It's not what's under the christmas tree that matters

Ootd /

Oli oma taiteenlajinsa tietää, milloin oli hyvä luovuttaa. Jonah oli varsin hyvä tunnistamaan omat rajansa ja tiedostamaan, että milloin oli saanut tarpeeksi, mutta lähteminen oli silti ollut vaikeaa. Jos sitä ei oltaisi lopulta lähestytty laastarimetodilla hetken mielijohteesta, ei sitä ehkä oltaisi tehty ollenkaan, oltaisiin vain loputtomasti pakoiltu ja jahkailtu. Nyt vuosi myöhemmin oltiin onnellisia, että oltiin lähdetty. Asiat oltaisiin varmasti voitu hoitaa paremminkin, mutta kun parisuhde oli ollut siinä jamassa, ettei sanaakaan voinut sanoa ilman ilmiriitaa, ei siinä oltaisi voitu mitään sopiakaan. Ensin oli ollut pakko saada pesäero, että saatiin omat ajatukset kasaan, sitten ei ollut enää ollutkaan mitään halua olla yhteyksissä ja palata entiseen.

Kaiken oltiin pitkälti vain annettu mennä omalla painollaan. Mies ei haikaillut entisen perään eikä ollut jaksanut olla oikein surullinenkaan. Hän oli tyytyväinen asuntoon, jota ei tarvinnut jakaa. Vaihtuvaan seuraan, joka jätti aamulla rauhaan eikä koskaan haastanut riitaa. Siihen, ettei joutunut vastaamaan tekemisistään ja menoistaan kellekään. Jos hän halusi korkata viskipullon ennen aamukymmentä, ei kukaan valittanut asiasta. Ei huutoa, jos päätti tulla kotiin vasta aamuseitsemältä. Ei loputonta kouluun kuskaamista, ruokakaupassa juoksemista, turhia laskuja luoja ties mistä, kissanristiäisiä ja teeskentelyä.

Jos oltiin ihan rehellisiä, hän oli edelleen ihan yhtä helvetin onneton kuin ennenkin (olisi kai pitänyt jo tajuta, että vika oli ihan omassa päässä) mutta nyt oli sentään helpompi esittää tyytyväistä. Joinain aamuina. Ei tänään, kun herättiin neljältä iltapäivällä siihen, että äiti soitti ja kysyi, että joko hän oli matkalla. Pää särki jumalattoman paljon ja mies ei ollut ihan satavarma, että oliko vielä humalassa. Kiireessä juotu kuppi kahvia, parin minuutin suihku ja suurinpiirtein puhtaat vaatteet eivät sitä tilannetta oikein riittäneet pelastamaan. Ajoissakaan ei oltu, vaikka kuinka ajettiin koko matka sen verran hävytöntä ylinopeutta, että jonkun olisi vain suosiolla pitänyt pistää kortti kuivumaan. Puoli tuntia ei ollut kauhean paljon, mutta riittäisi takuulla valituksiin. 

Päänsärystä kärsiessä oli lapsuudenkoti suurinpiirtein viimeinen paikka maailmassa, missä halusi olla. Sunnuntaina se olisi ehkä koitunut kuolemaksi, kun taloon pakkautuisi se parikymmentä ihmistä, mutta ei lauantaikaan hermoja hivellyt. Molemmat vanhemmat olivat kotona, isän puolen isovanhemmat, yksi setä, kolme veljen lapsista. Ja Mary ja omat lapset. Se oli pieni kokoonpano heidän mittapuullaan, mutta häly oli silti melkoinen. Ruoantuoksukin iski kasvoille heti, kun avasi oven, eikä Jonah osannut päättää oliko se hyvä vai huono, oliko nälkä vai tekikö pahaa. Kasvoille vedettiin hymy samalla, kun suunnattiin heti olohuonetta kohti, koska äiti antaisi varmaan edelleen selkään jos sen luona kehtaisi mököttää.

