Halfway kindness is worse than none

---

Micah oli nukkunut lauantain työvuoron jälkeen pitkään, reilusti yli puolenpäivän, mikä ei ollut hänelle mitenkään epätyypillistä. Töistä tullessa oli usein vaikeaa saada heti unen päästä kiinni ja aika usein mies löysikin itsensä tuijottamasta televisiota siihen asti, että tajunta alkoi itsekseen hämärtyä. Aamun tokkuraisen olon saattoi siis helposti selittää sillä, että sänkyyn oltiin kampeuduttu vasta kellon käydessä kuutta tai jotain sinne päin, eikä Micah ollut edes yrittänyt kompensoida paskaa unirytmiään lähtemällä herättyään lenkille tai salille vaan tyytynyt vain ryystämään ennen kotoa poistumista koomaisena kolme kuppia kahvia. Niiden jälkeen olo oli saatu huijattua sen verran energiseksi, että oltiin päätetty pyörähtää Beaun ja Ninan luona. Kohteliaisuuskäynnillä lähinnä tai ehkä tarkastamassa, missä jamassa veljesten välit nyt oikeastaan olivat.

Kun Beau oli heinäkuun alussa kenellekään mitään ilmoittamatta ottanut ja hävinnyt, ei Micahilta ollut vaatinut juurikaan ponnisteluja laskea yhteen yksi plus yksi. Hän oli yllyttänyt veljeään pakkaamaan kamansa ja lähtemään Eurooppaan, kun sinne se kerran niin helvetisti haaveili ja niinpä sille sitten oltiinkin vain osattu lähettää perään yksinkertainen viesti: ’Asterdam?’ Ihan sinne asti Beau ei ollut siinä vaiheessa vielä ehtinyt, mutta sen vähäeleisestä vastauksesta oltiin kuitenkin saatu selville, että Euroopassa oltiin ja se unelmien Amsterdam mielessä. Matkan aikana veli oli vaivautunut lähettämään silloin tällöin viestin, jossa kertoi olevansa elossa ja Micah oli ollut siihen ihan tyytyväinen. Hänen oma heinäkuunsa ei ollut ollut sellainen, että Beaun matkakertomuksia oltaisi haluttukaan kuulla, kaikki oli mennyt niin kuninkaallisesti päin vittua. Micah tiesi itse mokanneensa monessa kohtaa ja Beauta vähän syytettiin siitä, ettei se ollut ollut puhumassa häneen järkeä, mutta nyt kun pahimmasta oltiin selvitty, ei vanhemmalle Norwoodille myöskään haluttu erityisemmin kertoa tapahtuneesta. Juuri siitä syystä Micah ei ollut huudellut veljensä perään sittenkään, kun oli kuullut sen palanneen kaupunkiin elokuun alussa. Yllättävämpää Micahista oli se, ettei Beaukaan ollut kaipaillut häntä. Sen olisi luullut vyöryvän hänen kämpilleen kertomaan matkastaan viimeistään jet lagin hälvettyä, mutta puolitoista viikkoa oli mennyt eikä veljestä ollut näkynyt vilaustakaa.

Micah oli tainnut lähinnä olettaa, että Beau oli käpertynyt katuvaisena sen ja Ninan sängyn jalkopäähän ja viettänyt kuluneen viikon anoen tyttöystävältään anteeksiantoa tempustaan, mutta teoria osoittautui vääräksi, kun miestä ei sitten löytynytkään niiden Flushingin kämpiltä. Oven avannut blondi ei ollut tippaakaan ilahtunut Micahin visiitistä, eikä se ollut oikein suostunut kertomaan mitään yksityiskohtia, töksäyttänyt vain ettei Beau asunut siellä enää ja että Micahin kannattaisi varmaan kysyä lisätietoja veljeltään. Oli tietenkin ollut amatöörivirhe edes yrittää kysyä Ninalta mitä vittua se oikein tarkoitti ja missä Beau sitten oli: naista ei selvästikään kiinnostanut kertoa. Näillä tiedoilla Micah oli päättänyt palata tyhjin käsin kerhotalolle ja heittää veljelleen myöhemmin vaikka viestiä. Se ei tuntunut koskaan olevan kerholla silloin kun hän itse oli siellä ja muilta kerholaisilta Micah oli jo aiemmin kuullut, että Beau oli käynyt ilmoittamasta lopputilistään, joten ei sitä kannattanut enää korjaamoltakaan etsiä. Tuntui siis suorastaan kohtalokkaalta, että kerhotalon pihaan juuri hänen edessään kaarsi tuttu Chevy. ”If it isn’t my long lost brother”, Micah heitti virnistäen noustessaan pyöränsä selästä samaan aikaan, kun Beaun lava-auton ovi aukesi ja veli hyppäsi kyydistä. ”Been avoiding me have you?” hän kysäisi sitten muina miehinä marssiessaan veljen luokse ja läimäistessään sitä selkään.