|
|
Jun 11, 2014 21:05:48 GMT 2
Post by Deleted on Jun 11, 2014 21:05:48 GMT 2
Tiistai 23. heinäkuuta 2013, myöhäinen iltapäivä Ilkayn kämppä Queensissa Arda muisti varsin hyvin kaikki ne tarinat, joita hänen isänsä oli kertonut hänestä ja Ardan äidistä. Varsinkin äidin kuoleman jälkeen ne jutut olivat vain lisääntyneet ja kosinta oli asia, josta isä jaksoi kertoa kerta toisensa jälkeen. Mun elämäni jännittävin hetki oli odottaa, mitä teidän äiti vastaa mun kosintaan. Se hetki tuntui ikuisuudelta. Niitä sanoja isä oli jaksanut hokea ja ne sanat Arda oli saanut todeta mielessään todeksi, kun hän oli itse polvistunut tyttöystävänsä Mikaylan eteen ja kosinut tätä. Sen tiedätkö näki teidän äidin ilmeestä, että hän suostuu. Silti minua jännitti. Ardakin oli nähnyt vastauksen Mikaylan silmistä - se vastaus ei vain ollut ollut positiivinen. Siitä oli nyt yli kaksi viikkoa, mutta Arda muisti sen hetken kirkkaasti mielessään. Kosinta oli pyörinyt jo pitkään hänen mielessään, mutta hän ei ollut uskaltanut toteuttaa sitä. Lopulta hän oli kerännyt kaiken rohkeutensa, odottanut oikeaa hetkeä ja hän oli ollut niin varma, että Mikayla suostuisi. Kun hän sitten viimeinnoli kosinut, oli vastaus ollut ei. Mikayla ei kuulema voisi mennä naimisiin Ardan kanssa, koska. Mikayla ei pystynyt saamaan lapsia ja Arda halusi oman perheen. Kyllähän Arda tiesi, ettei Mikayla ehkä voisi koskaan saada lapsia, mutta hän rakasti Mikaylaa. Jos he eivät saisi lapsia, he olisivat kahdestaan, niin helppoa se oli. Mikayla kuitenkin oli toista mieltä ja oli päättänyt selvästi Ardan puolesta, että oli parempi erota. Tai ei kai toinen ollut ihan niin asiaa ilmaissut, mutta kieltäytyminen ja kaikki ne puheet siitä, ettei heidän kannattaisi olla yhdessä enää.. Ne olivat oikeasti loukanneet Ardaa. Olivat loukanneet niin hemmetin pahasti, että saman illan aikana Arda oli pakannut tärkeimmät tavaransa ja lähtenyt heidän yhteisestä kodistaan. Mikaylan puheluihin hän ei ollut vastannut, eikä varsinkaan kertonut minne menisi, sillä ei hän ollut itsekkään heti tiennyt määränpäätään. Lopulta hän oli suunnannut lentokentälle ja arponut Turkin ja New Yorkin väliltä - hän ei halunnut Turkkiin, mutta siellä olisi isä ja siskot. New Yorkissa taas oli Ilkay. He eivät juurikaan olleet tekemisissä Ilkayn kanssa, mutta koska Arda tiesi, ettei Ilkay kääntäisi hänelle koskaan selkäänsä, oli hän ottanut ensimmäisen lennon New Yorkiin veljensä luokse. Olihan Ilkay toki ottanut veljensä vastaan ja luvannut majoittaa tämän. Väliaikaisesti. Aluksi oli ollut ihan hauskaa viettää veljesten laatuaikaa, jauhaa paskaa ja juoda kaljaa yömyöhään naisia haukkuen, olihan Ilkay itsekkin eronnut vastikään, mutta pari viikkoa myöhemmin Ilkayta alkoi ärsyttää. Ardalla ei ollut selvästikkään aikomustakaan ryhdistäytyä vaan normaalisti niin puhelias ja räväkkä veli vaan ryyppäsi ja angstasi, eikä suostunut liikahtamaan Ilkayn kämpältä lähipubia kauemmaksi. Kyllä Ilkay ymmärsi veljenaä ahdingon, mutta kun hän kerta toisensa jälkeen näki Ardan lyövän Mikaylalle luurin korvaan edes vastaamatta puheluun, alkoi Ilkayta ärsyttää myös Mikaylan puolesta. Olihan nainen tehnyt paskamaisen tempun, mutta kyllä toisella oli oikeus tietää, missä Arda tällä hetkellä norkoili. Niimpä pari iltaa sitten Ilkay oli napannut veljensä puhelimesta Mikaylan numeron ja soittanut naiselle. Aluksi toinen oli ollut ihmeissään - hieman Ilkay epäili, ettei Arda koskaan ollut edes maininnut isoveljestään tyttöystävälleen... Ilkay oli kuitenkin saanut vakuuteltua Mikaylan siitä, kuka hän oli ja miksi hän soitti. Kuten Ilkay oli oikeastaan toivonutkin, toinen oli luvannut tulla New Yorkiin niin pian kuin mahdollista. Siitä Ilkay ei kuitenkaan viitsinyt kertoa Ardalle, sillä toinen karkaisi ihan taatusti Turkkiin asti, jos tietäisi, mitä Ilkay oli mennyt tekemään... Tiistaina iltapäivällä Ilkay sitten oli JFK:n lentokentällä saapuvien lentojen aulassa ja yritti bongata blondia itäeurooppalaista naista, joka vastaisi niitä kuvia, jotka Ilkay oli Mikaylasta nähnyt. Ihmisiä tuntui olevan ihan mahdoton määrä ja Ilkay oli melkein varma, ettei Mikayla sittenkään tulisi, mutta lopulta aulaan asteli laukkuaan raahaten nuori nainen, jonka oli ihan pakko olla Ardan tyttöystävä. Niimpä. Ilkay sitten lähti kävelemään naisen luokse. "Moi, sä oot varmaan Mikayla?" Ilkay kysyikin samantien naisen luokse päästyän ja toinen nyökkäili päätään. "Ilkay, Ardan veli." Ilkay vielä totesi ihan kohteliaisuuttaan, mutta pian kaksikko lähti kävelemään kentältä metroasemalla, sillä kun matka taittuisi nopeasti - ei Ilkaylla edes ollut autoa, jolla olisi voinut tulla hakemaan toista. "Et oikeasti tiedä, miten tyytyväinen mä oon, että sä oot täällä. Arda on ihan mahdoton ja vaikka se onkin mun veli j tiwtenkin mulle rakas, mä en ihan oikeasti jaksa sitä enää päivääkään." Ilkay piiskahti heidän odotellessaan oikeaa metroa metrotunnelissa. "Mä en kyllä yhtään tiedä, miten se reagoi, kun sä oletkin mun mukana.. En mä viitsinyt sille mitään mainita." Ilkay sanoi hieman niskaansa hieraisten - kyllä Mikayla tiesi, ettei Arda tiennyt, mutta nyt Ilkay alkoi miettiä, oliko tämä nyt sittenkään niin hyvä idea.. |
