|
|
Jun 11, 2014 23:54:35 GMT 2
Post by Deleted on Jun 11, 2014 23:54:35 GMT 2
Perjantai 26. heinäkuuta 2013 Calabria, Italia Lomamatka omien vanhempien kanssa aivan toiselle mantereelle ei taatusti ollut jokaisen teinin haavelistan top kympissä. Ei ehkä myöskään Aledan, sillä aikansa hän oli jaksanut urputtaa ja oli kieltäytynyt lähtemästä. Samantha ja Jerry olivat kuitenkin päättäneet, että matkalle lähdettäisiin, oli lapset mitä mieltä tahansa, eikä kellään ollut aihetta valittamiseen. Aluksi Aleda oli kiukutellut, mutta pikkuhiljaa jörki alkoi taas palailla hänenkin päähänsä. Hänen vanhempansa olivat viemässä hänet Italiaan - se maahan oli todella kaunis, siellä olisi merta ja rantaa ja varmasti hyvännäköisiä miehiä! Aleda asennoitui siis koko reissua kohtaan aivan uusilla mielin ja loppujen lopuksi hän oli vain ja ainoastaan tyytyväinen, että pääsi Phoenixista pois. Italiassa hän saisi hieman hengittää ja olla vapaammin, ilman, että joku olisii koko ajan hengittämässä niskaan ja yllyttämässä tekemään jotain älytöntä. Aleda ei todellakaan nauttinut elämästään Phoenixissa, joten teki ihan hyvää nauttia ajasta vain perheen kesken. Tosin, Aleda olisi ollut iloisempi, jos vaikka Aliya olisi liittynyt matkaseurueeseen, mutta aina ei saanut mitä halusi vaan mukaan lähtivät ainoastaan Mickey ja Eva ja siihen oli tyytyminen. Matkaan oli siis lähdetty ja aluksi Aledalla olikin ollut ihan kivaa, mutta pikkuhiljaa perheen seura alkoi tympiä. Matkan oli tarkoitus kestää hieman päälle kaksi viikkoa ja he olivat vuokranneet hienon talon merenrannalta, mutta mitä pidemmän aikaa he olivat reissussa olleet, sitä enemmän Aleda rupesi kaipaamaan sitä rauhaa, joka hänellä Phoenixissa oli. Hän sai mennä ja tulla miten huvittaa, mutta jostain syystä vanhempien hössötysvaihe otti ylivallan Italiassa. Aledaa ärsytti ja neljäntenä päivänä hän sai tarpeekseen - kun muut lähtivät rannalle, Aleda väitti, että hänellä sattui päähän ja sen varjolla hän jäi kotiin muka lepäämään. Kun muut sitten olivst lähteneet, Aleda laittautui taatusti nopeammin kuin koskaan ja häipyi. Ei hän kauas menisi, vähän vain katselisi ympärilleen ja ihmettelisi paikkoja. Ei Aleda mikään paha ihminen ollut, ei hän tarkoituksella halunnut aiheuttaa huolta, mutta teinikapina vain välillä nosteli päätään - siitäkin huolimatta, että hänen ystävänsä eivät nyt olleet täällä. Jokatapauksessa, Aleda oli lähtenyt kiertelemään kaupunkiin ja melko nopeasti hän ymmärsi, miten hieno idea hänen pieni katoamistemppunsa oli ollut. Kaupungin katselu ja kuvaaminen yksin oli ihan mahtavaa, kerrankin hän sai tehdä, mitä huvitti ilman, että joku urputti koko ajan vastaan ja halusi tehdä jotain muuta kuin Aleda. Aikansa vain kuvailtuaan ja kierreltyään Aleda oli päätynyt hieman syrjemmässä olevaan vaatekauppaan. Ei hänellä paljoa ollut rahaa mukana, mutta ainahan sitä saattoi kierrellä ja katsella.. Mitään hän ei kyllä aikonut varastaa, sillä nyt hän ei tuntenut samaa ryhmäpainostusta kuin kotona. Aleda kierteli ja katseli, hiplaikin joitakin vaatteita, mutta mitään hän ei aikonut ostaa. Aleda oli jo lähdössä liikkeestä pois, kun hän sivusilmällä huomasi jonkun itseään