member rank
Poliitikko
Discord name
julle#2371
▲ rakkaudesta lajiin; aktiivinen.
|
Sept 17, 2018 7:16:57 GMT 2
Post by julle on Sept 17, 2018 7:16:57 GMT 2
SUNDAY 23RD OF OCTOBER – EVENING / NIGHT ISLA DIXON & MITCHELL BATES Isla’s ootd miinus takki / missie - Istchell aka Mitcla  Tuttuun tapaan Isla sisaruksineen olivat viettäneet Dixonien perhetragedian vuosipäivää, jota oli vuosien saatossa huonolla huumorilla alettu kutsumaan Kuolemanpäiväillalliseksi. Siitä perhetragediasta alkoi pikku hiljaa olemaan lähes kolmetoista vuotta, mutta kaikki siihen aikaan tapahtuneet asiat muistettiin kuin eilisen. Kaikki ne puhelut ja lehtiartikkelit mitä Dixonien perheestä kirjoitettiin. Tai lähinnä heidän isästä ja siitä, miten tunnollinen ja kaikkien pitämä poliisi saattoi yhtäkkiä seota ja ampua vaimonsa sekä yhden pojistaan. Kovin monelle oli kuitenkin tullut yllätyksenä, kuinka Walter ei ollutkaan niin puhtoinen, mitä oli vuosia annettu ymmärtää. Kodin ulkopuolella Walter esiintyi kunnollisena, rakastavana isänä, joka hoiti työnsä kuuliaisesti, kun taas suljettujen ovien takana tapahtuva väkivaltaisuus pidettiin vuosikaudet salassa. Pitkälti Indianan syntymän myötä rakastava isä alkoholisoitui ja muuttui väkivaltaiseksi, josta pääosin sai osansa Ellen, Isla ja Emmet. Nuorimmat selvisi näistä tilanteista pitkälti Islan ansiosta, joka piilotti sisaruksensa vaatekaappiin tai kellariin. Ainoastaan muutama ihminen taisi tiedostaa Dixonien talossa tapahtuvasta väkivallasta, kuten Mitch ja Stella, mutta valitettavasti he olivat sellaisia, jotka eivät voineet tehdä mitään auttaakseen perheen lapsia. Sen sijaan Isla sai kerta toisensa jälkeen keksiä nuoruudessaan syitä niille mustelmille ja murtumille, jotka isänsä oli humalapäissään aiheuttanut. Oli siis selvää, että perheelle kaikki se salailu oli ollut yhtä raskasta, kuin sen ilmitulo medialle, jotka riepottelivat asiaa viikko tolkulla. Aina siihen saakka, kunnes Walter Dixon sai ansaitsemansa tuomionsa. Niinpä vuodesta toiseen kaikki tapahtui tuttuun tapaan samalla kaavalla; he kävivät hautausmaalla viemässä kukkia ja kynttilät äidin ja veljen haudoille, jonka jälkeen riennot jatkuivat Islan luokse kokoontumisella, missä he kokkasivat illallista ja söivät yhdessä. Illallisen jälkeen sisarukset usein viettivät hetken yhdessä, kunnes Indiana karkasi omille teilleen, jolloin perheen vanhempi kolmikko ryhtyi tuhoamaan jotain valittua viskiä. Sinä iltana ei liioin muisteltu isää, koska kyseinen paholainen oli lapsien keskuudessa tabu, mutta sen sijaan äitiä ja veljeä muisteltiin aina lämmöllä. Isla erityisesti omisti paljon hyviä muistoja heidän äidistä ja pikkuveljestä, joiden elämä tuli päätökseen liian aikaisin. Veljien kanssa oli totuttu jakamaan kaikki, mutta heidän kanssaan oli kuitenkin yksi asia, josta Isla ei ollut koskaan viitsinyt mainita Wesleylle, saati sitten Emmetille. Lopulta Emmet ja Wesley oli lähteneet koteihinsa, jolloin Isla oli jäänyt yksin. Wesleyn tuoma viskipullo oli tuhottu kolmeen pekkaan hyvin tehokkaasti, eikä talosta ollut Islan toiveiden mukaan löytynyt uutta pulloa. Sen sijaan Isla oli siirtynyt makuuhuoneeseensa ja kaivanut yöpöytänsä laatikosta lukuisia kirjekuoria, jotka oli päivätty lähes päivälleen samalle päivälle. Päivämäärä osui aina sopivasti joulukuun 8 päivälle, jolloin Islalla oli syntymäpäivä, vastaanottajaksi oli kirjattu Isla Dixon ja lähettäjäksi Walter Dixon. Lasten isä oli jo vuosi tolkulla lähettänyt kirjeitä esikoiselleen, tarkalleen ottaen kymmenen vuoden ajan, jossa oli yrittänyt selittää ja pahoitella tapahtunutta, mutta Isla ei ollut koskaan vastannut niihin. Mitä helvettiä hän olisi edes voinut sanoa? Tapahtunutta ei voinut unohtaa, mutta viime aikoina Isla oli alkanut miettimään pitäisikö hänen käydä vankilassa vierailulla, siitä huolimatta että he sisaruksien kesken olivat sopineet etteivät koskaan menisi isäänsä