member rank
Porvaristo
Discord name
|
Aug 2, 2014 14:25:03 GMT 2
Post by jenni on Aug 2, 2014 14:25:03 GMT 2
Sunnuntai 29. maaliskuuta 2015 – iltapäivä Matkalla Ruotsista takaisin Yhdysvaltoihin
Josén lookMennyt viikonloppu oli ollut äärimmäisen raskas, ei paitsi ennen kaikkea Oskarille, mutta myös José Miguelille, joka oli joutunut katsomaan vierestä miehensä surua ja tuskaa. Muutamia viikkoja sitten, kun he olivat olleet viettämässä viikonloppua New Yorkissa, Oskar oli saanut musertavan puhelun aina Ruotsista saakka. Hänen isänsä oli menehtynyt sydänkohtaukseen. Erik Pettersson, jonka kanssa Oskar oli vasta pääsemässä kunnolla tutustumaan, muodostamaan oikeaa isä-poika -suhdetta, ja sitten noin vain – kaikki se oli vetäisty mattona Oskarin alta. José ei osannut kuin olla parhaansa mukaan miehensä tukena, mutta vaikeaa se oli. Se oli niin pirun vaikeaa, että José oli itsekin kuluneen viikonlopun aikana vähällä murtua itsekin. Hautajaistilaisuudessa se oli kyllä tapahtunutkin. Mukana hautajaisissa oli ollut myös Oskarin isänpuoleinen veli Miles, joka vaikutti Josén mielestä ihan mukavalta kaverilta. Eiväthän he missään kovin mukavissa merkeissä sinä viikonloppuna voineet olla, mutta toinen vaikutti silti rehdiltä tyypiltä. Paikalla oli ollut myös Milesin sisko Alison ja äiti Diane. Kaikki hyvin mukavia ihmisiä hekin. Lisäksi jonkin verran Erikin sukua Ruotsista. Molly Griffithskin oli lentänyt paikalle ennen kaikkea esikoispoikansa tueksi. Eivät ne kuitenkaan olleet isot hautajaiset, oikeastaan hyvin intiimi tilaisuus. Se ehkä oli omiaan aiheuttamaan sen, ettei Josékaan selvinnyt kirkosta kuivin silmin, vaikka hän kuinka olikin aluksi vakuutellut itselleen, että keskittyisi olemaan Oskarin tukena ja pitämään tätä kädestä läsnäolonsa merkiksi. Viimein kun viikonloppu lähestyi loppuaan, he seisoivat Oskarin ja Mollyn kanssa Malmön rautatieasemalla. Sieltä he ottaisivat junan Kööpenhaminaan, josta oli saatu hyvät lentoyhteydet takaisin kotiin; Josélle ja Oskarille Bostoniin ja Mollylle Iso-Britannian Bristoliin. "En malttaisi odottaa, että näemme lapset", José naurahti hieman vaisusti, kun he olivat nousseet junaan ja löytäneet paikat itselleen. Laura, Leo ja Conrad oli jätetty Bostoniin Oskarin veljen Dominicin ja tämän vaimon Adannan hellään huomaan. Tosin José oli kyllä katsonut sitä menoa vähän kulmat kurtussa, kun Adanna ja Dominic olivat ilmestyneet paikalle oman lapsilaumansa kanssa. Olihan se tietysti sovittu, mutta oli ihan eri asia nähdä kuusi pikkulasta yhtä aikaa heidän kotonaan. Onneksi Adannan vanhimmat lapset olivat kuulemma biologisen isänsä luona. "Olen aika varma, että Ada ja Dom ovat jo repineet hiukset päästään", José tuumasi vielä hetken päästä, mikä sai Mollyn pohtimaan sitä, pitäisikö hänen ja Charlesin tulla tulevana kesänä Yhdysvaltoihin tapaamaan sekä Oskarin perhettä että Dominicin. "Tule vain! Ajattelepa, Connykin on silloin jo puolivuotias. Huh, mihin tämä aika on oikein kadonnut..." José höpisi ja kieltämättä hänestä tuntuikin, että oli yksin pitämässä keskustelua yllä Mollyn kanssa. Toisaalta ymmärsihän sitä, Oskar oli taatusti väsynyt uuvuttavasta viikonlopusta, eikä jaksanut oikein jutella niitä näitä. Onneksi junamatka ei ollut kuitenkaan pitkä, ja Kööpenhaminan päässä siirtyminen lentokentälle oli melko vaivatonta. Pian koittikin taas hetkellisten hyvästien aika, kun Mollyn tie veisi tietenkin eri lähtöportille kuin heidän. "Toivottavasti näemme pian", José halasi Mollyn kanssa. Alkuun heillä ehkä oli ollut viileät välit, mutta ne olivat sittemmin lämmenneet – ehkä sen Oskarin onnettomuuden takia? José katseli vielä, kun Molly rutisti poikaansa kovasti, eikä ilmeisesti olisi millään halunnut päästää irti. Mollyn lento lähtisi kuitenkin hieman heidän lentoaan aiemmin, joten pian naisen oli mentävä. José ja Oskar huiskuttelivat käsiään Mollylle katsoessaan tämän loittonevan heistä. Sitten olikin aika siirtyä tekemään omaa lähtöselvitystä ja kävelemään turvatarkastuksen läpi. Kolme varttia myöhemmin he istuskelivat oikean lähtöportin lähellä ja odottivat koneeseen pääsyä. José räpläsi iPhoneaan viestitellessään Adannan kanssa. "Kaksoset kuulemma melkein päivystävät jo eteisessä, että me tultaisiin", José kertoi hieman naurahtaen ja katsahti vieressään istuvaa Oskaria. " Penny for your thoughts", hän lausui pienesti hymyillen ja silitteli sitten miehensä reittä hiljakseen. |