todennäköisesti hieman nuoremman tytön koruhyllyjen luona. Tyttö katseli ympärilleen, oli muka ihan muina miehinä. Aleda tunnisti nuo eleet vaikka kilometrien päähän, tyttö aikoi selvästi varastaa jotain, mutta ei vain tainnut tietää, miten toimisi. Asia ei kuulunut Aledalle yhtään millään lailla, mutta hän kuitenkin kääntyi takaisin myymälään ja käveli samalle hyllykölle. Hän muka katseli koruja ja tyttökin oli tainnut tajuta, että häntä tarkkailtiin. Aikansa Aleda jaksoi niitä koruja katsella, kunnes hän käveli lähemmäksi tyttöä, edelleen muka niitä koruja katsellen. "Tosi kauniita koruja." Aleda aloitti. Ei hän ollut edes varma, ymmärsikö toinen englantia, mutta ainakin tyttö vilkaisi häntä nopeasti. "Älä kuitenkaan ole noin läpinäkyvä, kaikki tajuaa. Sitäpaitsi, ei varastaminen kannata, trust me[/url]." Aleda jatkoi aivan kuin itse olisi ollut yhtään sen parempi - pyh, kaukana siitä! "Tuolla oven luona on kamera, joten jos sä meinaat jotain viedä, niin kävele ihan vähän tänne päin ja ole katselevinasi jotain. Sit vaan pudotat sen taskuusi, siinä ei ole hälytintä ja kukaan ei huomaa mitään." Aleda päättikin jatkaa - jos tyttö meinasi jotain varastaa niin tekisi sen sitten edes kunnolla. |
|
|
|
Jun 14, 2014 19:30:15 GMT 2
Post by Deleted on Jun 14, 2014 19:30:15 GMT 2
Isa ei ollut aivan varma, mitä tarkalleen oli tekemässä.
Kesäloma oli alkanut vähän yli kuukausi sitten ja jatkuisi vielä syyskuuhun asti. Hän ei tuntenut ketään, joka ei olisi ottanut jokavuotisesta vapaudestaan kaikkea irti ja karannut kotoaan valkeille hiekkarannoille ja vilkkaille ostoskaduille. Hän kuului heihin itsekin; päivät kuluivat kavereiden kanssa yleensä ulkona joko shoppailemassa tai ottamassa aurinkoa, illat taas milloin milläkin keikkapaikalla nousevia artisteja kuunnellen. (Jos he siis pääsivät sisään - ja mikäli rehellisiä oltiin, he useimmiten pääsivät. Isalla oli keinonsa.) Se oli hauskaa, huoletonta elämää, jossa ei ollut paljoa valittamista.
Juuri siksi hän ei tiennytkään, miksi yhtäkkiä siitä kaikesta oli tullut jollain ylitsepääsemättömällä tavalla loputtoman, puuduttavan, kuolettavan tylsää.
Hänellä ei ollut mitään syytä olla tylsistynyt. Jos hän halusi, hänellä oli kymmeniä eri tapoja viihdyttää itseään. Ja silti mikään ei purrut. Isa kulki yhä ystäviensä mukana, mutta siinä ei ollut enää mitään hauskaa; hän liikkui vain, koska ei tiennyt mitä tapahtuisi, jos hän pysähtyisi. Hän halusi saada elämäänsä edes jotain jännitystä, mitä vain. Vaihtaa maisemaa, ehkä jopa maata, käydä uusissa paikoissa ja tavata uusia ihmisiä. Tällä hetkellä tuntui siltä, kuin hän olisi pyörinyt yksinään ympyrää. Äiti oli ehdottanut, että Isa tulisi ja työskentelisi loppukesän hänen liikkeessään; naisella oli kaupungin keskustan tuntumassa design-vaatekauppa, josta oli tullut aina vain suositumpi ja sitä mukaa myös kiireisempi. Isa ei ollut varsinaisesti nauttinut ajatuksesta - jos hän jotakin vähiten kaipasi, se oli joutua lukituksi pieneen tilaan palvelemaan varakkaita kotirouvia kahdeksaksi tunniksi päivässä. Kuten tyttö oli ilmaissut myös äidilleen, hän tulisi mieluummin muukalaislegioonan kaappaamaksi ja syötetyksi elävältä villikoirille.
