How long will I love you? As long as stars are above you

Blaken tuomat ruusut olivat nekin saada taas kyyneleet kohoamaan Sydneyn silmiin, mutta hän sai pinnisteltyä sen verran, ettei aivan alkaisi nyyhkimään kukkapuskan takia. Vaikka olihan se tietysti enemmän kuin pelkkä kukkapuska. Onnellisuus valtasi Sydneyn vain enemmän, jos se nyt enää oli edes mahdollista, kun hän oli tuntenut Blaken huulet omillaan ja he olivat vaihtaneet sen pienen suukon keskenään. ”It's okay, okay. Don't worry. Everything's fine now and I'm happy that you came here so quickly”, Sydney rauhoitteli Blakea, joka tuntui olevan vähän turhankin pahoillaan New Yorkista Doveriin matkustamisen kestosta. Ei Sydney ollut edes odottanut miestä saapuvaksi näin nopeasti. Tottahan hän oli tajunnut, ettei Blakella ollut mitään aikakapselia, jolla mies olisi vain sormia napsauttamalla voinut kadota New York Citysta ja seuraavassa sekunnista ilmestyä Doverissa. ”Well as I said, I'm tired but okay. And I've told that the girls are also okay”, Sydney kertoi, muttei oikein enempää ehtinytkään sanoa, kun jo tajusi Blaken sanoista, ettei ollut vielä maininnut miehelle heidän pienokaistensa sukupuolista. Hetken aikaa Sydney vain hymyili Blaken yllättyneelle reaktiolle, katseli miesystäväänsä niin kliseisen onnellisena, väsyneenä, mutta silti hymyillen. ”Yeah sorry about that, now you have to deal with three ladies instead of just me...” Sydney jopa nauroi hieman.

Pian heidän kahdenkeskisen hetkensä kuitenkin rikkoi huoneeseen saapunut hoitaja, mutta Sydney ei edes pannut pahakseen keskeytystä kuullessaa hoitajan ehdotuksen yrittää lähteä katsomaan vauvoja. Vaikka Sydney olikin hieman ennen Blaken saapumista napsinut taas hieman kipulääkkeitä, oli sairasvuoteelta nouseminen silti työn ja tuskan takana. Leikkaushaavaan sattui liian paljon, mutta Sydney halusi pinnistellä kivun läpi. Kun hän lopulta sitten oikeasti oli kuin olikin pystyssä, ensimmäisten askeleiden ottaminen tuntui no, vaikealta, mutta kuitenkin palkitsevalta. Hoitaja lupasi, että takaisinpäin tullessa he voisivat ottaa pyörätuolin lainaan, jottei Sydney vallan joutuisi väsyttämään itseään liikaa. Se kuulosti helpottavalta ja motivoi tuoretta äitiä entisestään kävelemään jonkin matkan päähän keskososastolle näkemään ensi kerran omat lapsensa. ”I guess that time when you have to change the diapers for the very first time”, Sydney ei voinut olla vastaamatta pienen hymyn kera Blakelle, joskin se hymykin muistutti lähinnä irvistystä, sillä lupaavasta alusta lähtien kävely alkoi jo tuntua selvästi hänessä. Viimein he kuitenkin saapuivat oikeaan paikkaan, pääsivät sinne keskoskaappien luokse asti. Niin, siellä heidän kaksi pientä tytärtään nyt olivat letkuissa kahdessa eri keskoskaapissa melkein vierekkäin. Hoitaja kertoi, että hengenvaaraa kummallakaan ei ollut, mutta kooltaan kumpikin oli vielä sen verran pieni, että tarvitsi happea ja ravinteita keskoskaapin avulla itseensä.

