If you've lost your way I will leave the light on

Vieraskiertue oli ja meni. Colby oli katkaissut maalittoman putkensa ja pärjäsi jäällä taas - ei ehkä aina niin loistavasti - mutta kiekkoa saatiin längistä sisään eikä olo tuntunut enää niin tahmealta jäällä. Koko joukkuekin vaikutti pirteämmältä ja vaikka Stanley Cupista tuskin tänä vuonna taisteltaisiin - jos rehellisiä oltiin - eivät playoff haaveet olleet silti kovin kauas karanneet.

Eilen oli palattu myöhään illalla kotiin ja tänään Colby oli ollut vain yksinään kotona. Puck kyllä oli seurana, mutta ei koira silti ihmiskontaktia korvannut. Junnu tunsi olonsa eniten yksinäiseksi silloin, kun oltiin Dallasissa. Matkustaessa joukkuekavereista oli aina seuraa niin bussissa, koneessa, hotelilla kuin ihan noin muutenkin. Niiden kanssa oli muodostettu uusi perhe ja tehtiin kaikki yhdessä. Leonkin hotellihuoneessa oli nukuttu lukemattomia kertoja, vaikka oma huone olisi ollut seinän takana tai jaettu sellainen ex-kapteenin kanssa vain siksi, että oli voitu tehdä niin. Kotona useimmilla oli perhe tai tyttöystävä odottamassa ja Colby oli yksin. Toki hän näki ystäviäänkin ja hyvin useinkin eikä ollut mikään erakko jääkiekon ulkopuolella, mutta niinä iltoina - kuten tänään - kun ajatukset vaeltelivat syvemmissä vesissä - kaipasi junnu seuraa ja melkein halusi takaisin tien päälle, että saisi vain juttukaverin.

Nytkin oli korkattu pari kaljaa ja katseltu valmentajalta saamia videopätkiä omista vaihdoista ja ruodittu ne läpi. Peli ei ollut mennyt omalta osalta aivan täydellisesti - ja Colby halusi olla täydellinen - ja omaa fiilistä oli pilattu vain lisää myrkyllisillä ajatuksilla. Puhelinta oli tuijoteltu ja snäppäilty ja hetken annettu peukalon viipyä äidin ja kaksoissiskon numeroiden yllä ennen kuin oli päätetty, että ei niille kannattanut soittaa. Oikeasta perheestä oltiin nykyään niin paljon erossa - osin omasta ja osin niiden päätöksestä - ettei niihin osattu enää tukeutua. Isä oli yhä kusipää, äiti halusi Colbyn takaisin New Yorkiin ja Kendallilla oli oma elämä, joka ei liittynyt kiekkoon sitten mitenkään. Ei niistä kukaan olisi ymmärtänyt tai osannut setviä sitä nykyistä mielentilaa. Niinpä Colby päätyi viestittelemään Leon kanssa - lähinnä varmistaakseen että se oli kotona - ja teki henkisen päätöksen rymytä ylös sohvanpohjalta ja vetää ulkovaatetta niskaan.

Colby olisi voinut kävellä koska Leo asui melkein samassa naapurustossa, mutta otti kuitenkin Audin alleen niistä parista kaljasta huolimatta - ja otti mukaansakin sikspäkin - ja ajoi sen parin minuutin matkan. Auto parkkeerattiin nätisti pihatielle ja päädyttiin ulko-oven taakse. Jos olisi poltettu tupakkaa niin nyt olisi voinut olla sellainen hetki, kun yhden olisi voinut polttaa. Colby empi hetken - muistutti itseään, että kyseessä oli Leo ja Leo oli paras ystävä ja se ei kääntäisi häntä pois oveltaan - ja painoi ovikelloa ja jäi nojailemaan ovenkarmiin, roikuttaen tuliaisena tuomaansa kaljalaatikkoa toisella kädellään. Ovi avautui ja sisältä huokui lämmintä ilmaa, joka oli jo itsessään hyvin houkuttelevaa, kun pihalla ei vielä siinä vaiheessa vuotta ollut mitenkään kamalan lämmin. Ei se nyt mikään nollakelikään ollut, mutta kuitenkin.

"Hi. Can I come inside? I brought beer.", Colby hymyili kapeasti ja silmäili Leoa ja heilutti sitä kaljaboksia, lasisten pullojen kilistessä yhteen. "Hope you don't mind me dropping by like this. I just didn't feel like being at home all by myself.", junnu myönsi hymy hiipuen ja vilkaisi jonnekin olkansa yli ja kietoi toisen kätensä - sen joka ei heilutellut kaljoja - rintakehänsä ylitse. "Sorry."