|
|
|
Aug 2, 2014 20:33:43 GMT 2
Post by Deleted on Aug 2, 2014 20:33:43 GMT 2
Kuluneet pari viikkoa olivat taatusti olleet Oskarin elämän raskainta aikaa. Hän oli kuvitellut, että kaikki paha oli jo takana päin, mutta häntä ei näköjään jätetty rauhaan – ensin oli se onnettomuus, sitten kuoli Greg ja nyt hänen isänsä, Erik. He olivat vasta alkaneet tutustua paremmin ja he olivat puhuneet vain muutamia päiviä ennen Erikin kuolemaa siitä, että kesällä Erik tulisi Bostoniin Oskarin ja Josén luokse käymään. Kaikki oli ollut niin loistavasti, mutta tänä viikonloppuna Oskar oli joutunut saattamaan isänsä haudanlepoon. Hautajaiset oli pidetty Malmössä ja kaikeksi onneksi José oli lähtenyt Oskarin mukaan. Lapset olivat jääneet kotiin Adannan ja Dominicin kanssa, ja vaikka Oskar luottikin veljeensä ja tämän vaimoon, kyllä häntä pelotti jättää lapset edes hetkeksi muiden hoitoon. Kulunut puoli vuotta oli osoittanut sen, että mitä tahansa saattaisi tapahtua ja sillä hetkellä Oskar oli todella pelännyt, että hänelle ja Josélle sattuisi jotain matkalla – niin, Oskarin oli todella vaikea löytää tällä hetkellä sitä pilven hopeareunusta.
Jos viikonlopusta piti löytää jotain positiivista, oli positiivisinta ehdottomasti se, että Oskar oli päässyt tapaamaan isänsä puolen sukulaisia. Tietysti hän olisi toivonut, että olisi tutustunut sukuunsa hieman iloisemmissa merkeissä, mutta aina kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Milesin kanssa he olivat tulleet hyvin toimeen ja olivat isän muutkin sukulaiset vaikuttaneet mukavilta. Paikalla oli myös ollut Molly, joka oli lähes puoliväkisin halunnut tulla poikansa tueksi ja turvaksi. Toisaalta Oskar oli myös kiitollinen äidilleen – päivä oli todellakin ollut raskas ja vaikka hänellä oli José, ei hän halunnut kuormittaa kaikkea suruaan miehensä niskaan, sillä José oli saanut kärsiä tästä tilanteesta jo todella paljon.
Kun viikonloppu oli ollut loppupuolella, olivat Oskar, José ja Molly lähteneet ensin Malmöstä junalla Kööpenhaminaan, tarkoituksenaan lähteä sieltä kotilennoilleen. Junamatkan aikana Oskar lähinnä nojaili ikkunaan ja kuunteli puolella korvalla äitinsä ja miehensä juttuja. Hän ei ollut itse ollenkaan juttutuulella, joten välillä hän lähinnä hymyili, kun jompikumpi osoitti sanansa nimenomaan hänelle. Matka ei onneksi ollut pitkä ja pian he olivat jo Kalstrupin lentokentällä hyvästelemässä Mollya. ”Joo, mä soitan kun me ollaan perillä.. Joo, kyllä mä pärjään, älä huoli.” Oskar puheli äidilleen ruotsiksi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman reippaalta samalla kun halasi tätä. Jokseenkin huolestuneena Molly vielä katsoi poikaansa ennenkuin sitten lähti. Pian Oskar ja Josékin sitten menivät tekemään niin lähtöselvityksen kuin turvatarkastuksenkin, jonka jälkeen he pääsivät istuskelemaan lähtöportin luokse.
José jutteli Adannan kanssa kännykän välityksellä, mutta Oskar lähinnä tuijotteli eteensä, eikä kommentoinut Josén juttuihin mitään. Hän havahtui ajatuksistaan vasta, kun José kysyi hänen mielensä liikkeistä ja alkoi silitellä hänen reittään. Pienesti hymyillen Oskar vilkaisikin Joséa. ”Äh, en mä mitään erikoista mieti.. Tämä viikonloppu on vain antanut niin kamalan paljon ajattelemisen aihetta. Hyvässä ja pahassa.” Oskar sanoi, hieman huokaistenkin. ”Tuntuu vain niin vaikealta ymmärtää, että isä on todella kuollut. Hän oli vielä suhteellisen nuori.. Enkä mä edes tiennyt, että hänellä voisi olla jotain ongelmia terveytensä kanssa.” Oskar sanoi. Tietysti hän ymmärsi, että sydänkohtaus saattoi iskeä terveellekkin ihmiselle, mutta kyllä se silti pisti miettimään asioita. ”Mä ajattelin, että mä varaan itselleni ajan lääkäriin. Mä haluan tutkituttaa myös mun oman sydämen – en mä nyt epäile, että mulla mitään sydänvikaa on, mutta en mäkään nuori enää ole ja eihän sitä tiedä, jos toi on periytyvää..” Oskar sitten sanoi, vilkaisten jokseenkin hitaasti, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, miten José niihin sanoihin reagoisi.