tapaamaan. Naisen viinanhuuruisen ajatuksenjuoksun kuitenkin keskeytti koirakaksikkonsa haukunta, joka yleensä viittasi siihen että joku oli ilmestynyt talon kuistille. Ensimmäisenä luonnollisesti oletettiin Emmetin tai Wesleyn tehneen paluun, jonka vuoksi sängylle levitetyt kirjekuoret sullottiin nopeasti takaisin yöpöydän laatikkoon, poskille vierähtäneitä kyyneleitä pyyhittiin nopeasti paitansa hihaan, jonka jälkeen Isla suuntasi eteiseen. Vasta eteiseen kävellessä nainen mietti miksi velipojat eivät avanneet ovea omilla avaimillaan, joten kieltämättä Mitchin löytäminen oven takaa tuntui sievoiselta yllätykseltä. ” Mitch, hey...”, Isla henkäisi väsyneesti, mutta yllättyneeseen sävyyn oven takaa löytyneelle miehelle. ” What’s up, what brings you here?”, tiedusteltiin lähes heti perään ja hetken harkinnan jälkeen siirryttiin oven suulta sivumpaan, jotta mies sai kaikessa rauhassa tulla peremmälle jos sitä halusi. Miehen mukana oleva paperipussi noteerattiin kuitenkin varsin nopeasti. ” Hopefully there’s whiskey in that bag”, Isla nyökkäsi Mitchin mukana olevaan paperipussiin ja kohotti kulmiaan kysyvästi, nojaten takanaan olevaa oven karmia vasten, samalla kun kätensä hakeutuivat löyhään puuskaan rinnalleen. |
|
.gif)
member rank
Vice President
Discord name
▲ oma kupla, paras kupla #kupla
|
Nov 21, 2018 14:36:30 GMT 2
Post by missie on Nov 21, 2018 14:36:30 GMT 2
# Mitch's ootdMitch oli ollut niin pitkään osana Dixonien perhettä, että hän tiesi miten raskas, mutta tärkeä päivä 23. lokakuuta oli. Mitch oli yleensä pitänyt sinä päivänä matalaa profiilia. Hän tiesi Stellan suuntaavan Emmetin luokse myöhemmin illalla. Tai ainakin ennen se oli niin tehnyt. Kuka ties, ehkäpä se teki niin tänäkin vuonna. Mitch oli miettinyt pitkään kehtaisiko käväistä katsastamassa miten Isla jaksoi. Se tuntui nyt jotenkin velvollisuudelta; huolehtia, että sillä oli kaikki kunnossa. Aiempina vuosina sitä ei oltu nähty tarpeelliseksi, mutta kun otti huomioon kaiken tapahtuneen, ei ollut mikään ihme, jos Islan maailma romahtaisi juuri sinä iltana. Niinpä Mitch oli lopulta kerännyt luunsa, kerännyt tavaransa kokoon ja suunannut ulos asunnostaan. Matka kävi kaupan kautta. Kärryyn eksyi niin alkoholia kuin sipsiä, makeisia ja kokonainen suklaakakkukin. Ostokset maksettuaan ja pakattuaan ne ruskeaan paperikassiin, suuntasi mies takaisin autolleen. Auton nokka suunnattiin tuttuun osoitteeseen - oli Dixonien kodissa ennenkin istuttu iltaa, kerran jopa herätty Islan vierestä alasti kostean baari-illan päätteeksi. Mitch pysäytti autonsa lopulta sinisen omakotitalon eteen. Sitä vilkaistiin epäileväisesti. Jostain syystä mies ei ollut koskaan ymmärtänyt miksi Isla halusi vapaaehtoisesti asua talossa, jossa se kaikki oli tapahtunut. Henkilökohtaisesti Mitchia kylmäsi pelkästään astella siihen taloon, eikä tunne ollut ottanut laantuakseen, vaikka ensimmäisestä vierailusta Dixonien luona olikin jo vuosia. Mies seisahtui oven taakse, soitti ovikelloa ja jäi odottamaan, että joku talon asukkaista - nykyisistä tai entisistä - tulisi avaamaan. Hän ei ollut varma mahtoivatko Emmet tai Wesley olla vielä paikalla. Ovi aukesi lopulta ja sen takaata paljastuivat Islan väsyneet kasvot. Naisen silmät punoittivat hivenen, eikä ollut vaikea arvata, että se oli vuodattanut syystä tai toisesta kyyneleitä. Ei Mitch sitä ihmetellyt, saatika tuominnut. Lokakuun 23. päivä oli merkkipäivä hirvittävälle perhetragedialle, jota ei koskaan korjaisi mikään. Ei edes aika. "Hey", mies tervehti kuitenkin kohtalaisen hyväntuulisesti, sivuuttaen täysin merkit siitä, että Isla oli antanut kovan kuorensa murentua. "Actually, you. I thought you could need some company today", Mitch selvensi syytä tulolleen ja astui peremmälle heti, kun Isla teki hänelle tilaa astumalla syrjemmälle. Mies kiepsahti kannoillaan ja kohensi sylissään olevaa paperikassia. "Yeah, whiskey, tequila, beer, wine - you name it", mies naurahti rennosti. "And one big chocolate cake", katsottiin vielä tarpeelliseksi lisätä leveästi virnistäen. Talo kaikui hiljaisuuttaan, mutta ei Mitch nyt mitään elämöintiä ollut odottanutkaan. "Are Emmet and Wesley still here?" Mies kyseli varmuuden vuoksi ja katsahti nopeasti ympärilleenkin, muttei paikantanut edes Islan veljien takkia tai kenkiä. Kai ne olivat molemmat jo siirtyneet omille teilleen. Kaksikko siirtyi varsin nopeasti keittiöön. Mitch tyhjensi kassin nostelemalle ensin viinapullot keittiöntasolle ja viimeiseksi suklaakakun. Läpinäkyvän rasian kansi avattiin, luoden vino virnistys samalla Islaan, ennen kuin Mitch kaivoi heille molemmille lusikat ja ojensi Islalle omansa. "So, how are you?" Mies kysyi, eikä ollut lainkaan varma mitä olisi odottanut. Naista tarkasteltiinkin varovasti, miehen kauhoessa ensimmäisiä lusikallisia suklaakakkua suuhunsa. |
|
member rank
Poliitikko
Discord name
julle#2371
▲ rakkaudesta lajiin; aktiivinen.
|
Nov 28, 2018 10:15:38 GMT 2
Post by julle on Nov 28, 2018 10:15:38 GMT 2
Kieltämättä Isla olisi toivonut saada olla kaikessa rauhassa sen loppuillan, mutta ovikellon helähtäessä hän oli kerännyt ruhonsa sängyltä ja raahautunut avaamaan oven. Hiljaa mielessään hän toivoi ettei Emmet tai Wesley ollut oven takana. Nimittäin viimeiseksi Isla halusi heidän todistavan isosiskonsa pillittävän kotonaan. Sen päivän muistoksi oli jo kyynel jos toinenkin vuodatettu, mutta se että Isla jatkoi itkemistä veljiensä lähdön jälkeen, ei ollut asia mitä halusi muiden todistavan. Oven takaa ei kuitenkaan löytynyt pikkuveljiä, vaan Mitch. Koirat lähetettiin eteisestä takaisin matkoihin ja ne kiltisti tepastelivat olohuoneeseen makoilemaan. Työparin näkeminen oven takana sai naisen kuitenkin kohottamaan yllättyneenä kulmiaan, etenkin sen jälkeen kun se selvensi syitään, miksi oli tullut luokseen. ”Me? Company? Naah”, Isla pudisteli päätään vähättelevään sävyyn ja vei kätensä puuskaan rinnalleen, samalla kun siirtyi oven edestä ja päästi Mitchin peremmälle eteiseen. Kyseltyään sen paperipussin perään, Mitch varsin nopeasti kertoi tuoneensa viinaksia ja ison suklaakakun, saaden naisen hymähtämään huvittuneena. ”You really know how to treat a lady... Okay, you can come in. C’mon”, hän hoputti ja vetäessään oven kiinni nyökkäsi miestä tulemaan peremmälle, Islan suunnatessa keittiöön.
Talossa ei siihen aikaan illasta ollut enää kummoista kuhinaa menossa – ainoastaan Isla ja koirat. Jos Mitch olisi saapunut paikalle aikaisemmin, se olisi päässyt todistamaan sitä perinteistä surupäivää, jolloin he tekivät ruokaa yhdessä, joivat ja muistelivat menneitä. ”They went home few hours ago and Indy went to the movies with that Montgomery kid… I think she’s dating that guy, even tho’ she is saying otherwise”, Isla kertoili, samalla kun kaivoi astiakaapista kaksi lasia heille ja asetti ne keittiötasollle kakun viereen, jonka rasian Mitch oli avannut. ”So it’s just me and the dogs”, hän lisäsi ja soi miehelle vinon hymyn, vaikka äänestään saattoi olla havaittavissa pientä surumielisyyttä, jota hän yritti peitellä sen hymyn taakse. Isla ponnautti itsensä istumaan keittiötasolle ja otti miehen tarjoaman lusikan käteensä, jonka tökkäisi seuraavaksi suklaakakkuun. Mitchin kysymys sai naisen katsahtamaan toista nopeasti, jopa hiukan arvioivaan sävyyn, ennen kuin vei ensimmäisen kakkulusikallisen suuhunsa. Aikaisemmin kitatut alkoholit kuitenkin saivat naisen kielenkannat löystymään, jolloin Isla kohautti olkiaan pienesti. ”I don’t know”, hän myönsi syötyään lusikallisen, katseensa laskeutuessa mietteliäästi vieressään olevaan kakkuun. ”I hate this day, even tho’ spending time with Emmet, Wes and Indy makes me forget everything what has happened and all but still…”, Isla nielaisi sanojensa päätteeksi ja puri huultaan mietteliäästi, samalla kun lusikoi uuden lusikallisen kakkua suuhunsa.
