When nothing's fair in love and war

“The helI I can’t. Watch me”, Gabrielle pudisteli päätään, kun Julian ilmoitti, että ottaisi sen kiristyssiteen pois kun siltä tuntuisi. Hänestä se oli aivan järjettömän huono idea - päässä oli tarpeeksi tietoa traumalääketieteestä ja omista kokemuksista, että hän ei osannut kuin odottaa pahinta. Kaikkialla alleviivattiin ja korostettiin tuhat ja yksi kertaa sitä, että sitä kiristyssidettä ei saanut koskaan ikinä ottaa itse pois, vaikka olo olisikin parempi. Naisen - tai lääkärien - mielipiteellä ei tietysti oikeasti ollut kauheasti väliä ja molemmat tiesivät, että se kiristysside lähtisi juuri silloin kun Julian niin päättäisi, ihan sama miten ison haloon hän asiasta nostaisi.

“Just know that I’m gonna be very upset if you die from being stupid. Very, very upset”, brunette lopulta julisti ja päätti keskustelun kiristyssiteestä siihen, keskittyi sen sijaan hetken puhelimen antamiin ajo-ohjeisiin. Tuntui, kun oltaisiin ajettu jo ikuisuus, vaikka oikeasti aikaa ei ollut kulunut paljonkaan. Matka taittui hyvin nopeaan vauhtiin, koska kukaan ei kuolisi tähän autoon siksi, että oltaisiin noudatettu nopeusrajoituksia.

Sairaalapointti oli parempi, ja Gabrielle kyllä tiesi miehen olevan oikeassa. Hän oli nähnyt sen tapahtuvan omin silmin, ja vaikka hän olisi kuinka halunnut uskoa siihen, että sairaalassa haluttiin vain ja ainoastaan auttaa ihmisiä, niin sille oli syy miksi kaikki nämä asiat hoidettiin heilläkin aina kerhon kesken.
“You might be right. I don’t think you’d look good in orange, anyway”, nainen pohti ja pureskeli stressaantuneena alahuultaan, joka ei vaatinut paljonkaan provosointia vuotaakseen vielä vähän lisää verta. Kun se tilanne oli tasoittunut, mieli alkoi pikkuhiljaa toimia paremmin. Olo oli lähinnä turtunut ja väsynyt, vaikka olisi pitänyt edelleen jaksaa keskittyä siihen, mitä oli tekemässä. 

Julianiin luotiin vähän helpottunut katse, kun se kertoi, että voi paremmin ja tunsi sormensakin. Gabrielle ei ollut varma, miten paljon luotti sen sanaan, mutta oli tiedosta iloinen joka tapauksessa.
"Hey that's good", nainen sanoi ja sai huulilleen jopa nopean hymyn, "you got a doc I can call? Just to give a heads up. Or I can call one of ours."

Ehkä Gabrielle oli vain vainoharhainen, mutta hänestä ei kuulostanut lainkaan hyvältä idealta mennä sen työnantajan luokse, joka oli tämän koko sotkun takana. Tai edes sen työnantajan lääkärin luokse. Hänen mieltään olisi rauhoittanut huomattavasti, jos he olisivat vain menneet sinne kerhotalolle, mutta Julian ei tuntunut olevan sellaisessa mielentilassa, että ottaisi ehdotuksia vastaan. Se mietti jo sen työnantajan tappamistakin. Gaby ei edes halunnut tietää siitä aiheesta yhtään enempää.

Julianille ojennettiin se puhelin, ja brunette kuunteli puolella korvalla sitä keskustelua. Rikkinäinen englanti puhelimen toisessa päässä ei varsinaisesti luonut luottamusta, mutta ei kai tässä parempiakaan vaihtoehtoja ollut. Gabrielle loi Julianiin jälleen kysyvän katseen, kun se seuraavaksi ehdotti, että se lääkäri voisi tarkistaa hänetkin.
“I’m not hurt”, hän pudisteli päätään, “and I’d rather not go home, either.” Se, että hän jättäisi Julianin yksin kokeilemaan onneaan jonkun ulkomaalaisen lääkärin kanssa kuulosti erittäin epämiellyttävältä idealta. Ihan kuten yksin kotiin palaaminenkin.

Sivusilmällä rekisteröitiin se, miten mies löysensi sitä kiristyssidettä, ja Gabrielle kurotti nappaamaan kiinni miehen kädestä.
“Just leave it on. Please. We’re almost there, aren’t we?"