Oikein mitään syvällistä José ei sitten kerennyt sanoakkaan heti, kun lähtöportilta sitten kuulutettiin, että koneeseen alettaisiin nyt ottaa porukkaa. Oskar ja José istuivat vasta aika koneen perällä, joten he jäivät hetkeksi odottelemaan omaa vuoroaan – konetta täytettiin etuosasta alkaen ja aikaa koneeseen siirtymiseen oli vielä reippaasti. Siinä odotellessaan Oskar kerkesi hieman tarkkailla Josén reaktiota niihin aikaisempiin sanoihinsa. ”Heii, älä näytä tuolta. En mä ihan oikeasti epäile olevani mitenkään sairas, mutta mun mielestäni tämmöisessä tilanteessa on ihan hyvä varmistaa, että kaikki on hyvin.” Oskar sanoi pienesti hymyillen. Hän ei todellakaan halunnut enää yhtään ikävää yllätystä elämäänsä, joten oli parempi tarkistaa tälläiset asiat hyvissä ajoin.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Aug 2, 2014 21:04:58 GMT 2
Post by jenni on Aug 2, 2014 21:04:58 GMT 2
Aluksi José keskittyi lähinnä nyökkäilemään ymmärtäväisesti kuunnellessaan Oskarin sanoja. Erikin kuolema oli tosiaan tapahtunut niin yllättäen, että sitä oli vaikea ymmärtää täysin vieläkään. Silloin, kun he olivat Oskarin kanssa käyneet tapaamassa Erikiä Ruotsissa, niin kyseinen mies oli vaikuttanut niin virkeältä ja skarpilta tavalliselta keski-ikäiseltä mieheltä. Anything can happen sopi ehkä parhaiten kuvastamaan Josén ja Oskarin viimeaikaista elämää. Mitä tahansa saattoi tosiaan tapahtua, eikä mitään voinut ennustaa varmasti. "Ethän sä nyt mikään ikäloppu ole.." José hämmentyi kuullessaan Oskarin puhuvan ajan varaamisesta lääkärille ja oman terveyden tutkimisesta. Tuntui kummalliselta ajatella, että Oskar huolehti moisesta, vaikka tietysti se oli luonnollista – mitä jos mahdollisuus saada sydänkohtaus olisi periytyvää? José ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun portille ilmestynyt virkailija kuulutti koneeseennousun olevan nyt mahdollista.
Hetken aikaa José katsoi, kuinka matkustajia alkoi kerääntyä jonoksi asti lähtöportille, mutta he eivät Oskarin kanssa vielä liittyneet siihen jonoon, sillä tiesivät paikkojensa sijaitsevan koneen takaosassa. Osittain José katseli sitä jonon etenemistä Oskarin sijaan myös siksi, että miehen puheet terveystarkastuksesta painoivat hänen mieltään. Oskar taisi tajuta Josén mietteet (miten olisikaan voinut olla tajuamatta, kun José ei ollut vielä saanut sanottua mitään?), sillä toinen jatkoi itse. "Niin, kyllä mä ymmärrän. Se nyt on ihan normaalia, että ihmiset käyvät rutiinitarkastuksissa", José vahvisti sitten Oskarin sanat ja näpersi sitten vähän aikaa puhelinta hyppysissään. Ei hän sillä kyllä mitään varsinaisesti tehnyt, kunhan pyöritteli sitä käsissään ja tuijotteli lattianrajaa. Hän ei halunnut ajatella sitä, että Oskar oli häntä yli kymmenen vuotta vanhempi. Vielä sen ei pitäisi tuntua missään, mutta mitä sitten, kun he vanhenivat? Olisivat eläneet vuosikausia yhdessä? Äh, vielä ei ollut sen aika – heidän oli paras keskittyä nykyhetkeen. Eikä José olisi oikeastaan luonteensa puolesta edes osannut miettiä niin vakavia asioita. Hänellä oli Oskar nyt ja se oli tärkeintä.
Pikkuhiljaa väki alkoi huveta jonosta, joten José ja Oskarkin nousivat ylös ja nappasivat käsimatkatavaransa mukaan. Josélla se oli ruskeansävyinen reppu, jonka pieneen sivutaskuun hän pujotti puhelimensa asetettuaan sen ensin lentokonetilaan ja sitten sammutettuaan virran siitä. Olisi hän ehtinyt tehdä sen vielä koneessakin, mutta ei hän nyt kokenut tarvitsevansa puhelinta hetkeen. Pian he kävelivät putkea pitkin lentokoneeseen, tervehtivät vastassa olevaa lentohenkilöstä ja kävelivät sitten käytävällä etsien omia paikkojaan. "Voit mennä ikkunan viereen", José ehdotti Oskarille, kun selvisi, että heidän puolellaan oli vain kaksi penkkiä vierekkäin. Oskar olisi kuitenkin tästä viikonlopusta uupuneempi, joten José voisi ihan hyvin itse istua käytävän puolella, jossa olisi enemmän häiriötekijöitä.
