin silti silmiä. “I got plenty of friends. We just don’t invite you”, hän vakuutti ja katseli sivusilmällä, miten se ohjaaja siirtyi seuraavan uhrinsa luokse. Kyllä niitä ystäviä kai olikin, niiden kanssa ei vain vietetty kauheasti aikaa off-seasonin ja kotiin - Kanadaan - palaamisen ulkopuolella. Vielä vähemmän sitä tehtiin nyt, kun oli jonkunlainen velvollisuus mennä kiltisti kotiin aina, kun aikaa oli. Hannah oli yksin ihan tarpeeksi jo pelimatkojenkin takia. “We had a barbecue just the other day. Kid free night, though, so..”

Jooga ei ollut helppoa eikä mieltäylentävää, mutta ehkä se oikein tehtynä olisi voinut olla hyväksi. Radulov ainakin vaikutti olevan heistä parhaassa kunnossa ja se tätä harrasti, joten ehkä se kertoi jotain. “So’s sleep and good food”, Leon piti huomauttaa, “and saunas.” Pizzalupauksia ei kuulunut, mutta mies oli ainakin tarpeeksi nälkäinen, että oli jo päättänyt, että johonkin pitäisi kotimatkalla pysähtyä syömään. Hän oli tavallaan vähän yrittänyt elää terveellisemmin, oli joskus kiltisti käynyt lenkkeilemässäkin, mutta joku raja silläkin.

Jooga tuntui hyvältä idealta vasta, kun sai ihan luvalla makoilla lattialla. Leo venytteli raukeasti samalla ja kieltämättä ajatteli, että sitä osaa voisi harrastaa enemmänkin. Kotonakaan sitä ei voitu harrastaa, kun aina oli miljoona asiaa hoidettavana. “You’re a restless fucking sleeper”, hän tuhahti Callihanille samalla, “you run marathons in your sleep.” Hän olisi nukkunut vaikka sodan alun läpi, joten huonekaverin elämöinti ei koskaan sen suuremmin haitannut, mutta saattoi siitä silti valittaa.

Oli totta, että Leo piti junnun seurasta paljon enemmän kun valituksen määrästä olisi voinut päätellä. Etenkin nyt, kun oma elämä oli Hannahin ja lapsen myötä jotenkin niin älyttömän totista ja aikuismaista, teki enemmän kun hyvää saada joskus hengailla ihan erilaisessa seurassa ja leikkiä hetken, että kaikki oli kuten ennenkin. Se toi ihan hyvää tasapainoa siihen arkeen, että joskus sai hyvällä omallatunnolla juoda olutta ja hakata vaikka pleikkaria. “I dunno. Rads’ getting up there”, Leon piti kuitenkin vinoilla. Tultiin senkin kanssa hyvin toimeen, mutta ei siihen ollut kuitenkaan muodostunut ihan samanlaista sidettä. He olivat hengailleet kahdestaan ehkä kerran, joten ei ihme.

“They’re good for you”, mies tokaisi vain saunaan. Ei hänkään löylyistä nyt erityisesti nauttinut, mutta tiedosti kyllä, että sen jälkeen pää kääntyi aina vähän paremmin ja paikat särkivät vähän vähemmän. “Maybe you should try hot yoga”, hän ehdotti Callihanille, kun se pohti oliko sauna parempi vaihtoehto kun tämä, “get the best of both worlds y’know. I bet that'd be right up your alley.” Kaikki kiitos ja kunnioitus Hannahille, että hän edes tiesi, mitä hot yoga oli. Joskus aikoja sitten hän olisi varmaan jopa lähtenyt sen mukaan jos se olisi pyytänyt, mutta onneksi enää ei tarvinnut mennä ihan niin pitkälle ja uhrautua saadakseen sen huomion.

Leolla oli nykyään erinomaiset unenlahjat - hän saattoi nukkua oikeastaan ihan missä ja koska tahansa, eikä tarvinnut nukahtamiseen kun ehkä pari sekuntia. Se oli todella kätevä taito, kun oli melkein koko kauden liikkeellä ja tien päällä. Aikoinaan hän oli käynyt pelien jälkeen niin kierroksilla, ettei ollut pystynyt moneen tuntiin asettumaan aloilleen, mutta jotenkin se vaihe oltiin jo selätetty. Ehkä siihen oltiin totuttu tai ehkä hän oli nykyään vain niin vanha ja väsynyt, että sellaiset asiat unohtuivat. Aika moni muukin asia unohtui, kuten se, ketä vastaan piti milloinkin pelata ja missä. Nyt hän tuijotteli paikaltaan kattoon, kun Callihan pohti juuri sitä ääneen. “Maybe”, Leo veikkasi Nashvilleen ja sen pitkän vierasmatkan myötä näytti jo valmiiksi väsyneeltä ja turhautuneelta. “A shit ton. Yeah”, hän vahvisti, eikä tehnyt elettäkään noustakseen lattialta mihinkään. Pitkä poissaolo kotoa ei varsinaisesti innostanut tässä vaiheessa, ei häntä eikä takuulla kotiin jäävää Hannahiakaan, jolla oli kädet täynnä jo valmiiksi. “I bet everything’s gonna break the second we take off”, hän mumisi lähinnä itsekseen. Viimeksikin tiskikone oli hajonnut sillä sekuntilla, kun hän oli lähtenyt, auto ei jostain syystä ollutkaan tullut tyhjentämään roskiksia ja nettikin oli pätkinyt. Niin se aina meni.