I like when good unexpected things happen

NICHOLAS MCCANNEY: Alkoi olla viikko siitä, kun Nicky oli pakannut matkalaukkunsa ja ottanut suunnakseen Ranskan Pariisin. Ensimmäiset pari yötä olivat olleet ihan tuskaa olla poissa Dariyan ja lasten luota, mutta päivä päivältä ikävä tuntui helpottavan. Ei se kuitenkaan kokonaan kadonnut. Yhden kerran he olivat ehtineet Dariyan kanssa ottaa Skype-yhteyden, mutta muuten Nickykin oli ollut Pariisin päässä niin kiireinen. Hänet oli jo ensimmäisistä päivistä lähtien määrätty muutamalle lennolle, ja nyt lentoja oli ehtinyt olla jo kolme kappaletta. Seuraavalla viikolla vieläkin enemmän. Vaikka Nicky potikin koti-ikävää, ei hän voinut olla pitämättä upeasta työsuhdeasunnostaan Pariisissa. Sinne voisi jo melkein kutsua Dariyankin (ja ehkä lapsetkin) jossakin vaiheessa lomailemaan, mutta sitä ajatusta Nicky ei ollut ehtinyt vielä kauaakaan hautoa mielessään. Sen sijaan jotain muuta oli, sillä nyt kun oli sunnuntai, niin edellisenä päivänä hänen äitinsä Martha oli halunnut välttämättä soitella. Martha oli tuppautunut heti New Yorkiin auttamaan Dariyaa, mistä Nicky olikin kovin kiitollinen äidilleen. Mutta se, mitä äiti oli sitten kertonut... Huh, siitä Nicky halusi kyllä jutella kahden kesken Dariyan kanssa. He olivatkin sitten saaneet sovittua sunnuntain alkuillan Skype-hetkeä varten, joten puoli kuudelta Nicky kirjautui sisään ja jo hetken päästä Dariyakin oli ilmestynyt linjoille. "Hei... Vai huomenta, vai onko siellä jo iltapäivä?" Nicky naurahti pienesti ja yksinkertaisesti vain katseli hetken aikaa kuvaruudulla näkyvää vaimoaan.

DARIYA MCCANNEY: Dariya oli niin hemmetin tyytyväinen siitä, että Martha oli jo älynnyt häipyä heidän kotoaan. New Yorkissa edelleen oli, mutta tällä kertaa Aimeen ja Mattin riesana, joten Dariya oli saanut olla lasten kanssa keskenään. Toki hän arvosti sitä, että nainen oli ollut valmis auttamaan häntä, mutta ihan rehellisesti sanottuna, hän kaipasi jo hieman omaa rauhaa. Sitäpaitsi, hän oli saanut perjantaina puhelun, joka oli antanut ajattelemisen aihetta - siitä oli jo melkein vuosi, kun he Nickyn kanssa olivat aloittaneet adoptioprosessin. He olivat vakaasti päättäneet saada Ariella-nimisen pienen tytön perheeseensä ja viimeinkin perjantaina Dariyalle oli soitettua ja kerrottu, että heidän hakemuksensa oli hyväksytty ja Ariellasta tulisi osa heidän perhettään. Tietysti tässä vaiheessa pitäisi vielä täyttää ties mitä papereita, käydä haastatteluissa ja sosiaalityöntekijä kävisi jälleen heidän luonaan, mutta nyt kaikki näytti hyvältä. Dariya olisi halunnut soittaa heti Nickylle ja kertoa uutisesta, mutta hän olikin päättänyt odottaa sunnuntaihin, sillä he olivat sopineet aamupäiväksi Skype-treffit. Niimpä aamupäivästä Dariya oli istahtanut koneen äärelle ja pian he sitten olivat jo aloittaneet puhelun Nickyn kanssa. Kieltämättä miehen näkeminen siellä ruudun toisella puolella riipaisi jostain syvältä - Dariya olisi niin halunnut miehensä olevan kotona New Yorkissa. "Mooi. Ei täällä ole vasta kun aamupäivä." Dariya sanoi pienesti hymyillen, joutuen todella tekemään töitä, ettei kohta olisi taas itkemässä ikäväänsä. "Miten sulla on mennyt siellä? Sullahan taisi olla huomenna joku lento vai muistelenko mä omiani?" Dariya kyseli heti ensimmäisenä - ei hän voinut samantien pamauttaa Nickylle sitä uutistaan Ariellaan liittyen.

