Family is the worst

Musta auto lipui muun liikenteen seassa. Rheinhardt nojautui huokaisten sen nahkaista penkkiä vasten. Lentomatka painoi edelleen jäsenissä. Takana oli rankka viikko. Suoraan sanottuna helvetillinen. Karl oli vain lentänyt ristiin ja rastiin maapalloa. Missään eivät olleet asiat menneet niin kuin niiden olisi pitänyt mennä. Ja sehän tietysti otti miestä kovasti päähän. Uudemman kerran raskas huokaisu lipesi huulten välistä. Miksi hänelle oli siunaantunut ne muutama täystohelo alainen? Hyvä on, yhdestä ei olisi enää koskaan haittaa. Toinen oli saanut vielä yhden tilaisuuden. Mies käänsi katseensa tilausautonsa ikkunasta ulos. New York.. Hieman toisenlainen kuin Phoenix tai Berliini – tai mikään muu Karlin päätoimipaikat sijaitsivat. Tänne mies oli suunnitellut perustavansa jonkin sortin sivuosaston. Aivan varma Karl ei ollut siitä minkälainen merkitys New Yorkilla, olisi hänen visioissaan. Ehkä tänne tulisi vain loma-asunto. Joka tapauksessa Rheinhardt oli saapunut Isoon Omenaan katselemaan vapaana olevia asuntoja. Muutama varteen otettava talo oli jo valikoitunut. Kaikki tietysti hulppeimpia, mitä New Yorkista saattoi löytää. Pilvenpiirtäjät soljuivat Karlin näkökentän lävitse hiljakseltaan. Nyt näytti olevan ruuhka-aika. Vaistomaisesti mies vilkaisi myös takana tulevia autoja. Tuskin kukaan häntä seuraisi. Koskaan ei kuitenkaan voinut olla varma. Varsinkaan nyt, kun tuntui, että joku hengitti aina niskassa. Virkavalta oli alkanut olla liian kiinnostunut Karlin tekemisistä. Tietysti sillä ei ollut mitään väliä, vaikka joku olisikin saanut jotain selville. Karl oli mies, jota ei voinut vangita – ainakaan kovinkaan helposti. Hänellä oli suurten pomojen tuki takanaan tällä maaperällä.

Koska Karlin toimet New Yorkissa ei välttämättä tulisi olemaan niitä lain oikealla puolella olevia, oli mies keksinyt syyn tulla tänne, mikä hälventäisi epäilyksiä. Sattumalta hän oli isänsä kuin myös veljiensä kanssa päätynyt kerran illallispöydässä keskustelemaan vanhoista ajoista ja puheissa oli käynyt Katje, Karlin, Tomasin ja Jeremiaksen isosisko. Muutama viikko siihen oli mennyt, että Karl tai siis hänen alaisensa olivat kaivaneet Katjen nykyisen olinpaikan. Mitä Karl oli sillä tiedolla aluksi kuvitellut tekevänsä? Ei oikeastaan mitään, mutta nyt sisko oli hyvä syy tulla New Yorkiin. Oli siitäkin naisesta sentään jotain hyötyä. Toki olihan se outoa mennä monen kymmenen vuoden tapaamattomuuden jälkeen tapaamaan siskoaan, mutta eihän niiden varjostajien tätä asiaa tarvinnut saada tietoonsa. Autot vähenivät mersun ympäriltä ja Karl ryhdistäytyi sen takapenkillä. Totta kai hän oli palkannut autonkuljettajan. Ei hän nyt jaksanut ajaa itse. Käsi käväisi pyyhkäisemässä hiuksia. Matkaa tuskin oli enää paljoa jäljellä. Toki mies olisi voinut aukaista suunsa ja kysyä sitä kuskiltaan, mutta Karl ei jaksanut vaivautua siihen. Sen sijaan mies keskittyi käärimään paitapuseronsa hihoja ylöspäin. Kaupungissa oli kuuma. Lopulta auton vauhti hidastui ja lopulta se pysähtyi. ”Olemme perillä.” Kuski ilmoitti tylsän harmaalla äänellään. Karl tyytyi vain nyökäyttämään päätään tuskin huomaamattomasti. ”Soitan, kun olen valmis.” Nämä tylyt sanat olivat ainoat, mitkä mies soi autonkuljettajalleen, kun nousi autosta ulos paiskaten sitten oven perässään kiinni.

Auto kurvasi miehen takaa pois ja Karl jäi hetkeksi mittailemaan taloa katseellaan. Se ei millään tavoin mikään ränsistynyt tönö. Siskokullalla taisi mennä ihan mukavasti, vaikka suvun rahat eivät olleet hänen turvanaan – ihan hyvä niin. Lopulta Karl lähti astelemaan tuttuun, itsevarmaan tyyliinsä kohti ulko-ovea. Huulilleen hän oli nostattanut jotain, mikä yritti muistuttaa ystävällistä hymyä. Nyt oli pakko esittää ystävällistä ja ihanaa veljeä, että tämä menisi jopa lävitse rakkaalta äitivainaalta. Hah.. Sitä oli turha tosin odottaa. Kyllähän äiti poikansa tunsi. Kääntykööt sekin akka vain haudassaan tämän tempauksen johdosta, jos siltä tuntui. Karl pysähtyi oven eteen, mutta ei vielä painanut ovikelloa. Mies hengitti muutaman kerran syvään valmistautuakseen tähän ällöttävyyttä hipovaan imelyyden huipentumaan. Käsi kohosi painamaan ovikelloa, Karlin hymyillessä kuin Naatalin aurinko samalla. Kohta poskia kivistäisi. Ne eivät olleet tottuneet tällaiseen toimintaan kovinkaan hyvin. Karl painoi useamman kerran ovikelloa, kun kukaan ei sillä punaisella minuutilla tullut avaamaan ovea. Huonoa palvelua tässä talossa siis. Jonkin ajan kuluttua askeleita alkoi kuulua oven takaa ja se aukesi. Karl ei voinut kuin olla tyytyväinen, kun oven avasi Katje, eikä kukaan muu. Hän oli löytänyt oikean talon ja siskonsa hän tunnisti valokuvista, jotka joku hänen alaisistaan oli saanut viime viikolla napattua. ”Hei, sisko.” Karl sanahti maireasti hymyillen saksaksi, levittäen käsiään valmiiksi lämpimään halaukseen. Että häntä ällötti tämä kaikki. Mies olisi voinut oksentaa..