”Look at them. They look so small”, Sydney henkäisi, kun hoitaja oli poistunut hieman kauemmaksi ja jättänyt hänet ja Blaken tutustumaan vauvoihin. Sydney tunsi taas kyyneleidensä väkisinkin kohoavan silmiinsä, vaikka uskoikin hoitajaa siinä, ettei lapsilla ollut hätää. ”It can take a few weeks until they get home”, Sydney sanoi ja niiskaisi pienesti – hänen äitinsä oli jutellut aiemmin jonkun hoitajan kanssa, jonka mukaan kaksoset joutuisivat ehkä olemaan keskoskaapeissa parikin viikkoa ennen kotiuttamista. Vaikka Sydney ei sanonut ääneen, häntä oli alkanut jo epäilyttämään, ettei Blake pian enää haluaisikaan häntä ja lapsia takaisin New Yorkiin, kun elo Doverissa oli kestänyt näinkin kauan... Siitäkin huolimatta, että vastahan Blake oli esitellyt heidän mahdollista tulevaa, yhteistä kotiaan New Yorkissa. Ne epäilykset Sydneyllä olivat kyllä heränneet vasta viimeisen vuorokauden aikana stressin ja kipulääkehöyryjen siivittämänä. ”What do you think about the name of Dakota?” Sydney kysyi hetken päästä, kun he olivat lähinnä vaiteliaina katselleet pieniä tyttäriään keskoskaapeissa. ”I know we have to decide two names but that's what I have thought so far”, hän jatkoi, sillä oli taannoin saanut pienen päähänpinttymän oman nimensä kaltaisesta nimestä. Eiväthän Sydney ja Dakota sinänsä lähellä toisiaan olleet, mutta ne kumpikin edustivat myös paikannimiä. Tosin toiselle lapselle hän ei ollut vielä keksinyt nimiehdotusta, mutta toisaalta eihän hän ollutkaan tiennyt, että heille olisi tulossa kaksi tytärtä.

Sydneyn onneksi Blake antoi ainakin siltä erää siunauksensa Dakota-nimelle, mutta miehen kysymykselle Sydney ei osannut aluksi kuin nauraa väsyneesti. Hän katseli hetken aikaa pikkuisia tyttövauvoja vuorotellen, kunnes nosti katseensa Blakeen. ”That's a very good question. I really don't know”, Sydney sanoi rauhoituttuaan ja jäi hetkeksi katselemaan miesystäväänsä hymyillen. Kuinka onnelliseksi hän saattoikaan itsensä sillä hetkellä tuntea, nyt kun tiesi, ettei vauvoillakaan ollut hengenhätää, ja keskoskaapeissa oleminen auttaisi pienokaisia kasvamaan vahvemmiksi. ”Maybe this one looks more Dakota, at least now. Not sure if I'll forget that by tomorrow”, Sydney osoitti toista vauvaa pienesti ja jäi katselemaan tämän piirteitä tarkemminkin. Hieman hän jopa tunsi huonoa omaatuntoa, kun ei äitinä vielä erottanut kaksosiaan kunnolla toisistaan, mutta toistaiseksi hän sai sysättyä sellaiset ajatukset mielestään. Ehkei hän ollut vielä tarpeeksi äitiyden ja kahden vastasyntyneen hoivaamisen uuvuttama. Mieliala oli toistaiseksi vielä pirteä rankasta synnytyksestä huolimatta.

”I'm not sure yet”, Sydney pudisteli päätänsä, kun Blake kyseli toisenkin tytön nimen perään. Dakotakin oli ollut pitkällisen mietinnän tulos, eikä Sydney välttämättä halunnut liikaa hyödyntää paikannimiä – niistähän vallan katoaisi koko idea! Liika oli aina liikaa. Sitä paitsi ehkä olisi kohtuullista, jos he miettisivät nimen yhdessä, vaikka toisaalta ei Blake ollut Dakotasta pahakseen pannut. Sydneyllä vain oli pieni kutina siitä, että tuntuisi oudolta, jos hän yksinään keksisi molemmille lapsille nimet. Blake oli kuitenkin tyttöjen isä, ja Sydney halusi, että mies sai olla näiden elämässä ja näitä koskevissa päätöksissä mukana. ”We can think about it later”, Sydney vahvisti hetken päästä ääneenkin, kun he eivät tuntuneet saavansa päähänsä mitään järkevänkuuloista nimeä, ja Blakekin vaikutti vähän siltä, ettei nimen keksimisellä ollut kiirettä. ”We can call them North and South for now”, nainen naurahti leikillään, viitaten tietenkin kahteen Dakota-loppuiseen osavaltioon. Kun Blake alkoi puhua jostakin asunnosta, Sydneyltä vei hetken aikaa rekisteröidä kuulemansa ja tajuta, mistä mies oikein höpisi. Samalla hän vetäisi itselleen jonkin kauempana näkemänsä tuolin ja istuutui sille keskoskaappien ääreen. Blaken sanat saivat hymyn nousemaan Sydneyn kasvoille, mutta samalla hän tunsi pienen omantunnonpistoksen sisällään. Hän ei ollut vielä kertonut Blakelle siitä, mistä oli jokin aika sitten äitinsä kanssa keskustellut. Sydney kuitenkin piti hymyä huulillaan, tarkoittikin sitä. ”You're the best. I'm sure it's good for us.”