NICHOLAS MCCANNEY: Nicky levitteli hetken aikaa käsiään ja nappasi samalla jonkin paperilappusen käteensä, jotta hänellä oli edes jotakin hypisteltävää ja tekemistä itse puhumisen lisäksi. Sillä jos hän olisi vain jutellut Dariyan kanssa tekemättä mitään... Se olisi voinut olla liikaa - hän ei halunnut alkaa nyyhkimään siinä, sillä ei kestänyt sen seurauksia - Dariya rupeaisi silloin taatusti itsekin itkemään. "Joo, huomenna lennetään Roomaan ja ylihuomenna käydään Kööpenhaminassa pyörähtämässä", Nicky kertoi, vähän jopa tunsi suupieltensä nykivän ylöspäin, sillä ei hän voinut olla kiistämättä sitä tosiseikkaa, kuinka jännittävältä ja upealta tuntui lentää välillä aivan eri reittejä kuin jo tutuksi tulleita kotimaan lentoja. "Miten siellä? Miten lapset voivat? Onko Faith oppinut jo kaikkea uutta?" mies uteli, hieman surumielisenä, mutta pitäen kuitenkin äänessään pientä naurahduksen tapaistakin. Kuunnellessaan Dariyan höpinöitä lapsista, Nicky kyllä kuunteli, mutta samalla mietti Marthan paljastamaa asiaa... Kun Dariya lopulta oli taas hiljentynyt, Nicky katseli hetken aikaa tietokoneen näppäimistöä, kunnes nosti katseensa takaisin ruutuun. "Dar? Minä tiedän siitä kouluun pääsemisestä", Nickyn oli ihan pakko töksäyttää sitten suoraan, "mikset sinä kertonut mitään?"

DARIYA MCCANNEY: Dariyaa hymyilytti hieman hänen huomatessaan, miten Nickyä selvästi hymyilytti puhua niistä tulevista lentoreiteistä. Vaikka koko tilanne olikin ihan perseestä, mutta työskentely Euroopassa oli silti Nickylle varmasti hieno kokemus. "Lapsilla menee ihan hyvin. Onhan ne tietysti kysellyt, että missä sinä olet, mutta ainakin Alec taitaa jo odottaa, että sä tuot jotain tuliaisia." Dariya naurahti pienesti. "Faith yrittää koko ajan kovasti kääntyä selältä mahalleen, ei siihen varmasti kauaa mene, kun hän osaa jo senkin tehdä.." Dariya puheli ja kertoi muutenkin lasten kuulumisista - olihan se rankkaa, kun hän oli lasten kanssa yksin, mutta heistä oli tullut jo semmoinen tehotiimi, että kyllä he selviytyisivät tästä ajasta. Hetkeksi kumpikin sitten hiljentyi, kunnes Nicky otti puheeksi jotain sellaista, josta miehen ei olisi tarvinnut edes tietää. Hieman turhautunut huokaisu karkasi Dariyan huulilta. "Martha ei sitten malttanut olla juoruamatta." Dariya hymähti, näpertäen samalla hiustensa latvoja. Olihan hän aavistellutkin, ettei Martha olisi kertomatta, mutta hän oli toivonut, että voisi luottaa anoppiinsa edes tämän kerran. "Mä sain tietää siitä asiasta, kun sä olit siellä Los Angelesissa. Mun oli tarkoitus kertoa sulle, kun sä palasit kotiin, mutta sitten sä kerroitkin, että sä lähdet sinne." Dariya aloitti, nostaen katseensa jokseenkin varovaisesti ruutuun, yrittäen tarkkailla miehensä reaktiota asiaan - oliko Nicky vihainen? Pettynyt? Loukkaantunut? "Mä ajattelin, että mä en kerro sulle, koska mä en halunnut lähteä sinne kouluun, kun sä olet siellä. Lapset olisi joutuneet olemaan ihan liikaa hoidossa ja mä en halunnut tehdä sitä niille. Mä kyllä kerkeän mennä sinne kouluun myöhemminkin, nyt on parempi, että mä olen kotona ja mietin niitä opiskelukuvioita uudestaan toisen kerran."