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Jun 12, 2014 16:40:56 GMT 2
Post by jenni on Jun 12, 2014 16:40:56 GMT 2
Ardalla tuntui olevan jokin pakkomielle päästä naimisiin ja tehdä lapsia. Mikayla ei olisi halunnut ajatella niin, mutta siltä hänestä välillä tuntui. Hän ei edes itse välttämättä koskaan voisi tulla raskaaksi, saada lapsia. Naimisiin hän sentään voisi mennä, mutta olisiko se oikein Ardaa kohtaan... Toinen halusi niin kovasti lapsia, eikä Mikayla voinut ehkä koskaan niitä toiselle antaa. Pari viikkoa sitten Arda oli todella temppunsa tehnyt, kun oli melko yllättäen mennyt ja polvistunut Mikaylan eteen. Kosinta. Mikayla oli mennyt suorastaan pakokauhun valtaan ja kieltäytynyt. Sanonutkin, etteivät he vain voisi... Että oliko heidän muka järkeä olla enää yhdessä. Luoja, Mikayla ei enää näin parin viikon päästä tiennyt, miksi oli mennyt moisia asioita hourimaan. Ehkä siinä pakokauhun ja paniikin vallassa hän ei ollut saanut muutakaan suustaan ulos.
Mikaylan kauhuksi Arda oli kuitenkin ottanut vinkistä vaarin ja todella pakannut tavaransa ja lopulta vain lähtenyt menemään. Mikaylan estelyt eivät olleet auttaneet, eikä mies myöhemmin vastannut hänen soittoihinsa. Mikaylalla ei ollut hajuakaan, minne Arda oli lähtenyt. Muutaman päivän kuluttua hän jopa soitti Dariyalle New Yorkiin, jos Arda olisi ehkä ennättänyt McCanneyiden luo sinne asti. Dariya ei tiennyt miehen liikkeistä mitään. Mikayla oli itse vain vajonnut itsesääliin ja kyyhöttänyt heidän asunnollaan päivät läpeensä. Mitä hän oli mennyt tekemään? Hän rakasti Ardaa ja oli mennyt silti karkoittamaan miehen elämästään. Arda tuskin heltyisi ja tulisi takaisin. Kaiken järjen mukaan Mikaylan olisi pitänyt suostua siihen kosintaan; hän oli edelleenkin maassa työviisumin voimin, eikä sillä pitkälle loppujen lopuksi pötkittäisi. Ei hän missään nimessä halunnut Ardaa hyväksikäyttää, mutta avioliitto toisi niin paljon muutakin hyvää mukanaan...
Hän ei ollut edes käynyt kaupassa muutamaa kertaa lukuun ottamatta. Ruokahalu tuntui kadonneen Ardan myötä jäljettömiin, vaikka välillä Mikayla yrittikin syödä jotain pientä. Hän ei ollut käynyt vaa'alla, mutta joku ehkä saattaisi nähdä hänet hieman hoikempana – tai ennemminkin kalpeana ja riutuneena, sillä eihän hänellä entuudestaankaan ihan liiaksi ollut elopainoa. Kun se pari viikkoa Ardan lähdöstä oli alkanut tulla täyteen, Mikayla sai yllättävän puhelun. Aluksi hän ei ollut meinannut edes vastata koko hemmetin luuriin, kun oli vain vilkaissut outoa numeroa sen näytöltä. Mutta kun hän lopulta sitten oli vastannut, oli yllätys (ja ehkä pieni järkytyskin) ollut suuri. Linjan toisessa päässä oli nimittäin Ardan veli, Ilkay Demir. Siis... Ardan veli. Ilkay Demir. Mikayla ei ollut heti uskoa kuulemaansa, mutta kun mies oli aikansa vakuutellut asiaa, oli kai siihen uskominen... Ilkay kuitenkin kertoi tyhjänpanttina luonaan norkoilevasta Ardasta – New Yorkissa. Mies halusi kuulemma Mikaylan tulevan paikan päälle katsomaan kyseistä vetelehtijää.
Vei pienen hetken, ennen kuin Mikayla löysi kohtuullisen hintaisen lentolipun – tosin yhdellä vaihtoyhteydellä. Vaan tietysti hänen oli pitänyt suostua Ilkayn pyyntöön; hän todella halusi Ardan takaisin luokseen. Kuluneet kaksi viikkoa olivat opettaneet Mikaylalle, kuinka syvästi hän tuota miestä rakasti. Rakasti niin paljon... Tuntui pahalta, ettei voinut olla antamassa sitä, mitä toinen eniten halusi. Koko lentomatkan ensin Phoenixista Chicagoon ja sitten Chicagosta New York Cityyn Mikayla tuijotteli ulos ikkunasta kyyneleitä nieleskellen, hieman myös perhosia vatsanpohjassaan. Mitä Arda sanoisi, kun näkisi hänet Ilkayn luona? Ilkayn puheiden perusteella mies ei ollut kertomassa Mikaylan tulosta mitään veljelleen. Jos lentokoneesta olisi voinut hypätä laskuvarjolla, niin Mikayla olisi kernaasti tarttunut siihen mahdollisuuteen... Toisaalta hän kyllä halusi nähdä Ardan, vaikka se jännittikin niin pirusti... Jännitys vain kasvoi, kun hän lopulta käveli juuri saamansa matkalaukkunsa kanssa kohti saapumishallia JFK:n kansainvälisellä lentoasemalla. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, miltä Ilkay näytti. Onneksi Ilkay näytti pian bonganneen hänet väkijoukon keskeltä.