Heidän kotinsa aamu ei siis ollut rauhallisin mahdollinen. Pahinta oli, että Isa oli oikeastaan jopa nauttinut syttyneestä perheriidasta. Vihaisena häntä ei enää kyllästyttänyt, vaan hän ohjasi kerrankin kaiken energiansa yhteen ja samaan kohteeseen. Se oli kieroutuneella tavalla melkein hauskaa.
Kun Isa oli lopulta lähtenyt ovet paukkuen ja peräänsä vieläkin huutaen, hän ei ollut tiennyt, minne mennä. Hän olisi kyllä voinut soittaa jollekin kaverilleen ja toistaa saman kuvion, jota oli pyörittänyt kesäkuusta asti, mutta se tuntui yhtä rajoittavalta kuin äidin liikkeessä työskentely. Niinpä Isa oli lähtenyt liikkeelle yksin ja päätynyt harhailemaan pitkin kaupungin katuja, jotka tunsi kuin omat taskunsa. Hän oli jättänyt lompakon kotiinsa, minkä huomasi vasta yritettyään ostaa tuplaespresson eräässä kahvilassa ja jouduttuaan ajetuksi ulos rahojen puuttuessa. Siksi hän vietti aikaansa lähinnä kauppojen ikkunoita katsellen, liikkuen hitaasti pitkin rantabulevardia kohti ostoskatuja ja kaupungin tiheintä vilinää.
Se, miten hän oli päätynyt jonkin satunnaisen pikkukaupan koruhyllyjen ääreen varpaitaan kipristellen ja paitansa helmaa hypistellen, oli tytölle itselleenkin täysi mysteeri. Ainoa asia, jonka hän tiesi, oli että yhtäkkiä hänen teki palavasti mieli vain ottaa jotakin. Se oli outoa, vierasta ja kaikin tavoin irrationaalista, mutta sillä hetkellä moisilla seikoilla ei ollut väliä. Isa yritti näyttää täydellisen tyyneltä ja normaalilta ja toivoi, ettei purkkaa jauhava, häntä korkeintaan viisi vuotta vanhempi myyjä kiinnittäisi enempää huomiota häneen. Sydän tykytti ja päässä humisi. Hän näki jo mielessään, kuinka tarttuisi johonkin koruun, ehkä yhteen siniseen, joka kimalteli keskellä hyllyä, ja sujauttaisi sen taskuunsa. Hän kuuli hälyttimen äänen ja tunsi juostessaan tallomansa mukulakivet sekä suonissaan virtaavan adrenaliinin. Se oli jännittävää, inspiroivaa, ja jo pelkissä kuvitelmissakin hauskinta, mitä Isa oli tehnyt kuukauteen.
Vaati suurta tahdonvoimaa, ettei hän olisi säpsähtänyt, kun hän tunsi viereensä kävelevän, vieraan henkilön. Hän vilkaisi syrjäsilmällä saman hyllykön ääreen astellutta, ehkä vähän ikäistään vanhempaa tyttöä, joka katseli korutarjontaa muina miehinä. Vaikka tämä vaikutti aivan keneltä tahansa tavalliselta asiakkaalta, Isalle tuli silti vahva tunne, että hän oli tiiviin tarkkailun alaisena. Hänen teki mieli kääntyä kannoillaan ja lähteä, mutta tiesi, että se olisi näyttänyt vain entistä epäilyttävämmältä. Niinpä Isa ei hievahtanutkaan, ja tovin kuluttua hänen viereensä kävellyt tyttö avasi suunsa.
”Tosi kauniita koruja”, tämä lausui englanniksi. Amerikkalainen aksentti, ehkä lännestä tai mahdollisesti etelästä - siitä oli vaikea sanoa. Isa vilkaisi tyttöä nopeasti; turisti, mutta ei kokematon matkailija. Tai sitten vain hyvin itsevarma.
Huolimatta vastauksen puutteesta tyttö jatkoi jutteluaan.
”Älä kuitenkaan ole noin läpinäkyvä, kaikki tajuaa. Sitäpaitsi, ei varastaminen kannata, trust me.”
Nyt Isa ei kyennyt estämään säpsähdystään. Oliko hän ollut todella noin ilmiselvä? Hän katsoi myyjää, joka seisoi edelleen tiskin takana suomatta heille vilkaisuakaan, ja sitten jälleen vierellään seisovaa turistia. Juuri kun Isa oli avaamassa suunsa vastatakseen jotain yhtä aikaa pelästynyttä, ärtynyttä ja uteliasta vieraalle tytölle, tämä päättikin jatkaa. Ja tällä kertaa kyseessä ei ollut hyväntahtoinen saarna. Ei, hän antoi ohjeita, ja vieläpä hyviä sellaisia. Isan kulmat kohosivat lähes automaattisesti, kun vieras tyttö selvensi, miten hänen kannattaisi liikkua, mitä ottaa ja missä valvontakamera sijaitsi.