Lentomatka tuntui sujuvan ihan hyvin. Olihan se hieman tylsä kestonsa vuoksi, mutta José lueskeli lentokentältä ostamaansa dekkaria ja välillä katseli edessä olevan penkin yllä olevaa televisioruutua, jossa pyöri jokin elokuva. Oskaria hän ei ihan kauheasti viitsinyt häiritä, sillä mies näytti yrittävän nukkua tai ainakin lepuuttaa silmiään. José itse ei saanut nukutuksi, hän jaksoi kyllä yrittää pari kertaa, mutta säpsähti kuitenkin aina hereille. Sitä paitsi se pokkari oli yllättävän hyvä, eikä hänellä kestänyt kauaa päästä juoneen kiinni. Välillä José kuitenkin painoi kirjan kiinni ja katseli ympärilleen, sitten Oskaria, välillä pelasi lentokonetilassa olevalla puhelimellaan jotakin typerää peliä. Kun elokuva televisiossa oli päättynyt, ruutuun ilmestyi melkein heti jonkinnäköinen kartta koneen lentoreitistä. Se näytti Kööpenhaminan, Lontoon, New Yorkin ja määränpään eli Bostonin. José tuijotteli ajatuksissaan karttaa ja piti pokkaria sylissään suljettuna.
Hän halusi kovasti tarjota Oskarille jotakin mukavaa kaiken ikävän jälkeen, muttei tiennyt mitä. Erikin menehtyminenkin oli tapahtunut juuri silloin, kun Josélla ja Oskarilla piti olla mukava ja rentouttava viikonloppu New Yorkissa. Niin, New Yorkissa. Oskar oli silloin New Yorkissa ehdottanut, että he muuttaisivat Bostonista sinne. Koko asia oli painunut taka-alalle Erikin hautajaisten vuoksi. "Oskar, Oskar! Nukutko sä?" José sitten tökkikin miestään ja ilmeisesti Oskar jonkinnäköisestä horroksesta säpsähti. "Oho, anteeksi", José nosti käden suunsa eteen, kunnes sitten ei voinut olla sukimatta hieman Oskarin hiuksia parempaan kuosiin. Yksi hiustupsu oli nimittäin sojottanut aivan liian häiritsevästi ylöspäin... "Vieläkö sä haluat muuttaa New Yorkiin?" José sitten kysyikin, jopa hieman toiveikas ilme kasvoillaan.
|
|
|
|
Aug 3, 2014 14:29:50 GMT 2
Post by Deleted on Aug 3, 2014 14:29:50 GMT 2
José oli tainnut oikeasti hieman säikähtää niitä Oskarin puheita, sillä toinen oli mennyt niin kumman hiljaiseksi. Oskar ei kuitenkaan aikonut vetää sanojaan takaisin, hän ihan oikeasti aikoi mennä lääkärin tutkittavaksi ja varmistaa, että kaikki oli hyvin. Kuten Oskar oli itsekkin jo kerennyt sanoa, hän ei ollut enää nuori – hän täyttäisi tänä vuonna 42 vuotta, kyllä sen ikäisen pitäisi viimeistään rueta vähän miettimään terveyttään. Toisaalta, Oskar oli kyllä aina ollut urheilullinen ja syönyt terveellisesti, joten luulisi, ettei mitään kamalaa yllätystä voisi lyötyä.. Vaikka, mistäpä sitä ikinä tiesi. Siitä aiheesta ei kuitenkaan puhuttu enää sillä hetkellä sen enempää, sillä he lähtivät viimein itsekkin lentokoneeseen. Lentokoneessa heille selvisi, että heidän puolellaan oli kaikeksi onneksi vain kaksi penkkiä ja José luovuttikin sitten ikkunapaikan Oskarille. Kieltämättä Oskar olikin sen verran väsynyt, että hän otti ihan mielellään sen hieman rauhallisemman paikan, jotta hän saisi edes hieman lepuuttaa silmiään.
Sillä välin kun José lueskeli sitä aiemmin ostamaansa kirjaa, Oskar yritti yksinkertaisesti vain nukkua. Ei siitä kyllä meinannut tulla yhtään mitään, sillä vaikka hän oli väsynyt, omat ajatukset tuntuivat valvottavan Oskaria. Viime aikoina hän oli nukkunut muutenkin todella huonosti – Oskar oli varma, että se johtui kaikesta siitä, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Hänen elämässään oli ollut ihan liikaa muutoksia ja niitä asioita miettiessään hän ei kerta kaikkiaan pystynyt nukkumaan vaikka olisi halunnutkin. Josélla hän ei ollut omista uniongelmistaan halunnut puhau, sillä hän ei halunnut huolestuttaa miestään turhaan. José oli joutunut viime aikoina muutenkin katselemaan jatkuvasti surullista Oskaria, joten Oskar ei halunnut huolestuttaa toista enää millään muulla aiheella, tässä kaikessa oli jo tarpeeksi kestämistä heille kummallekkin. Juuri, kun Oskar oli hieman taas nukahtanut, José oli tökkimässä häntä hereillä. ”Mmh, mitä?” Oskar kysyi hieman unisena, hieraisten silmiäänkin. José ei suinkaan sanonut heti asiaansa vaan alkoi sukia Oskarin hiuksia parempaan kuntoon – se nyt ei taatusti ollut syy siihen, että José oli herättänyt hänet. Lopulta José sitten kuitenkin pamautti sen ihan oikean asiansa – vieläkö sä haluat muuttaa New Yorkiin?
