If I had all the whiskey ever made in Tennessee

Jokaisella oli oma tapansa paeta demoneitaan. Jos ajaminen ja liikkeessä pysyminen toi mielenrauhaa, mikä sitä tuomitsemaan. Gabriellekin oli pakenemisen suuri ystävä, mutta kaipasi itsensä ja ongelmiensa välille tuhansia maileja, ei vain korttelia tai paria, ennen kun uskalsi hengittää. Jos se ei ollut vaihtoehto, oli parempi linnoittautua kotiin, mielellään perheen ympäröimänä. “I get it”, hän kuitenkin nyökkäsi. Se logiikka ymmärrettiin, vaikkei siihen voitukaan samaistua, oltiin varmoja että se aiheuttaisi vain pakokauhua enemmän kuin mitään muuta. Tuntui paremmalta ajatukselta odottaa valmiusasemissa kuin juosta pakoon, kun kaupungin rajat tulivat vastaan ja oli aina vain vähemmän ja vähemmän tilaa hengittää.

Jos jostain ihmisestä ei aidosti välitetty, sille ei oltu vihaisia, eikä sen haukkumiseen tai edes välttelyyn käytetty energiaa. Jos jollekin jaksettiin olla katkeria, niin pakko kai niiden oli merkitä jotain. “Don’t drive off a bridge”, brunette siis kehotti pehmeään sävyyn, vaikka mies jo vakuutti, että oli kunnossa, tai ainakin tulisi olemaan. Hän epäili, ettei koskaan saisi tietää, vaikka se niin tekisikin, mutta lupaukseen voisi silti takertua ja leikkiä hamaan loppuun asti, että se oli totta. Siltä nyt tuntuikin, että sitä asiaa vatvottaisiin aina ja ikuisesti, haluttiin tai ei.

Niin outo kuin se tilanne kaiken kaikkiaan olikin, tunsi nainen olonsa sen matkan ajan tietyllä tavalla levolliseksi ja irralliseksi, mikä oli tervetullutta vaihtelua. Todellisuus muistutti taas olemassaolostaan, kun rekisteröitiin se tuttu ympäristö. Pala tuntui edelleen kurkussa, sormet olivat hädintuskin ehtineet sulaa ja kaikkialla oli edelleen ihan liian pimeää. Liikkeellä ei ollut yhtään autoa tai ihmistä, joka ei olisi näyttänyt epäilyttävältä, eikä se alue varsinaisesti esitellyt parhaita puoliaan. Tuttua se oli kuitenkin kaikki, liiankin kanssa. “Anywhere here is fine”, Gabrielle lupasi Julianille heti kun se kysyi, ja samalla oli jo nostamassa laukkua jaloista takaisin syliinsä. Puhelimen olemassaolokin tarkastettiin, vaikka se ei missään vaiheessa autossa ollutkaan ollut esillä. Oltiin suurinpiirtein korttelin päässä oikeasta osoitteesta, mutta ehkä se kävelymatka tarvittaisiin vielä pään selvittämiseen.

I won’t oli siinä vaiheessa ihan tarpeeksi ja sen asian puiminen oli hyvä jättää siihen. Gabrielle ei olisi voinut auttaa mitenkään, vaikka olisi halunnutkin, eikä hän tiennyt halusiko. Oli kaikin puolin järkevämpää, jos hän ei sekaantunut siihen tilanteeseen ja sotkenut sitä ennestään, pysyi vain kiltisti taka-alalla, ihan kuten oli tehnyt tähänkin asti. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa, että olisi puoliksi mukana - pitäisi olla siinä joko täysillä tai ei ollenkaan, ja hän oli valinnut poissa pysymisen. Viharintama oli auttanut siinä aina tähän päivään asti, mutta nyt kun ei enää keksitty mitään mistä äksyillä, tuntui se henkinen etäisyyskin käyvän uhkaavan pieneksi.

Auto pysähtyi, eikä nainen antanut itsensä jäädä pohtimaan asiaa yhtään sen enempää, avasi vain oven ja päästi kylmän yöilman sisään. “Thanks. For everything”, hän tarjosi pienen, ehkä edelleen puolitiehen jäävän hymyn kanssa ja kääntyi vielä hetkeksi miehen puoleen. Turvassa pysymiseen oltiin kommentoimassa jotain kevyttä samalla, kun oltiin nousemassa ulos, mutta ei ehditty, kun mies ilmoitti, että sillä oli ikävä. Sen ääni kuulosti juuri siltä, ettei se ollut miettinyt sen sanomista hetkeäkään. Kiireiseltä ja vähän hätäiseltä.

Se sai Gabyn liikkumaan hitaammin, mutta hän nousi silti ulos autosta. Pois ei kuitenkaan lähdetty, koska ei hän oikeasti ollut niin pohjattoman inhottava ja välinpitämätön, kun yritti esittää. Oveakaan ei paiskattu kiinni, vaikka ei toisaalta myöskään kaaduttu sen syliin vakuuttamaan ikuista rakkautta ja hokemaan, että kaikki voitaisiin korjata. Ei voitaisi. “You shouldn’t”, hän sanoi sen sijaan ja perääntyi pari askelta auton luota, ehkä valmistellakseen lähtöä tai ehkä nähdäkseen miehen paremmin. Äänessä oli surullinen alasävy, vaikka se yritettiin pitää vain päättäväisenä.

“It wasn’t gonna work out. We both know it”, hän jatkoi yllättävän vakaasti. Asiaa oltiin mietitty niin, että oltaisiin voitu kirjoittaa kymmensivuinen essee aiheesta ‘reasons why it was always a bad idea’. "We want really different things. And, honestly, I wouldn't have had the nerve to call if off so maybe this whole thing's for the better, you know. Everyone can just stop wasting their time." Äänensävy oli sanoihin nähden tarpeettoman pehmeä ja melkein pahoitteleva, mutta sille ei voitu mitään.