”Vau”, hän vastasi, kulmat yhä koholla. Hänen äänensä oli kuuloetäisyydellä seisovan myyjän vuoksi matala, mutta englantinsa silti selvää - sen aksentti oli kevyesti italialainen, mutta siinä oli vain äidinkielisen puhujan tuottamaa sujuvuutta ja ehkä hitunen Isan äidin mukanaan tuomaa newyorkilaista murretta. ”En halua loukata, mutta tuo kuulostaa kokemuksen syvältä rintaääneltä.”
Hän kääntyi hieman enemmän tyttöön päin, hymyillen tälle kujeilevasti. ”Ja millainen ihminen on turisti, joka tulee kauppoihin antamaan nuorisolle ohjeita… varastamiseen?”
Hän astui askeleen lähemmäs tyttöä, sitten toisenkin, ja käveli hitaasti hänen ohitseen, pysähtyen hänen toiselle puolelleen - juuri siihen kohtaan, johon hän oli hetki sitten viitannut. Isan sormet hipaisivat koruhyllyn reunaa, ja yhtäkkiä hän tunsi olonsa paljon varmemmaksi kuin äsken. Hän vilkaisi tytön osoittaman kameran suuntaan, ojensi sormiaan hieman ja nosti huomaamattomasti yhden hyllyn alareunassa roikkuvista koruista. Hän katsoi sitä ja pyöritti sitä sormissaan arvioiden.
”Mitä luulet, millä todennäköisyydellä jäisin tästä kiinni?” hän kysyi. Sitten Isa rentoutti sormensa ja antoi korun liukua ranteeseensa, kohottaen katseensa jälleen turistiin. ”En ole nähnyt sinua täällä ennen. Ja usko pois, minä tiedän kaikki. Kuka oikein olet?”
Isa alkoi olla enemmän utelias kuin mitään muuta. Ja lisäksi hän oli leikkisällä tuulella. Niinpä hän astui hieman leveämmin käytävälle, estäen näin turistin liikkumisen - ainakaan oven suuntaan. Hän hymyili ja kallisti päätään, näyttäen lähinnä saalistaan mittailevalta kissalta. Isa melkein unohti myyjän, puhumattakaan muista asiakkaista; uusien mielenkiinnonkohteiden tullessa kehiin hän unohti kiinnijäämisen mahdollisuuden aiheuttaman jännityksen. Juuri siksi hän ei tajunnutkaan kääntyä saatika piilottaa rannettaan, kun tiskin takana oleva myyjä kohottautui katsomaan epäilyttävää kaksikkoa pienen välimatkan päässä.
|
|
|
|
Jun 15, 2014 23:02:00 GMT 2
Post by Deleted on Jun 15, 2014 23:02:00 GMT 2
Aledan olo tuntui itsevarmemmalta kuin pitkään. Yleensä hän oli se, jolle jaettiin ohjeita - tai ihan vain suoraan sanottiin ja käskettiin, mitä pitäisi tehdä. Kerrankin hän oli se, joka tiesi, mitä kannattaisi tehdä ilman, että toinen joutuisi pulaan. Tyttö olikin mennyt selvästi hämilleen tajutessaan, että Aleda oli koko ajan perillä siitä, mitä tyttö oli ollut oikein aikeissa tehdä. Pieni naurahduskin pääsi karkaamaan Aledan huulilta tytön todetessa, että hänen puheestaan kuului kokemus. Niinhän se meni, Aleda oli niin monen monta kertaa ollut tässä tilanteessa, että hän tiesi tasan tarkkaan, miten tämmöisissä tilanteissa piti ja kannatti toimia. "Myönnettäköön, että en mäkään mikään puhdas pulmunen ole." Aleda sanoi, mutta joutui jälleen virnistämään pienesti tytön sanoille. Ei hän mitenkään ylpeä ole siitä, mitä kaikkea hän on tehnyt, mutta tässä tilanteessa ne sanat vain tuntuivat hivenen huvittavilta. "Turisti, joka on todella kyllästynyt viettämään lomaa vanhempien ja sisarusten valvovan silmän alla. Ei mitään omaa rauhaa." Aleda pudisteli päätään. Häntä ärsytti se, että oli pian täysi-ikäinen, mutta häntä kohdeltiin silti kuin pikkulasta vain sen takia, että hän sattui olemaan perheensä nuorimmainen.