Se klinikka oli juuri sellainen, kun Gabrielle oli pelännytkin. Epäilyttävä, ehdottomasti. Ei edes naisen mittapuulla tarpeeksi uskottava, tai puhdas. Jo se alue oli sellainen, että hän olisi mielellään kääntynyt heti kättelyssä ja lähtenyt ihan mihin tahansa. Se oli kuitenkin Julianin valinta, joten ei siinä auttanut kun tehdä kuten pyydettiin. Ihan sama miten huonoja ne lääkärit olisivat, ne voittaisivat silti naisen omat lääkäritaidot, ja todennäköisesti niillä olisi vähän paremmat mahdollisuudet saada se verenvuoto tyrehtymään ja homma kuosiin. Kun ykkösprioriteetti oli Julianin pitäminen hengissä, niin ei kai siinä nirsoksi voinut luveta.

Gabrielle pysäköi sen auton, yritti näyttää mahdollisimman neutraalilta ja kiersi sinne pelkääjän puolelle, koitti tarjota Julianille parhaansa mukaan apua kun se kipusi ulos. Katse kävi ohimennen siellä ovella, missä oli aseistettujen vartioiden lisäksi joku vanha nainen valkoisessa takissa ja pari lasta. Tai no, nuorta. Tuskin täysi-ikäisiä. Pelkästään ne vartijat olivat tarpeeksi, että niskakarvat nousivat pystyyn. Se vanhempi rouva näytti kuitenkin aidosti huolestuneelta, joten se oli ihan hyvä.
“And I trust you”, brunette vakuutti Julianille, kun se väitti luottavansa näihin ihmisiin. Se oli selvästi ollut siellä ennenkin, ja se oli edelleen hengissä, joten ei se voisi mikään kuolemanloukku olla.

Heidät talutettiin sisälle. Julian johdatettiin johonkin, Gaby jäi hampaita kiristellen odotushuoneeseen. Tai no, huoneeseen odottamaan. Siellä oli lähinnä tuoleja, jotka osoittautuivat älyttömän epämukaviksi. Hän päätyi istumisen sijaan lähinnä kävelemään levottomasti edestakaisin. Hän oli hermostunut, edelleen jonkinlaisissa adrenaliinilaskuissa ja yleisesti järkyttynyt. Kenenkään ei annettu katsoa niitä omia kasvoja, kylkeä tai mitään muutakaan, ja aika nopeasti se tyttö luovutti kun tarpeeksi kovalla äänellä kieltäytyi.

Se oli kiduttavan pitkä tunti, eikä hänellä ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin vain odottaa. Tarjolla ei ollut mitään, mihin olisi voinut edes yrittää keskittyä. Puhelinkin oli siellä ruumiiden keskellä. Siinä ajassa kerkesi hyvin miettimään niitä kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita, joten kun Julian sitten viimein palasi sieltä toisesta huoneesta, oli kasvoilla helpotuksensekainen ilme. Mies oltiin paikattu kasaan aika hyvin, mutta kovia kärsneeltä se näytti edelleen.
“So you’re okay?” brunette varmisti ja seisoi vähän etäisyyden päässä, kerrankin muisti olla menemättä suoraa iholle.

Lihasvaurio ei kuulostanut hyvältä. Sen lisäksi, että sen toipumiseen menisi vähän pidempi aika, se todennäköisesti myös sattui ihan tosissaan. Julianin puheista sai vähän sellaisen kuvan, ettei se ollut tuomioon kovin tyytyväinen, eikä Gabrielle hetkeäkään ajatellut, että se istuisi kotona kiltisti sen kantositeensä kanssa. Oman terveytensähän se siinä tietysti vain vaarantaisi, jos lähtisi riehumaan. Kokemus oli kuitenkin opettanut, että joskus oli parempi riskeerata vähän sitä tervehtymistä kun jäädä kotiin ja seota neljän seinän sisällä. Lähipiiriin kuului paljon niitä Julianin henkisiä ihmisiä, eikä niitä saanut pysymään kotona sairastamassa vaikka mitä tekisi.

“I’m sorry. That doesn’t sound like fun”, brunette totesi anteeksipyytävään sävyyn, eikä oikein osannut muuta kuin pahoitella, “but hey, it’s nice to have some time for yourself, right? It’s almost like a vacation. Drink some good whiskey, catch up on some sleep, watch some Netflix. Or whatever it is you do. I heard Stranger Things is pretty good. And Luke Cage is on now.” Se oli aika ponneton yritys kääntää se kaikki positiiviseksi, mutta ainakin hän yritti. Kaiken sen jälkeen, mitä elämässä oli tapahtunut, jäljellä oli edelleen sitä ikuista positiivisuutta.