Hyvin ardamainen mies oli astellut hänen luokseen, tervehtinyt, kysynyt nimeltä häntä. Mikayla yritti hymyillä pienesti nyökätessään, esittäytyikin sitten itsekin. He lähtivät kävelemään kohti metrotunneliin johtavia liukuportaita, sillä metrolla he pääsisivät kuulemma parhaiten Ilkayn luokse. Mikayla ei oikein keksinyt mitään puhuttavaa, ja vasta metrotunnelissa Ilkaykin alkoi puhumaan siitä, kuinka tyytyväinen oli saatuaan Mikaylan paikalle puhumaan järkeä veljelleen tai jotakin sen suuntaista. ”Mmmh”, nainen hymähti pienesti, kun Ilkay totesi ettei ollut yhtään varma, miten Arda mahtaisi suhtautua yllätysvisiittiin. Mikaylaa ärsytti oma vaiteliaisuutensa – ei hän olisi halunnut antaa Ilkaylle tällaista kuvaa itsestään, mutta nyt sanoja ei vain tuntunut olevan. Pian he astuivat oikeaan metroon, mutta metromatka ei tehnyt poikkeusta – se kului varsin vaivaantuneessa hiljaisuudessa, ja Mikaylakin keskittyi lähinnä katselemaan muiden ihmisten puuhia matkan aikana. Ilkayta hän ei uskaltanut katsoa silmiin koko matkan aikana, muutaman kerran vain vilkaisi nopeasti metron ikkunan heijastuksesta. Mies taatusti tiesi, kuinka hän oli mennyt kieltäytymään kosinnasta... Ehkä salaa tuomitsi sellaisen paskamaisen tempun teon, muttei tietenkään voinut sitä päin naamaa Mikaylalle sanoa. Mikaylaa hävetti, ja hänen olisi taas osittain mieli tehnyt juosta pois paikalta, kun he viimein nousivat takaisin maanpinnalle liukuportaita pitkin oikealla asemalla.
”Oletko varma, ettei Arda heitä minua heti ulos?” Mikayla kysyi, kun he hetken päästä olivat oikeassa rapussa ja Ilkay kaiveli jo avaimia esille. Hän huomasi puristavansa matkalaukkunsa vetokahvaa, kun Ilkay käänsi avainta lukossa. Asunnossa oli kovin hiljaista, vain television äänet kantautuivat eteiseen asti. Mikayla ei ollut hellittää otettaan kahvasta, kunnes sitten asteli Ilkayn perässä olohuoneeseen, jossa Arda makoili sohvalla. Tosin mies kyllä pomppasi harvinaisen nopeasti ylös (tai ainakin istuma-asentoon), kun huomasi Ilkayn takaa astuvan Mikaylan. Hetken aikaa Mikayla vain katsoi Ardaa huoneen poikki silmiin; kyyneleet kohosivat väkisinkin silmiin, mutta Mikayla nieleskeli niitä pois. ”Arda... Mä olin niin huolissani siitä, minne sä oikein olit mennyt”, blondi sanoi hieman huojentuneella äänellä, sillä nyt hän näki omin silmin edes sen, että toinen oli täysin kunnossa. Ei hän tietystikään ollut epäillyt Ardan makaavan jossakin katuojassa kuolleena, mutta... No, siinä Arda kuitenkin nyt oli, eikä Mikayla olisi muuta halunnut kuin kävellä halaamaan tuota miestä. Jalat eivät kuitenkaan liikuttaneet häntä yhtään mihinkään, siinä hän vain seisoi paikoillaan ja näpersi sormiaan. ”Oon niin pahoillani. En mä tarkoittanut, ettei meidän pitäisi enää olla yhdessä... Arda, mä rakastan sua. Tulisit kotiin.”
|
|
|
|
Jun 12, 2014 17:33:46 GMT 2
Post by Deleted on Jun 12, 2014 17:33:46 GMT 2
Metromatka Queensiin sujui varsin hiljaisissa merkeissä, mutta se ei kamalasti Ilkayta häirinnyt. Ei Mikayla hänen vieraakseen ollut tullut, joten samapa se oli, vaikka he eivät yhteistä säveltä löytäisikään - pääasia oli, että Mikayla saisi raahattua Ardan pois hänen kämpältään. Tietysti oli olemassa se riski, että Arda karkaisi kämpältä ovet paukkuen Mikaylan nähdessään ja lähtisi vielä kauemmaksi, ehkä jopa Turkkiin heidän siskojensa luokse. Sitä vaihtoehtoa Ilkay ei kuitenkaan raaskinut sanoa Mikaylalle, sillä toinen oli taatusti ollut muutenkin huolissaan Ardasta. Pian he kuitenkin tulivat oikealle pysäkille ja metroasemalta matka taittui nopeasti Ilkayn asunnolle. Vasta rapussa Mikayla sai suunsa auki. "Äh, ei se niin tee.." Ilkay sanoi varsin huolettomasti, vaikka ei kyllä itsekkään ollut täysin varma siitä, miten Arda reagoisi heidän yllätysvieraaseensa. Ilkay sai lopulta oven auki ja päästi Mikaylan ensin sisälle. Asunnossa oli hiljaista ja hetken Ilkay kerkesi epäillä, että Arda ei ollut kotona. Olohuoneesta kuitenkin kuului television ääni, joten Ilkay nyökkäsi huoneen suuntaan - eikös se vätys löytyisi television äärestä, mistäpä muualtakaan, eihän toinen lähtenyt nykyään mihinkään.