Tyttö tekikin sitten juuri niinkuin Aleda oli juuri kehottanut - huomioinut kameran sekä myyjän ja vaihtanut hieman paikkansa hyllyn vieressä. "Sä et jää kiinni, mä lupaan." Aleda totesi tytön kysellessä kiinni jäämisen todennäköisyyttä. Kyllä Aleda nämä asiat tiesi, hän oli itse seurannut niin paljon ystäviensä tekemisiä, että tiesi kyllä, miten välteltiin kamerat, myyjät ja myymälöiden vartijat. Tytön keskittyminen alkoi kuitenkin herpaantua, sillä tämä oli selvästi asettunut Aledan tielle, eikä aikonut nähtävästi päästää häntä lähtemään ennenkuin sai tietää, kuka Aleda oikein oli. "Turisti. Kyllästynyt sellainen." Aleda vain totesi, huomaten kuitenkin samalla myyjän katselevan heidän suuntaansa vähintäänkin epäluuloisen näköisenä. Aleda käänsi katseensa takaisin tyttöön, asettautuikin niin sanotusti tämän ja myyjän väliin. "Laitahan se koru nyt piiloon. Toi myyjä kattoo tänne sen näköisenä, että kohta se on meidän perässä." Aleda sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä, mutta yritti pitää ilmeensä neutraalina, ettei myyjä alkaisi epäillä heidän tekemisiään tämän enempää. Kuin omia aiempia sanojaan tehostaakseen Aleda otti yhden sormuksen hyllystä, pyöritteli sitä hetken aikaa sormissaan ja lopulta vain pujautti sen farkkushortsiensa taskuun. "Kas näin." Aleda hymyili itsevarmasti - kyllä hän tämmöiset asiat osasi.
"Eiköhän me lähdetä täältä, toi myyjä on niin epäluuloisen näköinen." Aleda kehoitti ja ilmeisesti tyttökin antoi uteliaisuutensa hellittää hetkeksi, sillä toinen päästi Aledan lähtemään ja vieläpä seurasi häntä ulos liikkeestä. Kuten Aleda oli tiennyt, koruissa ei ollut hälyttimiä, joten he saattoivat kävellä ihan muina miehinä liikkeestä ulos. Kukaan ei huomannut mitään, heitä ei kerta kaikkiaan huomioitu. Varmuuden vuoksi Aleda kuitenkin johdatti heidät hieman kauemmaksi liikkeestä, sillä aika oli olemassa se riski, että joku saattaisikin lähteä heidän peräänsä - sitäkin oli Aledalle sattunut, eikä hän loppujen lopuksi kamalasti pitänyt siitä tunteesta, kun piti juosta vartijoita karkuun.
Kun he olivat Aledan mielestä sopivat etäisyyden päässä, hän viimein pysähtyi. "No, ei ollut vaikeaa? Ei ehkä kannata harrastaa tota turhan usein, mutta on se välillä ihan hauskaa. Niin kauan ainakin, kun kukaan ei tajua mitään tai vartijat lähde perään." Aleda sanoi pienesti naurahtaen. Aleda haroi kevyesti hiuksiaan ja katsahti ympärilleen - hänellä ei ollut hajuakaan, missä he olivat, mutta kaipa hän jotenkin löytäisin myöhemmin takaisin vanhempiensa vuokraamalle asunnolle. Olihan hänellä kännykkäkin, millä soittaa perheelleen, kun tämä pieni seikkailu alkaisi kyllästyttää. "Mä olen Aleda." Aleda sitten viimein kertoi. "Mä oon täällä vanhempieni ja mun kahden sisaruksen kanssa lomalla. Me ollaan siis Phoenixista, Arizonasta. - Yhdysvalloista siis." Aleda tajusi vielä tarkentaa, sillä ei kai kaikki välttämättä tienneet, missä Phoenix oli.. Hänen uusi tuttavansa esitteli sitten itsensä Isaksi - tai siis Isabellaksi, mutta Isa oli lempinimi. "Sä oot vissiin ihan paikallinen?" Aleda kyseli. Isa oli kyllä selvästi häntä nuorempi, mutta toisaalta.. Mieluummin hän vietti aikaa jonkun paikallisen kuin perheensä kanssa. Hän oli niin täynnä vanhempiensa, Mickeyn ja Evan seuraa, että vaikka joku paikallinen pulsu olisi kelvannut hänen seurakseen. Kyllähän Aleda perheestään välitti, mutta liika oli liikaa. Ja Evan kanssa he eivät nyt muutenkaan tulleet toimeen, he olivat aina riitelemässä jostain.