“Sorry I’m late”, Jonah huuteli jo ulko-ovella. Kypärä pistettiin sivuun, mutta takkia ei ehditty edes nappaamaan päältä, ennen kun oli syli täynnä veljen lapsia. Nuorempi omistakin, luojan kiitos. Mies näytti melkein kunnolliselta ihmiseltä, kun pyöritti niitä hetken ympäri ja pari sekuntia myöhemmin kirjaimellisesti makasi niiden kanssa keskellä lattiaa muka kovan painimatsin keskellä. Niitä oli ollut ikävä, mutta se tarjosi myös hyvän tekosyyn ignoorata hetkeksi sohvalla istuvan Maryn. Äiti oli selvästi passannut sille juotavaa runsaalla kädellä sen lisäksi, että jakeli leipää ja oli selvästi tekemässä tarpeeksi ruokaa koko kaupungille. Se huolehti välittömästi hänenkin nälkätilanteestaan ja passasi käteen gin and tonicin jo ennen kun oltiin lattialta ehditty kunnolla nousta ylös, samalla koko ajan kovaan ääneen kaikenlaista protestoiden ja ihmetellen.

Koti oli juuri sellainen kuin muistettiin. Paljon ihmisiä, paljon hälyä. Lämmin, kotoisa ja kutsuva, jos ei laskettu sitä, että sohvan päällä oli edelleen muovisuoja - Mary ei selvästi ollut tarpeeksi arvokas vieras, että se oltaisiin otettu pois, vaikka sen annettiinkin istua olohuoneessa keittiön sijaan, kuten perheen kesken tehtiin. Taustalla pauhasi urheilukanava, jota isä ja sen isä tuijottivat keskittyneenä. Molemmilla oli olut kädessä, ne tuoksahtivat vahvasti sikareilta ja puhuivat kovaan ääneen. Äiti pyöri jatkuvasti keittiön ja olohuoneen väliä, isoäiti ei löhtenyt keittiöstä ollenkaan.

Kaikki oli tuttua, paitsi Mary, joka oli ilmeisesti päättänyt lähteä leikkimään jonkun sortin muutosleikkiä. Jonah ei ollut ihan varma, pitikö sen uusista hiuksista, mutta totesi kuitenkin “I like your hair. Looks good” kun suukotti sitä muina miehinä poskelle - äiti katsoi, joten totta kai sitä piti tervehtiä kunnolla. Se kyllä heti marisi, että oli myöhässä ja vaati, että mentäisiin puhumaan johonkin rauhassa, joten ele meni hukkaan. Mies keksi heti suurinpiirtein tuhat asiaa mitä olisi mieluummin tehnyt.

“I just got here! Lemme say hey to everyone first. Y’know how my ma is. She didn’t raise an ill-mannered twat and I don’t need my ass kicked”, Jonah vain vastasi, “you good on drinks? You hungry Let me get you some bread.” Lopulta siltä lupaa kyselemättä teki juuri sen tervehdyskierroksen, minkä oli aikonutkin. Nuorempi lapsi sai kulkea mukana sylissä, vanhemman hiuksia pörrötettiin ohimennen. Se vierasti, eikä sitä voitu siitä syyttää.

Kierrokseen kuului tietysti myös kuulumisten vaihto kaikkien kanssa, mikä tuntui muuttuvan yleiseksi keskusteluksi. 

Itsekäs hulttio oli ehkä ihan oikeutettu kuvaus, mutta se olisi parempi sanoa jossain muualla kun tässä talossa. Vanhemmat kyllä tiesivät ihan omakohtaisestikin kaikista nuorimmaisensa huonoista puolistaan ja pitivät niistä osaltaan varsin runsaasti ääntä, mutta ne eivät pitäneet keneltäkään muulta tulleesta kritiikistä lapsiensa suhteen. Siihen osattiin ihan samaistua, koska oltiin omienkin lasten kanssa oltu aina se pahimmanlaatuinen ‘my child did no such thing’ -vanhempi. Tiedettiinpä ainakin mistä se oltiin opittu.