Olohuoneessa kaikessa rauhassa istunut Arda puolestaan oli saada sätkyn. Hän luuli, että Ilkay tuli kotiin, mutta kun olohuoneen ovelle oli tupsahtanut ensin Ilkay ja heti perässä Mikayla, oli Arda pompannut sohvalla kuin sähköiskun saaneena istuma-asentoon. Katse oli jämähtänyt Mikaylaan, eikö hän todellakaan tiennyt, mitä hän tunsi - vihaa, pettymystä, surua vai iloa siitä, että näki Mikaylan. Oli hänelläkin ikävä ollut, siitäkin huolimatta, että hän tunsi edelleen olonsa loukatuksi. Mikayla alkoikin sitten puhua ja Arda vain tuijotti naista takaisin täysin ilmeettömänä. Katse käväisi myös Ilkayssa, mutta se ilme oli kaikkea muuta kuin ilmeetön. Ilkay olisi ihan taatusti päässyt hengestään, jos katse voisi tappaa. "Sä teit harvinaisen selväksi, että sä et halua meidän suhteen jatkuvan." Arda sanoi varsin kylmästi, välittämättä lainkaan siitä, että hän kyllä näki Mikaylan silmien kiiltävän kyynelistä. Jos Arda olisi yhtään leppoisampi tapaus, hän olisi jo mennyt Mikaylan luokse, vetäissyt tämän halaukseensa ja luvannut palata kotiin. Mutta ehei, sellainen ei ollut hänen tapaustaan. Arda oli niin ärsyttävän itsepäinen, että häntä ei lepyteltäisi ihan näin helpolla. Arda nousi sohvalta ylös, tuijotti vain veljeään varsin murhaavasti ja lähti kävelemään kaksikon ohitse eteiseen. Ilkay oli kuitenkin nopeampi ja ennenkuin Arda kerkesi hänen ohitseen, hän nappasi lähes päätä lyhyempää veljeään hartioista kiinni. "Sähän et lähde yhtään mihikään. Kasva aikuiseksi Arda, kyllä asioista pitää osata puhua!" Ilkay sanoi ääntään korottamatta, mutta kuitenkin vaativalla äänellä. Hän ei todellakaan päästäisi veljeään karkaamaan tästä tilanteesta.
Ardankin ymmärsi, ettei hän pääsisi Ilkayn ohitse asunnosta, joten hän keskittyi lähinnä veljensä mulkoiliun. "Millä oikeudella sä edes puutut mun elämään? Mä sanoin, että mä en halua nähdä Mikaylaa enää ikinä ja sä raahasit sen tänne! Mitä helvettiä sun päässä liikkuu!" Arda lopulta ärähti veljelleen, vaihtaen kuitenkin kielen hetkellisesti turkkiin, hän ei halunnut Mikaylan ymmärtävän. Kerta Arda ei päässyt ulos, hän paineli takaisin olohuoneeseen, nappasi tupakkansa mukaan ja katosi parvekkeelle. Hieman turhautuneena Ilkay katsoi veljensä perään, mutta käänsi lopulta katseensa jälleen Mikaylaan. "Kyllä se rauhoittuu tosta. Arda on aina ollut tommonen jääräpää, mutta kyllä se tosta leppyy vielä. Mene puhumaan sulle, kyllä se kuuntelee sua." Ilkay sanoi naiselle, joka tosin näytti siltä, että purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä. "Hei, ihan sama mitä Arda nyt väittää, mä tiedän, että se välittää susta. Se oikeesti tarvitsee sua." Ilkay jatkoi, hymyillenkin hieman. Ei Arda pelkästään ollut Mikaylaa haukkunut näiden kahden viikon aikana, tarpeeksi kovassa humalassa toinen oli myös itkenyt veljelleen Mikaylan perään. "Mene nyt, sä oot ainut, kuka Ardan saa rauhoittumaan."
Ilmeisesti Ilkay onnistui sanomaan jotain oikein, sillä hetkeä myöhemmin Arda kuuli parvekkeen oven käyvän ja Mikaylakin ilmestyi hänen vierelleen. Arda oli jo saanut tupakkansa poltettua, mutta hän nojaili edelleen parvekkeen kaiteeseen ja katseli maisemia. Ei Queens mikään hänen lempialueensa ollut, mutta kyllä täälläkin viihtyi. Ainakin paremmin kuin Bronxissa, jossa hän oli varttunut. "Tiedätkö sä, mikä mua loukkaa tässä tilanteessa eniten? Se, että sä päätit tehdä päätökset meidän suhteesta ilman mun mielipidettä." Arda aloitti jopa hieman yllättäen, vaikka Mikaylakaan ei ollut vielä sanonut mitään. "Mikayla, mä sanoin sulle kuukausia sitten, että sillä ei ole mitään väliä vaikka me ei koskaan saataisi lapsia. Mä sanoin, että mulle on tärkeintä, että me ollaan yhdessä ja mitä sä teet? Ilmoitat, että meidän on parempi erota." Arda sanoi, kääntäen nyt katseensa Mikaylaan. Enempää hän ei sanonut - hän ei pystynyt, eikä halunnut. Arda tunsi olonsa todella loukatuksi, eikä hän tiennyt, korjaisiko mikään anteeksipyyntö tätä kaikkea.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Jun 14, 2014 12:31:22 GMT 2
Post by jenni on Jun 14, 2014 12:31:22 GMT 2
Mikaylalla oli täysi työ pidätellä itkua, kun hän kuuli ne Ardan kylmän kovat sanat takaisin. Sä teit harvinaisen selväksi, että sä et halua meidän suhteen jatkuvan. Vain hetkeä myöhemmin Arda olikin noussut sohvalta ja yrittänyt paeta heidän, Ilkayn ja Mikaylan ohi, ilmeisesti poistuakseen koko asunnosta, sillä he seisoivat eteisen ja olohuoneen välimaastossa. Mikayla ei osannut muuta kuin pienesti kavahtaa taaemmas, kun Ilkay oli pysäyttänyt itseään lyhyemmän veljensä matkan ja kovistellut tätä jättämään pakoaikeet sikseen. Nyt Arda oli vaihtanut kielen turkiksi, mutta Mikayla erotti silti selvästi oman nimensä mainittavan niissä puheissa, eikä se tuntunut hyvältä. Mies ei taatustikaan ollut sanonut hänestä mitään hyvää, joten Mikayla puri huultaan ja nieleskeli kyyneleitä.