"Onko täällä jotain jännää, mitä voisi tehdä? Mun porukat ei suostu lähtemään mihinkään, eikä ne päästä muakaan kotoa pois - mieti, mun piti tänäänkin feikata olevani kipeenä, että mä pääsin hetkeksi edes niiden luota pois." Aleda pudisteli päätään. Ei hän yleensä tällä tavoin perheestään avautunut, mutta kai jokaisella sai joskus mennä hermot...
|
|
|
|
Jun 18, 2014 20:13:03 GMT 2
Post by Deleted on Jun 18, 2014 20:13:03 GMT 2
Isa asteli amerikkalaistytön perässä ulos liikkeestä, yrittäen yhä näyttää niin normaalilta ja viattomalta kuin kykeni. Hänen sydämensä tykytti, vaikka mitään näkyvää vaaraa ei ollut - kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota tai räpäyttänyt silmäänsäkään, kun he kävelivät ohi. Ovista päästyään he jatkoivat vielä hieman pidemmälle, eikä Isan tarvinnut kysellä miksi. Mieluummin seistä jossain kauempana kuin jäädä norkoilemaan niin, että myyjäkin ymmärtäisi katsoa heidän peräänsä kahdesti.
Jonkin matkan päässä turisti pysähtyi.
”No, ei ollut vaikeaa?” hän kysyi. ”Ei ehkä kannata harrastaa tota turhan usein, mutta on se välillä ihan hauskaa. Niin kauan ainakin, kun kukaan ei tajua mitään tai vartijat lähde perään.”
Tyttö naurahti pienesti, ja Isa vastasi eleeseen. Hän pyyhkäisi hiuksiaan kasvoiltaan ja vilkaisi olkansa taakse, vieläkin hieman vainoharhaisena.
”En ollut tehnyt tuota ikinä ennen”, hän myönsi. ”Tosin taisit kyllä tietää sen.”
Turisti esitteli itsensä ja kertoi olevansa Aleda, kotoisin Phoenixista, Arizonasta. Osavaltio oli etäisesti tuttu lähinnä nimeltä, mutta se kelpasi kyllä.
”Joo, tiedän joten kuten Arizonan”, Isa naurahti. ”Synnyin New Yorkissa. Nimi on Isabella, tosin kukaan ei kutsu mua siksi. Sano Isa.”
Aleda kyseli, oliko hän paikallinen. Niin, se luultavasti oli suhteellisen selvää - Isa oli suhteellisen tyypillisen italialaistytön näköinen ja oloinen. Hän hymyili ja päästi myöntävän äännähdyksen. Aleda oli selvästi hyvän oppaan tarpeessa: tämä kertoi olevansa matkalla perheensä kanssa ja että oli käytännössä katsoen, no, karannut loma-asunnolta vain saadakseen edes hetken rauhaa. Siihen tarinaan Isa pystyi samaistumaan, ja hän ilmaisikin syvimmät osanottonsa. Lisäksi hän koki omanlaistaan kiitollisuudenvelkaa, olihan amerikkalaistyttö auttanut häntä hetki sitten ja luultavasti säästänyt hänet kiusaannuttavalta kolmetuntiselta kaupan perukoilla samalla, kun myymälävartija soitti hänen äidilleen. Eikä Aleda vaikuttanut kovinkaan tylsältä tyypiltä, joten tämän raahaaminen pitkin kaupunkia tuskin tulisi olemaan puuduttavaa. Joksikin aikaa kadonnut, kujeileva virne palasi takaisin Isan kasvoille.
”On täällä pari paikkaa”, hän sanoi virnuillen. ”Kysymys kuuluukin, paljonko aikaa sulla on?”
