member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Jan 25, 2015 0:08:16 GMT 2
Post by nepa on Jan 25, 2015 0:08:16 GMT 2
Thursday 12th of December 2013
MARISEL AND DELANEY @ THEIR HOUSE IN PHOENIX
MICKEY AS A RECURRING CHARACTER Vauvojen itkua, häiden suunnitelua ja uuteen taloon tottumista. Ei herranjumala Marisel oli väsynyt. Oikeastaan väsynyt ei ollut edes tarpeeksi vahva kuvaamaan sitä hänen olotilaansa, vaan sen sijaan hän oli lopen uupunut. Ei Marisel kyllä voinut siitä valittaa, etteikö olisi ollut onnellinen. Onnellinen hän nimittäin oli. Delaney, kaksoset ja Noel saivat hänet äärimmäisen onnelliseksi, ja hän tiesi olevansa onnekas. Kuitenkin se karu arki väsytti Mariselia ihan sanoinkuvailemattoman paljon. Sitä paitsi, Delaneyllä oli niin paljon töitä, ettei hän kerennyt auttaa tulevaa vaimoaan kotitöissä. Edes Delaneyn velipuoli Mickey, joka Mariselin silmissä vain lusmuili heillä, ei suostunut auttamaan kotitöissä. Okei, kyllähän Mickey tiskasi ja kaikkea muuta, mutta Mariselille se ei silti ollut tarpeeksi. Oikeastaan mikään ei ollut enää Mariselille tarpeeksi. Lähiaikoina hän oli vain raivonnut jostain turhista asioista, sellaisista jutuista, jotka toisille saattoivat olla ihan samantekeviä. Ei Mariselkaan normaalisti turhiin asioihin reagoinut, mutta se hänen väsymyksensä sai Mariselin muuttumaan diktaattoriksi kotipuolessa. Luultavasti kaikki menettäisivät hermonsa Mariseliin jossain vaiheessa (elleivät jo olleet menettäneet), mutta ei hän jaksanut miettiä sellaista asiaa, kun hänen mielessään oli vain stressiä ja vähän lisää stressiä. Tänä aamuna Marisel oli herännyt aikaisin aamulla kaksosten itkuun. Useimmiten he nukkuivat yönsä erittäin hyvin, ja niin oli tapahtunut nytkin, mutta Marisel silti vihasi niitä aamuherätyksiä. Delaney oli kohteliaasti tarjoutunut hoitamaan kaksosia, mutta Marisel ei pölvästinä ollut siihen suuttunut; hän kuulemma hoitaisi heidät vallan hyvin itse. Marisel tiesi käyttäytyvänsä kuin ämmä tulevaa aviomiestään kohtaan, ja kieltämättä se huolestuttikin häntä. Delaney voisi nimittäin pahimmassa tapauksessa hylätä hänet kokonaan, jos saisi tarpeekseen Mariselin mielen ailahteluista. Tosin Delaney oli kestänyt sitä myös raskausaikana, eli kai Delaney kestäisi asian nytkin. Mariselilla ei ollut mennyt kauaa, kun hän sai kaksoset uudestaan nukkumaan, mutta itse hän ei enää unen päästä saisi kiinni. Niinpä Marisel oli mennyt alakertaan (Delaney saisi hänen puolestaan vielä nukkua), jossa oli eksynyt eteisen peilin eteen. Hän oli katsonut pitkään ja hartaasti vartaloaan, kaikkia niitä muutoksia, joita siinä oli tapahtunut. Marisel vihasi niitä raskausarpia ja ylimääräisiä kiloja. Ai että, miten hän halusikaan päästä niistä eroon, mutta hänellä ei ollut aikaa edes huoltaa enää itseään. Aikaisemmin hän oli urheillut aktiivisesti, mutta nyt hänestä tuntui, että kaikki aika meni oman kodin hoitamiseen. Tämän olisi pitänyt olla unelma Mariselille, mutta nyt, kun se oli toteutunut, kaikki tuntuikin vaikealta. Aamulla