Hetken aikaa Oskar ei osannut kuin tuijottaa Joséa hieman hölmistyneenä. Hän oli ehdottanut sitä muuttoa heidän viime New Yorkin matkallaan ja vaikka José oli innostunutkin ajatuksesta, ei toinen ollut halunnut muuttaa ainakaan toistaiseksi. ”Mistä sä nyt tuon sait päähäsi?” Oskarin olikin sitten ihan pakko kysyä suoraan, sillä hänestä oli hassua, että José oli nyt yhtäkkiä saanut asian taas mieleensä, sillä he eivät olleet puhuneet asiasta viikkoihin. No, tietysti tässä välissä oli ollut hautajaisjärjestelyt, joten ei kai New York ollut ollut ihan se oleellisin puheenaihe.. ”Tai siis, tottakai mä haluan.” Oskar sanoi jopa pienesti naurahtaenkin. ”Mtta miten sun työt? Ystävät? Ootko sä varma, että sä haluat muuttaa taas?” Oskar ei voinut olla kysymättä. Josén oli ollut oikeasti vaikea sopeutua Bostoniin ja Oskar ei haluaisi katsoa miehensä kärsivän samalla tavalla uudestaan.. Toisaalta, Roma asui New Yorkissa. Niin ja se Antonio.. Ei Oskar kamalasti innostunut siitä ajatuksesta, että Josén eksä asui samassa kaupungissa, mutta se Antonio oli vaikuttanut niin oudolta hiipparilta, että Oskar ei osannut nähdä miestä minkäänlaisena uhkana heidän suhteelleen.
Vaikka Oskar oli äsken ollut uninen, nyt hän oli aivan täysin hereillä, sillä New York antoi niin paljon miettimisen aihetta. ”Ei me kyllä voida minnekkään Manhattanille muuttaa, tuskin meillä olisi varaakaan.. Mutta Brooklyn tai Staten Island, ne on kummatkin alueena tosi mukavia.” Oskar mietiskeli. Hän oli itse aikoinaan asunut niin Brooklynissä kuin Queensissakin, mutta jälkimmäisenä mainittuun hän ei ehkä enää haluaisi, vaikka sinänsä alueesta pitikin. Hieman haaveilevakin hymy nousi Oskarin huulille – hän oli aina pitänyt New Yorkista ja jos hän ei olisi päätynyt suhteeseen Gregin kanssa, hän tuskin olisi muuttanut kaupungista mihinkään. Greg oli heti heidän valmistumisensa jälkeen halunnut muuttaa kotikaupunkiinsa Bostoniin ja Oskar oli tietysti lähtenyt perässä. Hetken Oskar jopa mietti sitä, että tekikö hän nyt Josélle saman kuin Greg hänelle, pakotti toisen muuttamaan pois tutuilta kotikulmilta. Toisaalta, ihan vapaaehtoisesti José oli silloin Bostoniin muuttanut ja kyllähän toinen suorastaa rakasti New Yorkia.. ”Voi että, siitä tulee niin mahtavaa.” Oskar sitten lopulta sanoi hymyillen. New York olisi taatusti hieno uusi alku heille kummallekkin ja eiköhän Josékin töitä löytäisi pian – Oskar nyt ei jokatapauksessa voisi töihin vielä palata jalkansa takia.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Aug 3, 2014 20:00:11 GMT 2
Post by jenni on Aug 3, 2014 20:00:11 GMT 2
Pakkohan Josén oli myöntää, että se hänen kysymyksensä oli tullut vähintäänkin puun takaa, sillä niin kovin hölmistyneeltä Oskar alkuun näytti. Mies sitten jopa ihmetteli, mistä José oikein oli nyt yhtäkkiä saanut asian taas mieleensä. José vain kohautteli olkiaan pieni hymynkare huulillaan, ei kai sillä ollut väliä, mistä tai miksi hän oli asian keksinyt uudestaan. Viimein Oskar sitten myönsi, että oli kyllä edelleen valmis muuttamaan New Yorkiin – tosin mies rupesi kyllä kyseenalaistamaan Josén halua muuttaa. José näpräsi ajatuksissaan heidän välissään olevaa käsinojaa, ja nosti välillä katseensa paremmin Oskarin kasvojen tasolle. Oli tietysti totta, että heidän (varsinkin Josén) pitäisi taas sopeutua uuteen kaupunkiin ja uuden kaupungin tavoille, mutta New York City – voi pojat, kuinka José piti kyseisestä kaupungista. Ei vaan, hän rakasti sitä.
”Mä olen aika varma, että voisin saada Susanin puhumaan minut töihin hänen ystävänsä hiussalonkiin Manhattanille”, José mietiskeli varman oloisena, vaikka tietysti tiedostikin sen tosiasian, ettei voinut olla 100-prosenttisen varma siitä. Hänen nykyinen esimiehensä Susan oli kuitenkin monesti kehunut häntä ja hänen työskentelyään, joten kyseinen nainen voisi hyvinkin antaa hyvät suositukset hänestä. ”Mun enimmät ystävät asuvat yhä Phoenixissa ja ympäri New Mexicoa, ja ne ovat kuitenkin paljon kauempana kuin Boston”, José ei voinut olla huomauttamatta, sillä oikeastaan vain Madison Collins hänen nykyisestä työpaikastaan oli tullut ystäväksi asti Josélle miehen asuessa Bostonissa. Ei José halunnut mitenkään syyllistää Oskaria ja lapsia, mutta ei hänellä oikein muuten ollut ollut aikaa solmia muita ystävyyssuhteita kaupungissa. Sitä se perhe-elämä luultavasti oli – ei ollut enää aikaa juosta bileissä ja baareissa, lisätä ihmisiä Facebook-kavereiksi heti muutaman sanan vaihtamisen jälkeen.