Kohta Arda oli jo häipynyt takaisin olohuoneen kautta parvekkeelle, ja hetkellisesti hiljaisuus laskeutui asuntoon. Ilkayn mukaan Mikaylan kuitenkin pitäisi mennä Ardan perään, puhumaan järkeä, sillä Arda kyllä kuuntelisi naista. ”Näithän sinä, miten vihainen hän oli. Ei hän minua kuuntele”, Mikayla vastusteli ja loi vilkaisuja parvekkeen suuntaan. Hän oli luonteeltaan menevä, reipas, puhelias ja uskalias, mutta tällä kertaa häntä pelotti. Ardan käytös. Miehen inho häntä kohtaan. Ilkay kuitenkin jaksoi olla sitä mieltä, että loppujen lopuksi Mikayla olisi ainoa, joka saisi Ardan heltymään, uskomaan jotakin. Vaaleaverikkö katseli aikansa parvekkeen suuntaan, ennen kuin katsahti vielä viimeisen kerran Ilkayta, kunnes lopulta lähti kävelemään kohti parveketta. Vielä ovella Mikayla piti kauan kättään oven kahvalla ennen kuin painoi sen alas ja astui ulos.
Toinen nojasi parvekkeen kaiteeseen, nyt jo tupakanpolttamisen lopetettuaan. Mikayla asteli viereen, laski kätensä kaiteelle ja katseli hetken aikaa parvekkeelta näkyviä maisemia. Tavallaan Mikayla tiesi Ardan olevan oikeassa, kun mies aloitti puhumisen. Hän tiesi, että oli mennyt vetämään johtopäätöksiä heidän tulevaisuudestaan omin nokkinensa, vaikka muistikin Ardan puheet siitä, ettei kahden kesken oleminen haittaisi. ”I'm scared”, nainen sai viimein kuiskattua ja jopa vilkaisi nopeasti Ardaa. Poikaystäväänsä. Tulevaa entistä poikaystäväänsä? Mikayla ei tiennyt, mikä Arda hänelle pian olisi – tai ehkä jo oli. ”Minua pelottaa, että se ei riitä sinulle myöhemmin. Että olemme vain kahdestaan... Jos se ei riitä sinulle. Että kyllästyt minuun tai sellaista...” nainen sanoi hiljaa ja peruutti istumaan parvekkeen toisella laidalla olevan pienen parvekekaluston yhdelle tuolille.
”Jossain tuolla on joku toinen nainen, joka olisi paljon parempi sulle ja voisi tarjota niin paljon enemmän. Ymmärrätkö sä, että mä rakastan sua niin paljon, että voisin jopa hyväksyä sen”, Mikayla korotti nyt hieman ääntään, vaikka niiden sanojen sanominen olikin vaikeaa – äärimmäisen vaikeaa. ”Sen kuin menisit, en mä suutu”, nainen vakuutti. Jollakin kierolla tavalla hänen oli onnistunut lietsomaan itsensä siihen uskoon, että hänen oma rakkautensa Ardaa kohtaan sallisi sen, että Arda yksinkertaisesti vain etsisi rinnalleen jonkun lisääntymiskykyisemmän (ja ehkä muutenkin kaikin tavoin paremman) naisen. Jossain syvällä alitajunnassaan Mikaylakin tajusi oman typeryytensä puheidensa kanssa, mutta hän vain pelkäsi Ardan kyllästymistä. ”Tiedän, että haluat sellaista, mitä Dariyalla ja Nickyllä on. Minä en voi olla sen unelman tiellä. En halua olla”, Mikayla niiskutti pienesti. Hän ihaili sitä, mitä Dariyalla oli – oli aina ihaillut. Ollut jopa hieman kateellinen vuotta vanhemman serkkunsa tekemisistä ja omaisuudesta; oli se sitten rahallisesti arvokasta tai ei.
|
|
|
|
Jun 14, 2014 18:35:59 GMT 2
Post by Deleted on Jun 14, 2014 18:35:59 GMT 2
Ardan sanojen jälkeen ei mennyt kovinkaan pitkään, kun Mikayla aloitti sen saman rallatuksen siitä, että Arda ehkä myöhemmin katuisi valintaansa. Arda kyllä ymmärsi naisen pointin, mutta häntä ärsytti se, ettei Mikayla vieläkään kuunnellut häntä. Ihan sama, vaikka Arda kuinka vakuuttelisi asiaa, Mikayla vaan vakuutteli samaa vauhtia takaisin omaa kantaansa. Kun Mikayla sitten alkoi vielä puhua jostain toisesta naisesta ja siitä, että Arda voisi olla onnellisempi jonkun toisen kanssa, Ardan olisi oikeasti tehnyt mieli käskeä toisen olla hiljaa. Miten Mikayla saattoi edes puhua mitään noin älytöntä. Arda vain piti ilmeensä vakavana ja katseli tyttöystäväänsä sanomatta mitään, hänen oli pakko nyt olla hetki hiljaa ja miettä ihan kunnolla, ettei muotoilisi sanojaan väärin. Tilanne oli ihan tarpeeksi onneton ja nyt, eikä Arda halunnut pahentaa asioita entisestään. "Mikayla.. Mä rakastan sua. Hitto vieköön, mä rakastan sua niin paljon, että mitkään sanat ei koskaan riitä kuvailemaan sitä rakkautta. Arvaa mille musta tuntuu, kun sä jatkuvasti hoet, että mun olisi muka parempi jonkun kanssa? Se tuntuu ihan helvetin pahalta." Arda sitten lopulta aloitti.
Niiden sanojen jälkeen hän hetkeksi hiljeni ja vain nojaili parvekkeen kaiteeseen, pitäen kuitenkin katseensa Mikaylassa. Arda ei voinut käsittää, miten heidän asiansa olivat menneet näin solmuun - aiemmin kaikki oli ollut niin helppoa ja yhtäkkiä heidän suhteensa jatkumisesta ei ollut mitään varmuutta. "Siinä sä olet ihan oikeasa, että mä haluaisin lapsia. Me ei niitä kuitenkaan voida saada ja mä olen sen hyväksynyt. Jos mä en voi saada lapsia sun kanssa niin mä en halua niitä saada kenenkään muunkaan kanssa. Miksi sä et voit vain ymmärtää, että mulle pn tärkeintä saada olla sun kanssa!" Arda sitten lopulta sanoi jopa hieman turhautuneesti. He kiersivät vain samaa kehää tämän keskustelunsa kanssa, eikä Arda ollut ollenkaan varma, selviäisikö koko tilanne tästä mitenkään. "Mä en oikeasti tiedä Mikayla, mitä me nyt tehdään. Mä en voi noita sun ajatuksiasi muuttaa, etkä sä nähtävästi ymmärrä, että mä olen meidän suhteessa ihan tosissani. Jopa niin tosissani, että olisin ollut valmis menemään sun kanssasi naimisiin." Täysin huomaamattaan Arda oli lausunut ne sanat menneessä aikmuodossa, mutta toisaalta.. Mikayla oli kosinnasta kieltäytynyt, eikä Ardalla ollut mitään aikeita kosia enää uudestaan. Jos Mikayla oli kerta kieltäytynyt, Arda ei aikonut yrittää kääntää toisen päätä.