Mickey oli noussut kouluun normaaliin tapaansa ja syönyt aamupalaa. Marisel oli häntä tervehtinyt tavalliseen kireään tapaansa, ja Mickey taas yritti syödä leipää ja juoda mehua niin nopeasti kuin pystyi keritäkseen kouluun. Yhden virheen Mickey kuitenkin teki sinä aamuna: hän jätti appelsiinimehun pöydälle. Jos Mickey olisi tiennyt, mikä sota siitä syttyisikään, olisi hän ollut tarkempi. Koulupäivänsä aikana hänellä ei kuitenkaan moisesta ollut harmainta aavistustakaan. Kuitenkin heti, kun hän astui sisälle ulko-ovesta, oli Marisel jo keittiössä vastassa. " You left the juice on the table for the day! It's ruined now, you hear me! Ruined! Juice boxes aren't that cheap anymore, you know!" Marisel raivosi Mickeylle silmät lieskuen. Ilmeisesti kaksosetkin olivat kuulleet sen raivon, koska itkua alkoi kuulua taas yläkerrasta. Marisel vilkaisi yläkertaan ja ärähti pahaenteisesti, kun Mickey taas hieroi niskaansa alistuvaan sävyyn. " Oh, that's just great!" Marisel heilautti käsiään sivulla. " Don't you eat before Delaney comes home, we have to wait for him!" Marisel selitti Mickeylle samalla portaita kiiveten. Mickey jäi katsomaan hetkeksi Mariselin perään, ennen kuin pudisti päätään. Hän kyllä tiesi, että naiset saattoivat olla mahdottomia, mutta Marisel oli omaa luokkaansa. Mickey kerkesi mennä istumaan sohvalle hetkeksi aikaa ja katsoa televisiotakin, ennen kuin Delaney saapui ulko-ovesta. Kaksosetkin olivat hiljentyneet. " Hey", hän tervehti velipuoltaan, " there was a world war three in here. I left the juice box on the table..." Mickey virnisti huvittuneeseen sävyyn. |
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Jan 25, 2015 16:07:53 GMT 2
Post by jenni on Jan 25, 2015 16:07:53 GMT 2
Oh dear oli sellainen hyvin kuvaava lausahdus sille, mitä Delaney mielessään mietti, kun sinä joulukuisena torstai-iltapäivänä ajeli kohti kotia työpäivän jälkeen. Hän oli juuri vain muutama tunti sitten saanut erittäin hyvän työtarjouksen eräästä arkkitehtifirmasta. Häntä ei edes erityisemmin arveluttanut hypätä yksityisyrittäjän saappaista tavalliseksi rivityöläiseksi, niin houkutteleva se tarjous oli – niin yrityksen kuin sitäkin enemmän palkkauksen suhteen. Tavallisesti Delaneya ei olisi edes jännittänyt mennä kotiin ja kertoa uutisista Mariselille, mutta tarjoukseen sisältyi eräs kohtuullisen iso mutta. Kohtuullisen isokin oli varsin lievästi sanottu. Parempi olisi ollut vain kutsua sitä valtavaksi yksityiskohdaksi. Kyseinen työpaikka nimittäin sijaitsi New Yorkissa. Delaney tiesi jo etukäteen, että Marisel tulisi kilaroimaan enemmän kuin huolella, kunhan vain saisi kuulla uutiset. He olivat vasta saaneet talon valmiiksi ulko- ja sisäpuolta myöten, taloa ympäröivä pihakin alkoi jo näyttää hyvältä. Häät olivat tulossa, ja Marisel yhtä aikaa sekä suunnitteli niitä että hoiti kaksosia parhaansa mukaan. Tokihan Delaneykin lasten hoitamiseen osallistui silloin, kun kotona oli, mutta totuus nyt vain oli se, että Marisel oli heistä se, joka enemmän aikaa kotona vietti.