NICHOLAS MCCANNEY: Eipä malttanut ei, Nicky mietti itsekseen ja vaikka hän toisaalta ymmärsikin Dariyan kismityksen Marthan juoruiluista, ei hän kuitenkaan itse voinut olla kiitollisempi äidilleen. Ilman äidin juoruamista hän ei olisi varmasti kuullut koko kouluasiasta yhtään mitään. Nicky antoi Dariyan antaa selontekonsa asiasta kunnolla, muttei vielä senkään jälkeen osannut hetkeen sanoa mitään. "Mmh, kyllä minä ymmärrän sun pointtisi", mies kommentoi alkuun, sillä ei itsekään pitänyt ajatuksesta, että lapset olisivat liian paljon vieraiden ihmisten hoidettavana. "Kai sinä ilmoitit sinne kouluun, että olet tulossa sinne keväällä?" Nicky jatkoi hetken päästä asian juolahdettua mieleensä. Hän oli yhä sanojensa takana siinä, mitä tuli isyysvapaalle jäämisestä. Nyt hänellä olisi vieläpä hyvä syy anoa töistä sellaista, jos Dariya kerran lähtisi opiskelemaan eikä voisi olla päivät läpeensä lasten kanssa kotona. "Totta kai mä olisin halunnut kuulla tästä asiasta sulta itseltäsi, koska onhan se nyt hieno asia, mutta mä haluaisin, että sä kysyt, voiko ne opinnot aloittaa keväällä."

DARIYA MCCANNEY: Nickyn kysymyksen kuultuaan Dariya laski katseensa takaisin niihin hiustensa latvoihin - olipa hänellä paljon kaksihaaraisia, kampaajalle pitäisi ilmeisesti taas raahautua... Nicky sai höpistä hyvän aikaa ennenkuin Dariya kommentoi asiaan mitään, sillä hän tiesi, että Nicky ei pitäisi kuulemastaan. "En ilmoittanut. Mä sanoin, että mä en pääsekkään tulemaan sinne." Dariya sitten totesi. Ihan rehellisesti sanottua, ei hänellä ollut käynyt mielessäkään, että hän voisi ehkä aloittaa koulun vasta keväällä, mutta toisaalta hän ajatteli, että ehkä hänen ei ollut tarkoitettu menevän sinne kouluun. Tämä oli ollut ihan selvä merkki siitä, että hänen pitäisi jäädä kotiin. "Sitäpaitsi, musta vähän tuntuu, että mulla on keväällä muutakin tekemistä kuin istua koulun penkillä." Dariya sitten aloitti, miettien hieman, miten hän jatkaisi asiaansa. "Nicky, mulle soitettiin perjantaina sieltä adoptiotoimistosta. Meidän adoptiohakemus on hyväksytty." Dariya lopulta sanoi ja nosti katseensa taas ruutuun nähdäkseen miehensä ilmeen.

NICHOLAS MCCANNEY: Kun Dariya alkoi höpisemään jotakin siitä, että hänellä olisi muka jotakin muuta tekemistä tulevana keväällä kuin koulunpenkkien kuluttaminen, Nicky oli repiä hiukset päästään. Miten niin muka? Nicky ei nimittäin osannut itse keksiä ainuttakaan hyvää syytä olla menemättä kouluun, jos hänkin olisi jäämässä kotiin siksi ajaksi. Se, mitä Dariya sitten kertoi ... No sitä Nicky ei totisesti olisi osannut arvata, vaikka hän olisi miettinyt seuraavan illan päänsä puhki. He olivat kuukausia sitten ilmoittautuneet adoptio-ohjelmaan, tavoitteenaan saada muuan Ariella-tyttö luokseen. Nicky muisti asian varsin hyvin nyt, kun Dariya siitä mainitsi. Asia oli vain painunut Pariisin-jutun takia pitkälle taka-alalle miehen mielessä. "H-hyväksytty?" Nicky ei ollut uskoa korviaan. Mitä se tarkoitti? Oliko adoptiotoimisto katsonut hakemusten olevan kunnossa, niin ettei mitään liitetiedostoja tai sellaisia enää tarvittu? Vai ehkä sittenkin...? "Mitä sä tarkoitat? Saammeko me hänet?" Nicky lähes kuiskasi loput sanoistaan, eikä todennäköisesti ollut varmaa, liikkuivatko ne sanat linjoja pitkin Atlantin toiselle puolen asti.