Julian mainitsi, että pomo oli jo kuullut asiasta ja halusi tavata heti seuraavana päivänä.
“That’s gonna be interesting, huh”, hän yritti ja pakotti huulilleen hymyn, joka ei sopinut sitten lainkaan niille kasvoille, jotka huusivat väsymystä. Gabrielle olisi haaveillut siitä, että olisi vain päässyt kotiin ja kaatunut sänkyyn, mutta hän ei halunnut mennä kotiin ja oli aika varma, ettei edes pystyisi nukkumaan, vaikka haluaisi. Päässä pyöri kaiken sen stressin takia. Sormet näpersivät nyt veren tahraaman mekon helmaa, nyppivät siitä ohimennen pois olematonta nukkaa. Lattia tuntui paljaiden jalkojen alla kylmältä, olo kaikenkaikkiaan kurjalta.

He lähtivät yhdessä pois siitä rakennuksesta ja suuntasivat takaisin ulko-ilmaan, kohti sitä autoa. Kädet tärisivät ja kävivät automaattisesti olemattomalla taskulla, päätyivät sitten haromaan hiuksia, jotka eivät olleet enää lainkaan niin sileät ja huolitellut, kun vielä alkuillasta. Kasvot eivät tainneet voida paljon paremmin. Gaby saattoi tuntea sen poskipään jomotuksen ja alahuuli tihkui verta joka kerta, kun hän päätyi huomaamattaan sitä järsimään. Kylkeä ja sen tilannetta hän ei halunnut edes ajatella - se vihloi, kun hengitti ja liikutti käsiä. Taisi olla onni, että mekko peitti sen tällä hetkellä todennäköisesti sinisen kirjavan komeuden. 

“You got smokes?” brunette kysyi, kun oli todennut sen tupakoiden puutteen eikä keksinyt käsilleen mitään muutakaan tekemistä. Tuskin tupakkakaan ihmeisiin pystyisi, mutta se toimisi ainakin ensiapuna riekaleina olevien hermojen hoitoon. Ja antaisi tilaisuuden vetää henkeä, ennen kun istuisi sen ratin taakse ja palaisi normaaliin elämään.

Brunette vaikutti siltä, että puhui avoimesti kaikesta, mitä mielessä liikkui. Hän oli muka ensimmäisenä jakamassa tunteita ja murheita, hyvässä ja pahassa. Kuitenkin, kun joku tarpeeksi pääsi ihon alle, portit menivät kiinni täysin. Sitä oli ilmassa nytkin. Mielessä pyöri samaa aikaa niin paljon ja niin vähän, että oli vaikea saada kiinni mistään ajatuksesta ja muodostaa sitä sanoiksi. Ei hän tiennyt itsekään, mitä juuri nyt tunsi.

Julian kävi hakemassa ne tupakat autosta, ja Gabrielle seurasi hyvin vähäpuheisena vierestä. Hän otti sen sytytetyn tupakan vastaan ja sai sanottua kiitokset, mutta keskittyi sitten vetämään keuhkonsa täyteen savua.
“Yeah. Just tired”, nainen vakuutti erittäin välttelevään ja automatisoituneeseen sävyyn, kun Julian kysyi, mutta ei katsonut mieheen päinkään. Sen sijaan hän päätyi ensin nojailemaan auton kylkeen ja sitten kumartumaan ajajan puolen sivupeiliä kohden, pyyhki keskittyneesti varissutta maskaraa silmien alta kuin se olisi ollut juuri nyt maailman tärkein asia. Kasvot näyttivät pahemmalta kun hän oli edes ajatellut. Poskipää kaipasi aivan liian paksua kerrosta peiteaineita, huuli jotain kylmää. Silmänalusetkin tuntuivat ihan pelkästä stressistä tummuneen. Tai ehkä hän näytti aina niin väsyneeltä ja onnettomalta.

Julian kävi suoraa kiinni siihen ongelmaan, mutta Gabrielle ei tiennyt mitä sanoa. Hän tunsi itsensä lapselliseksi ja typeräksi, että edes kantoi huonoa omatuntoa jostain niin pienestä asiasta. Kaikille muille se tuli luonnostaan. Kukaan muu ei kärvistellyt omantunnon tuskissa siksi, että oli pitänyt itsensä hengissä. Mutta kyllä, se oli ensimmäinen kerta kun hän oli tappanut jonkun. Se oli tuntunut ajatustasolla paljon paremmalta kun käytännössä - hän oli aina kuvitellut, että oli sellainen ihminen, joka teki mitä tarvitsi tehdä. Ase oli kulkenut rinnalla puolet elämästä. Taisi olla pieni ihme, että hän ylipäätään oli päässyt näin pitkälle elämässään ilman, että oli joutunut sitä oikeasti käyttämään.

“He deserved it”, Gaby päätyi sanomaan hiljaisuuden jälkeen ja valui selkä autoa vasten istumaan maahan. Mekko oli jo menetetty tapaus, joten sen likaamisesta ei murehdittu.