Delaney kääntyi omasta mielestään aivan liian pian kotipihalle autotallin eteen. Hän jäi hetkeksi istumaan autoonsa, kun oli jo sammuttanut moottorin. Tätä hän tosin oli tehnyt jo hyvän aikaa toimistollaankin. Puhelun jälkeen hän ei ollut enää paljoa tehnyt töitä; hän oli lähinnä vain istunut työpisteensä ääressä ja tuijotellut hajamielisenä eteensä. Naapurin utelias vanha rouva tulisi todennäköisesti pian tökkimään auton ikkunaa kepillään, jos hän ei pian nousisi ulos. Delaney yritti astella mahdollisimman reippaasti ja huolettomasti ulko-ovelle, mutta tavalliseen tapaansa hän ei saanut suustaan reipasta tervehdystä, jonka usein sisälle astuessaan kajautti ilmoille. Itse asiassa hän ei ollut edes kuulla viereisestä olohuoneesta kuuluvaa velipuolensa Mickeyn tervehdystä – juuri ja juuri hän tajusi kuulla sen, mutta sitten puheet mehupurkista pöydällä olivat vain jotakin etäistä huulenheittoa. ”Ummm hey. Is Marisel upstairs?” Delaney käveli hajamielisenä olohuoneen puolelle ja istuutui nojatuolille, vain nopeasti vilkaisten Mickeyä. Yläkerrassa oli hiljaista, mutta Delaney ajatteli Mariselin olevan lastenhuoneessa ovi kiinni tai edes vain hieman raollaan. ”I got a job offer. The job is in New York”, hän totesi ykskantaan, kun ei kyennyt olemaan hiljaakaan asiasta. Tuntui kuin olisi ollut pakko lausua asia ääneen, jotta se konkretisoituisi.
Mickey tuntui ottavan asian ihan hyvin – miksei olisi ottanut? ”What I supposed to say to her? She is gonna kill me”, Delaney oli taatusti kalpeampi kuin lakana panikoidessaan asiaa velipuolelleen. Heidän keskustelunsa ei kuitenkaan edennyt kovinkaan pitkälle, sillä yllättäen portaista alkoi kuulua askelia ja pian Mariselin alati kiihtyvä ääni kajahti heidän korviinsa. Mickeykin ehti siinä samassa ilmoittaa häipyvänsä, jotakin Delaney kuuli veljen mutisevan tappamisesta tosiaankin, mutta lähes heti mies tajusi olevansa napit vastakkain Mariselin kanssa, nainen kun oli juuri päässyt alakertaan asti. Ilmeisesti ovi lastenhuoneeseen oli sittenkin ollut enemmänkin auki. Nainen vaati vastauksia, varmistuksia, täsmennystä kuulemaansa. ”You heard it. They offered me a job in New York”, Delaney myönsi vältellen vaimonsa katsetta. Hän inhosi sitä matelevaa olemustaan, muttei osannut muutakaan siinä tilanteessa. Hän ei tosiaan tiennyt, miten saisi Mariselin siunauksen asialle. Hän oli aivan varma, ettei voisi saada molempia – työtä ja perhettään. ”The salary is excellent”, hän lisäsikin vielä, vaikka aavistelikin, että Marisel tulisi repimään hiuksensa päästään, sillä toinen ajattelisi kuitenkin rahan olevan vain sivuseikka. He kuitenkin pärjäsivät kohtuullisesti nykyiselläänkin.