DARIYA MCCANNEY: Nickyn reaktio oli saada Dariyan hymyilemään hieman, mutta hän odotti kuitenkin, että mies kerkeäisi hieman sulatella sitä uutista mielessään ennenkuin hän jatkaisi aiheesta puhumista. "No, ne aikoo lähettää meille vielä pari lomaketta, jotka pitää täyttää ja sosiaaliviranomainen tulee vielä käymään meidän luonamme katsomassa, miltä meillä kotona näyttää ja niin pois päin, mutta muuten kaikki on kunnossa. Me saadaan hänet." Dariya sanoi, eikä hän voinut enää estää hymyä nousemasta huulilleen. Hän oli ollut niin huolissaan siitä pienestä Ariella-tytöstä, jonka he olivat nähneet jo vuosi sitten ensimmäisen kerran. Ei, oliko siitä pidempikin aika? Oli siitä varmasti jo kaksi vuotta, kun tyttö oli harhaillut heidän kotipihallaan ja sittemmin joutunut lastenkotiin. Dariya oli tuntenut niin kovaa auttamisen tarvetta tyttöä kohtaan ja nyt tyttö olisi muuttamassa heidän luokseen - Ariellasta tulisi osa heidän perhettään! "En mä vielä tiedä, milloin me saadaan hänet, mutta ei siinä nyt pitäisi enää kauaa mennä. Luulisin, että viimeistään joulun jälkeen, hyvällä tuurilla jo aikaisemmin."

NICHOLAS MCCANNEY: Voi pojat. Se Ariella-tyttö oli tosiaan muuttamassa heidän luokseen. Viisi lasta. Voi pojat, tosiaankin. Ariella oli kuitenkin heidän biologisia lapsiaan vanhempi, joten miten he Dariyan kanssa osaisivat yhtäkkiä olla vanhempia liki kouluikäiselle lapselle. "Herranjumala", Nicky ei osannut kuin alkuun todeta, sillä siltä hänestä tuntui sillä hetkellä. Sanattomalta. Sellaiselta, ettei osannut sanoa muuta kuin tuollaisia ihmeissään olevia toteamuksia. Pieni huoli nosti kuitenkin päätään Nickyn mielessä. "Mitä mieltä he ovat mun täällä olostani? Saatko sä yksin hoidettua niitä asioita? Täytyykö minun pyytää vaikka viikon lomaa, jotta voin tulla sinne hoitamaan asioita? Dariya, se tyttöhän menee pian kouluun, miten me pärjäämme!" Kysymystulvansa Nicky päätti jopa hieman hermostuneeseen naurahdukseen, kun totesi sen koulujutun ääneenkin. Hänen oli pakko pyyhkäistä silmäkulmiaan, sillä tajusi liikuttuneensa uutisesta hieman. Tuntui melkein yhtä hyvältä, kuin aiemmat tiedot siitä, että Dariya oli ollut raskaana. Nicky ei voinut olla miettimättä, miltä hänestä tuntuisi silloin, kun Ariella todella saapuisi ensimmäistä kertaa heidän kotiinsa...