"Mä en.. Mä en ihan rehellisesti sanottuna edes ymmärrä, miksi sä olet täällä. Jos sä kerta olet sitä mieltä, että meidän olisi parempi erota ja mun olisi parempi olla jonkun toisen kanssa niin miksi sä tulit tänne? Mä tiedän, että Ilkay soitti sulle, mutta silti. Sä olisit voinut kieltäytyä. Sun olisi pitänyt kieltäytyä." Arda sitten sanoi ja niine hyvineen hän katosi parvekkeelta takaisin sisälle, jättäen Mikaylan yksin. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan yrittänyt lähteä ulos asunnosta, vaan hän vain meni Ilkayn vierashuoneeseen ja paiskasi oven kiinni perässään. Ilkay katsoi hieman kulmiaan kohottaen veljensä perään, mutta nopeasti katse kääntyi myös parvekkeelle, jossa Mikayla istui nyt yksin. Pieni turhautunut huokauskin karkasi hänen huuliltaan - miksi Arda oli tuollainen pässi? Arda sen sijaan oli istunut vierashuoneen sängylle puhelin kädessään, selaillen samalla jotain hänen ja Mikaylan kuvia. Pieni hymykin käväisi aina välillä hänen kasvoillaan, mutta ilo oli silti kaukana hänen mielestään - eivät he varmasti enää koskaan olisi noin onnellisia kuin niissä kuvissa. Ilkay sen sijaan päätti mennä parvekkeelle, jossa Mikayla istui edelleen ilmeisen onnettoman näköisenä. Ilkay nappasi veljensä tupakat, otti askista yhden ja sytytti sen. Hetken hän vain poltteli tupakkaa, ennenkuin vilkaisi Mikaylaa paremmin. "Arda on aina ollut tuommonen. Se lakaisee ikävät asiat maton alle ja ei suostu puhumaan kunnolla. Se syyttelee muita vastuunpakoilusta, mutta se ei tajua, että se tekee sitä ihan samaa." Ilkay hymähti pienesti. "Mun ei ehkä olisi pitänyt pyytää sua tänne. Mä vain ajattelin, että sä osaisit puhua tuolle jääräpäälle vähän järkeä päähän."
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Jun 15, 2014 13:28:15 GMT 2
Post by jenni on Jun 15, 2014 13:28:15 GMT 2
Itsepintaisesti ja ehkä jopa hieman lapsellisesti Mikayla halusi uskoa omaa kantaansa ennemmin kuin Ardan sanoja, vaikka mies kuinka jaksoikin vakuutella, että halusi tulevaisuuden nimenomaan Mikaylan kanssa – kuului siihen sitten yhteisiä lapsia tai ei. Mikayla ei saanut sanottua mitään pidätellessään suurinta itkua, hän vain yritti ottaa kaiken vastaan, mitä Arda suustaan päästi. Olisin ollut valmis menemään naimisiin. Mikayla oli senkin tilaisuuden mokannut, eikä uutta mahdollisuutta enää tulisi. Hän otti nyt kaiken Ardan sanoman enemmän kuin tosissaan, ei osannut nähdä missään joustamisen varaa. Ennen kuin Arda ennätti poistua parvekkeelta, oli mies esittänyt helvetin hyvän kysymyksen. Mitä ihmettä Mikayla oikein oli ajatellut, kun oli suostunut Ilkayn pyyntöön tulla vierailulle New Yorkiin? Jos heidän ajatuksensa tästä asiasta Ardan kanssa erkanivat toisistaan näin paljon, saataisiinko tällä visiitillä muka jotain oikeasti aikaiseksikin?
Mikayla ei ehtinyt – tai pikemminkin osannut – vastata miehen kysymykseen mitään, kun Arda tosiaan oli jo ehtinyt kadota parvekkeelta. Vaikka Mikayla toden totta halusi itsepäisesti olla sitä mieltä, että loppujen lopuksi Ardan olisi parempi jonkun muun naisen kanssa, niin silti jokin oli vetänyt hänet sinä päivänä New Yorkiin... Rakkaus, niin kliseistä kuin se olikin. Hän hitto vie rakasti Ardaa ihan liian paljon – ja se sattui. Mikayla tunsi kyyneleiden valuvan poskilleen, kun hän oli jäänyt yksin parvekkeelle ja tuijotti nyt eteensä mitään näkemättä. Silmäkulmastaan nainen huomasi jonkun tulevan parvekkeelle; liikkeistä ja eleistä päätellen se oli Ilkay. Mikayla ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan toista kohti, tuijotti vain eteensä lasittunein silmin. Tupakan haju täytti taas parvekkeen, kun Ilkay oli sytyttänyt itselleen yhden ja poltteli nyt sitä. ”Kyllä vika on mussakin. Arda puhuu ihan totta”, Mikayla niiskaisi pienesti, otti ehkä siitä viasta puhumisen liiankin itseensä. Hänhän todella oli jollain tapaa viallinen, jos ei kerran voisi koskaan saada lapsia.