|
|
member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Feb 8, 2015 18:46:34 GMT 2
Post by nepa on Feb 8, 2015 18:46:34 GMT 2
Marisel suurin piirtein ryntäsi portaat ylös päästäkseen rauhoittamaan kaksoset. Kahden vauvan hoitaminen samaan aikaan oli oikeasti ihan pirun raskasta. Hyvänä esimerkkinä juuri tämä itkeminen; kun toinen itki, heräsi toinenkin, ja toinenkin alkoi itkeä. Hitto, Mariselin itsensäkin teki mieli liittyä siihen itkemisrumbaan kolmanneksi osapuoleksi. Nainen tyytyi kuitenkin vain huokaisemaan syvään saadakseen itsensä rauhoitettua, jonka jälkeen hän asteli lasten luokse. Suli ihan oikeasti rakastavaan hymyyn: kyllä hän lapsiaan rakasti. He olivat oikein ihania, mutta valitettavasti hyvin äänekkäitä itkiessään. "It's ok, it's ok, don't cry.." Marisel hyssytteli, kun meni kahden kehdon väliin. Ensin hän nosti syliinsä Esmiraldan, koska Marisel tiesi, että tyttö rauhoittui helpommin. Tällä kertaa Benjaminkin kyllä oli äärimmäisen äänekäs, eli Marisel joutui nostamaan myös hänet syliinsä. Loppujen lopuksi tummaveriköllä oli siis kaksi lasta sylissään. "You just can't stay asleep, can't you?" Marisel kysyi lapsiltaan, joskin harvinaisen leikkimieliseen sävyyn. Benjamin kurotti kädellään Mariselin kasvoja kohden ja lopetti itkemisen. Kauaa ei mennyt siihenkään, kun Esmiralda oli hiljaa ja hetkessä Marisel sai laskea molemmat lapset takaisin kehtojen lämpöön. "You just have to sleep for a while, your daddy is coming home soon and he wants to eat with mommy", nainen höpötti pehmeästi samalla, kun keinutti kehtoja. Esmiralda ei meinannut tällä kertaa rauhoittua millään, mutta Benjamin alkoi hetimmiten sulkea silmiään.
Ei kestänyt kauaa, kun molemmat vauvat olivat nukkumassa. Silloin Marisel kuuli myös ulko-oven käyvän, mikä tarkoitti sitä, että Delaney oli tullut kotiin. Kevyt hymy nousi Mariselin huulille pelkästään siitä ajatuksesta, että hän näkisi pian Delaneyn. Niinpä Marisel hipsi hiljaa ulos lastenhuoneesta ja sulki oven perässään. Käveli portaikkoon hymy huulillaan, mutta kuuli pian lauseen, joka sai sen hymyn hyytymään. I got a job offer. The job is in New York. Anteeksi mitä? Marisel pysähtyi hetkeksi sinne portaikkoon ja yritti sulattaa kuulemaansa, rauhoittua. Eihän Delaney välttämättä ollut vielä ottanut sitä työtarjousta vastaan. Tai sitten oli. Nainen puuskahti tyytymättömänä ja meni raivokkaan oloisena portaat alas. "What did you just say!" Marisel huudahti jo kaukaa ja Delaney kääntyi ympäri. Yleensä niin iloinen jälleennäkeminen taisi muuttua riidaksi. "Tell me! What is this all about?" Marisel jäkätti lisää vastauksia. Vielä enemmän häntä alkoi ärsyttää se Delaneyn asenne. Se mateleva, anteeksipyytelevä asenne, vaikka toisaalta Delaneyllä ei edes ollut mitään anteeksi pyydettävää. Pian Delaney alkoi jo selittää tarkemmin ja kehtasi vielä sanoa, että palkkakin oli hyvä. "You seriously think that I'm interested in money right now?" Mariselin silmät laajenivat varmaan lautasen kokoisiksi. "Wow, you-- You're just.. Ugh! I can't even look at you!" Marisel nosti kätensä ylös ja siirtyi keittiön puolelle kuin pyörremyrsky. Sellainen Marisel taisikin olla Mickeyn ja Delaneyn mielestä.