DARIYA MCCANNEY: "Heii, rauhotu, kaikki on ihan hyvin. Minä selitin tilanteen heille ja he kyllä ymmärtäisivät, ei tämä nyt ole mikään ongelma. Kyllä minä pärjään ja saan ihan varmasti täytettyä kaikki paperit itsekkin, ei sinun nyt niiden takia tarvitse lomaa pyytää." Dariya sanoi pienesti naurahtaen, joskin hän ei voinut olla ajattelematta mielessään, että hänen puolestaan Nicky voisi ottaa vaikka parinkin viikon loman ja tulla kotiin. Sitä kouluasiaa Dariya ei ollut oikeastaan ajatellutkaan, mutta nyt kun hän mietti asiaa.. Tosiaan, Ariella oli syntynyt vuonna 2008, joten totta, tyttö menisi hyvin pian kouluun. Ensi vuonna jo. Dariya ei kuitenkaan kerennyt sanoa mitään, kun hän näki, että Nicky pyyhki silmiään - silloin samalla Dariya tunsi, ettei hänkään voinut enää pidätellä kyyneleitään ja hetken aikaa hän vain yritti hieman rauhoitella itseään ja pyyhkiä silmiään. "Voi kun sä olisit täällä." Dariya sitten sai lopulta sanottua, naurahtikin pienesti. Herranjumala, miten hänellä olikaan ikävä Nickyä ja tämä oli juuri niitä hetkiä, kun hän olisi vain halunnut olla lähellä miestään. "Pitää kyllä pyytää, että Ariella tulee tänne sitten, kun sinäkin olet kotona. Vaikka sitten silloin joululomalla." Dariya sanoi, onnistuttuaan ryhdistäytymään edes hieman - he eivät pystyneet juttelemaan paljoakaan edes Skypen kautta, joten ei yhteisiä hetkiä kannattanut itkemiseen käyttää.

NICHOLAS MCCANNEY: Nickyn oli pakko kadota sekunniksi tai pariksi kameran edestä, kun hän kurottautui nappaamaan hieman paperia itselleen. Ärsytti olla tällainen, joten hän hieman nauroikin lievittääkseen nolostumistaan kyyneleiden takia. "Sanopa muuta", mies viimein sai sanotuksi, kun oli heittänyt palloksi rytistämänsä paperin kauemmas pöydällä. Mutta nyt Nicky tiesi samalla onneksi sen, että kun heillä oli tuplasti odotettavaa joululta ja ennen kaikkea tulevalta keväällä, tämä loppuvuosi menisi taatusti nopeammin. Dariyallakin oli nyt jotakin tekemistä kotona, kun nainen sai hoitaa adoptioasioita silloin tällöin... Nekin paperit pystyisi varmasti aina skannaamaan ja lähettää sähköpostilla hänellekin. "Ehdottomasti. Jos emme jo jouluksi saa häntä luoksemme... No, vähintäänkin heti uudenvuoden jälkeen", Nicky puheli ja koetti samalla mieltää sen tosiasian, että Ariella oli todella tulossa heidän perheeseensä.

DARIYA MCCANNEY: "Niimpä.. Katsotaan nyt miten asiat edistyy. Mulla on kuitenkin tästä niin hyvä tunne." Dariya sanoi hymyillen, pyyhkäisten kuitenkin vielä nopeasti silmiään. Kyllä tämän ajan jotenkin kestäisi jo vaikka sen ajatuksen voimalla, että pian heidän perheensä kasvaisi yhdellä jäsenellä. Enempää biologisia lapsia Dariya ei enää halunnut, mutta kyllä heidän perheeseensä yksi adoptiolapsi mahtuisi. Ennenkuin Dariya kerkesi sanoa mitään, oli Lilia tullut hänen luokseen - vielä äsken tyttö oli leikkinyt kaikessa rauhassa Alecin kanssa, mutta nyt tyttö oli näköjään kiinnostuneempi siitä, mitä äiti teki. "Tuutko säkin juttelemaan isän kanssa?" Dariya hymyili pienesti ja nosti sitten tytön syliinsä. Hymy nousi samantien tytön huulille tämän tajutessa, kuka siellä ruudun toisella puolella istui. Dariya nosti itsekkin katseensa taas sinne ruudun suuntaan ja katseli vain Lilialle puhuvaa Nickyä hymyillen - kyllä tästä ihan oikeasti selvittäisiin, kyllä aika menisi nopeasti.