Aledalla vapaita hetkiä tuntui riittävän - tai näin ainakin saattoi päätellä. Lomalaiset eivät yleensä olleet järin kiireistä porukkaa.
”Seuraa mua”, Isa hymyili. ”Mä näytän sulle jotain paljon hauskempaa. Tämän päivän sulla on oma, henkilökohtainen turistiopas, Arizona.”
Tyttö kääntyi kannoillaan ja alkoi kävellä pitkin ostoskatua. Kauaa hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan kääntyi pian suurelta bulevardilta poikkeavalle sivukadulle, jolle oli asettunut lukemattomia katukauppiaita myyden kaikennäköisiä esineitä. Kuja oli viileämpi ja huomattavasti vähäväkisempi kuin kiireinen ostoskatu, jota samanaikaisesti noin jokainen muu Calabrian turisti yritti käydä läpi. Isa hidasti kulkuaan ja hengitti syvään. Hän piti Calabriasta, sen elämästä ja kesästä. Minne hän menikin, se tuntui tutulta ja turvalliselta, kodilta. Isa pyörähti ympäri hetken mielijohteesta ja hymyili hurmaavasti hedelmäkojua pitävälle miehelle. Mies hymyili leveästi takaisin, mutta hänet keskeytti luumuja hamuava asiakas. Tyttö huomasi hetkensä tulleen ja nappasi nopeasti kojun reunalla keikkuvasta lavasta kaksi omenaa, kääntyen jälleen ja pudottaen toisen Aledan käsiin.
”Näetkö, sussa on ainesta opettajaksi”, hän virnisti ja puri omenaansa.
Lyhyt ostoskuja alkoi pikkuhiljaa harventua, ja heidän oikealla puolellaan avautui täysin uusi kortteli. Isa kääntyi sen suuntaan ja katsahti samalla vierellään kävelevää Aledaa päätään kallistaen.
”Kerro, Arizona, miten kauan olet täällä?” hän uteli. ”Yleensä ihmiset katoavat heti kun lämpimin sesonki on ohi.”
Hän pysähtyi vanhan kirkon edessä kasvavan puun juureen ja nojasi sen runkoon jäseniään hieman venytellen.
”Joten, sulla on nyt valinnanvaraa”, hän sanoi ja katsoi Aledaa arvioiden. ”Ranta vai kaupunki? Huomaa, että molemmat vaihtoehdot saatat päästä kuitenkin kokemaan. Riippuu kuinka kauan mun hurmaava seurani jaksaa viihdyttää. Te turistit olette niin ailahtelevia.”
Isa virnisti ja puri omenaansa, nykäisten laakeripuun lehtiä sormenpäillään.
|
|
|
|
Jul 17, 2014 15:06:35 GMT 2
Post by Deleted on Jul 17, 2014 15:06:35 GMT 2
Kysymys kuuluukin, paljonko sulla on aikaa? Jos Aledan vanhemmalta olisi kysytty niin tytön olisi pitänyt jo olla takaisin perheensä luona, mutta koska Aleda onnistui tämmöisissä tilanteissa ignooraamaan täysin vanhempiensa ajatukset mielestään, virne alkoi nousta hänen huulilleen. ”Mulla ei ole yhtään mikään kiire mihinkään.” Aleda totesi virnistäen. Se järkevä ja vastuullinen Aleda oli taas saanut kadota jonnekkin Aledan mielen perukoille, hän oli taas tilaneessa, jossa ei yhtään ajatellut asioita järjen kanssa – hän oli niin tilanteen vietävissä. Ilmeisesti kiire ei ollut Isallakaan, sillä kaksikko lähti jatkamaan matkaansa jollekkin pienemmälle sivukujalle kaupungin hälinästä. Vaikka Aleda olikin ollut vielä hetki sitten tylsyyskuoleman partaalla, nyt hänestä oli vain ja ainoastaan mukavaa nähdä kaupunkia hieman toisella silmällä. Paikallisten seurassa uudet paikat näyttivät aina paljon mielenkiintoisimmalta ja samalla tuli nähtyä paikkoja, joihin tuskin olisi eksynyt ihan omatoimisesti.