Mickey jäi hetkeksi vain katsomaan Mariselin perään, ennen kuin pakitti portaita kohden. "Jesus. I, uhh, I think Im gonna eat later. Good luck with that", Mickey toivotti ja hyppi portaat yläkertaan. Sillä välin Marisel yritti lämmittää valmiiksi tekemäänsä ruokaa mikrossa. Hän olisi varmaan voinut lämmittää ruoan sillä ärsyyntyneisyydellä, joka hänestä huokui. Hänen ruumiinlämpönsä oli tosiaan tainnut nousta ihan liian korkealle. Entistä korkeammalle se nousi siinä vaiheessa, kun Delaney saapui taas hänen näköpiiriinsä hetken kuluttua. "For Christ's sake, say something! Don't just look all pathetic and apologetic when I'm screaming at you! Scream back! Do something!" Marisel raivosi, mutta Delaney ei reagoinut. Ei tosiaan ollut helppoa, että Delaney oli niin ymmärtäväinen ja rauhallinen, vaikka sen pitäisi olla. Marisel oli nimittäin tottunut riitelemään latinojen kanssa, eikä silloin oltu rauhallisia. Ei todellakaan. Kun mikron ajastin sitten kilahti, Marisel henkäisi ulos. Saattoi jopa hieman rauhoittua. "I'm sorry", oli ensimmäinen asia, mitä hän sai sanottua. Pian nainen oli jo kävellyt Delaneyn luokse ja kietonut kätensä hänen ympärilleen. "Thank you for still loving me", hän jatkoi, painoi suukon Delaneyn huulille. Painui sitten takaisin mikrossa olevan lautasen luo, otti sen pois ja asetti pöydälle. Nappasi lusikan ja lasin Delaneylle. "But Delaney.. Are you considering that offer?" Nainen kysyi hetken kuluttua.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Feb 13, 2015 16:43:14 GMT 2
Post by jenni on Feb 13, 2015 16:43:14 GMT 2
Niinpä niin, se rahasta mainitseminen oli tainnut olla vikatikki. Delaneya kadutti, että oli mennyt mainitsemaan palkan ääneen. Siinä hän nyt kiltisti otti vastaan Mariselin huudot ja raivon, tai ainakin sen raivonsekaisen takeltelun, kun nainen ei selvästikään tuntunut saavan sanaa suustaan järkytykseltään. Mickeykin oli poistunut paikalta, ja Marisel alkanut yllättäen lämmittää jotakin ruokaa mikroaaltouunissa. Delaney seurasi hetken päästä perästä ja jäi keittiön ovensuulle suorastaan flegmaattisen oloisena katselemaan naisen touhuja, kuin peläten pahinta ja odottaen uutta raivonpuuskaa. Mies oli vähällä hätkähtää pienesti, kun mikro kilahti lämmittämisen päättymisen merkiksi. Samassa Marisel oli jo tullut hänen luokseen, ja Delaney löysi pian halaamasta avovaimoaan. Tämä oli aivan hiton omituinen piirre Mariselissa ja ilmeisesti koko naisen latinosuvussa. Ensin huudettiin naama punaisena ja sitten… Aivan kuin paha demoni olisi mikron kilahdusta säikähtäneenä luikahtanut ulos naisesta ja kadonnut keittiön avoimesta ikkunasta. ”I have never stopped loving…” miehen onnistui sanoa hiljaa, kunnes Marisel oli painanut huulensa hänen omilleen.
Hetken päästä Delaney oli käynyt istumaan pöydän ääreen ja saanut eteensä höyryävän kuumaa ruokaa, aterimet, lasin ja maitopurkin. Vielä joitakin vuosia sitten oli tuntunut täysin absurdilta, että hän kotiin töistä tullessaan olisi saanut marssia valmiiksi katettuun pöytään. Nyt hänestä tuntui siltä, että hän ei halunnut menettää sellaista alkuunkaan. Ei sen vuoksi, että se passaaminen olisi jotenkin ikävää, vaan kaikki muu, mikä siihen liittyi. Marisel, lapset, yhteinen talo, tulevat häät. ”I am”, Delaney myönsi Mariselille, kun oli ensin kaatanut maitoa lasiinsa ja maistellut hieman ruokaa todetakseen sen olevan vielä melkoisen kuumaa normaaliin syömiseen – nyt hän vain polttaisi suunsa, jos alkaisi hotkimaan lautasta tyhjäksi. Hetken aikaa hän vältteli naisen katsetta, mutta kun toinen oli laskeutunut samalle tasolle eli pöydän ääreen hänkin, ei Delaney enää kehdannut vain sekoitella lusikallaan ruokaansa jäähdyttääkseen sitä. ”I know this really sucks but… I don’t know if I can refuse”, mies sanoi pienen ja kiusaantuneen hiljaisuuden päätteeksi. ”I mean, I can but do I want it?” Delaney maisteli sanojensa jälkeen ruokaa varovaisesti. Olisi tehnyt mieli kehua sen makua, mutta Marisel olisi saattanut suutahtaa liikaa aiheessa pysymättömyydestä. Ehkä kehut oli paras jättää myöhemmäksi.