Julian oli todennäköisesti oikeassa, mutta Gabrielle ei varsinaisesti tuntenut itseään juuri nyt kunnolliseksi ihmiseksi. Kotona hän olisi todennäköisesti saanut taputtelua olalle ja hurraahuutoja - vähän kun silloin, kun oli ensimmäistä kertaa elämässään ampunut maaliin - eikä sellaista rauhallista debriefing-sessiota. Sitä hän oli odottanut, ja samalla jostain syystä kuvitellut, että se ihmisen ampuminen olisikin ollut sama asia kuin maalitaulun. Ajatuksella oltiin leikitty vuosien saatossa usein, ja siihen ei koskaan ollut kuulunut se tyhjä, hämmentynyt olo. Tai se, että samaa aikaa tunsi huonoa omatuntoa ja sitten vielä huonoa omatuntoa siitä, ettei tuntenut tarpeeksi kovaa omantunnon pistoa.

“I don’t feel much of anything. Just tired”, Gabrielle huokasi ja nojasi päänsä sitä autoa vasten. Hän veti kerran syvään henkeä ilman sitä tupakkaa välissä, mutta sekään ei auttanut. Toinen käsi klippaili tulipäätä, toinen päätyi ensin haromaan hiuksia parempaan malliin ja sitten tapailemaan sitä Julianin kättä olalla. Se puhui siitä, miten oli ensimmäisen kerran tappanut jonkun, ja miten sitä oli seurannut useampi ja useampi. Se oli kaikki niin älyttömän tuttua, että melkein teki pahaa. Ja nyt Gabykin kuului siihen samaan joukkoon. Hän koki olevansa kaikkea, mitä oli omassa perheessäänkin aina halveksinut. Selkeästi hän ei ollut oppinut vuosien saatossa mitään.

Nainen taikoi huulilleen apean hymyn, kun Julian lopulta sanoi, että it was you or him.
“I know. And it’s not like I haven’t had it coming since I was born”, hän hymähti, “they’ll probably buy me a bottle of champagne." Se shampanja ei herättänyt lainkaan niin positiivisia tunteita, kun olisi ehkä pitänyt. Gabrielle poltti loput siitä tupakasta ja pyöritteli sitä sitten sormissaan niin, että palamattomat purut varisivat maahan. Filtteri pudotettiin perässä. 

Kai se oli ollut itsepuolustusta, eikä mitään muuta. Vahinko. Gabrille päätti olla Julianin kanssa samaa mieltä, koska se oli helpompaa kun yrittää selvittää mitä mieltä itse oli. Mies sai tällä hetkellä toimia järjen äänenä, koska paikalla ei ollut ketään muutakaan, jolle se kunnia antaa. Kaiken järjen mukaan hänen ei olisi pitänyt luottaa mieheen juuri nyt ollenkaan, mutta tunteet eivät tuntuneet koskaan seuraavan sitä, mikä oli tai ei ollut loogista.

Julian meni vikaan, kun totesi, että hän halusi varmasti vain mennä kotiin ja nukkua. Se oli viimeinen asia, minkä hän olisi juuri nyt halunnut tehdä. Nukkuminen tuntui hyvältä idealta, tai ainakin lepääminen jos ei muuta, mutta kotiin palaaminen… Se ahdisti. Hän tarttui kuitenkin miestä kädestä ja antoi sen auttaa itsensä ylös. Kylki protestoi, mutta asia ignoorattiin ja purtiin hammasta. Julian oli se, joka oli loukkaantunut, eikä hänellä ollut mitään asiaa valittaa.

Mies selitti ajatuksiaan ja suunnitelmaansa, eikä Gabrielle oikein osannut kuin nyökytellä, vaikka ei ollutkaan ihan samaa mieltä siitä, että toisen pitäisi ajaa yhdellä kädellä - ja todennäköisesti pää täynnä kipulääkkeitä. Stoppi tuli vasta, kun Julian kysyi, että halusiko hän mennä perheensä luokse.
“I can’t go see them”, hän pudisteli päätään, “all hell’s gonna break loose and everyone’s gonna go batshit crazy. I don’t really wanna go home either. Can I just… Deal with this some other day.” Siinä oli huonot ja hyvät puolet, että veljet oltiin hätyytetty apuun. Ne hoitivat ne ruumiit, mutta ne eivät jättäisi asiaa siihen, eivätkä edes siirtäisi sitä toiselle päivällä. Ääni oli loputtoman väsynyt ja nainen olisi halunnut vain käpertyä johonkin piiloon ja viipyä siellä, kunnes keksisi jotain parempaa tai saisi jostain tarpeeksi energiaa, että jaksaisi selittää sen tilanteen.

Gabrielle siirtyi takaisin sinne ratin taakse ja suunta otettiin tielle ja kohti omaa asuntoa, vaikka hän ei halunnutkaan sinne mennä.