José tajusi uppoutuneensa miettimään mennyttä aikaa, jonka hän oli viettänyt Bostonissa. Hän havahtui ja naurahti pienesti nähdessään Oskarin kysyvän ilmeen. ”Yes, I'm pretty sure I wanna move to New York City”, José lausui vilpittömästi, mutta jatkoi sitten pienen virnistyksen kera, ”no, I'm absolutely sure that I wanna move.” New Yorkiin muutto tarkoittaisi sitä paitsi myös sitä, että siellä he olisivat kumpikin tavallaan poissa kotikenttäedusta – tietysti Oskar oli asunut kaupungissa pitkään, mutta mies oli kuitenkin rakentanut perhettä ennen Joséa Bostonissa, ja siksi Boston ei ollut Josélle niin mieluinen. Phoenix taas oli Josén kotikenttää, vaikka lapsuutensa ja nuoruutensa hän olikin viettänyt viereisessä osavaltiossa. New York olisi heidän tapansa aloittaa kaikki alusta, rakentaa turvallinen ja rakastava ympäristö niin Lauralle, Leolle kuin pikku-Conradillekin.
Oskar alkoikin sitten pohtia jo sopivaa asuinaluetta heille. Jos José olisi saanut päättää, he olisivat tasan muuttaneet Manhattanille eivätkä olisi edes harkinneet muita vaihtoehtoja. Mutta tätäkin se perhe-elämä taisi olla; valintoja, jotka olivat eduksi myös muille. Epäitsekkäitä valintoja, jotka olivat hyväksi myös lapsille. ”Brooklyn. Sen täytyy olla Brooklyn”, José sitten kommentoikin Oskarin pohdintoihin. Hän halusi säilyttää asuinpaikassa edes hitusen kunnon kaupunkimaisuutta, niin kuin he nytkin olivat aika hyvällä sijainnilla asuneet Bostonin päässä. ”Me löydetään ihan varmasti Brooklynista juuri sopiva koti.” José kumartui laittamaan pokkarin reppuunsa, sillä tiesi, ettei enää pystyisi sen matkan aikana keskittymään kirjaan, kun mietti jo kovaa vauhtia tulevaa muuttoa New Yorkiin. ”Voitaisiin pestata Roma ja Antonio muuttoavuksi Nykin päässä – älä näytä tuolta, Antonio on oikeasti ihan mukava, vaikka sen hiukset joutaisikin roskiin”, José naurahti pienesti, kun Oskarin kasvoilla tuntui käyvän arveleva ilme Josén mainitessa Antonionkin.
”Mietipä. Sinä, minä, kaksoset, Conny, Lil' Tommy ja Pumpulihäntä asutaan kohta New Yorkissa! Mä en voi melkein uskoa tätä todeksi, mutta totta kai se on...” José huokaisi sitten haaveilevasti, eikä voinut olla sitten suikkaamatta pientä suukkoa miehelleen, välittämättä juurikaan, että heitä vastakkain käytävän puolella istui vanhempi pariskunta, jonka rouvashenkilö ei oikein tuntunut katsovan hyvällä sellaista miesten välistä hellyydenosoitusta. José ei välittänyt – ainoa, millä oli väliä sillä hetkellä, oli se, kuinka hän pääsisi pian asumaan yhteen unelmiensa kaupungeista rakkaimpiensa kanssa.
|
|
|
|
Aug 8, 2014 16:49:34 GMT 2
Post by Deleted on Aug 8, 2014 16:49:34 GMT 2
”Okei, se on sitten Brooklyn. Pitää rueta pian katselemaan sopivia asuntoja, siitä kun ei tiedä, kuinka kauan siinä asunnon löytämisessä kestää..” Oskar sanoi hieman mietiskelevään sävyyn. Itseasiassa hän jopa mietti sitä, että he voisivat ostaa asunnon. Olisihan se iso askel, mutta he olivat kuitenkin naimisissa ja heillä oli yhteinen lapsi – ja tietysti kaksoset. Kyllä siihen yhtälöön yksi asunto Brooklynistä mahtuisi. Sitä Oskar ei kuitenkaan aikonut vielä ehdottaa Josélle, he kerkeäisivät jutella siitä sittenkin, kun he olisivat kotona ja alkaisivat ihan oikeasti etsiä niitä asuntoja. Sillä hetkellä Oskar ajatteli, että hän voisi alkaa etsiä asuntoja vaikka samantien heidän päästessään kotiin, mutta tarkemmin ajatellen, kyllä hän halusi ihan ensimmäisenä nähdä heidän ihanat lapsensa, viettää aikaa heidän kanssaan ja päästä nukkumaan hyvissä ajoin. Se tietysti saattoi olla toiveajattelua, mutta ainakin Oskar halusi uskoa, että lapset saataisiin nukkumaan hyvin, että hekin pääsisivät lepäämään. Viikonloppu oli ollut pitkä ja raskas, eikä Oskar jaksaisi välttämättä kovin kauaa pysytellä hereillä kotiin päästyään – aikaerokin taatusti rasittaisi.