Vaikka Jonah vaikutti vakuuttavasti siltä, ettei ajatellut koko tilanteesta sen suuremmin mitään tai kokenut oloaan kovinkaan vaikeaksi, oli todellisuus vähän muuta. Epävarmuutta kanavoitiin lähinnä siihen omaan perheeseen takertumalla, koska niiden kanssa seurustelu oli kaikin puolin tuttua ja turvallista ja siinä tilanteessa jopa vähän lohdullista. Esikoisen kanssa ei osattu olla, kun ei se ollut koskaan ennen vierastanut siihen malliin, ja Maryn kohtaamista lykättiin ihan vain siksi, että osattiin jo arvata millaisen saarnan se aikoisi aiheesta pitää. Jonah olisi voinut pitää sen saarnan oikeastaan itselleen ihan itsekin ja oltaisiin säästetty kaikkien aikaa ja hermoja.

Koska mies ei yrittänyt olla ihan totaalisen perseestä, ei naista voitu vältellä ikuisesti. Parin gin tonicin jälkeen se jo kertoi odottavista kavereista, joten viivyttelyä ei oikein voinut pitää enää minään muuna kun epäkohteliaisuutena, eikä siihen haluttu varta vasten syyllistyä. “Huh? Talk louder”, Jonah kyllä aloitti, vaikka olikin suurinpiirtein kuullut mitä se sanoi ja tiesi ihan tismalleen mitä se halusi. Tällä kertaa yksi veljen lapsista laskettiin maahan toiselta käsivarrelta ja toisessa kädessä oleva lasi siemaistiin tyhjäksi ja asetettiin sohvapöydälle.

“Come on. Upstairs”, hän lopulta myöntyi ja nyökkäsi portaita kohti. Siellä olisi vähän enemmän yksityisyyttä, vaikka täyttä rauhaa ja hiljaisuutta ei löytäisikään vaikka miten yrittäisi. "You gonna yell? 'Cause there's the garage too", Jonahin piti vielä pohtia vinon hymyn kanssa, kun suunnattiin jo portaisiin ja kohti omaa lapsuudenajan makuuhuonetta.

Oli oikeastaan aika harvinaista, että Jonah oli hankala tarkoituksella. Hänellä oli yleensä ihan hyvät tarkoitusperät, vaikka toteutus saattoikin jättää toivomisen varaa. Nytkin oli täysin ymmärrettävää, ettei hän ollut innolla juoksemassa johonkin käymään Maryn kanssa mitään heart-to-heart-keskustelua, tai ennemmin kuuntelemaan sen syyllistämistä. Sitä se kuitenkin harrastaisi. Tuli oikeastaan vähän paska fiilis jo siitä koko yläkertaan siirtymisestä, kun se heti totesi, että hän kyllä ansaitsisi huudot. Jonah oli siitä vahvasti eri mieltä, mutta ei jaksanut riidellä. Ei, vaikka oli jo vuoden saanut elää omassa, draamattomassa kuplassaan. Ehkä juuri siksi. Toleranssi konfliktille oli laskenut, joten se kiinnosti vielä aiempaakin vähemmän.

Olo oli kumman paljas, kun television melu, keittiön äänet ja puheensorina hiljeni suljetun oven taakse. “Just what they were gonna put in the sauce, damn”, mies kommentoi sarkastisesti sitä allergia-asiaa ja loi naiseen sitten vähän turhautuneen katseen: “I know.” Se siirtyi puhumaan siitä, miten koko tämä tilanne oli ollut pojalle vaikea ja Jonah siirtyi eri puolelle huonetta tutkimaan kirjahyllyn sisältöä, ihan vain saadakseen jotain tekemistä. Päänsärky tuntui ärsyttävänä surinana takaraivossa ja pakotuksena jossain ohimoiden tienoilla, eikä hän oikeasti lukenut jonkun nappaamansa kirjan takakantta, kuten esitti tekevänsä. “No one’s asking you to leave ‘em here for the night”, hän huomautti ilman, että nosti katsettaan kirjasta, “couple of hours would be enough to get ma off your back.” Omasta kannastaan hän ei tiennyt, eikä halunnut myöskään analysoida asiaa.