”Arda on ihan oikeassa. Mä vaan tulen tänne itkemään, enkä tiedä mitä haluan. Haluan ihan ristiriitaisia asioita”, nainen jatkoi hiljaa ja vilkaisi pikaisesti Ilkayta. Sitten hän nousi hitaasti ylös, kysyi kylpyhuoneen sijaintia. Ilkayn vastauksen kuultuaan nainen kiirehti eteiseen, josta johti ovi kylpyhuoneeseen. Matkalla Mikayla vilkaisi kahta huonetta: toisen ovi oli auki ja se näytti selvästi Ilkayn makuuhuoneelta. Toisen taas oli kiinni, eikä ollut epäilystäkään, etteikö Arda olisi ollut siellä. Mikayla oli kuullut oven paiskattavan kiinni heti sen jälkeen, kun Arda oli poistunut parvekkeelta. Kylpyhuoneeseen Mikayla kuitenkin lukittautui useammaksi minuutiksi – enimmäkseen hän vain istui wc-istuimen päällä ja puri alahuultaan. Lopulta hän nousi ylös ja katseli peilistä kuvajaistaan, yritti ryhdistäytyä. Hänen olisi pakko mennä puhumaan Ardalle. Edes sanomaan hyvästit. Arda taisi olla ihan oikeassa. He olivat aikamoisessa pattitilanteessa, eikä Mikayla tiennyt, miten he olisivat sen ratkaisseet positiivisessa mielessä.
Asunto näytti tyhjältä, kun Mikayla astui ulos kylpyhuoneesta ja sulki oven hiljaa kiinni perässään. Ilkay oli ilmeisesti vieläkin parvekkeella, eikä vierashuoneen puolelta kuulunut inahdustakaan. Mikayla kuitenkin asteli oven taakse, empi hetken aikaa mutta koputti kuitenkin. Vastausta ei kuulunut, mutta nainen avasi kuitenkin oven, näki Ardan istumassa sängyllä selin ovelle. Vasta nyt Mikayla kuuli hiljaista nyyhkytystä; itkikö Arda? Samanoloisena Mikayla muisti nähneensä Ardan silloin, kun tämä kertoi Phoenixissa hevostilalla perheestään enemmänkin. Mikayla päätti kävellä hiljaa istumaan Ardan viereen sängynreunalle, sanomatta aluksi sanaakaan. Hän vain katseli huoneessa pienesti ympärilleen, kunnes keskitti katseensa taas eteensä, alaviistoon. Lattianrajaan. Huoneessa oli hiljaista lukuun ottamatta Ardan kevyttä nyyhkytystä. Mikayla tunsi taas kyyneleet poskellaan, muttei pyyhkinyt niitä vielä pois.
”Anteeksi, Arda. Mä olen ollut tosi typerä ja lapsellinen”, nainen aloitti hetken päästä hiljaa, lähes kuiskaten. ”Kai mä jotenkin luulin, että tämä olisi iso juttu vaan mulle kun mä en niitä lapsia ehkä voi saada. En varmaan jotenkin tajunnut, kuinka sä olet ihan yhtä lailla tässä mukana... Anteeksi.” Mikayla niiskaisi pienesti. Oli se kai ihan totta; kai Mikayla oli naiivisti ehtinyt lietsoa itsensä siihen ajatusmaailmaan, kuinka Ardan olisi helppo vain ottaa ja jättää, lähteä kävelemään ja etsiä itselleen parempi tulevaisuus jonkun toisen kanssa. Viis Mikaylasta itsestään; hänhän voisi ihan hyvin jäädä oman onnensa nojaan lapsettomuuden uhrina. ”En mä ymmärrä, miksen osannut ajatella heti, että me ollaan tässä yhdessä … Vaikka olisi pitänyt”, nainen jatkoi sopertaen, mielessään pyörien Ardan äskeiset puheet menneessä aikamuodossa. Oliko mies tarkoittanut, että ei enää olisi valmis antamaan anteeksi hänelle, ei enää haluaisi edes yrittää? ”En oikeasti halua, että sä etsisit jonkun toisen naisen, en … Rakastan sinua. En sillä tavalla, että haluaisin sun etsivän jonkun toisen, en … Vaan niin, että ollaan yhdessä”, hän sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä.
Yhtäkkiä Mikaylan valtasi outo halu tehdä jotakin, mitä hän ei ollut etukäteen suunnitellut. Hän vilkaisi Ardaa paremmin, niiskaisi sitten taas pienesti. ”Jos mä pyydän, niin Arda... Tulisitko sä vielä mun miehekseni?” Sillä tässä oli mies, jonka kanssa Mikayla sisimmässään tiesi haluavansa olla niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.
|
|
|
|
Jun 15, 2014 17:39:46 GMT 2
Post by Deleted on Jun 15, 2014 17:39:46 GMT 2
Ilkay ei viitsinyt sanoa Mikaylan vuodatukseen mitään, nainen kun tuntui olevan ehdottomasti sitä mieltä, että vika oli nimenomaan Mikaylassa, ei suinkaan Ardasta. Siitä Ilkay oli kyllä samaa mieltä, että Mikayla oli tehnyt paskamaisesti Ardalle aiemmin, mutta kyllä Ardankin olisi pitänyt edes hieman kuunnella tyttöystäväänsä. Koko tilanne oli vain Ilkayn mielestä niin kovin ardamaista. Toinen kiukutteli kuin pikkulapsi ja oli sitä mieltä, että hän oli oikeassa ja kaikki muut väärässä. "Käänny tosta olohuoneen ovesta vasemmalle, se on siinä melkein ulko-oven vieressä." Ilkay viimein avasi suunsa ohjeistaakseen Mikaylan kylpyhuoneeseen naisen kysyessä sen sijaintia. Kun Mikayla oli sitten lähtenyt parvekkeelta, Ilkay kääntyi jälleen katselemaan parvekkeelta avautuvia maisemia - hän ei voinut kuin toivoa, että Arsa heltyisi ja saisi sovittua asiansa tyttöystävänsä kanssa.