Kun José otti puheeksi Roman ja Antonion, Oskar vilkaisi miestään jokseenkin hitaasti. Kyllähän hän tiesi, että Antonio oli mukava ja ei hän nyt mitenkään mustasukkainen ollut.. No, oli ehkä vähän, olihan kyseessä Josén eksä! Oskar kuitenkin luotti Joséen, joten eivätköhän he voisi ihan huoletta pyytää Antoniota muuttoavuksi. ”Mä tiedän, mä tiedän. Ihan mukavan oloinen hän oli.” Oskar sanoi sitten ääneenkin, pienesti hymyillen. Kaikeksi onneksi José vaihtoi puheenaihetta pian kokonaan, ei Oskar kieltämättä olisi enempää halunnut miehensä entisestä poikaystävästä puhuakkaan. Sen sijaan José oli alkanut haaveilemaan siitä New Yorkiin muutosta, eikä Oskar voinut hymyillä kuin toisen haaveiluja kuunnellessaan. Oskar myös vastasi siihen suukkoon, jääden hetkeksi katselemaankin miestään silmiin. ”Noo, maltahan nyt vielä mielesi, tässä on vielä paljon tekemistä ennenkuin me päästään muuttamaan mihinkään.. Sun pitää löytää töitä, mun pitää järjestää koulun asiat uudestaan, asuntokin olisi löydettävä..” Oskar mietiskeli. Ainakaan toistaiseksi Oskar ei ollut myynyt tanssikouluun, se oli jäänyt hieman taka-alalle – hän oli tyytynyt lähinnä taustalla olemiseen ja paperiasioiden hoitamiseen, mutta kai jotain muutakin pitäisi keksiä, jos he muuttaisivat nyt Bostonista poiskin.
Hetkeksi kumpikin sitten hiljeni, Oskarkin alkoi jälleen tuntea olonsa väsyneemmäksi. Matkaa ei ollut enää kovin pitkään jäljellä ja hieman ajatuksissaan Oskar tuijotteli pienellä ruudulla näkyvää karttaa siitä, missä kohtaa he olivat menossa ja kuinka pitkä matka enää olisi jäljellä. Kun kartta näkyi hieman isompana ja kuvassa näkyi myös Iso-Britannia, Oskar tuntui uppoavan yhä enemmän ajatuksiinsa. Olisi ihan mukavaa käydä joskus uudestaan toisessa kotimaassaankin, mutta viime reissu sinne ei ollut ollut kovin mukava, joten Oskar ei tiennyt, miten rohkenisi ehdottaa asiaa Josélle.. ”Tuntuu kyllä kuin me oltaisiin oltu reissussa pidempäänkin. Ihan kuin ei oltaisi nähty lapsia aikoihin.” Oskar sitten naurahti pienesti. Hänellä oli jo niin kova ikävä kaikkia kolme, eikä hän olisi enää malttanut odottaa, että pääsisi näkemään lapset. ”Tosin, minä tässä mietin, että olisi kivaa lähteä joskus lastenkin kanssa reissuamaan. Ei kai meidän minnekkään kauas tarvitsisi lähteä, mutta vaikka sun vanhempiesi luokse.” Oskar sanoi. Olivathan Paco ja Gabriella tietysti nähneen jo Connienkin, mutta pitäisihän pojan päästä näkemään toisen isänsä kotiseudut itsekkin ja Josén vanhemmat taatusti ilahtuisivat heidän vierailustaan. ”Tai siellä Meksikossakin olisi mukavaa käydä. Tai Brasiliassa. Ei kyllä ehkä lasten kanssa, mutta kuitenkin.” Oskar naurahti. Toki lapsetkin joskus voitaisiin viedä tutustumaan niihin kahteen maahan, mutta ei vielä ihan näin pieninä..
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Aug 10, 2014 17:06:15 GMT 2
Post by jenni on Aug 10, 2014 17:06:15 GMT 2
Oskar oli ihanan järkevä, kun mies taas sillä tavalla toppuutteli Josén innostunutta ja haaveilevaa olotilaa New Yorkiin muuttamiseen liittyen. ”Älä ole noin tylsä”, José ei kuitenkaan voinut olla virnistämättä ja läppäisemättä miestään kevyesti käsivarrelle. Mitäs oli toinen alkanut puhumaan kaikista käytännön asioista, jotka tuli hoitaa, että muutto ylipäätään olisi mahdollista. José olisi vain halunnut sukeltaa siihen haavekuplaansa ja kuvitella heidät jo asumaan New Yorkiin. Haaveissaan José olisi tietenkin ollut Manhattanilla, mutta kyllä hän oli jo sopeutunut ajatukseen Brooklynista. Työpaikan hän parhaimmassa tapauksessa voisi saada Manhattanilta, joten siinä mielessä kaikki oli hyvin.