Jonkin ajan kuluttua huoneeseen saapunut hoitaja kyseli jo heiltä, palaisivatko he jo takaisin Sydneyn huoneeseen. Se oli sinänsä ihan okei Sydneylle, sillä hän kaipasi jo takaisin sairaalavuoteelleen kunnolla lepuuttamaan – tuolille istahtaminen oli auttanut vain hieman. Sydney ei kuitenkaan voinut olla varmistamatta, voisivatko he vielä tulla myöhemmin katsomaan vauvoja. Hoitajan mielestä moiselle ei pitänyt olla estettä, mikäli Sydney itse vain kykenisi liikkumaan. Niinpä he sanoivat kaksosille heipat ja lähtivät sitten hieman kaihoisin mielin ulos huoneesta, tosin Sydneylle saatiin heti napattua pyörätuoli, ja Blake joutui tietysti työntöpuuhiin. ”Imagine us about 60 years from now”, Sydney ei voinut olla naurahtamatta, kun he matkasivat takaisin kohti hänen huonettaan. Yksi hoitajista tuli kuitenkin huoneen luona auttamaan Sydneyn takaisin vuoteelle, vaikka tietysti Blakekin olisi ainakin voimiensa puolesta voinut sen yksinkin tehdä. Sydneyn vanhempiinkin he olivat käytävällä törmänneet – nämä olivat heti kyselemässä Sydneyn ja lasten voinnista ja varmistelemassa, voisivatko sittenkään lähteä käymään kotona, kun olivat niin äsken suunnitelleet. Sydney oli joutunut hyvän tovin vakuuttelemaan varsinkin äitiään, että nämä voisivat vaikka yöpyäkin rauhassa kotona – olihan Blake nyt Doverissa Sydneyn tukena.

He olivat hyvän aikaa vain henganneet Sydneyn potilashuoneessa ja katselleet huoneessa olevaa pientä televisiota. Oli pieni ihme, että hän oli saanut oman huoneen leikkauksen jälkeen, mutta ei hän siitä valittanut, todellakaan. Äidin ja isän näkeminen käytävällä oli vain saanut Sydneyn hieman mietteliääksi, ja hän lähinnä näennäisesti oli tuijottelevinaan televisiota. ”Umm, Blake? About that apartment”, Sydney viimein avasi suunsa ja vilkaisi nopeasti sairaalavuoteen vierellä omalla tuolillaan istuvaa poikaystäväänsä. Sydney näpersi hieman takkuista vaaleaa hiussuortuvaa sormiensa välissä. ”You know, the twins were born a bit earlier than we thought.” Sydney jätti hiuksensa rauhaan mutta keskittyi silittelemään jalkojensa yllä olevaa peittoa kämmentensä alla. Vilkaisi hän välillä Blakeakin mietteissään. ”I just talked with mom and we think that it could be better if I'll stay here with the girls until the end of the year”, Sydney nosti sanojensa jälkeen katseensa Blakeen hieman epävarmana. Toinen pettyisi ihan taatusti, jos hän taas venyttäisi kotiinpaluuta entisestään. Sydneyä vain kammoksutti paluu arkeen ei yhden, vaan kahden pienen lapsen kanssa. Parin kuukauden päästä tilanne olisi taatusti jo ihan toinen. ”I know what you are thinking. That I won't come back ever. But that's not the point because I'll come back”, hänen oli pakko kiirehtiä sanomaan ennen kuin Blake ehtisi sanoa mitään. ”But I want you to come here for celebrating Christmas with us.”