”Sometimes I wonder if I could’ve done something differently”, hymähdettiin pohtivasti ja katsahdettiin Mitchiä. Syyllisyys tapahtuneesta painoi kaikkien niiden vuosien jälkeen edelleen esikoisen hartioita. Eikä se varmastikaan ollut poistumassa, niin kauan kun Isla ei osannut hyväksyä sitä, ettei luultavasti olisi voinut tehdä yhtään mitään estääkseen tapahtunutta. Isla tökkäisi lusikan pystyyn kakkuun, jonka jälkeen juoksutti kätensä hiuksiensa lävitse ja hieraisi tuskastuneena kasvojaan. ”Like… If I had been here back then, could I have prevented it from happening, you know? Protect my mom and Wyatt – I did it before”, Isla parahti seuraavaksi käsiään levitellen – lähinnä itselleen, koska koki aikanaan epäonnistuneen ja varsin huolella äitinsä ja veljensä suojelemisessa. Heidän äitinsä lisäksi, perheessä suurimmat traumat ja säröt sieluun oli luultavasti saanut Isla ja Emmet. Isosisko oli parhaansa mukaan yrittänyt suojella nuoria sisaruksia isänsä väkivallalla, mutta siinä ei aina oltu onnistuttu halutulla tavalla. Kaikesta siitä puhuminen Mitchille tuntui kuitenkin helpottavalta, vaikka Isla tiesi jo entuudestaan ettei se tulisi sen illan jälkeen lähiaikoina toistumaan. Sen keskustelun myötä kyyneleet alkoivat kuitenkin poltella Islan silmäkulmia, jolloin hän naurahti vaikeasti ja pyyhkäisi poskilleen vierähtäviä kyyneliä nopeasti paitansa hihaan. ”Jesus Christ, I sound like whining bitch...”, Isla vihasi itkemistä ja niiden tunteiden purkamista, vaikka kieltämättä kaikista ihmisistä Mitch tuntui sillä hetkeltä kaikista turvallisimmalta vaihtoehdolta tehdä niin. Etenkin kun Emmetille tai muille sisaruksille ei missään nimessä haluttu näyttää omia heikkouksia niin selvästi. ”I’ll bet you didn’t expect this to happened? Me whining and crying… I will kill you if you tell this to someone”, miehelle hymähdettiin merkittävän katseen kera, samalla kun pieni hymynpoikanen kävi naisen kasvoilla.
Työparia katseltiin hetki hiljaa, kunnes Islan katse muuttui arvioivaksi. ”I need to show you something”, Isla ilmoitti, laskeutuessaan keittiöntasolta ja napatessaan Mitchiä kädestä kiinni, ottaen mukaan myös yhden miehen tuomista pulloista. Tequilapullon ja Mitchin kera suunnattiin makuuhuoneeseen, jonka ovella Isla päästi miehen kädestä irti ja jatkoi matkaansa yöpöytänsä luokse. ”Can I show you something, what doesn’t even Emmet know? I know he’s your best friend and all, but I’m still going to ask you to not tell him”, hän pyysi, laskiessaan kädessään olevan tequilapullon hetkeksi pöydälle ja avasi yöpöytänsä laatikon, jonka uumenista kaivettiin sinne aikaisemmin piilotetut kirjekuoret. Pullo napattiin pöydältä ja kirjeiden kanssa käännyttiin takaisin Mitchin puoleen, Islan palatessa takaisin miehen eteen. ”He sends me a letter every year. On my birthday”, Isla paljasti ojentaessaan vuosien aikana kertyneet kirjekuoret Mitchille, jolloin sen tequilapullon avaaminen tuntui hyvältä ratkaisulta. Nipussa taisi olla kuoria kymmenenvuoden edestä ja kaikki sisälsivät vuodesta toiseen saman anteeksipyyntövirren – eikä niistä yhteenkään oltu koskaan vastattu.
|
|