He olivat hiljentyneet taas hetkeksi; Oskar ilmeisesti silkkaa väsymystään, mutta José lähinnä hukuttuaan haaveisiinsa. Tuntui omituiselta kuvitella heidät johonkin brooklynilaislähiöön, jossa naapurit tunnettiin ja lapsilla olisi aina ikäistään leikkiseuraa, mutta samalla jotenkin... Helpottavalta. Kaikki, mitä Josélle oli viimeisimpien vuosien aikana tapahtunut, oli tullut ihan hitonmoisella ryminällä, ja jos hänelle muutamia vuosia sitten olisi kerrottu, mitä tulisi tapahtumaan – no, siinä tapauksessa José olisi nauranut itsensä hengiltä tai vähintäänkin kaivautunut naurun voimalla johonkin Kiinaan asti. Mutta nyt kun ne asiat olivat tapahtuneet, niin José ei olisi voinut olla jokaisesta yhtään kiitollisempi. Ja tyytyväisempi – ja onnellisempi. Hän rakasti Oskaria. Rakasti Conradia, kaksosia. Lemmikkejä. Kaikkea.
”Mmh, tämä on ollut pitkä viikonloppu”, José totesi hieman hämillään, kun oli havahtunut unelmistaan kuultuaan Oskarin puheet. Kun toinen sitten alkoi höpöttää matkailemisesta enemmänkin, lähinnä lasten kanssa, Josén silmät kirkastuivat. Hän rakasti matkustamista ja eri maissa vierailemista! ”Joo! Ehdottomasti! New Mexicoon, Brasiliaan, Meksikoon... Hei, nyt keksin. Lennetään New Mexicoon, mutta vuokrataan sieltä auto ja ajetaan sieltä matkailuautolla Meksikon puolelle...” José selitti innoissaan ja oli taas vähällä vaipua haavemaailmoihinsa. ”Niin siis, ei nyt ehkä aivan heti, täytyy varmaan odottaa vähän aikaa, että Conny tuosta vielä kasvaa, mutta sitten... Pookie, siitä tulee varmasti upea reissu!” José huokaisi ja katsahti Oskaria leveä hymy kasvoillaan. Hän ojenteli pienesti nilkkojaan siinä istuessaan, yritti vähän verrytellä jalkoja, vaikka se olikin niin pienessä tilassa hankalaa. Tietysti hän voisi lähteä käymään wc:ssä saadakseen edes vähän kävellä, mutta matkaa ei toisaalta ollut enää kauhean paljon jäljellä.
”Ja sitten, kun lapset on ehkä jossain teini-iässä, niin voisimme lähteä Australiaan”, José keksi ehdottaa hetken päästä, sillä ei kuitenkaan ollut unohtanut matkahaaveita vielä. ”Kun he ovat aikuisia, niin sitten mä vien sut meidän ehkä kaksikymmenvuotishääpäivälahjaksi Afrikkaan. Ajatelepa, sellaiselle safarimatkalle. Sulle sopisi niin hyvin sellaiset safarivaatteet. Ja hattu”, José suorastaan hykerteli, kun kuvitteli Oskarin sulautuvan Afrikan savannille yhtä hyvin kuin tiikeri raitoihinsa. Tosin hän sai kyllä kuviteltua itselleenkin beigen värisen ja maastoon sulautuvan asukokonaisuuden sellaiselle matkalle. Oikeastaan sellainen matka voisi olla todella mielenkiintoinen, José ei ollut kuunaan käynyt Afrikassa, joten sen maanosan hän vielä haluaisi kokea. Mieluiten tietysti Oskarin kanssa.
|
|
|
|
Aug 10, 2014 19:58:08 GMT 2
Post by Deleted on Aug 10, 2014 19:58:08 GMT 2
Oskar ei sinänsä yllättynyt, että José oli niin innostunut niistä matkustuspuheista. José oli aina tuntunut suorastaan rakastavan matkustelua ja kieltämättä Oskar itsekkin oli alkanut pitää matkustamisesta entistä enemmän nyt, kun hän oli yhdessä Josén kanssa – kai seura sitten teki kaltaisekseen. Hetken Oskar jo kuunteli hieman kulmiaan kohottaen Josén juttuja matkailuautolla Meksikossa matkustelusta, mutta kun José itsekkin totesi, että heidän pitäisi odottaa vielä jokunen vuosi sitä matkana tekoa, Oskarkin jo naurahti hieman. “Joo, ei me kyllä ihan vielä mitään tuommoista reissua voida tehdä Connien kanssa. Odotellaan nyt vielä hetki, että toinen on hieman vanhempi.” Oskar sanoi naurahtaen pienesti. José ei ollut selvästi päässyt matkusteluhaaveissaan vielä läheskään loppuun asti, sillä pian toinen jo suunnitteli ties mitä Australian ja Afrikan matkaa – vaikka se ihan söpöltä kuulostikin, oli Oskarilla nousta niskakarvat pystyyn ajatellessaan, että hänen lapsensa olisivat joskus teini-ikäisiä, puhumattakaan siitä, että minkä ikäinen Oskar itse silloin olisi.. “Okei, mietitään tota sitten silloin kahdenkymmen vuoden päästä, mä en halua kokea vielä ikäkriisiä, kun mä lähden miettimään, minkä ikäinen mä silloin olen..” Oskar sanoi hieman huvittuneesti hymyillen. Oskar käänsi katseensa hieman paremmin Joséen ja hymyilikin jälleen pienesti. “Eiköhän me kuitenkin joku pieni matka voitaisi tehdä perheen kanssa tässä lähitulevaisuudessa. Vaikka sitten sinne New Meksikoon, jos ei muualle.” Oskar sanoi hymyillen ja suukotti sitten kevyesti Joséa huulille.
|
|