”It’s a very respected architect company… There are working the very best architects in US”, Delaney sanoi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta, vaikka varmastikin jonkinnäköinen ihailu kuulsi hänen äänestään. Hän oikeasti arvostikin kyseisen arkkitehtitoimiston palkkalistoilla olevaa väkeä. Ei hän itseään osannut ainakaan vielä laskea maan parhaimmistoon kuuluvaksi, mutta työskentely sellaisten alan asiantuntijoiden kanssa – wow. Mutta sitten… Sitten olivat Marisel ja lapset ja talo ja ne tulevat häät. Niiden ajatusten valossa Delaney nosti katseensa taas hetkeksi Mariseliin, aivan kuin viestittäen kysymystä siitä, menettäisikö hän siinä tapauksessa ne neljä henkilöä tai seikkaa elämästään, jos lähtisi tavoittelemaan uraa maan parhaimpien arkkitehtien joukossa. ”We don’t need to live in the heart of Manhattan, there are also more peaceful neighborhoods”, Delaney sanoi, vaikka tiesi, että sekään ei vielä korvannut sitä, että he joutuisivat myymään pois vastavalmistuneen kotinsa Phoenixissa. ”It would be easier to move now when the kids are babies. I don’t wanna take them off their schools when they are older.” Saattoi ehkä olla virhe lähteä perustelemaan muuton hyviä puolia lasten olemassaolosta hyötyen, mutta Delaney uskoi väitteessään olevan perää. Vauvat eivät ainakaan kiukuttelisi murrosiän takia kavereista luopumisen tuskaansa.
|
|
member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Apr 23, 2015 12:22:52 GMT 2
Post by nepa on Apr 23, 2015 12:22:52 GMT 2
Mariselin latinoveri toisinaan aiheutti melkoisia ongelmia, kun hänellä kuohahti yli oikein kunnolla. Ihan oikeasti - kuka valitti miehelleen siitä, että hän ei huutanut takaisin? Marisel huokaisi syvään. Alkoi katsella jokseenkin omissa ajatuksissaan syövää Delaneyä. Miten Delaney edes oletti, että Marisel haluaisi muuttaa juuri nyt? Hän ei ollut päässyt vielä edes yli pahimmasta stressaamisesta - hitto sentään, tämän talonkin kanssa oli vielä jotain säädettävää. Oliko Delaney siis tyhmä vai tyhmä? Nainen meinasi taas tuohtua uudestaan pelkästä ajatuksesta, mutta hän luojan kiitos sai rauhoitettua itsensä. Pitäisi Mariselin sentään pystyä puhumaan aiheesta miesystävänsä kanssa kuin aikuinen. Kun Delaney sanoi, ettei edes halunnut sanoa ei sille työtarjoukselle, Marisel vei kätensä puuskaan. "Okay", nainen onnistui vain sanomaan. Siitä äänensävystä kyllä kuuli kilometrin päähän sen loukkaantuneen vivahteen. Marttyyrimaistahan moinen käytös oli, mutta Marisel ei juuri nyt voinut sille mitään.