Mary sai taidokkaasti kaiken vaikuttamaan vain ja ainoastaan miehen syyltä ja juuri sen takia oli ollut pakko häipyä. Ei sillä, että se olisi ollut mikään tietoinen päätös tai että asiaa oltaisiin suunniteltu: niin oli vain käynyt. Hän oli lähtenyt, ymmärtänyt ettei ihan oikeasti halunnut palata ja sitten tapellut itsensä kanssa aiheesta joka aamu, kunnes jossain vaiheessa oli vain sisäistänyt, että oli jo tehnyt päätöksen, tietoisesti tai ei. Siihen oli mennyt kuukausia. Jotain asioita kaivattiin, suurinta osaa ei. Se seuraavaksi esitelty kouluprojekti meni vähän molempiin kategorioihin. “He doing it on you too?” Jonah kysyi. Heti perään tuli ilmi, että naisella oli oikeasti mielessä jotain ihan muutakin. Kuulemma meinasivat muuttaa New Yorkiin.

“Is that so”, Jonah sanoi, viiveellä ja sanoja pitkittäen. Kirja pistettiin samalla sivuun. “It’s crazy expensive”, hän huomautti, rennon keskustelevaan ääneen, risti kätensä ja jäi nojaamaan siihen samaan hyllyyn, turvallisen välimatkan päähän. Ensimmäinen ajatus oli vähän se, että miksi niiden piti seurata perässä kun hänellä oli kerrankin jotain vain itselleen, mutta se koitettiin työntää pois logiikan alta. Kasvoilta oli vaikea lukea mitään muuta kun lähinnä väsymystä, kun Maryn katse hetkeksi kohdattiin huoneen läpi.

Kyse ei ollut niinkään siitä, etteikö Jonah olisi halunnut nähdä lapsia. Hän oli vain ihan yhtä tietoinen siitä, miten pitkään oli ollut poissa, ja pehmeä lasku olisi ehkä ollut kaikille helpompi vaihtoehto. Hän oli hyvin hukassa niiden arjen kanssa, ei tiennyt mitä ne söivät iltapalaksi, milloin menivät nukkumaan tai mitään muutakaan, joten kieltämättä ahdisti olla niistä yhtäkkiä vastuussa yön yli. “She’ll adopt ‘em both if you don’t learn to say no”, Jonah kommentoi, koska ilmeisesti tästäkään keskustelusta ei vain tulisi miellyttävää ja mukavaa, vaikka mitä tekisi.

Se kouluprojektikin tuntui oudolta, vaikka miehellä ei ollutkaan mitään sitä vastaan, että hän horisisi jotain perheestään. “He can do it about me that’s not what I’m saying”, Jonah kiirehti puhumaan jo naisen päälle, kun sen puheessa oli harvinaisen syyttävä sävy. “And there’s plenty of interesting stuff about you”, hän lisäsi. Ehkä olisi lapsillekin ihan hauskaa, jos Mary luopuisi siitä asenteestaan ja oikeasti kertoilisi asioista ilman niitä outoja olettamuksia, että kaikki oli ollut tylsää ja yhdentekevää. Ei Jonahkaan kokenut, että hänen lapsuutensa olisi ollut millään muotoa poikkeuksellinen tai jännittävä.

Yleensä nainen oli se järjen ääni ja ilonpilaaja, mutta nyt Jonah oli se joka kyseenalaisti sen suunnitelmat. “Study, huh? Study what?” Hän kysyi vähän uteliaisuutta äänessään. Opiskelu oli jo yksinään ihan järjettömän kallista, siitä nyt puhumattakaan että se piti tehdä juuri New Yorkissa. Se tuntui pikalipulta sen luokan köyhyyteen, että asuisi seuraavaksi kadulla ja söisi roskiksista. Ei siinä vanhempienkaan tuesta ollut kauheasti riemua, kun ei niilläkään olisi varaa rahoittaa kahta elämää.

Se talon myyminen liittyi varmaan siihen samaan kriisiin. “Sell it”, Jonah päätti saman tien ilman eri mietintää ja istahti yhden huoneessa olevan sängyn laidalle. Taloa ei oltu mietitty tähänkään mennessä, joten selvästi se ei ollut kovinkaan tärkeä. “It’s almost paid for anyway”, hän pohti perään.