Heidän askeleensa johtivat hieman syrjemmäksi ja pian he olivat pienehkön hedelmäkojun luona. Aleda katsahti Isaa hieman kulmiaan kohottaen tytön hymyillessä sille hedelmäkauppiaalle niin leveästi – Aledan mielestä myyjä ei ollut oikein minkään näköinen, ei hän miehelle olisi tuollaista hymyä suonut. Pian matka kuitenkin jatkui ja Aleda ymmärsi, miksi Isa oli sillä tavalla hymyillyt. ”Hei, sähän olet nopea oppimaan.” Aleda sanoi naurahtaen, napattuaan käsiinsä sen omenan. Aleda haukkasi palasen siitä omenasta – paikalliset hedelmät olivat hänen herkkuaan ja mikäs sen mukavampaa kuin syödä hyvää omenaa samalla, kun kierteli hieman siellä sun täällä ympäriinsä. Väki heidän ympäriltään alkoi vähentyä ja pian he saapuivat jonkun vanhan kirkon luokse – Aleda saattoi nähdä silmissään, kuinka hänen vanhempansa olisivat niin innoissaan tuosta kirkosta, mutta Aledaa moiset hökkelit eivät kiinnostaneet. ”Liian kauan.” Aleda puuskahti hieman huvittuneesti, pudistellen päätäänkin. ”Pari viikkoa. Kyllä mä matkustelusta tykkään, mutta mua kytätään ihan liikaa, en mä tiedä pidetäänkö mua edelleen jonain 5-vuotiaana vaan sen takia, että mä satun olemaan perheen nuorimmainen.” Aleda totesi. Häntä tosiaan ärsytti se paapominen, joka meni välillä ihan yli – ei Aledaa olisi tarvinnut vahtia enää niin paljoa, vahinko hänen kohdallaan oli jo tapahtunut ja hän oli menetetty tapaus.
Kauas he eivät kerenneet kävellä siitä kirkon luota, sillä pian Isa taas pysähtyi ja kyseli, mihin Aleda haluaisi lähteä. Vaihtoehtoina olivat kaupunki ja ranta – rantaa Aleda oli kyllä nähnyt enemmän kuin tarpeeksi, mutta toisaalta, italialainen ranta oli jotain hieman erilaista kuin tekojärvet Phoenixissa, joihin Aleda oli tottunut... ” Lähdetään vaikka sinne rannalle. Se kaupunki me varmasti keretään katsoa myöhemminkin.” Aleda totesi virnistäen ja niimpä kaksikko jatkoi taas matkaansa eteenpäin. ”Eikö se ole vähän tympeää asua näin pienessä paikassa, kun on syntynyt New Yorkissa?” Aleda ei voinut olla kysymättä muistellessaan Isan aiempia puheita syntymäkaupungistaan. Toisaalta, olihan Aleda itsekin kotoisin pienemmästä kaupungista kuin missä nyt asui ja hän oli viihtynyt kotikaupungissaan paremmin kuin Phoenixissa.. ”Mä en ole asunut koko elämääni Phoenixissa ja mä en ihan kamalasti pidä siitä kaupungista. Vaikka tekemistähän siellä kyllä riittää.” Aleda kohautteli olkiaan kevyesti. New Yorkistakin Aleda oli haaveillut ja joskus hän oli jopa suunnitellut, että kaupunkiin voisi olla kiva hakea opiskelemaan, mutta se oli jäänyt ajatuksen tasolle.. Vielä ei ollut edes kirkossa kuulutettua, että Aleda pääsisi edes lukiota läpi, joten oli todennäköisesti täysin turhaa miettiä mitään jatko-opintomahdollisuuksia.
Matka rantaan ei kestänyt loppujen lopuksi kovin kauaa ja sielläpä he sitten pian olivatkin. Hetken Aleda mietti, että oliko kyseessä samainen ranta, johon hänen perheensä oli aiemmin lähtenyt, mutta omaksi onnekseen hän sai todeta, että tämä ranta ei ollut sama. ”Kieltämättä teillä on kyllä hienommat rannat kuin meillä Arizonassa. Siellä on ihan kamalan kuuma, mutta ei siellä mihinkään merenrannalle pääse.” Aleda hymähti pienesti – hän olisi niin mielellään asunut vaikkapa Kaliforniassa, joka oli meren äärellä. ”Joten, mitä tehdään? Aurinkoa ottamaan?” Aleda naurahti jopa hieman ironisesti – ei hän nyt mitään auringonottoreissua kaivannut, ei todellakaan ja tuskin Isakaan semmoiseen oli valmis.
|
|