Delaney ei selvästi antaisi Mariselin olla rauhassa kyseisestä aiheesta. Pian Delaney jo kertoi, kuinka siellä nykiläisessä firmassa oli työskentelemässä parhaimpia arkkitehtejä. Marisel se vain kääntyi ympäri voidakseen laittaa astianpesukoneen päälle. Luultavasti nainen näytti siltä, ettei hän edes kuunnellut, mutta oikeasti hän oli vallan mainiosti ajan tasalla Delaneyn puheista. Olisihan se hienoa ajatella, että Delaney olisi yksi heistä. Brunette huokaisi taas syvään, kun Delaney otti puheeksi muutkin naapurustot. Pian puhui lapsista, joka oli aihe, mikä sai Mariselin vähän pehmentymään. "Well there's Noel", Marisel yritti heittää vastalauseen. Delaney katsoi häntä sen jälkeen melko merkitsevällä ilmeellä. "Okay, alright, you're right", Marisel napautti pesukoneen päälle, jonka jälkeen nosti käsiään ilmaan kuin hyvitellen. "It would be better for the kids to move now. Even Noel could get used to New York. He's fine everywhere he goes", Marisel loppujen lopuksi naurahti. Noel tosiaan oli melkoinen kameleontti.
Loppujen lopuksi Marisel istui tuolille Delaneyn viereen. Jälkeen mainitulla oli selvästi jotain ongelmia syömisen kanssa - varmaan siksi, että hän ei oikein tiennyt, puhuisiko vai söisikö. Marisel loi huulilleen kevyen hymyn. "It's just ... Moving away from Phoenix sounds scary. My whole life is here, basically. Leaving my family sounds awful", Marisel yritti selittää käytöstään. Kai Delaney nuo asiat jo tiesikin jossain syvällä sisimmässään. "To be honest, it would be actually nice to live in New York. I'm just scared how things will work out there. You know, I have to get a job when the twins are a bit older. Here I would have a place to work", Marisel selitteli. Sipaisi muutaman hiussuortuvan korvansa taakse ja otti katsekontaktin Delaneyyn. "But if you want that job ... Well, who am I to refuse? You deserve it", Marisel sanoi. Lämmin hymy nousi hänen huulilleen ja Marisel vei kätensä miesystävänsä polvelle. "Please tell me your salary will be bigger if you accept the job?" Marisel heitti vitsinä. Nauroikin jo sen jälkeen.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Apr 23, 2015 14:18:23 GMT 2
Post by jenni on Apr 23, 2015 14:18:23 GMT 2
”Well... Of course there's Noel”, Delaney vahvisti ymmärtäväisesti, eikä kehdannut myöntää ajatelleensa hetki sitten ensisijaisesti kaksosia – biologisia lapsiaan. Noel oli kuitenkin hänelle yhtä lailla tärkeä, mutta kuten Marisel sitten vahvistikin, Noel pystyisi kyllä taatusti sopeutumaan New Yorkiinkin. Noel oli vahva kaveri, joka oli jo kokenut vaikka mitä pienen elämänsä aikana. Melkoinen sitkeä sissi siis.
Delaney mutusteli ruokaansa, joskin hieman hitaamman puoleisesti. Olihan heillä tärkeä keskustelu menossa Mariselin kanssa. Jälkimmäisenä mainittu siinä jo vaikuttikin paljon äskeistä rauhallisemmalta, joten Delaneykin saattoi ottaa jo hieman rennommin, ei tarvinnut enää pingottaa niin paljon. ”Mine is too”, Delaney huomautti lempeästi, kun Marisel puhui koko elämänsä olevan sillä hetkellä Phoenixissa. ”Don't be scared. I'm sure we'll survive together. Me and you and kids... Together.” Delaney laski lusikkansa lautaselleen. Tunsi samalla Mariselin käden polvellaan ja naurahti kuullessaan naisen kommentin palkasta. ”As I said, it will be excelent. And hey, I bet that some beauty salon will be pleased to have you to work.”
”Everything's going well.”
|
|