Sillä välin vierashuoneessa Arda oli laskenut puhelimensa käsistään ja heittäytynyt sängylle selälleen. Hän vain tuijotti kattoa jokseenkin lasittuneella katseella, eikä hän voinut sille mitään, että kyyneleet olivat nousseet hänenkin silmiinsä. Hän rakasti Mikaylaa niin helvetin paljon, eikä hän enää ymmärtänyt, mitä olisi voinut tehdä saadakseen Mikaylan ymmärtämään, ettei hän halunnut olla kenenkään muun kanssa. Toisaalta, eipä hän tiennyt sitäkään, olivatko enää enää Mikaylankaan kanssa yhdessä. Arda sulki silmänsä ja yritti olla itkemättä, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään - Arda inhosi itkemistä, ainakin omalla kohdallaan. Se tuntui merkiltä heikkoudesta, eikä Arda halunnut olla heikko. Mies kuvitteli, että hän saisi olla rauhassa, mutta turhankin pian hän kuuli oveen koputettava. Arda pomppasi nopeasti istuma-asentoon ja yritti pyyhkiä silmiään, mutta ei hän saanut sitä nyyhkytystä loppumaan ihan noin vain. Kuten Arda oli arvellutkin, huoneeseen tulija oli Mikayla. Nainen istuutui sängylle Ardan viereen ja hetken aikaa he vain istuivat hiljaa, ainut huoneessa kuuluva ääni oli Ardan nyyhkytys - mies ei viitsinyt edes vilkaista Mikaylaa. Lopulta Mikayla aloitti puhumisen. Pyyteli anteeksi, yritti selitellä puheitaan. Vaikka joku osa Ardasta halusi uskoa ja kuunnella Mikaylaa, kyllä häntäkin pelotti. Entä jos Mikayla keksisi vielä joskus uudestaan, että heidän pitäiai erota?
Kun Arda sitä vähiten odotti, Mikayla teki jotain vähintäänkin odottamatonta. Jos mä pyydän, niin Arda... Tulisitko sä vielä mun miehekseni? Arda käänsi katseensa Mikaylaan, katsoi tätä jostain kyyneleidensä läpi vähintäänkin epäuskoisena. Oliko Mikayla ihan tosissaan? Vielä pari viikkoa sitten Mikayla oli kieltäytynyt hänen kosistaan ja vielä puolisen tuntia sitten nainen oli halunnut erota. Ajatukset vilistivät varsin vilkkaasti Ardan mielessä, kunnes hän tajusi, että hänen pitäisi todennäköisesti vastatakkin jotain. "Sä haluat mennä mun kanssa naimisiin?" Ardan oli ihan pokka kysyä. Silmiäänkin hän pyyhkäisi, vilkaisten sitten huoneen nurkassa olevan reppunsa suuntaan, siellä oli jotain, joka kuului Mikaylalle. Niimpä Arda mitään sanomatta nousi sängyltä ylös, käveli repulleen ja penkoi sitä hetken aikaa. Arda ei meinannut löytää etsimäänsä aluksi millään, mutta kun se lopulta löytyi, hän käveli takaisin sängylle ja istuutui Mikaylan viereen. Hän pyöritteli sitä pientä rasiaa kädessään - hän oli käyttänyt oikeasti aikaa ja vaivaa siihen, että oli löytänyt sormuksen, josta Mikayla pitäisi. Sopivan koon hän oli löytänyt nappaamalla ostoksilleen mukaan jonkun Mikaylan sormuksista. "Musta olisi ihan mahtavaa, jos mä saisin sut vielä mun vaimokseni. - Vastaus on siis kyllä." Arda lopulta vastasi, hymynkin jo karattua hänen huulilleen.
Ilmeisesti vastaus oli Mikaylallekin myönteinen, joten Arda avasi sen rasian ja otti varovasti Mikaylaa kädestä kiinni. "Kai mä saan tällä kertaa laittaa tämän sulle?" Arda kysyi pienesti hymyillen. Sen kummemmin lupaa odottamatta Arda sitten laittoi varovasti sen sormuksen Mikaylan nimettömään, jonka jälkeen hän vain katseli Mikaylan sormessa olevaa sormusta hymyillen. Hän oli ollut oikeassa, se sormus sopi naiselle täydellisesti. "Lupaathan sä mulle yhden asian? Tästä lähtien sä puhut mulle sua vaivaavista asioista, etkä vaan pamauta mulle mitään erosuunnitelmia, jooko?" Arda sanoi, nostettuaan katseensa Mikaylan silmiin. Ehkä he kummatkin olivat oppineet läksynsä, joten Arda siirtyi vielä lähemmäksi Mikaylaa ja painoi huulensa hetkeksi tämän huulille. "Mä rakastan sua."
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Jun 15, 2014 19:21:50 GMT 2
Post by jenni on Jun 15, 2014 19:21:50 GMT 2
Ilmeisesti se kysymys oli saanut Ardan pahemman kerran hämilleen. Mikaylan ei onnistunut kuin nyökätä pienesti, kun mies oli varmistanut, oliko hän ymmärtänyt äskeisen kysymyksen ihan oikein. Sanomatta mitään Arda oli jo hetken päästä noussut ylös, ja Mikaylan sydän oli hypähtää kurkkuun asti – hän ehti jo pelästyä, että Arda lähtisi suuttuneena pois paikalta, mutta pian mies tulikin takaisin. Mukanaan pieni korurasia. Vaikka Mikayla tiesikin, mikä tuollainen korurasia oli, jännitti häntä silti aivan tajuttomasti. Viimein Arda kuitenkin suostui taas sanomaan jotakin, ja ne sanat saivat Mikaylan rentoutumaan salamannopeasti. Vastaus on siis kyllä. Helpottunut itkun ja naurun sekainen kevyt naurahdus kumpusi väistämättäkin Mikaylasta, eikä hän enää voinut olla kuin hymyilemättä.
Mikayla ei pystynyt taaskaan muuta kuin nyökkäämään, kun Arda pyysi lupaa saada pujottaa sormus hänen sormeensa. ”Se on täydellinen”, nainen henkäisi pienesti, kun katseli vasemmassa nimettömässään olevaa sormusta – yhtä aikaa haltioituneena, häkeltyneenä, liikuttuneena ja onnellisena. ”Mä lupaan”, nainen nosti katseensa paremmin Ardaan, kun oli kuullut tämän esittävän toiveensa rehellisyydestä. Pian Mikayla tunsi huulensa Ardan omilla, ja sen suudelman jälkeen hän kietoi kätensä poikaystävänsä – kihlattunsa – ympärille. ”Lupaan, ehdottomasti. Mäkin rakastan sinua”, hän sanoi, tunsi taas kyyneleet poskillaan, mutta tiesi niiden olevan erilaisia kuin vielä hetki sitten. Kävipä heille sitten miten vain, ainakin he olisivat yhdessä toisiaan tukemassa.
|
|
